Nyrkkitappelu tarjoaa taas turpasaunan

Vuoden 2011 puolella netissä julkaistut Nyrkkitappelun ensimmäiset rallit olivat sen verran härskillä asenteella ja nuoruuden raivolla veivattua suoraviivaista rokkia, että oli vain ajan kysymys koska ne saisivat virallisen julkaisunsa.

Eikä EP:tä tarvinnutkaan odotella kuin huhtikuuhun 2012 saakka, kun Blast of Silence yhteistyössä Svartin kanssa julkaisikin mainion viiden biisin 7", jonka itsestäänselviä ja jopa radiosoittoon päätyneitä hittejä olivat räväkän vauhdikas Voi pyhä äiti, nyt mennään! sekä rauhallisempi Stoogesmainen, kovaa joskaan ei perusteettomalta kuulostavaa uhoa sisältävä Tyttöjen farkut.

On silti hiukan outoa, ettei Nyrkkitappelu saanut läheskään samanlaista lentävää lähtöä, kuin vaikkapa vastikään debyyttinsä julkaissut Pää Kii, mutta ehkä pienlevyformaattissa sekä entuudestaan täysin tuntemattomassa nuorisoporukassa ei vaan ole samanlaista imua kuin nykypunkin tunnetuimmassa muusikossa Teemu Bergmanissa sekä tämän lukuisissa hyvin tunnettavuutta keränneissä aiemmissa bändeissä.

Saa nähdä muuttuuko tilanne miten heti alkuvuodesta julkaistavan neljän biisin seiskan myötä, josta on juuri julkaistu maistiaisena yhtyeelle tyypillisen aidolta ja röyhkeältä kuulostava soittokavereiden ylistys Mä vihaan mun bändikavereita. Taannoisella Vastavirran keikalla kappaleen sanoma konkretisoitui laulaja Horo-Hepen heittäessä kitaristin kesken kappaleen vähintäänkin pisteen arvoisella heitolla rumpuihin sillä seurauksella, että kannuja saatiin kasailla kokoon useamman minuutin ajan ennen keikan jatkumista.



Yksinkertaisen vastustamattomasti eteenpäin puskeva kappale lupaa paljon jopa ennen kesää julkaistavalta täyspitkältä "Bangkok Shocks, Saigon Shakes, Nyrkkitappelu Rocks". 

Rokista jo kauan sitten pitkälti kadonnut ja kaivattu vaaran tunne on alati läsnä Nyrkkitappelussa ja sen musiikissa. Nuorissa ON rockin tulevaisuus!

Assatur puree kuin kipakka pakkanen

Tamperelainen Assatur julkaisi juuri joululahjanomaisesti ilmaiseksi kansien kera ladattavan neljän biisin "From the Depths of Madness" ensidemonsa ja kylläpä herrojen pieniä thrash-sävyjä sisältävä vanhan koulukunnan death metal pureekin korvelehtiä varsin kipakasti kuin tammikuinen pakkanen yhdistettynä pienoiseen viimaan.

Pääasiassa alle kolmeminuuttiset rallit ovat jännällä tavalla erittäin ytimekkäitä, mutta samalla niistä löytyy riittämiin niin räväköitä riffejä kuin lähes hengästyttävää vauhtia. Oivassa Spirit Disease sekä kelpo kolmoskiekon "Vanishing Orderin" lähes kaksi vuotta sitten julkaisseessa Witheria yhtyeissä kurkkuaan raastava "Tuperkkeli" repii vakuuttavasti äänijänteitään myös Assaturissa. Kuivakan suriseva äänimailma on ehtaa ja toimivaa vanhaa liittoa sekin, vaikka nopeimmissa kohdissa ampiaspesä hivenen sekavalta, joskin täysin asiaankuuluvalta kuulostaakiin.

Lataa (tai ainakin kuuntele samaassa paikassa) demo NYT HETI ja saavu sitten teurastamaan joulu Vastavirralle 26.12.12 Pispalassa Assaturin kera rymistelee samalla alalla operoiva rivakka The Jasser Arafats (todennäköisesti ilman palestiinalaishuiveja) sekä viime kuussa blogissani kehuma muhkeasti muriseva Earthbound Machine. Minä ainakin menen, pitäähän se joulurauha tuolloin viimeistään rikkoa.

Sokea Piste kannattaa huomioida

Meillä jokaisella on kehossamme sokea piste ja musiikin diggailussa niitä monella vasta onkin. Sokea Piste yhtyeen suhteen musiikillinen syvyysnäköni ei näemmä ole toiminut parhaalla mahdollisella tavalla, mutta ilmeisesti helmikuussa 2013 julkaistavan "Välikäsi" levyn myötä pitää ehdottomasti suorittaa korjausleikkaus asian suhteen. Bändissä näyttäisi muuten olevan paukuttajana sama Jukka kuin Vapaassa Maassa, joka muuten juuri julkaisi marraskuussa blogissani intoilemani "Maailma Pimenee" 10" (tarkempi arvio tulossa tammikuun 2013 lopussa ilmestyvään Inferno #103:een). Ja onpahan loppukolmikkokin tuttu monesta muusta yhtyeestä.

Alle viikko sitten julkaistut kaksi näytekappaletta ovat nimittäin varsin vakuuttavia. Näistä etenkin vahvasti angstinen sekä 80-luvun lohduttommasta post-punkista ammentava "Kylmä asema" on pirun intensiivinen ja vakuuttava kappale, jonka maanisuus tempaa mukaansa heti ensimmäisestä kuuntelukerrasta lähtien.

Eikä ole suoraviivaisempi "Pimeää voimaakaan" ollenkaan huono, sillä reilu kaksiminuuttinen on suoraan kasvoille heitetty ja korviin tungettu vimmainen viisu. Kylmään asemaan verrattuna ote on astetta aggressiivisempi ja kappale ehtii livahtaa ohi ennen kuin ehtii oikein tajuamaan mistä oikein oli kysymys.


Albumin epätyypilliseen kansikuvaan kannattaa muuten kanssa kiinnittää erityistä huomiota. Sehän on nimittäin kuin oikeaa taidetta, jollaista voisi kuvitella näkevänsä jopa taidenäyttelyssä. Kaikessa näennäisen kaoottisuuden sekä anarkismin että byrokraattisen rationalismin luomassa ristiriidassa 
se kuvaa musiikkia enemmän kuin hyvin.

Ektron CD-julkaisun hankkiminen houkuttaisi kovasti, sillä kaupan päälle saisi samalla levyllä koko tuotannon eli aiemmin julkaistut Ajatus karkaa 12" sekä  Oire 7", mutta onhan vinyyli kuitenkin aina vinyyli (julkaisu yhteistyössä Tuska&Ahdistus ja Karkia Mistikan kanssa) ja em. kaksikkoakin näyttäisi distroista vielä saavan. Voi näitä suuria yleismaailmallisia ongelmia kuten valinnan vaikeuksia...

Inferno #101/2012

Acid Witch

Witchtanic Hellucinations (reissue)

Hells Headbangers

3,5

Acid Witchin doom henkisessä death metalissa on paljon samaa kuin 70- ja 80-lukujen B-luokan kauhuelokuvissa: yksinkertaisia juonenkäänteitä, halpoja efektejä ja viihdyttävää camp-henkisyyttä, mutta samalla jotenkin äärimmäisen kiehtovaa ja osin myös kevyitä väristyksiä aiheuttavaa. Lähin vastine yhtyeelle onkin maanmiestensä Necrophagia vain sillä erotuksella, että Acid Witchin ei piinaa musiikillaan yhtä vahvasti, vaan on kaikessa sarjakuvamaisuudessaan ilkikurisemman kuuloinen ilman mukaan väkisin ympättyä halpaa huumoria.

Maailmalla kaksi vuotta sitten ilmestyneen Stonedin seuraajaa on todennäköisesti odoteltu enemmän kuin tämän vuonna 2008 ilmestyneen debyytin uusintapainosta, mutta armaassa kotimaassamme tilanne saattaa olla hieman toinen. Hooded Menace, Claws, Vacant Coffin ja monesta muusta yhteydestä tuttu Lasse Pyykkö kun ei Acid Witchin kokoonpanoon enää kakkoslevyn aikaan kuulunut, mutta murmuttaa mainiosti Witchtanic Hellucinationsilla.

Dordeduh

Dar De Duh

Lupus Lounge

4

Entisten Negură Bunget miesten Hupogrammosin ja Sol Faurin perustaman Dordeduhin ensimmäinen täyspitkä albumi on haastava, mutta sitäkin palkitsevampi teos. Kaksikon aiempia luomuksia yhtään tunteville ei varmaankaan tule yllätyksenä, että myös Dordeduh käsittelee teksteissään henkisyyttä ja yhdistelee musiikissaan taitavasti romanialaista kansanmusiikkiperinnettä sekä black metalia.

Kuten myös arvata ehkä saattaa, em. kaltaisen kombinaation tuloksena on syntynyt pitkiä sekä vieläkin pidempiä moniulotteisia eepoksia, jotka keskittyvät mahtipontisuuden sijasta vaihtelevien tunnetilojen kuvailuun erilaisin musiikin keinoin aina räväkästä BM:sta rauhalliseen tunnelmointiin puhtaine lauluineen. Musiikin sisäistäminen ja sen kyytiin pääseminen ei tapahdu helpolla eikä nopeasti, mutta kärsivällisyys kyllä palkitaan. Pitkälti toista tuntia kestävä albumi onkin enemmän vahva kokonaisuus, kuin yksittäisten kappaleiden muodostama kokoelma, ja juuri tämä ominaisuus tekee Dar De Duhista niin kiehtovan ja vangitsevan.

Huikeimmillaan bändi on kuitenkin levyn lyhyimmässä ja sen samalla päättävässä Dojana-kappaleessa, josta on myös tehty tyylikäs ja musiikin yksinkertaista jylhyyttä hyvin kuvaava luontovideo. Perinneinstrumenteilla toteutettu ja ainoastaan puhdasta laulua sisältävä, vahvasti kotimaansa musiikkiperinteestä ammentava kaihoisan kappaleen kaltaista materiaalia kun olisi kiehtovaa kuulla jopa koko albumillisen verran.

