torstai 16. marraskuuta 2023

Inferno #217/2023

Auriferous Flame
Ardor for Black Mastery
True Cult/Stellar Auditorium

3

Kreikkalaisjehu Ayloss on tuottelias muusikko, bändejään kun ei voi yhden käden sormilla laskea. Hämmentävämpää on kuitenkin se, että kaveri hoitaa niissä kaiken itse laadun pysyessä tasaisen hyvänä. Näin myös Ardor for Black Masteryn kohdalla, joka kyllä häviää lähimmälle musiikilliselle verrokilleen Mystrasille, mutta käytännössä tappio on suht kosmeettinen.

Kaava molemmilla on samankaltainen aina pitkistä sekä helppoja että tarttuvia rakenteita välttelevistä biiseistä lähtien. Auriferous Flamen ote black metaliin on kuitenkin selkeästi thrashimpi ja tutut keskiaikais-kreikkalais-melodiat ovat pienemmässä roolissa. Ilman Mystrasin kiehtovia kahta levyä tästäkin pitäisi enemmän.

Briqueville
IIII
Pelagic

2,5

Briqueville piiloutuu anonymiteetin taakse, mutta kollektiivina toimivan belgialaisten kerrotaan koostuvan niin elektron kuin metallinkin parissa puuhastelevista muusikoista. Luvassa siis pitäisi olla hypnoottista jumitusta, kylmääviä orkestraatioita, aavemaisia äänimaisemia ja lyijynraskasta sointia puettuna post-rockin kaapuun.

Kaikkia näitä mielenkiintoisia elementtejä ”neloselta” löytyykin, mutta kokonaisuus uppoaa jonkinlaiseen post-rockin ja metallin väliseen limboon. Kaikki levyn viisi numeroitua pitkähköä aktia valuvat vaivattoman rauhallisesti alusta loppuun kuten genreen kuuluukin, mutta rauhallisempienkin kohdalla huomaa koko ajan odottavansa jonkinlaista räjäyttävää kliimaksia, jota ei koskaan kumminkaan saavuteta. Tummempien tulkintojen kohdalla jää taas kaipaamaan todellista syvään päätyyn menoa ja rajumpaa pohjakosketusta, mutta lupaukseksi tämäkin ikävä kyllä jää.

Vaikka kaikesta kuullusta huokuukin selvästi orkesterin oma näkemys ja osaaminen, uppoaa levy nivusiaan myöten tasaisen harmaaseen post-massaan. Ei tämä oikein kosketa saati viihdytä joskaan ei myöskään tai edes ärsytä.

Columbarium
The Morbidious One
Argonauta

1,5

Mistään varsinaisista märkäkorvista ei Columbariumin kohdalla ole kysymys, vaikka julkaisurintamalla kyseessä onkin vallan tuore porukka The Morbidious Onen ollessa esikoistäyspitkä. Tästä huolimatta tai siitä johtuen kyseessä on raakile levytykseksi.

Hitaasti ja raskaasti kiiruhtamisestahan musiikissa on kyse tarkemman lokeron ollessa death-doom. Pienoisia goottisävyjäkin on mukaan ympätty mm. kitaratunnelmoinnin ja naislaulun muodossa, mutta lopputulos on silti lähempänä primitiivisempää raahustusta kuin sivistyneesti murheen alhossa vellomista. Osin tämä on varmasti tyylikysymys, mutta demomaiselta tuntuva ilmaisu tuo väkisinkin mieleen, että riittävän hyviä ideoita ei vain ole saatu instrumenteista irti ja parhaimmillaankin keskinkertaiset osat eivät summaudu mitenkään kokonaisuutta suuremmaksi.

Musiikillinen visio ei tunnu ainakaan vielä tässä kohtaa pimentyneen riittävästi tekijöilleen. Yksi mahdollisuus olisikin karsia kaikki semi-melankolisuus pois biiseistä ja alkaa keskittyä kunnolla rumempaan ja yksinkertaisempaan ruhjomiseen. Tunnepuoleen taas enemmän puhdasta nihilismiä humanismin sijaan, niin johan saattaisi alkaa koskettamaan eri tavoin.

Eradikated
Descendants
Indie

2

Sitten Slayerin neljän vuoden takaisen juuri oikeaan aikaan lähes huipulla tapahtuneen lopettamisen moni haluaisi ottaa perintömiekan käsiinsä ja ryhtyä uudeksi surmaajaksi. Tällaista tuskin koskaan tulee tapahtumaan ja yritykseksi se jää Eradikatedillakin, vaikka etenkin intoa ja energiaa piisaa varsinaista sisällöllistä osaamista enemmän.

Räväkkää ryttyytystähän kaikki 11 biisiä ovat eikä ruotsalaisnelikko himmaile turhia missään kohtaa, vaikka esimerkiksi Dead Heaven on nimeään myöten vähintäänkin selkeä kunnianosoitus Slayerin neljännen albumin nimiraidalle. Muitakin yhteneväisyyksiä löytyy kuten vaikka heti edellä mainitun imussa tuleva Hazardous, joka puolestaan kumartaa syvään Postmortemin suuntaan.

