Inferno #101/2012

Acid Witch

Witchtanic Hellucinations (reissue)

Hells Headbangers

3,5

Acid Witchin doom henkisessä death metalissa on paljon samaa kuin 70- ja 80-lukujen B-luokan kauhuelokuvissa: yksinkertaisia juonenkäänteitä, halpoja efektejä ja viihdyttävää camp-henkisyyttä, mutta samalla jotenkin äärimmäisen kiehtovaa ja osin myös kevyitä väristyksiä aiheuttavaa. Lähin vastine yhtyeelle onkin maanmiestensä Necrophagia vain sillä erotuksella, että Acid Witchin ei piinaa musiikillaan yhtä vahvasti, vaan on kaikessa sarjakuvamaisuudessaan ilkikurisemman kuuloinen ilman mukaan väkisin ympättyä halpaa huumoria.

Maailmalla kaksi vuotta sitten ilmestyneen Stonedin seuraajaa on todennäköisesti odoteltu enemmän kuin tämän vuonna 2008 ilmestyneen debyytin uusintapainosta, mutta armaassa kotimaassamme tilanne saattaa olla hieman toinen. Hooded Menace, Claws, Vacant Coffin ja monesta muusta yhteydestä tuttu Lasse Pyykkö kun ei Acid Witchin kokoonpanoon enää kakkoslevyn aikaan kuulunut, mutta murmuttaa mainiosti Witchtanic Hellucinationsilla.

Dordeduh

Dar De Duh

Lupus Lounge

4

Entisten Negură Bunget miesten Hupogrammosin ja Sol Faurin perustaman Dordeduhin ensimmäinen täyspitkä albumi on haastava, mutta sitäkin palkitsevampi teos. Kaksikon aiempia luomuksia yhtään tunteville ei varmaankaan tule yllätyksenä, että myös Dordeduh käsittelee teksteissään henkisyyttä ja yhdistelee musiikissaan taitavasti romanialaista kansanmusiikkiperinnettä sekä black metalia.

Kuten myös arvata ehkä saattaa, em. kaltaisen kombinaation tuloksena on syntynyt pitkiä sekä vieläkin pidempiä moniulotteisia eepoksia, jotka keskittyvät mahtipontisuuden sijasta vaihtelevien tunnetilojen kuvailuun erilaisin musiikin keinoin aina räväkästä BM:sta rauhalliseen tunnelmointiin puhtaine lauluineen. Musiikin sisäistäminen ja sen kyytiin pääseminen ei tapahdu helpolla eikä nopeasti, mutta kärsivällisyys kyllä palkitaan. Pitkälti toista tuntia kestävä albumi onkin enemmän vahva kokonaisuus, kuin yksittäisten kappaleiden muodostama kokoelma, ja juuri tämä ominaisuus tekee Dar De Duhista niin kiehtovan ja vangitsevan.

Huikeimmillaan bändi on kuitenkin levyn lyhyimmässä ja sen samalla päättävässä Dojana-kappaleessa, josta on myös tehty tyylikäs ja musiikin yksinkertaista jylhyyttä hyvin kuvaava luontovideo. Perinneinstrumenteilla toteutettu ja ainoastaan puhdasta laulua sisältävä, vahvasti kotimaansa musiikkiperinteestä ammentava kaihoisan kappaleen kaltaista materiaalia kun olisi kiehtovaa kuulla jopa koko albumillisen verran.

Doro

Raise Your Fist

Nuclear Blast

3,5

Niin ihana nainen sekä upeaääninen että valloittava artisti kuin Doro Pesch onkin, ei hänen Warlockin jälkeinen soolotuotantonsa ole ollut kovinkaan kaksista. Etenkin 2000-luvun alkupuolen levytykset omalaatuista uusiolevytyskokoelmaa Classic Diamondsia (2004) lukuun ottamatta ovat olleet ärsyttävän ponnettomia niin biisimateriaaliltaan kuin tuotannoltaankin. Kolme vuotta sitten julkaistu Fear No Evil oli jo selkeästi lähes kaikkia edeltäjiään kovempi, mutta nyt julkaistava Raise Your Fist pistää vielä piirun verran paremmaksi noussen selkeästi neidin parhaimmaksi Doro nimen alla julkaistuksi levyksi.

Oletettavasti suurin syy sävellysten tason merkittävään nousuun on uudelleen jatkunut yhteistyö amerikkalaisen tuottajan Joey Balinin kanssa, jonka panos oli merkittävä jo Warlockin klassikolla Triumph And Agonyllä (1987). Nyt niin itse kappaleissa kuin soundeissakin on potkua ja tarttuvuutta aivan eri tavalla kuin ennen ja useamman slovarin vastapainona on pari yllättävänkin rankasti roimittua kappaletta, joista esille nousee etenkin loistava Doron kovimpiin vetoihin saman tien kohoava yksinkertaisen tehokas Revenge.