Doro

Raise Your Fist

Nuclear Blast

3,5

Niin ihana nainen sekä upeaääninen että valloittava artisti kuin Doro Pesch onkin, ei hänen Warlockin jälkeinen soolotuotantonsa ole ollut kovinkaan kaksista. Etenkin 2000-luvun alkupuolen levytykset omalaatuista uusiolevytyskokoelmaa Classic Diamondsia (2004) lukuun ottamatta ovat olleet ärsyttävän ponnettomia niin biisimateriaaliltaan kuin tuotannoltaankin. Kolme vuotta sitten julkaistu Fear No Evil oli jo selkeästi lähes kaikkia edeltäjiään kovempi, mutta nyt julkaistava Raise Your Fist pistää vielä piirun verran paremmaksi noussen selkeästi neidin parhaimmaksi Doro nimen alla julkaistuksi levyksi.

Oletettavasti suurin syy sävellysten tason merkittävään nousuun on uudelleen jatkunut yhteistyö amerikkalaisen tuottajan Joey Balinin kanssa, jonka panos oli merkittävä jo Warlockin klassikolla Triumph And Agonyllä (1987). Nyt niin itse kappaleissa kuin soundeissakin on potkua ja tarttuvuutta aivan eri tavalla kuin ennen ja useamman slovarin vastapainona on pari yllättävänkin rankasti roimittua kappaletta, joista esille nousee etenkin loistava Doron kovimpiin vetoihin saman tien kohoava yksinkertaisen tehokas Revenge.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta Doro Peschin uran startista ja on äärimmäisen hienoa, että todellinen hevileidi saa julkaistua tässä vaiheessa näinkin hyvä albumin. Pienellä lisäsatsauksella joihinkin sävellyksiin ja kolmisen kappaleen laihduttamisella kokonaisuus olisi ollut vieläkin tanakampi, mutta peukku ja nyrkki nousee ilmaan jo nytkin. Kyllä tämä nainen pitäisi vihille viedä.

Graveyard

Lights Out

Nuclear Blast

4,5

Koettuani vielä silloin minullekin uppo-oudon Graveyardin ensimmäistä kertaa Tampereen Klubilla maaliskuussa 2009, ei pääaktina toiminut Witchcraft kuulostanut maanmiestensä äärimmäisen intensiivisen ja vangitsevan setin jälkeen enää oikein miltään. Ei edes levyltä, niin hyviä kuin ne yhä edelleen ovat. Graveyardin neljän vuosikymmenen takaisiin hämyisiin tunnelmiin sijoittuva bluesin ja hard rockin liitto vei kerralla mennessään ja noista tunnelmista pystyi nauttimaan myös kotioloissa paria vuotta aiemmin ilmestynyttä nimetöntä debyyttiä kuuntelemalla.

Oli yhtä hämmentävää kuin hienoakin huomata, että kahta vuotta myöhemmin ison Nuclear Blastin kautta julkaistulla Hisingen Bluesilla bändin tunnettavuus ja diggailu saavutti kerrasta yllättävän suuret mittasuhteet myös Suomessa. 100% autenttisen ja rehellisen kuuloisen retroilun kun ei olisi uskonut kiinnostavan isohkoa sekalaista sakkia aina rokkareista umpihevareihin. Läpeensä laadukas sekä niin sävellyksiltään kuin soundeiltaankin kehittynyt kakkoskiekko palautti kuitenkin uskoa siihen, että vahvasti perinteitä kunnioittamalla on mahdollista luoda täysin ajatonta musiikkia, joka herättää vahvoja tunteita pienen musiikin seka- ja suurkäyttäjäryhmän lisäksi myös lähempänä valtavirtaa olevissa.

Lights Out ei periaatteessa eroa suuresti aiemmasta, mutta toisaalta se on uponnut entistäkin syvemmälle Creamin ja Freen kaltaisten raskaan blues rockin pioneerien syövereihin karistaen niskastaan viimeisiä heavy metal vaikutteitaan. Albumi on silti reilusti raa'emman ja rajumman kuuloinen kuin Hisingen Blues puhumattakaan niistä erisävyisiin syvyyksiin vetävistä fiiliksistä mitä se onnistuu herättämään. Ja edeltäjänsä oli sentään mestariaineista näillä saroilla.

Sen minkä uusi materiaali selkeässä tarttuvuudessaan häviää, voittaa se puolelleen alkukantaisuudellaan ja intensiivisyydellään ollaan kummassa päässä tahansa musiikin ääripäitä tai jossain niiden välillä. Graveyardin kyky heittäytyä täysillä musiikkiinsa vietäväksi ja saada tämä myös välittymään levyltä on huikea ja sen nousujohteinen kehitys on viemässä sitä todella lähelle klassikoiksi nousseita mestareita.

Hazard Wings

Interstellar Torment MC/LP

Krypta

3,5

Ajatus yhdistää Hawkwindmaista avaruustrippailua punkkiin ei ole kaikista ensimmäisenä mieleen tuleva, mutta tämän tempun Hazard Wings todellakin tekee ensimmäisellä julkaisullaan. Pääjehu Vesa Moilasen kajaanilainen syntyperä saattaa tosin tarjota jonkinlaista selitystä idealle, sillä alueen vanhat perinteet ja pohjoinen mielenlaatu ovat ennenkin synnyttäneet omanlaisiaan visioita.

Interstellar Tormentin biisien taustalla kuuluva erilainen piipitys, surina ja avaruusvinkuna on lähes alati läsnä, on itse kappale sitten rivakasti etenevää (post) punk henkistä rokkia, synkkää dark ambient/noise äänimaisemaa tai lähes doomia muistuttavaa tunnelmointia. Jollain kumman tavalla näinkin sekava kokonaisuus kuulostaa kuitenkin Hazard Wingsin käsittelyssä varsin luonnolliselta.

Toteutus on demomaista tuotantoa myöten varsin karua ja raakaa, jossa kuitenkin vahva tunnelma täydentää tekniikan puutteita aina laulua myöten. Niin paljon kuin kokonaisvaltainen raakilemaisuus kiehtookin, onnistuu se myös paikka paikoin ärsyttämään, mutta merkillisen usein albumia on silti kuitenkin halunnut kuunnella.

Vaikka improvisoinnin merkitys onkin ilmeinen bändin musiikissa, pienellä harkinnalla kaukaisemmatkin galaksit olisivat nopeammin saavutettavissa.

Suomi lanaa, murisee ja rokkaa

Kirjoittaessani taannoin blogiini mm. Earthbound Machinesta sekä Shoraidersista (jolta muuten on juuri julkaistu uusi kepeän viekoitteleva biisi "Big Boy") sekä arvostellessani Sons of Kingsin kakkosalbumin "Emersion" Infernoon, tuli vastaan pienen tutkimusretken jälkeen hämmästyttävän siiro joukko muitakin mielenkiintoisia kotimaisia tekijöitä, jotka laahaavat, leijuvat, surisevat ja rokkaavat kukin omissa kiinnostavissa sfääreissään.

Kun jokaiselta entuudestaan uppo-oudolta aktilta oli tullut tuoretta matskua tämän vuoden puolella, oli musiikin syövereihin sukeltaminen varsin antoisaa. Mistä näitä oikein sikiää? En tiedä, mutta ainakin seuraava bändisetti kannattaa ottaa haltuun: Electric Void Summoner, Domovoyd, El Alamein, 3rd Trip,  Boar, Mojo Waves, Supertzar, Centipede, Gniyrg Gnaarg, Cpt. Kronos, Jupiter, Fuck-Ushima, Scumrise!, Usko, Atomic Fractal Goddess, King Weird, Coughdust ja A Phantom Pack of Black Hounds.

Katkuinen, raskaampi rock elää ja voi Suomessa näemmä hyvin.

Lord Fist nostattaa nyrkit ilmaan

Debyyttidemonsa Spark for the Night loppukesästä julkaissut perinneheviorkesteri Lord Fist lyö nyrkkiä pöytään tuodakseen Mikkelin Suomen metallikartalle. 

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Sainpaul "Le Reproche" demonäyte

Vaikka eilin tulikin osallistuttua mainioon Punk partyyn, jossa Nyrkkitappelu veti erittäin riehakkaan keikan ja Yleislakkokin oikein energisen ja hyvän, joskin turhankin lyhyen vedon, tekee ajomiehen silti fiilistellä Sunday Morning Coming Downia. Jos eilinen blogi-postaus esitteli jyhkeää kotimaista jyräystä, on nyt vuorossa jotain aivan muuta.

Sainpaul on Fursy Teyssierin uusi bändi, jonka musiikki ei tunnelmaltaan poikkea kamalasti herran pääbändistä Les Discretsistä. Sen soundi ja lähestymistapa musiikkiin on kuitenkin yhden julkaistun "Le Reproche" -demokappaleen perusteella huomattavasti sekä elektronisempaa että popimpaa ja ah, niin periranskalaista. Vaan kyllähän tämä ainakin näin sunnuntaina maistuu kera tuhdin punaviinin ja tuoreen patongin sekä hyvien juustojen.

Earthbound Machinen mylly murisee

Metalpit-blogissa pohdittiin viikko sitten omaperäisyyden merkitystä ja olemusta musiikissa. Megafaktahan™ on, että omaperäisyyden tavoittelu ei saa olla mikään itseisarvo, mutta tärkeintä kuitenkin on kuitenkin musiikin "hyvyys" on se sitten tuttua peruskauraa tai uniikkia taidetta. Edellämainitun näkemykseni perusteella musiikkikriitikot, jotka perustelevat julkaisun huonoutta pelkästään omaperäisyyden puutteella ovat joko laiskoja tai kykenemättömiä ilmaisemaan itseään riittävän ammattitaitoisesti. Hyvän, tuttuja latuja hiihtelevän biisin tai levyn tekeminen on aivan yhtä vaikeata kuin uusia uria avaavan, "avantgardeistisen" tai poikkitaiteellisen musiikin luominenkin.