Sanotaan, että matkiminen on imartelun jaloin muoto. Uransa alussahan nykyisellään pari vuotta tällä nimellä operoinut ruotsalaisbändi vasta on, onhan Descendants sen ensimmäinen täyspitkä. Pelkkä kelpo tekninen suoritus ei kuitenkaan riitä vielä kovinkaan pitkälle, jotain vähän enemmän omaa pitäisi tekemisissään olla. Karismaa ja näkemystä ei lähi-alepan valikoimissa ole, mutta ajan kuluessa niitäkin voi mahdollisesti puurtamisen kautta tulevan oppimisen kautta löytää.

Martyrdoom
As Torment Prevails
Memento Mori

3,5

Bändin nimi on hitusen pöhkö, mutta musiikkinsa taas ei ole yhtään pöllömpää. Vaikutteet on haettu selkeästi muinaisista ajoista esikuvien ollessa erityisesti niitä, jotka halusivat sekoittaa mukaan myös hidastelua ja synkistelyä. Asiaa on haluttu vielä erityisesti korostaa tekemällä levyn loppuun tulkinta Autopsyn In the Grip of Winterista ja vallan kelvollinen versio se onkin.

Death metalin osuus on kakkoskiekollaan sen verran hallitseva, että mistään death doomista ei ole kysymys, vaikka keskitempoisuutta aina hidasteluun saakka onkin riittävästi. Yhdistettynä tanakoihin soundeihin tunnelma onkin saatu maalattua ilahduttavan synkäksi, mikä sopiikin tekstien klassisen kliseisiin kauhusta ammentaviin aihepiireihin aina elokuvista H.P. Lovecraftin kynäilyihin.

Niin selkeästi kuin vanha koulukunnan kalmailua As Torment Prevailsilla palvotaankin, ovat puolalaiset silti hyvällä tavalla kiinni tässä ajassa. Tämän huomaa jo siitäkin, että niin tuotanto kuin biisitkään eivät ole itsetarkoituksellisen rupuisia ja visvaa valuvia. Mielikuvatkin ovatkin ristiriitaisen veikeästi teemoihin nähden lähempänä The Karelian Isthmusin raikasta pikimustaa ulkoilmaa kuin maksoittuneelle hurmeelle löyhkäävää Slowly We Rotia.

Morax
Rites And Curses EP
High Roller

2

Aina kun laulaja-kitaristi Remi Nygård ei roimi menemään black thrashia Inculterissa, väsää hän itsekseen muinaisuuteen viittaavaa mystiikkaheviä Moraxissa. Mahtaakohan tämä uusi projektinsa vihjata jotain pääbändinsä tilanteesta, kakkoslevy Fatal Visionsista kun on ehtinyt vierähtää jo neljä vuotta.

Esikois-EP Rites And Cursesin perusteella tehtävää piisaa. Peruslähtökohdat biiseissä ovat aivan hyvät, mutta varsinainen sisältö on turhan hailakkaa ja sitä myötä kunnon imu puuttuu. Lopputulos kuulostaakin lähinnä myöhemmän ajan Mercyful Fatelle kunniaa tekevältä fanipoikaprojektilta, jonka ainekset on kaivettu pöytälaatikkoon unohtuneista ylijäämäideoista.

Ural
Psychoverse
Xtreem

2,5

Modernin selkeällä joskaan ei muovisen munattomaksi kuohitulla tuotannolla varustettu Psychoverse sisältää äänimaailmansa mukaista thrash metalia melko lailla optimaalisen mitan. Riffittely on pikkunäppäryydessään ihan lennokasta, laulajan äänessä on erilaisia kireystiloja ja sävellyksistäkin löytyy osuuksiakin enemmän kuin kolme ja tempoistakin muutakin kuin nopea ja vielä vauhdikkaampi. Mutta.

Bändi on ehtinyt reenata biisintekoa jo kahdella aiemmalla täyspitkällä ja se kyllä kuuluukin aivan samoin kuin kunnianhimo yrittää tehdä jotain suoraviivaista peruspaukutusta haastavampaa. Perustuksiltaan tämä onnistuukin melko hyvin, mutta jo muutaman biisin jälkeen on selvää, että nyt on haukattu liian iso pala vähän turhan heppoisista eväistä. Viiden minuutin kantturoilla ja ylikin menevissä biiseissä ei vaan löydy sellaista teknisyyttä yhdistettynä koukuttavuuteen, joka imaisisi kunnolla mukaansa ja jaksaisi kiehtoa läpi levyn.

Lafkan mainospuheet crossoverista ja voivodmaisesta hulluttelusta ovat täyttä kukkupuhetta. Luonnehdinta vanhan liiton intensiivisestä Bay Area -thrashista on sekin vähän kaukaa haettua, joskin kyllähän tämä muistuttaa lähestymistavaltaan monen vanhan liiton tekijän ns. vaikeaa kolmatta levyä.