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 30 vuotta Doro Peschin uran startista ja on äärimmäisen hienoa, että todellinen hevileidi saa julkaistua tässä vaiheessa näinkin hyvä albumin. Pienellä lisäsatsauksella joihinkin sävellyksiin ja kolmisen kappaleen laihduttamisella kokonaisuus olisi ollut vieläkin tanakampi, mutta peukku ja nyrkki nousee ilmaan jo nytkin. Kyllä tämä nainen pitäisi vihille viedä.

Graveyard

Lights Out

Nuclear Blast

4,5

Koettuani vielä silloin minullekin uppo-oudon Graveyardin ensimmäistä kertaa Tampereen Klubilla maaliskuussa 2009, ei pääaktina toiminut Witchcraft kuulostanut maanmiestensä äärimmäisen intensiivisen ja vangitsevan setin jälkeen enää oikein miltään. Ei edes levyltä, niin hyviä kuin ne yhä edelleen ovat. Graveyardin neljän vuosikymmenen takaisiin hämyisiin tunnelmiin sijoittuva bluesin ja hard rockin liitto vei kerralla mennessään ja noista tunnelmista pystyi nauttimaan myös kotioloissa paria vuotta aiemmin ilmestynyttä nimetöntä debyyttiä kuuntelemalla.

Oli yhtä hämmentävää kuin hienoakin huomata, että kahta vuotta myöhemmin ison Nuclear Blastin kautta julkaistulla Hisingen Bluesilla bändin tunnettavuus ja diggailu saavutti kerrasta yllättävän suuret mittasuhteet myös Suomessa. 100% autenttisen ja rehellisen kuuloisen retroilun kun ei olisi uskonut kiinnostavan isohkoa sekalaista sakkia aina rokkareista umpihevareihin. Läpeensä laadukas sekä niin sävellyksiltään kuin soundeiltaankin kehittynyt kakkoskiekko palautti kuitenkin uskoa siihen, että vahvasti perinteitä kunnioittamalla on mahdollista luoda täysin ajatonta musiikkia, joka herättää vahvoja tunteita pienen musiikin seka- ja suurkäyttäjäryhmän lisäksi myös lähempänä valtavirtaa olevissa.

Lights Out ei periaatteessa eroa suuresti aiemmasta, mutta toisaalta se on uponnut entistäkin syvemmälle Creamin ja Freen kaltaisten raskaan blues rockin pioneerien syövereihin karistaen niskastaan viimeisiä heavy metal vaikutteitaan. Albumi on silti reilusti raa'emman ja rajumman kuuloinen kuin Hisingen Blues puhumattakaan niistä erisävyisiin syvyyksiin vetävistä fiiliksistä mitä se onnistuu herättämään. Ja edeltäjänsä oli sentään mestariaineista näillä saroilla.

Sen minkä uusi materiaali selkeässä tarttuvuudessaan häviää, voittaa se puolelleen alkukantaisuudellaan ja intensiivisyydellään ollaan kummassa päässä tahansa musiikin ääripäitä tai jossain niiden välillä. Graveyardin kyky heittäytyä täysillä musiikkiinsa vietäväksi ja saada tämä myös välittymään levyltä on huikea ja sen nousujohteinen kehitys on viemässä sitä todella lähelle klassikoiksi nousseita mestareita.

Hazard Wings

Interstellar Torment MC/LP

Krypta

3,5

Ajatus yhdistää Hawkwindmaista avaruustrippailua punkkiin ei ole kaikista ensimmäisenä mieleen tuleva, mutta tämän tempun Hazard Wings todellakin tekee ensimmäisellä julkaisullaan. Pääjehu Vesa Moilasen kajaanilainen syntyperä saattaa tosin tarjota jonkinlaista selitystä idealle, sillä alueen vanhat perinteet ja pohjoinen mielenlaatu ovat ennenkin synnyttäneet omanlaisiaan visioita.

Interstellar Tormentin biisien taustalla kuuluva erilainen piipitys, surina ja avaruusvinkuna on lähes alati läsnä, on itse kappale sitten rivakasti etenevää (post) punk henkistä rokkia, synkkää dark ambient/noise äänimaisemaa tai lähes doomia muistuttavaa tunnelmointia. Jollain kumman tavalla näinkin sekava kokonaisuus kuulostaa kuitenkin Hazard Wingsin käsittelyssä varsin luonnolliselta.

Toteutus on demomaista tuotantoa myöten varsin karua ja raakaa, jossa kuitenkin vahva tunnelma täydentää tekniikan puutteita aina laulua myöten. Niin paljon kuin kokonaisvaltainen raakilemaisuus kiehtookin, onnistuu se myös paikka paikoin ärsyttämään, mutta merkillisen usein albumia on silti kuitenkin halunnut kuunnella.

Vaikka improvisoinnin merkitys onkin ilmeinen bändin musiikissa, pienellä harkinnalla kaukaisemmatkin galaksit olisivat nopeammin saavutettavissa.