Helsinkiläisnelikko Earthbound Machine on raskaan rockin perusasioiden äärellä ja paino on todellakin sanalla "raskaan". Halutessaan musiikkia voisi kutsua myös doom- tai jopa stoner rockiksi, mutta määrittelyt hiiteen. "Plain Delusionissa" on vähän helvetin hieno ja murakka kitara & bassosoundi, jonka ansiosta biisi jyrää yksinkertaisen vastustamattomasti alusta loppuun. Myös kantavan äänen omaavan laulajan suoritus istuu kokonaisuuteen mallikkaasti:



"Hungerland"  lanaa sekin raskaasti luoden hienosti toimivan kontrastin entistä korkeampiin sfääreihin kurottavan solistin kanssa:



Kappalekaksikon lisäksi bändi on taltioinut samoissa sessioissa kaksi muutakin rallia. Nyt olisi maitillaan, joten mistä saa lisää?

Mörbid Vomit oksentaa kuolemaa

Loppukesästä julkaistu Mörbid Vomitin ensipromo oli verrattain sakeaa ja runsaasti sattumia sisältävää kalman katkuista laatoitusta. Mitä bändi oli ennen tuotostaan nauttinut? Tähän ja muutamaan muuhun kysymykseen vastasi yhtyeen kitaraa soittava solisti Ville Ryöti. 

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Pari näytettä lisää Baptismilta

Baptismin "As the Darkness Enters" -albumi on nyt nähnyt päivän valon ja yön pimeyden. "Esoteric Spheres" -singlen lisäksi nautittavissa on nyt pari kappaletta lisää.

"The Prayer" -veisussa äänessä Lord Sarcofagianin lisäksi myös Hornasta ja Sotajumalasta tuttu Infection:

"Casus in Tenebris" -kappaleessa vierailee puolestaan true Black Dawnista tuttu Wrath:



Levy tilattavissa suoraan levy-yhtiöltä Northern Heritagelta tai Levykauppa Äxästä

Shoraiders on melko cool

Tuore tamperelainen rokkinelikko Shoraiders nappasi kiinni heti ensimmäisellä kuuntelukerralla "Just Try to Keep My Cool" -kappaleellaan. Reilussa kahdessa minuutissa on kaikki olennainen muttei mitään liikaa todistaen jälleen kerran, että yksinkertainen on kaunista. Tunnelmaltaan lakonisen coolisti toteavassa ja soundillisesti mukavasti kolisevassa biisissä on hajujälkiä QotSA:n ja kumppaneiden suuntaan, mikä ilolla todettakoon. Teaseriksi nimetty ralli kiusotteleekin kivasti ja kasvattaa nälkää kuuleman mukaan joulukuussa ilmestyvän EP:n suhteen.

 Pääjehutar Maria Morjes kertoo ympärilleen kasaamastaan poppoosta seuraavasti:

"Shoraiders on syksyllä 2012 matkaan lähtenyt audiokaravaani. Kyytiin hyppäsivät Antti-Pekka Rikhard Palmu (rummut), Panu Raatikainen (kitara) ja Jussi Pohjanniemi (basso). Herkullisesti pörisevän karavaanin keulilla tietä raivaan minä laulaen ja kitaroiden. Kyseessä on muikea sekoitus tamperelaisia stoner-päitä; rumpali Antti muistetaan Goatridesta, Panu Razorblendistä ja Jussi sekä minä Foxy Flammablesta.

"Foxy hiipui viime keväänä mikä oli mulle henkilökohtaisesti kova paikka. Samaan hengenvetoon mun sydän särkyi pillun päreiksi. Oli pakko pelastautua. Shoraiders on ennen kaikkea sitä, että uskaltaa jatkaa matkaa."

Meidän esikuvia on mm. Kyuss ja Hurriganes. Marraskuun alussa julkaistu "Just Try To Keep My Cool" vahvistaa väittämäni. Tiukkaan kaksiminuuttiseen teaseriin on pakattu onnistuneesti fuzzia ja hiomatonta vanhan liiton rock-asennetta. Mun kuvaama ja leikkaama ajovideo Intiasta tukee mainiosti matkalla olemisen tuntua. TAKE A RIDE!"

Ääninäytteitä Vapaan Maan kympistä

Viime vuoden joulukuussa esikoisseiskansa pihalle pukannut Vapaa Maa kasvattaa nyt julkaisukokoaan kymmeneen tuumaan. Edellisellä kerralla tarjoillut ennakkomaistiaiset saivat aikaan ostopäätöksen, mutta julkaisu ei kuitenkaan aivan osoittautunut yhtä maittavaksi kokonaisuudeksi kuin mitä toivoa saattoi.

Bändin musiikillinen maailma tuntuu selkeästi kirkastuneen vuodessa. Sen punk/hardcore-seoksessa on nyt enemmän sekä omaa ilmettä että erilaista ja kimuranttiakin tarttumapintaa, jotka synnyttävät jopa osittaisia mielleyhtymiä hienoon, mutta nyttemmin kuopatun Abduktion suuntaan. Asiaan ei tosin voi olla täysin vaikuttamatta vokalisti Mikko Suikkasen tunnistettava ääni, joka oli sanoituksiensa ohella tärkeä osa myös Abduktion personaallista soundia.

Juuri julkaistut kaksi kappaletta ovat sen verran mielenkiintoisia, että pukin kontista voi itselle löytyä hyvinkin mieluinen yllätys. Toivon mukaan koko kymppi ei petä.

Jos värillä on väliä, saa Combatista ennakkotilattua jo nyt vihreää vinyyliä. Bändin kautta ostettavaksi tulee aikanaan erikoissettinä keltaista kiekkoa jäljelle jäävien kauppiaiden tyytyessä kauppamaan perinteisempää mustaa kultaa.


Ja jos kahdesta täysimittaisista näytteestä ei saanut tarpeekseen, on tarjolla vielä reilun minuutin mittainen teaser-video:

Mega ja 10x10 @ Inferno #100

Syyskuussa 2012 julkaistussa sadannessa Infernossa kyseltiin kymmeneltä lehden aktiiviavustajalta listaa kymmenestä kovimmasta pitkäsoitosta lehden ilmestymisen ajalta. Jotkut kuulemma tuskailivat listojensa kanssa pitkäänkin, mutta itse valitsin seuraavat kymmenen kiekkoa suht nopeassa tahdissa ja puhtaasti fiilispohjalta. Itse asettaminani periaatteina ja rajoituksina listalle kuitenkin oli, että tänä vuonna julkaistuja levyjä en mukaan ota (jääköön ne vuoden 2012 parhaat julkaisut listaan) ja että julkaisut jakaantuisivat mahdollisimman tasaisesti vuosien 2001-2011 välille. Toisessa mielentilassa tai hetkessä lista saattaisi näyttää hieman toisenlaiselta, mutta tällainen siitä lopulta tuli.

Katatonia ”Last Fair Deal Gone Down” (2001)

"Herkistyneessä mielentilassa tippa saattaa vieläkin tulla silmäkulmaan tätä levyä kuunnellessa. Katatoniaa aidoimmillaan ja melankolisimmillaan."

Arch Enemy "Wages of Sin" (2002)

"Arch Enemy määritti neljännellä albumillaan uusiksi koko melodeath-genren, eikä ole sen jälkeen itsekään pystynyt tätä tuotosta ylittämään. Olympialaista tuttu latinankielinen fraasi pätee tähän albumiin paremmin kuin hyvin: Citius, altius, fortius."

King Diamond "The Puppet Master" (2003)

"Kuninkaan selkeästi vahvin levy niin musiikillisesti kuin teemallisesti sitten mahtikolmikon Abigail-Them-Conspiracy. Nukeilla leikkiminen ei näemmä ole vain tyttöjen juttuja."

Kreator "Enemy of God" (2005)

”Violent Revolution (2001) pöläytti "Kuojan” 90-luvun kuivahkon kauden jälkeen  hilseet kerralla pois, mutta Enemy of God jumittaa edelleen niskalihakset jokaisella kuuntelukerralla. Sen verta kova kiekko, että kokoelmista löytyy neljä eri versiota levystä ja farkkutakistakin selkälippu."

Pain Confessor "Fearrage" (2006)

"Hämeenlinnalaisten toinen levy osuu maaliinsa. Tätä paremmin ei melodioilla ja tarttuvuudella varustettua kipakampaa metallia ollut aiemmin Suomessa tehty. Samoihin aikoihin alkoi laadukkaan kotimaisen metallin tuleminen lähestulkoon joka genressä."

ReverendBizarre ”III: So Long Suckers” (2007)

"Reverend Bizarre nousi perinteisen doom metalin kärkikastiin heti debyytillään, mutta kolmas ja viimeiseksi jäänyt täyspitkä on niin mitaltaan kuin sisällöltään painavinta ja mielipuolisinta julistusta mitä tässä maassa on koskaan kuultu. Haistakaa huilu -asenteesta ja nimestä ekstraplussat."

Diablo "Icaros" (2008)

"Icaros kuvaa hienon monitasoisesti niin pohjanmaalaisuutt kuin suomalaisuuttakin, mutta tavalla, joka ei ammenna iänikuisesta kalevalaisesta koivuntuohimelankoliasta, vaan käskee purra hammasta entistä tiukemmin yhteen, kapsahtaa kuuseen kurkottaessaan katajaan sitten kuinka monta kertaa tahansa. Ulkokallassa tuntuu käyvän ikuinen pohjoinen puhuri."

Ghost Brigade "Isolation Songs" (2009)

"Suomalaiset ovat osanneet nauttia kautta aikojen yksinolosta ja synkistelystä, ja näitä olotiloja Ghost Brigaden kakkonen kuvaa kaikessa herkkyydessään mestarillisesti. Parhaimmillaan nautittuna kuulokkeilla pimeässä."

BlackMagic Six "Doomsday Bound" (2010)

"BM6:n musiikissa haisee rehellisesti niin garage rock, hiki, punk, mallas, blues kuin bensakin perin miehisellä tavalla. Kaksikko onnistui tiivistämään näistä elementeistä kaiken olennaisen."

