Lyssna på stoner eller Dö!

Dö ei tule Ruotsista. Dö ei soita death tai black metalia. Tämän hellsinkiläisen trion tyylilaji on pikemminkin letkeästi groovaava stoner rock ja liejuisasti laahaava sludge olematta varsinaisesti kuitenkaan kumpaakaan. Ja kyllähän yhtyeen musiikin yllä myös mieto kalmanlöyhkäkin leijuu.

Juuri tässä erilaisten tyylilajien välimaastossa taituroinnissa piilee yhtyeen kakkos-EP:n "Den" hienous ja kiehtovuus. Sen neljä painostavaa biisiä todella rokkaavat vastustamattomalla draivilla ja lopputulos onkin kuin bailausmusiikkia maansa myyneille tai mielensä pahoittaneille. Juuri tämänkaltaisesta vastakohtaisuudesta esiintunkeva ristiriitaisuus tekee Dö:stä etenkin usein tarkasti sääntöjä noudattavassa genressään erittäin omintakeisen yhtyeen.

Dö on jo nyt täysin valmis yhtye niin suurempiin kuvioihin kuin julkaisuihinkin. Sen musiikista kuin visuaalista ilmeestäkin löytyy hillityn toimivaa tyylitajua, joka erottaa raakileet pojat kypsistä miehistä. Video EP:n käyntiin potkaisevasta "For the Worms" -kappaleesta näyttää miksi näin on.

Ennen kaikkea "Den" on kuitenkin ehjä ja erittäin jymäkkä vajaa puolitunteinen kokonaisuus, josta ei heikkouksia löydy. Alkuvuoden kovin julkaisu, joka säilyttänee asemansa myös helposti vuoden loppuun saakka ja pidemällekin.

Inferno #122/2014

Dennis DeYoung

...And the Music of Styx Live in Los Angeles 2CD+DVD

Frontiers

4

Yli 25 vuotta sitten lukiokaverin Styx-intoilulle naureskeltiin, mutta kuitenkin kasetille tallennettua ja sittemmin unholaan painunutta albumia tuli kuitenkin salaa diggailtua. Jonkinlaista AOR:n, kevytprogen sekä soft-hard-art-rockin sekoitusta soittanut yhtye tuli toden teolla löydettyä uudestaan jokunen vuosi sitten ja maku näemmä kypsynyt selkeästi vastaanottavaisemmaksi iän myötä. Orkesterin viisi hittilevyä alkaen vuoden -77 The Grand Illusionista ja päättyen Kilroy Was Here (-83) ovat sittemmin päätyneet kokoelmiini eikä olekaan mikään ihme huomata, että tällä livetaltioinnilla esitetyistä kappaleista 2/3 löytyy juuri näiltä samaisilta albumeilta.

Kuten Styxia tuntemattomatkin voivat jo pelkästä nimestä päätellä, kyseessä ei ole bändin itsensä julkaisu, vaan tämän tunnetuimman laulajan ja suurimman hittinikkarin Dennis DeYoungin muodostaman kokoonpanon. Maestro kun ei samoille lauteille ole mahtunut 15 vuoteen. Vaan toisin kuin voisi tästä vedettyjen hätäisten ennakkoluulojen perusteella olettaa, kyseessä ei olekaan vanhan kehäraakin viimeinen yritelmä kerätä eläkerahastoa Floridan asunto-osaketta varten, vaan jumalattoman ammattitaitoisen ja kovan porukan puolitoistatuntinen iskusävelmäkimara.

Tekniseltä kantilta tarkasteltuna yhden levyn kuvatallenne ei ole kovinkaan ihmeellinen. Tarjolla ei ole kuin stereoääniraita ja pienehköllä Tavastian kokoisella klubilla erittäin hillitysti käyttäytyvän keski-ikäisen yleisön edessä soitettu keikka on niin kuvaukseltaan kuin kuvalaadultaankin TV-tasoa, mihin sen alunperin onkin tarkoitettu. Itse orkesterin suoritusta ei sitäkään voi varsinaisesti moittia, vaikkei sekään mitenkään riehakasta ole, viileän ammattimaista kylläkin.

Vaan herra siunaa kuinka hienosti Dennis DeYoung hittinsä tulkitsee yhdessä bändinsä avustuksella ja niitähän piisaa etenkin mukana tulevalla tupla-CD:llä, jossa on vielä kaksi biisiä jostain syystä enemmän kuin itse DVD:llä. Ehtiipähän mies myös koskettimien taakse useampaan kertaan ja kanttia löytyy antaa vastuuta myös muille bändin jäsenille laulusuoritusten suhteen ja erinomaisesti he tästä myös suoriutuvat.

...And the Music of Styx Live in Los Angeles ei visuaalisesti ole kovinkaan ihmeellinen live, mutta sisällöltään se on lähes täyttä timanttia. Tähän riittäisi hyvin tosin pelkkä äänikin, mutta kertakaikkisen mukava ja viihdyttävä paketti tämä kuvankin kanssa on.

The House of Capricorn

Morning Star Rise

Svart

4

Morning Star Rise on hyvin maskuliininen levy. Se ei kuitenkaan tihku äänekkäänä adrenaliinia ja testosteronia, vaan omanlaiseensa doom stoner -rokkiin puettuna ja vielä salatieteiden viittaan kietoutuneena sen sisältämä tunnelma on miesmäisen karhealla tavalla melankolinen. Tämä uusiseelantilaistrio ei kuitenkaan käytä mustaa kynsilakkaa ja samettitakkeja, vaan sen partavetenä toimii savunhaju ja garderoobista löytyy ennemminkin niin denimiä kuin nahkaakin.

Tästä The House of Capricornin kolmannesta albumista on usein helppo löytää melko suoriakin yhtymäkohtia niin Type O Negativen kuin Mastodoninkin tuotantoon ilman että mukana olisi minkäänlaista gotiikkaa tai progressiivisuutta. Biisit osaavat olla ovelalla tavalla saman aikaisesti sekä herkkiä että painavia, jyrääviä ettätunnelmoivia. Tästä yhdistelmäseoksesta muodostuukin pirullisen kiehtovaa ja moniulotteista musiikkia, joka kietoo pauloihinsa kuuntelukerta toisensa jälkeen entistä pahemmin.

Ei Morning Star Riselle sieluansa tule sentään myytyä, mutta hyvällä omallatunnolla sen rehelliseen, rouheaan ja sydämelliseen miesrymistelyyn ihastuu. Kyllä mieskin osaa tunteistaan kertoa kunhan vain oikeanlaiset keinot löytyvät. Vaikka sitten juuri ennen apokalypsia.