Kakkahätä-77 ”Huoltoasemalleunohdettu mies” (2011)

"Kakkiksen joutsenlauluksi jääneen debyyttitäyspitkän voi jo nyt julistaa suomirockin klassikoksi. Perkeleellisen tarttuvia mutta kuuntelua kestäviä vanhan liiton punk rock -ralleja, jotka koskettavat monessa kohtaa myös teksteillään"

Inferno #100/2012

Abrahma

Through the Dusty Paths of Our Lives

Small Stone

2,5

Näemmä normaalisti omasta kulttuuristaan ja maastaan hyvin ylpeät ranskalaisetkin osaavat arvostaa ja toteuttaa mukavan mureaa, tummaa ja raskasta 70-lukulaista stoner/space/desert rockia, josta löytyy pakollinen kelpo annos Amerikan etelän boogieta ja jumittavaa tunnelmointia.

Liika vain tuppaa olemaan liikaa, sillä pitkälti toista tuntia kestävä Through the Dusty Paths of Our Lives harhailee turhan päämäärättömästi tunnelmasta ja kappaleesta toiseen eikä se myöskään uskalla tai osaa sukeltaa tarpeeksi syvälle huuruiseen jamifiilikseen. Oikeanlaisen rentouden puuttuessa musiikin letkeä tunnelma kääntyy usein itseään vastaan laiskanpulskeaksi, jossa osasyypää on hivenen liian latteat ja elottomat kokonaissoundit.

Abrahman puitteet ovat kyllä oikeanlaiset ja tanakasti omilla jaloillaan seisovat, mutta musiikillisten suuntaviivojen fokusoinnin kanssa sillä on vielä suuria joskaan ei välttämättä kovinkaan vaikeasti ratkottavissa olevia ongelmia.

Bullet

Full Pull

Nuclear Blast

3

Bulletin mopo keuli varsin lupaavasti jo 2006 julkaistulla Heading for the Top -debyytillä ja kaksi vuotta myöhemmin ilmestyneellä Bite the Bulletilla kehityssuunta oli edelleenkin nousujohteista. Vaikka viime vuonna pihalle pukattu Highway Pirates olikin ainakin osittain oikeinkin hyvä, polki se silti osittain paikoillaan ollen selkeästi pieni notkahdus ruotsalaisten uralla. Nyt julkaistavalla Full Pull -albumilla yhtye ei edelleenkään jaksa edetä täyttä 100 metrin matkaa, vaan meno hyytyy puolivälin jälkeen tehojen loppuessa.

Bändillä on edelleen vahva näkemys tehdä 80-luvun AC/DC:stä ja Acceptista ammentavaa heavy rockia, jota täydentää hyvin Hell Hoferin omaperäisen repivä, joskin em. esikuvien tutuksi tekemä laulutyyli. Musiikkiin on tullut mukaan aimo annos tervetullutta ilmavuutta myös soundillisesti, mikä ei kuitenkaan tarkoita varsinaista löystymistä. Hyvänä esimerkkinä tästä Rolling Homen perusrock, jonka loppufiilistely toimii hienosti. Biisit kuulostavat myös aiempaa yksinkertaisimmilta ja enemmän rockilta kuin metallilta, mikä ei sekään ole huono asia.

Niin hyvin kuin livenäkin sympaattinen orkesteri taitaa hommansa, pitäisi tämän genren rallit vain olla just eikä melkein kohdallaan mitä kokonaisuuteen tulee. Nyt Bulletin massikka kiiltelee vahattuna komeasti ja käy tasaisesti, mutta kaasua painettaessa vääntöä ei tahdo löytyä riittävästi ja tiukaksi pakkaantuneella savisella pellolla rapa ei lennä tarpeeksi korkealle. Pakko bändistä on silti pitää, vaikka herroilla on edessään yhä pitkä matka huipulle Nuke-kiinnityksestä huolimatta.

Derrida

Tule ja katso 12” EP

Psychedelica/Räävi/Ruori/Distroy/Rämekuukkeli/Rusto-Osiris

3

Voisi helposti luulla, että perinnetietoiseksi genreksi lusein luokiteltu hardcoren karsinassa seinät olisivat likellä toisiaan ja niihin törmäily suotavaa niin kauan kun läpi ei mennä. Nyt jo kuopattu Abduktio kuitenkin osoitti, että HC:tä voi esittää niin tekstillisesti kuin musiikillisesti täysin omalla uniikilla ja älykkömäisellä tavallaan säilyttäen uskottavuutensa ja silti ajautumatta liian kauaksi genren ytimestä.

Kotimaista Derridaa voisi kutsua ylöjärveläisten hengenheimolaiseksi, vaikka varsin selkeitä sisällöllisiä yhteneväisyyksiäkin löytyy. Yhtye antaa mukavasti ajattelemisen aihetta niin teksteillään kuin musiikillaan, mutta paketti ei silti ole täysin onnistuneesti kasassa. Vaikka takana on pari pienempää julkaisua ja neljä vuotta sitten julkaistu täyspitkä, ei bändi tunnu silti olevan vielä täysin sinut nykyisen tyylinsä kanssa.

Vartin mittaisella EP:llä bändi rimpuilee varsin idearikkaasti kaikissa kuudessa kappaleessaan, mutta niiden sisältämät eri oivallukset olisi voinut jalostaa ja viedä vieläkin pidämmälle. Vastapainoksi kepeämmälle kokeellisuudelle jää myös kaipaamaan hivenen aggressiivisempaa otetta etenkin kitara- ja riffiosastolla. Tule ja katso kannattaa silti ennemmin kuin katua.

Lynyrd Skynyrd

Last of a Dyin' Breed

Roadrunner

4

Tokkopa nykymaailmaan enää syntyy tai muodostuu Lynyrd Skynyrdin kaltaisia aidosti ikonisia bändejä, joiden syvän etelän periamerikkalaisuuteen perustuva rock kuulostaa täysin ajattomalta ja hienolta, vaikka kultakauden levytyksistä alkaakin olla jo lähes 40 vuotta aikaa. Edes vahvasti yhtyeeseen liitetty The Stars and Stripes Forever -asenne ei ärsytä, vaan sitä jopa kunnioittaa tässä tapauksessa. Viimeisiä lajissaan todellakin.

Edeltävä Gods & Guns (2009) ei oikein vakuuttanut, mutta 13. studioalbumillaan veteraanit ovat taas hienossa vedossa. Yllättävänkin raskaasti ja täyteläisesti soiva southern rock on samaan aikaan sekä monipuolista, pirteää, tarttuvaa, tunnelmallista että rennon letkeää tavalla, johon vain paljon elämää nähneet ja kokeneet ammattimiehet parhaimmillaan pystyvät. Legendat eivät tyydy mihinkään jäähdyttelyyn, sillä he käyvät edelleen lämpiminä.

Last of a Dyin' Breed on kaikin puolin onnistunut ja hienosti tässä ajassa kiinni oleva kokonaisuus, jossa kuitenkin yhä kuuluu bändin alkuaikojen musiikkiperimä vuosien aikana tapahtuneista suurista kokoonpanovaihdoksista huolimatta. Oi jospa joulupukki tänä vuona toisi haluamani lappuhaalarit ja punaisen takaluukulla varustetun kokovartalokerraston.

Nightstalker

Dead Rock Commandos

Small Stone

3,5

Voisin melkein luvata syöväni hatullisen sitä ihteään, jos nämä Kreikan pojat eivät ole koskaan kuulleet Dopes to Infinityn ja sitä seuranneen kolmen albumin aikaisesta Monster Magnetista. Vaan eipä asiasta voi alkaa liiemmin motkottamaankaan, kun noinkin hieno bändi on esikuvaksi otettu ja yli kahdenkymmenen vuoden ja kolmen aiemman albumin kokemuksella osataan tehdä mukavan letkeitä ja tasapainoisesti vellovia stoner-kappaleita koko levyllinen.

Dave Wyndorfin jo pelkästä äänestä huokuvaa karismaa ja vahvaa hittivainua ei Nightstalker-joukkiosta löydy, mutta vahvaa tyylitajua sekä hyviä sävellysideoita että tanakkaa osaamista kylläkin. Siksi jääkin oikein todella kenkuttamaan, että yhdestäkään biisistä ei löydy lähellekään Negasonic Teenage Warheadin tai Space Lordin kaltaista takuuvarmaa tappokertsiä tai kaaliin jumiutuvaa osiota, vaikka muut musiikilliset puitteet ovatkin lähes täysin kohdallaan.

Musiikissa vaikeasti kuvailtavat fiilikseen perustuvat asiat ovat usein vähästä kiinni. Pienellä amerikkalaisen ammattimiehen viilauksella Dead Rock Commandos olisi kuitenkin ollut melko varmasti pistettä parempi levy.

Riistetyt

Skitsofrenia (reissue)

Propaganda

4

Uusintapainos yhä edelleen aktiivisen tamperelaisen Riistettyjen kakkosalbumista vuodelta -83 ei ole mikään vuosikymmenen kulttuuriteko, sillä levystä on vuosien varrella tehty erilaisia painoksia niin CD:nä kuin LP:näkin, joista osaa on edelleen saatavilla. Tämä ei kuitenkaan vähennä itse alkuperäisen julkaisun merkitystä, sillä Skitsofrenia kuuluu kotimaisen hardcoren tärkeimpiin merkkipaaluihin mm. Laman ainoiksi jääneiden kahden studioalbumin kanssa.

Nuorten miesten energia ja intensiteetti on läpi levyn hurjaa ja se mikä monipuolisuudessa vähän puuttuu, on korvattu onnistuneesti asenteella ja vimmaisella ulosannilla. Kun repäisyt eivät juurikaan kestä paria minuuttia kauempaa, on 24 minuutin kesto täysin optimaalinen niin mielelle kuin korville: vanhemmankin alkaa tehdä mieli nousta barrikadeille kapinoimaan maailman lukuisia epäkohtia vastaan.

Ulkoiselta olemukseltaan julkaisu näyttää halvasti toteutetulta, mutta yksinkertainen kansilipare sisältää sentään sanoitukset. Onneksi sisältö sentään on huomattavasti rikkaampaa.

Sons of Otis

Seismic

Small Stone

3,5

20 vuoden trippailu vahvasti stonerilta tuoksahtavan ja myös vähän dronea sisältävän doomin parissa kuuluu Sons of Otisin musiikissa sulavana ja melkoisen tanakkana sekä lämminhenkisenä vyörytyksenä, joka ottaa kuuntelijansa heti alkutahdeista lempeään karhunsyleilyyn vain ponnistaakseen satunnaisen säännöllisesti leijailemaan kohti korkeuksia. Seismisen toiminnan ja kosmisten vibojen yhteistyötä siis.

Kolmikon epäilemättä suuresti jamihenkisyyteen perustava konsepti on kauttaaltaan vallan toimiva, mutta samaan aikaan itseään hivenen liikaa toistava muutaman tempun hyvin osaava groove-hirviö. Toki merkittävä osa bändin ja koko sen edustaman genren viehätyksestä perustuu juuri toiston ja vähäisen variaation luomaan transsimaisen tilan luomiseen ja saavuttamiseen, mutta kotiolosuhteissa tunnelma ja äänenpaine ei siihen kuitenkaan tällä biisimateriaalilla täysin riitä. Keikalla tilanne olisi varmasti aivan toinen.

Puutteistaan huolimatta Sons of Otis on silti kiehtova poppoo kaikessa yksinkertaisuudessaan. Taitoa sekin vaatii ja sitä bändiltä löytyy jo viiden aiemman albumin mitalta.

Spiders

Flash Point

Crusher

4

Spidersin heti alkuvuodesta 2011 julkaistu neljän biisin 10” oli kaikessa 70-lukulaisessa fiilistelyssään mainio ensijulkaisu, mutta kesän jälkeen ilmestynyt kiihkeästi rokkaava Fraction 7” (kääntöpuolella kelvollinen joskin turhan alkuperäisuskollinen Alice Cooper coveri Under My Wheels) laajensi hämiksien repertuaaria oivasti ja osoitti samalla, että niin riffeissä kuin tyylitajussakin löytyy.

Flash Point ei ole täyspitkänä aivan niin kova kuin toivoin, mutta erittäin nasevan ja tyylikkään kokonaisuuden sen yhdeksän pääsääntöisesti alle kolmen minuutin mittaista kappaletta silti muodostavat. Maanmiehensä Nicke Anderssonin parin viimeisimmän rokkikokoonpanon tavoin Spidersinkin maailma sijaitsee täysin 70-luvulla ja hienosti aikakauden aito ja rosoinen joskin erittäin lämminhenkinen tunnelma onkin levyllä tavoitettu aina tuotantoa myöten. Paikka paikoin pienen lähinnä soundillisen potkun puutteen voi helposti korvata volume-nupikkaa myötäpäivään kääntämällä.

Spidersin keulahahmossa Ann-Sofie Hoylesissa yhdistyy kiehtovalla tavalla räväkkyys ja rokkikissamaisuus naapurintyttömäiseen herkkyyteen ja tällaisella keulahahmolla ja biisiarsenaalilla varustettu nelikko tuleekin taatusti paremmin tunnetuksi myös kotimaansa ulkopuolella. Vaikka bändillä ei olekaan heti ensikerrasta päähän soimaan jääviä hittejä levyltäkin löytyvän em. Fractionin lisäksi, on sillä silti täysi nippu monipuolisia menneen ajan kyllästämiä rokkibiisejä, joihin ajan hammas ei pysty tulevaisuudessakaan.

Väärinkäsitys

Päivän tunnit 7"

Omakustanne

3,5

Bändin MySpacesta löytyvä kuvaus ”Hankasalmi Hardcore since 1996” kiteyttää mainiosti mistä Väärinkäsityksessä on kysymys. Kohtuullisen pitkästä urastaan huolimatta punkkitrio on julkaissut harvakseltaan omia tuotoksiaan ja vaikka tämäkin EP on taltioitu jo reilut kaksi vuotta sitten, saa se julkaisunsa vasta nyt. Liekö viivästymiseen syynä sitten julkaisijaongelmat, saamattomuus vaiko rahapula, viimeistä myyntipäivää ei yhtyeen esittämälle klassisen ajattomalle punk/HC:lle kuitenkaan kannata asettaa.

Sanoitusten teeseinä käytetyt päihteiden väärinkäyttö, uskontokriittisyys, sodanvastaisuus, luonnonsuojelu, jokapäiväisessä oravanpyörässä kieppuminen, isoveljen valvonta ja kapitalismin vallan vastustaminen ovat genren peruskauraa ja samaa voi todeta myös sopivan räkäisesti ja räyhäkkäästi esitetystä ja tallennetusta musiikista. Neljä viisua puolellaan reiluun viiteen minuuttiin istuu myös täysin mallikkaasti punk-pienjulkaisuissa usein käytettyyn sabluunaan.

Sen verta kelvollisesti & kokemuksella toteutettua Väärinkäsityksen kantaaottavuus ja musiikillinen räkiminen kuitenkin on, että mitään uniikkia lähestymistapaa ei jää kaipaamaan. Kyllä hyvä ruisleipäkin maistuu vuodesta toimeen ilman että siihen tarvitsee alkaa mitään karpaloita lisäämään.

Ward & True Lords Of Vatican
S/T (kasetti)
Johnny Park Avenue/Black Floyd's Tapes
3,5

Syvällä undergroundissa mateleva Ward julkaisee seuraajan viime vuonna ilmestyneelle 7” splitille ja tällä kertaa formaattina on puolestaan alan piireissä comebackin tehnyt c-kasetti. Tälläkin kertaa mukana julkaisulla on kaveri, mutta nyt voimat on eriytymisen sijaan yhdistetty True Lords of Vaticanin huolehtiessa musiikin värittämisestä elektronisin keinoin.

Wardin kehityskaari sojottaa ylöspäin selkeässä erektiokulmassa ensiseiskaansa verrattuna, vaikka tyyli ja tehokeinot ovat edelleen samat. Sysimustaa lähestyvä, osin sludgea sisältävä doom vyörytys on varsin alkukantaisella tavalla ahdistavaa ja piinaavaa, johon oman lisänsä tuo etenkin molempien biisien outromainen elekro-feedback. Mine nousee kuitenkin kappalekaksikon selkeäksi voittajaksi herkemmällä ja melodisemmalla otteellaan, joka tarjoaa sopivasti jännitteitä ja vastakohtia tutulle runnomiselle.

Ward ei vielä tunnu löytäneen aivan kaikkea potentiaaliaan, sillä esimerkiksi Paralyzedin olisi voinut antaa kasvaa lisää pituutta muuttaen sen massiiviseksi kaiken alleen ruhjovaksi monsteriksi. Yhteistyö TLoV:n kanssa on toimivaa, joskin hieman perään liimatun oloista. Tästäkin kollaboraatiosta olisi huolellisemmalla sovituksella saatu paremmin kokonaisuutta palveleva. Toivon mukaan tähän mennessä suoritut esilämmittelyt johtavat seuraavalla julkaisulla kohti kliimaksia: slow, deep and hard!

Mors Principium Est "…And Death Said Live" & maukas näyte

 

Maittavat maistiaiset tulevilta ja tuoreilta julkaisulta saavat tällä viikolla jatkoa tyylikkäästi melodisuutta, vauhdikkuutta ja ärhäkkyyttä yhdistävän Mors Principium Estin Euroopassa joulukuussa  julkaistavalta neljänneltä "…And Death Said Live" -albumilta. Vuonna 2007 mahtavan "Liberation=Termination" -levyn julkaissut porilaisporukka on viimeisten viiden vuoden aikana kärsinyt useista kitaristinvaihdoksista, joista vakavin lienee perustajajäsenen ja pääasiallisessa sävellysvastuussa olleen Jori Haukion poistuminen em. levyn valmistumisen jälkeen ennen sen julkaisua. Tämän jälkeen kitaristeja on tullut ja mennyt, mutta nyt ulkomaalaisvahvistuksien Andy Gillionin ja Andhe Chandlerin myötä kokoonpanon toivoisi vakiintuneen.

Lopettaminen on varmasti MPE-leirissä käynyt monesti mielessä levytystauon aikana, mutta onneksi bändi on silti sinnikkäästi päättänyt jatkaa. Toivon mukaan tuleva julkaisu on yhtyeen nimen mukainen uusi uljas alku epäilemättä lähellä kuoleman portteja käyneille porilaisille.

Vaikka biisintekijät ovatkin yhtyeessä vaihtuneet sitten edellisen levytyksen, niin kyllä nyt näytteenä tarjottava "Destroyer Of All" kuulostaa hieman yllättäenkin silti puhdasveriseltä Mors Principium Estiltä. Ei tässä nyt ihan vielä ylletä "Liberation=Termination" -kiekon monipuoliseen ja omalaatuiseen nerokkuuteen, mutta sen verran vahvaa taidonnäytettä kappale kuitenkin edustaa, että mikään suuri pettymys AFM:n kautta julkaistava uutukainen tuskin tulee olemaan.

"Destroyer Of All", olkaa hyvä:

Kappaleen tarjoaa nettisivusto Metal Injection

Yleislakko "Maailmanpolitiikan arkipäivää" maistiaisia

Suomen Dead Kennedysiksi (tsekkaa myös Kuolleet Kekkoset, jos ei muuten niin nimensä takia) tituleerattu turkulainen Yleislakko julkaisee kolmannen albuminsa "Maailmanpolitiikan arkipäivää" (LP/CD) Blast of Silencen kautta 16.11.12 Reilu vuosi sitten julkaistu "Vapauden rautaiset raamit" oli sen verran monipuolinen ja viihdyttävä kokonaisuus niin musiikillisesti kuin tekstillisesti, että kasvaneita odotuksia on myös uutukaista kohtaan. Eivätkä juuri julkaistut ääninäytteet "Hallitukseen" sekä levyn nimikappale "Maailmanpolitiikan arkipäivää" petäkään...

Solistin Jello Biafra -henkinen äänenkäyttötapa, yhtyeen ennakkoluuloton ja punkin perinteisiä genrerajoja reilusti venyttävä musiikki sekä suorasukainen väkevä poliittinen sanoma oikeuttavat DK-vertaukset nyt vahvempana kuin koskaan aiemmin. Yleislakko ilkkuu ja roimii raskaalla kädellä ja roisinkin sanoin valtaapitäviä, mutta ei silti sorru paatokselliseen saarnaamiseen, vaan tyytyy lähinnä tekemään huomioita asioiden tiloista. Valmiita vastauksia tai vaihtoehtoja ei tarjoilla, ne pitää jokaisen löytää ja tajuta itse. Perusteltu kyseenalaistaminen asiassa kuin asiassa on aina ilahduttavaa ja Yleislakon sanoman luulisi sopivan myös niille, jotka eivät välttämättä vaivaudu edes ääniuurnille.

Mielenkiintoisen kontrastin tiukalle tekstilliselle sisällölle luo musiikin melodinen ote, jota voi kutsua jopa kepeäksi. Yleislakon punk rock ei ole millään tavoin räkäistä, vauhdikasta tai äärimmäistä, vaan se uskaltaa ja osaa lähestyä genreä useista eri suunnista ilman musiikillisia rajoituksia ollen silti selkeästi kuitenkin punkkia.

Bändin musiikki on kaikkea muuta kuin punkin arkipäivää, kuten allaolevista kahdesta maistiaisesta voi jokainen itse havaita.

Kuudes Silmä "S/T" 7"

© Jussi Jänis

Tuore Kuudes Silmä -yhtye julkaisi juuri esikoisseiskansa Combat Rock Industryn kautta. Levy-yhtiön mainospuhe kiteyttää kaiken olennaisen ilman turhia korulauseita:

"Hienoa synkkää, ahdistunutta mutta melodista goottisärmäistä punkkia tältä uudelta helsinkiläisbändiltä.. tyylilajin parhaat perinteet kuuluvat mutta oma meininki hallussa, etenkin sanoituksissa kiteytyy ihmisen ahdistus täydellisellä tavalla! Musta Paraati/Cure/ym fanit HUOM!!"

Ei edes bändi itse varmasti kiellä, etteikö etenkin genren kotimainen pioneeri Musta Paraati olisi toiminut erittäin suurena vaikuttajana, mutta hyviltähän saa aina lainata ja huonoilta ei taas kannata. Kuudennen Silmän vahvan perinnetietoinen ja kolkko mustahuulisynkistely on kuitenkin juuri lähes täydellisen sopivaa musiikkia lokakuuhun, kun ulkonakin tuivertaa kylmä tuuli ja pulskat pihlajanmarjat hehkuvat kirkkaan oransseina muistuttaen satokauden päättymisestä.

Yhtyeen omalta Bandcamp-sivulta löytyy nyt kaksi 7":n kolmesta kappaleesta niin kuunneltavana kuin ladattavanakin.


PÄIVITYS 17.10.12: Seiskan kolmas kappale "Happea" on puolestaan kuunneltavissa levy-yhtiön Bandcamp-sivulla.


PÄIVITYS 08.12.12 Joulukuun Rumba noteerasi Megan Metalli blogin Kiitoradalla palstalla

Baptism "Esoteric Spheres" single

Kotimaiseen BM-elitistöön kuuluva, Lord Sarcofagianin johdattama  Baptism valmistautuu julkaisemaan neljännen albuminsa "As the Darkness Enters". Pimeydellä siunatun teoksen julkaisee Northern Heritage niin CD:nä kuin LP:näkin ja näillä näkymin sen on määrä ilmestyä marraskuussa.

YouTubessa tarjoillaan levystä "Esoteric Spheres" -nimistä maistiaista ja kyllähän sitä kelpaakin makustella. Kappale on niin musiikiltaan kuin elävällä ja lämminhenkisellä tuotannoltaan ilahduttavan 90-lukulainen ja sen monipuolisuus useine erilaisine osuuksineen jopa hämmentää hiukan vielä useamman kuuntelukerran jälkeenkin. Asiaan kuuluvan melankolisen pohjavireen sisältävä biisi on kuitenkin sen verran hyvin kudottu kasaan ettei se ala maistua missään kohtaa silkalta sillisalaatilta. Kuultavaksi jää, millainen draaman kaari ja monimuotoisuus albumikokonaisuudelle on saatu luotua.

Seremoniaa ja rituaaleja

Seremonia kuvailee itseään “psykedeliasävytteistä jytärokkia esittäväksi ja suomeksi laulavaksi yhtyeeksi”. Tämä jos mikä kiteyttää oivasti, mistä bändissä ja sen musiikissa on kysymys. Jokainen Black Sabbathin varhaisempaan tuotantoon paremmin perehtynyt ja siitä vähänkään syvemmälle hämärimpien orkestereiden maailmaan sukeltanut ei voi olla kuulematta, että Seremonian biisintekijät tietävät tarkkaan mitä soittavat ja miltä soundien pitää kuulostaa.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Vaikutteeni albumeina

Pitkän linjan promoottori Miika Kuusinen on varmasti kaikille metallipiireissä pyöriville tuttu nimi. Muun muassa Infernoon kirjoittava ja promootioita hoitava Mega kirjasi listan viidestä albumista, mitkä ovat häneen vaikuttanut aikojen saatossa. Toimittajan katsoessa listaa, ei voinut paljoa muuta kuin nyökkäillä mukana. Kyllä mies näköjään tietää mistä puhuu.

Lue artikkeli Kaaoszinen nettisivuilta

Tuhokone nimeltä Demolisher

Demolisherin ensijulkaisu Enter the Suffering EP (2007) teki sekin jo varsin selvää jälkeä, mutta selkeästi jykevämpi ja kalman katkuisempi, viime keväänä julkaistu ensimmäinen täyspitkä Plague District se vastaa jyrääkin.

Lue haastattelu Imperiumin nettisivuilta

Pain Confessor "Oceans of Sickness" video

Pain Confessorin neljäs albumi julkaistaan perjantaina 12.10.2012. Incarcerated on tummasävyinen, vaativa ja ärhäkkä mutta ennen kaikkea todella kiehtova levy, juuri sellainen jonka vuonna 2007 ilmestyneen Purgatory of the Second Sunin olisi pitänyt olla.

Biisien ja samalla koko levyn hienous on siinä, että sen lähes black metalmainen kiukkuisuus kuulostaa luontevalta eikä vastapainoksi (edes kertosäkeisiin) ole lähdetty hakemaan turhaa hempeilyä tai imelyyttä. Kappaleet ovat haastavia ja moniulotteisia ja niiden kuuntelua kestävä tarttuvuus paljastuukin vasta lukuisten kuuntelukertojen myötä. Incarcerated on oikeaoppinen sekä melodisuutta että death metalia tyylillä yhdistävä levy, jollaisia ei ole tehty maailmalla aikoihin.

Uutta videota tulevalta albumilta, olkaa hyvä.


Muusikoiden.net keskustelupalstalla esitetty kommentti "Vokaalit kuulosti kyllä hyvältä mutta olipa kakka biisi. Englanniksi laulettua Sotajumalaa." naurattaa.

Lord Fist "Spark for the Night" (demo 2012)

1. Super Sailor
2. Chains of Steel
3. Master of the Witches
4. Spark for the Night

Kesto: 17:26



Facebook
MySpace

Mikkeli, Etelä-Savon maakuntakeskus, on saanut kunnian toimia minun ja Lord Fist synnyinpaikkana. Ikäeroa meillä on noin 41 vuotta, mutta yhteiset diggailun kohteet tuntuvat olevan koko lailla samoja. Bändin debyyttidemoa kuunnellessa luulen ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti ymmärtäväni, mitä isältä pojalle -fraasi voisi käytännössä tarkoittaa.

Aloitellessani hevin kuuntelua vuonna 1983, oli Iron Maiden Kissin ohella yksi kovista, etenkin The Number of the Beast (1982), Piece of Mind (1983), Powerslave (1984) ja hiukan myöhemmin myös vuonna 1980 julkaistu debyytti. Kakkosalbumi Killersistä (1981) en koskaan ole niin välittänyt, vaikka toki siltäkin useampi helmi löytyy. On varsin helppoa kuvitella, että Lord Fistin muodostava nuorten miesten nelikko on yhtä tohkeissaan Maidenin debyytistä ja muista erityisesti NWOBHM-genren aikalaisista kuin minä aikoinani. Ikääntymisen myötä kun kyynistyminen tuppaa alati vaanimaan nurkan takana yrittäen tehokkaasti torpata vilpittömän innostumisen aiheesta kuin aiheesta.

Lord Fist jatkaa erittäin mallikkaasti niitä heavy metalin perinteitä, jotka syntyivät yli 30 vuotta sitten. Yhtyeen vilpitön innokkuus, täydellinen omistautuminen sekä nuoruuden energisyys vanhan liiton asialle ovat erityisen hienoa kuultavaa nykyaikana, jolloin täysin hajuttomia illuusioita rankkuudesta ja usein teennäisiä yhdistelmiä genrenrajoja rikkovasta monipuolisuudesta luodaan levytys- ja kotistudiossa tietotekniikan keinoin. Lord Fist on puhdasta ja vanhanaikaista heavy metalia, joka kuulostaa silti vallan tuoreelta näin vuonna 2012. Bändin selvästi aistittavassa olevaa asennetta ei tässä yhtälössä voi missään nimessä väheksyä.

Demon vauhdikas avauskappale Super Sailor on naaman välittömästi virneeseen vetävä hittiraita, jossa niin kitaristit kuin rumpalikin pistävät parastaan. Niin soitossa kuin soundeissakin on mukana juuri sopiva määrä oikeanlaista demomaisuutta eli käppäisyyttä, jonka ansiosta musiikki kuulostaa elävältä ja energiseltä, oikeiden ihmisten oikealta musiikilta eikä robottien millintarkalleen nuottiviivastolle asetetulta luomukselta. Myös laulaja-kitaristi Perttu Koivusen musiikkiin hyvin istuvaa laulamista on pakko arvostaa, vaikka miehen suoritus on kaukana virtuoosimaisuudesta. Ujot falsettiiin vetolähdötkin kuulostavat ainoastaan ja vain sympaattisilta tehokeinoilta eivätkä tippaakaan noloilta.

Keskitempoinen Chains of Steel osoittaa, että bändiltä löytyy vahvaa riffiä ja hyvää melodiaa myös hitaampaan menoon ja juuri nämä ovatkin yhtyeen vahvuuksia. Tutuista ja perinnetietoisista aineksista on osattu ei vain säveltää, mutta myös sovittaa mielenpainuvia ja silti mukavan monipuolisia viisuja.

Master of the Witches kulkee sekin hyvällä vauhdilla ja pitkälti samoin tehokeinoin kuin Super Sailor, mutta aivan samanlaiseen hurmioon se ei silti yllä. Demon päättävä hitaampi nimiraita on neljästä selkeästi sävellyksellisesti heikoin aivan kuin ideat olisivat loppuneet hiukan kesken ja sovitusta ei olisi jaksettu tai osattu hieroa riittävän rullaavaksi.

Vaikka osa Lord Fistin viehätystä onkin sen hiomaton raakilemaisuus ja intomielisyys, on sen kehittyäkseen entistä muotovaliommaksi silti opittava hiomaan turhia särmiä pois ja kiillottamaan entisestään niitä tahoja, joilla se jo loistaa. Käytännössähän tämä kun ei tarkoita mistään olennaisesta luopumista tai tyylin muuttamista.

Nuorissa on todellakin heavy metalin tulevaisuus vanhojen ja pöhöttyneiden musikanttien kärsiessä niin usein tunteen palon sammumisesta tai liiallisesta ajattelusta. Musiikin kun pitäisi aina olla tunne-, ei tahtotila. Evil-Lÿnin ohella Lord Fist on tämän hetken lupaavinta suomalaista heavy metalia.

Arvosana: MMMM

Demon avausraita "Super Sailor":


Demon loputkin kappaleet kuunneltavissa YouTubessa

Inferno #99/2012

013

Armoa MCD

Propaganda

1

On lähes mahdotonta perustella millään tasolla ainakin jossain määrin legendaarisen, ainoastaan yhden täyspitkän Takaisin todellisuuteen vuonna -83 julkaisseen punk-poppoo 013:sta viime vuonna tapahtunutta paluuta juhlistavan pienjulkaisun tarpeellisuutta. Neljä biisiä ja rapia seitsemän minuuttia CD:llä todella köykäistä, ponnetonta ja tylsää punk rock -renkutusta innottomilla laulusuorituksilla, jollaiseen luulisi pystyvän lähes minkä tahansa kyläpahasen aloittelevan punkista hieman innostuneen rokkibändin.

Hauskaa ei edes ole ideatasolla tehdä Täti maksaa niminen lainaversio Screwdriverin biisistä, jossa sanat ovat osin Unicefin Käkimassaa biisistä. Kertakaikkisen hirveätä, etenkin kun naisvokalisti Pörrin ”laulu” on lähempänä läskiksi vedettyä lausuntaa. Eipä sillä, että yhtyeen toisen lähes alkuperäisen jäsenen Kliggen laulusuoritukset muissa kappaleissa olisivat yhtään sen parempia.

Armoa on täydellinen esimerkki siitä, kuinka oman musiikillisen menneisyyden päälle virtsataan komealla kaarella ja survotaan vielä maihareilla päälle syvemmälle paskaan. Tahallaan tai tahtomatta, aivan sama, sillä ei ketään voi tällainen kiinnostaa.

Axeslaughter/Sunface

Split 7”

Against Audio

1,5

Pikkupainos (200 kpl) pikkumustaa vinyyliä kotimaiselta kaksikolta, jossa Axeslaughter vastaa primitiivisellä old school death ja osin thrash metalinkin sekoituksella tahdin piiskaamisesta Sunfacen painellessa jarrua sludge-jumituksellaan.

Axeslaughter-kaksikon suttuinen biisikolmikko ei tarjoa kummoistakaan hurmetta niin millään tasolla, vaikka takana on jo kuitenkin mm. kolme julkaistua demoa kuudessa vuodessa. Samaa voi sanoa hyvin pitkälti myös Sunfacen äärimmäisen tyypillisestä jurnuutuksesta, josta löytyy kaikki genren tyypilliset elementit aina rääkylaulusta raa'an yksinkertaiseen riffittelyyn ja tuhnuisiin soundeihin. Silti vasemmasta kuuloelimestä sisään ja oikeasta suoraan ulos.

Sunface peittoaa Axeslaughterin, mutta tätä ei voi vielä pitää kummoisenakaan meriittinä. Demona tämäkin julkaisu olisi edes jollain tasolla perusteltavissa, seiskatuumaisena taasen ei.

Demolisher

Plague District

Deformation

4,5

Osin varsin kokeneestakin kaartista koostuva Demolisher iski luuta kurkkuun jo viisi vuotta sitten julkaistulla ensimmäisellä virallisella Enter the Suffering EP:llä, ja nyt selkeästi lihaa luiden ympärille saanut möyrintä on debyytillä on entistäkin mureampaa. Yhtyeen kehityskaari on oikeaoppisesti komean nousujohteinen ja jos kotimainen viisikkomme pystyy pistämään tästä vielä piirunkaan verran paremmaksi seuraavalla kiekollaan, alkaa hävitys olla melkoisen totaalista niin kotimaisen kuin ulkomaisenkin death metalin saralla.

Plague District tuo periaatteessa mieleen alkuaikojen Hypocrisyn tuotokset Penetralian (1992) sekä Osculum Obscenumin (1993), sillä sen verran samankaltaista erittäin jylhää, tummasävytteistä ja tuhtia jyräämistä molempien musiikista löytyy. Demolisher on vain selkeästi piirun jos toisenkin verran melodisempaa ja monipuolisempaa tinkimättä kuitenkaan tippaakaan tanakkuudesta ja muuttumatta missään vaiheessa yhtään imeläksi.

Hienolla tavalla vanhakantainen muttei kuitenkaan menneisyyteen takertuva Demolisher ei yritä olla erityisen brutaali tai vauhdikas, vaan se onnistuu erilaisin tehokeinoin temmonvaihdoksista, erilaisin laulusuoritusten, välisoittojen ja tyylikkäiden melodioiden kautta luomaan samankaltaista mystistä ja pahaenteisen synkkää tunnelmaa, kuin mihin vaikkapa Pestilence pystyi Testimony of the Ancientsilla tai Morbid Angel Covenantilla.

Jotain bändin sävellystaidoista kertoo myös sekin, että siltä onnistuu mainiosti niin lyhyemmät kolmen-neljän minuutin rypistykset kuin albumin avaava lähes seitsenminuuttinen hienon intron sisältävä Gathering Shadows tai yli yhdeksän minuuttia kellottava päätöseepos Covered with Flies, Guarded by Reptiles.

Rutto sen kalmalle tuoksuvasta metallista pitävän periköön, joka ei tälle julkaisulle anna mahdollisuutta!

Dublin Death Patrol

Death Sentence

Mascot

3

Bay Area kaveriporukan viisi vuotta sitten julkaistu DDP 4 Life albumi ei jäänytkään ainutkertaiseksi julkaisuksi, sillä nyt vokalistipari Chuck Billy ja Steve ”Zetro” Souza on koonnut taas saman vanhan porukan kasaan ja synnyttänyt kymmenen yhteensä klassisen vinyylimitan kellottavaa uutta kappaletta. Kokeneilta ammattimiehiltä syntyy edelleen tasaisen laadukasta jälkeä, mutta ilahduttavan monipuoliseen ja hyväntuuliseen debyyttiin verrattuna Death Sentence on pykälän jos toisenkin verran tylsempi.

Tunnistettavan laulajakaksikon hyvin yhteensopivat vaikkakin varsin erilaiset äänet ovat edelleen vahvassa kuosissa ja kitarastikolmikon sahaus jämäkkää ja sooloissa runsaasti tyylitajua. Vaan missä ovat killeririffit ja tukkaan tarttuvat kertsit? Nyt suurilta osin keskitempoiset thrash-veisut ovat kyllä perustuksiltaan ok-kunnossa, mutta viimeisen silauksen tuova elintärkeä rappaus jää uupumaan joka osa-alueella lähes kokonaan.

Nyt levyn muutamat parhaimmat palat olisivat jäsenistönsä pääbändien levyillä korkeintaan hyvää keskitasoa jos sitäkään. Sävellyksissä turhan helpolla itsensä päästäneiden soittajien hauskuus ei välity kuulijalle, seikka jonka hyvin osoittaa myös levyn päättävä tylsä versio Plasmaticsin Butcher Babysta. Lopullista tuomiota en DDP:lle silti kuitenkaan langeta, ehkä viiden vuoden päästä kuullaan taas relevantimpaa materiaalia. Ja onhan meillä aina niin vanhat kuin uudetkin levyt Testamentilta, Laaz Rockitilta ja Exodukselta.

Famine Year

Tervetuloa tilastoihin 7”

Make a Difference, Build a Pipe Bomb/Psychedelica

4,5

Vajaa vuosi sitten Hautauksen kanssa julkaistu splitti oli jo melkoisen kiivasta käskyttämistä Famine Yearin osalta ja nyt julkaistavalla seiskalla komentosanat ovat entistä karskimpia ja niitä on enemmän. Yhdeksän kappaleeseen ei tuhlata enempää aikaa kuin noin 11 minuuttia. Asento! Lepo! Asento! Taakse poistu!

Yhtyeen rivakka & tanakka grindcoren ja crust punkin risteytys on aiempaan verrattuna entistäkin hallitumpaa, tarttuvampaa ja ärhäkämpää ilman kompromisseja tai tyylin muutoksia. Etenkin B-puolen nelikko kaikessa monipuolisuudessaan ja raivokkuudessaan on kauttaaltaan timangin kovaa terävimpänä kärkenään vahvasti hittipitoinen Huominen.

Toinen toistaan lukuisampien levy-yhtiöiden latteisiin ja mitäänsanomattomiin julkaisuihin kyllästyneiden kannattaisi joskus nähdä hieman vaivaa ja tutkia mitä Spotifyn tuolta puolen voisikaan löytyä. Famine Year on erinomainen esimerkki siitä, kuinka elinvoimainen ja energinen Suomen underground-kulttuuri musiikinkin saralla on, ja miten sieltä voi löytyä paljon kuolleeksi hevoseksi julistettua musiikkiteollisuutta eteenpäin omalla tavallaan piiskaavia bändejä.

Hävitys

Ei paluuta 7"

Omakustanne

3,5

Vuosi sitten Wardin kanssa 7” splitin julkaissut Hävitys on nyt omillaan seiskansa kanssa. Sanoitukset sisältävät kääreet on komeat ja analogiset kepeät ja lämpimät sekä sopivan suttuiset soundit ilahduttavat korvia näinä aikoina, jolloin musiikillista karskiutta helposti ylikorostetaan tuotannollisin seikoin.

Jyväskyläläisten musiikillinen lähestymistapa crust-sävytteiseen grindiinsä ei ole kaikista perinteisin, sillä kappaleista löytyy usein kiehtovan epätavallisia ja surumielisiä melodianpätkiä paahtamisen ohessa, josta parhaimpana esimerkkinä Pedon hetken intro. Hävitys ei yritä kuulostaa niin musiikillisesti kuin tekstillisestikään äärimmilleen viedyn aggressiiviselta, vaan genren vallitsevista normeista hieman poiketen sen ote kumpaankin osa-alueeseen on hyvin inhimillinen.

Pari vuotta kasassa olleella porukalla on pikkuisilla julkaistussa musiikissa hyvä alku ja yksilön alistumista vallitseviin normeihin vastaan pistävää sanomaa on helppo sympatiseerata. Silti tuntuu, että niin ideoita kuin sovituksiakin hieman pohtimalla yhtyeen anti olisi entistäkin iskevämpää ja hävitys totaalisempaa.

 

Lita Ford

Living Like a Runaway

SPV

2,5

Lita Ford oli mirkkujen mirkku ja märkien yöunien kohde 80-luvun lopussa, mutta olipahan kitaristi-solistilla myös musiikillista annettavaa. Vuonna 1988 ilmestynyt ja melkoiseksi hitiksi noussut kolmas sooloalbumi Lita on edelleen läpeensä komeaa ja miellyttävää kuunneltavaa popahtavan metallin saralla eikä kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Stiletto sekään ollut kovin paha notkahdus edeltäjäänsä verrattuna.

90-luvulla ura kuitenkin hiipui eivätkä pari seuraava levyä herättäneetkään juuri kiinnostusta. Lähes 15-vuoden tauon jälkeen paluulevy Wicked Wonderland (2009) piti olla raskainta Lita Fordia ikinä, mutta vastaanotto lähes kaikkialla tympeään ja tekorankalta kuulostavaan hard rock -ilkeilyyn oli sen verran yksimielisen murskaavaa, että sijoitin täysin poikkeuksellisesti albumin KP-kategoriaan ja tokkopa päätöstä on tarvinnut katua. Halusin säilyttää puhtaat mielikuvat Lita Fordista hemaisevana hard rock -jumalattarena, joka saa aikaan niin kuuloelimissä kuin nivusissa kummaa kihelmöivää tunnetta.

Living Like a Runaway onkin onneksi selkeätä paluuta 80-lukulaiseen kepeän hard rockin pariin slovareineen ja duettoineen. Pitkäaikaisesta miehestään ja sävellysaisaparistaan Jim Gillettestä (ex-Nitro) nyttemmin eronnut Ford on saanut uudella levyllä paljon apua mm. tuottamisesta sekä osasta sävellyksistäkin vastuussa olevasta Gary Hoyelta, joka on soittanut myös bassot sekä kitarat.

Ääni ja laululinjat viiden kympin rajapyykin ylittäneellä mimmillä on edelleen hyvin hallussa eikä itse musiikkikaan ole yhtään pöllömpää. Biisit etenevät amerikkalaisille tyypillisellä tavalla ammattimaisesti ja tunnelma on kepeä ja letkeä. Yli- tai alisuorituksia ei albumilta löydy ja lopputulos onkin harmittavan harmitonta joskin äärimmäisen helppoa kuunneltavaa ilman yhtäkään päähän todella soimaan tunkeutuvaa biisiä. Edes Nikki Sixxin kynäilemä päätösraita A Song to Slit Your Wrists By ei erotu joukosta sen kummemmin edukseen. Taidanpa laittaa Falling in And Out of Loven soimaan.

Nachtmystium

Silencing Machine

Century Media

4

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Addicts: Black Meddle Pt. II oli Nachtmystiumin viides, mutta minulle ensimmäinen albumi joka iski. Ja todella kovaa. Jos orkesteri ei nyt koskaan ole ollutkaan tyyliltään sieltä amerikkalaisimmasta ja puritaanisimmasta päästä black metalia, otti se muutamia erittäin onnistuneita harha-askelia kauas genrerajojen ulkopuolelle Nightfallin ja No Funeralin kaltaisilla kokeellisilla kappaleillaan, ainakin tyypillisimmässä BM-konseptissa ajateltuna.

On hieman outoa yrittää ymmärtää, miksi Suomessakin lähes kokonaan metalligenren ulkopuolelta tulevat hipsterit ovat ainakin osittain alkaneet diggailla Nachtmystiumin kaltaista yhtyettä. Silencing Machine ei ole musiikillisesti yhtä rohkea ja rajoja venyttävä kuin edeltäjänsä, mutta onpahan se silti vallan vahva kokonaisuus kosketinvetoista ja juuri sopivan karhean melankolista rehellistä mustaa metallia, jonka pitkähköistä kappaleista löytyy runsaasti kuuntelukestävyyttä luovaa sekä tempollista että tunnelmallista vaihtelua niin biisien sisältä kuin niiden väliltäkin.

Aluksi albumin kolme ensimmäistä vauhdikkaasti etenevää kappaletta tuntuvat toimivan jonkinlaisena alkusoittona lopuille, vaikkeivät ne missään nimessä ole huonoja ja alkavat aueta paremmin toistojen myötä. Loput seitsemän veisua vain muodostavat yhdessä vahvan ja monipuolisen kokonaisuuden, jonka huipuiksi nousevat I Wait in Hell sekä Give Me the Grave ”slovari”.

On hienoa huomata orkesterin pystyneen luomaan edelleen itsensä näköisen ja vahvan seuraajan levylle, joka nosti sen pykälää tunnetummaksi porukaksi hommaten paikan Century Median rosterista.

Nuket

Eksyneet sankarit

Propaganda

1,5

Hajanaista Eksyneet sankarit kokoelmaa kuunnellessa käy nopeasti selväksi, miksi Pyhät Nuket orkesterin jäämistöstä vuonna 1985 muodostettu pirkanmaalainen Nuket on aina jäänyt korkeintaan pienen diggaripiirin unohdetuksi pienuudeksi. Toki tätä mielikuvaa voi osaltaan vahvistaa myös levyn kappalevalikoimakin, onhan se koostettu suurelta osin bändin kakkosalbumin On maantiellä mittaa (1988) kappaleiden eri versioilla täydennettynä aiemmin julkaisemattomalla materiaalilla samalta aikakaudelta sekä Eksyneet sankarit singlellä.

Nukkejen musiikki on paljon velkaa Yön kahdelle ensimmäiselle albumille mutta saman aikakauden Popedalle, vaikka Nuket yrittävätkin olla enemmän hard kuin suomi tai manserokkia. Levyn sinällään vielä varsin siedettävän avauskolmikon jälkeen meininki alkaa olla sen luokan karmeaa munatonta jollotusta, jota ei pystyisi pelastamaan halutessaan edes Costello Hautamäki yhdessä Pate Mustajärven kanssa.

Vaikka tuntisi kuinka kovaa kaihoa tai nostalgiaa 80-luvulla vietettyä idealistista ja naivia nuoruutta kohtaan, vyöryy myötähäpeä tunne massiivisena hyökyaaltoina yli kerta toisensa jälkeen mitä pidemmälle levy etenee. Eksyneet sankarit on hyvä osoitus siitä, kuinka kaiken vähänkään vanhemman arkistojen kätköistä kaivetun materiaalin julkaisemista ei voida pitää ainakaan kovinkaan kummoisena kulttuuritekona.

Total Devastation

Satama

Stabbing

3,5

Karhulan dieselillä kulkeva työmyyrän Total Devastationin viidennen albumin tekoon on kulunut lähemmäs neljä vuotta, mutta vääntöä tuntuu löytyvän edelleen rutkasti. Eikä ideoistakaan tunnu olevan pulaa, sillä vaikka debyyttinsä tovi sitten julkaissut sludge-poppoo Demonic Death Judgen nelikko koostuukin pelkästään TD-ukoista, joilta osalta löytyy vielä rokkiporukka Kaihoro ja rumpali Jarmo Pikaltakin uutta albumia parhaillaan äänittävä Omnium Gatherum, on Satama haastavinta ja kirjavinta jurnuutusta mitä bändi on koskaan tehnyt.

Levy on jaettu teemallisesti kahteen osaan, ensimmäiset kahdeksan kappaletta käsittävään Concrete Boots -osuuteen ja lopun Escaping from Real Worldiksi nimettyyn neljän kappaleen kokonaisuuteen. Ratkaisu on toisaalta varsin ymmärrettävä, sillä albumin alkupää on selkeästi runnovampaa ja ärhäkämpää rouhean death- ja stoner metal myllyn läpi vedettyä materiaalia lopun keskittyessä astetta kokeilevampaan ja tunnelmallisempaan musisointiin. Kahteen selkeään eri osaan jaoteltuna musiikillinen ero biisien välillä on vielä selkeämpi kuin mitä se olisi yhteen sekoitettuna, mutta päätösnelikon omalaatuinen, osin häiriintyneenkin melankolinen ilmapiiri kiehtoo silti aggressiivisempaa ja säröisempää alkua selvästi enemmän.

Vaikka kymiläisporukka osaakin räyhätä erittäin uskottavasti, on lähes tunninmittaisella Satamalla silti kokonaisuutena liikaa pituutta. Tasapainoisempi ja samalla yllättävämpi kokonaisuus olisi muodostunut todennäköisesti karsimalla hiukan alkupäästä ja pistämällä kappalejärjestys kokonaan sekaisin. Satama vaikuttaa hivenen liian ahtaalta paikalta, jossa kalastuspaatteja on muutama liikaa suhteessa luksusjahteihin ja soutuveneisiin.