torstai 19. lokakuuta 2017

Inferno #150/2017

Baltimor
Eepos LP
Omakustanne
3,5

Vaikeasti määriteltävissä olevilla hyvällä asenteella ja oikeanlaisella otteella voidaan lähes aina korjata musiikissa olevia puutteita. Parhaimmillaan pitkälti kuulijan oman pään sisällä tapahtuva kokemusprosessi saa keskinkertaisemmankin materiaalin kuulostamaan erinomaiselta. Aivan näin isoa parannusta ei helsinkiläisen Baltimorin kakkosalbumi ei minua saa kokemaan, vaikka yhtyeen mukavan roisi ote kovin viehättääkin.

Eepos on periaatteessa varsin suoraviivainen ja perinnetietoinen raskas rock -levytys, jossa on myös tuhti annos heavy metalia mukana. Bändi veivaa biisit läpi perin rouhealla tatsilla aina laulua myöten ja kiivaimmillaan meno onkin melko vimmaista. Jopa siinä määrin, että pienoinen vauhtisokeus tahtoo syödä osan riffittelyn vetovoimasta ainakin näin kotioloissa äänitallenteelta kuunneltaessa. Keikoilla oletettavasti bändin valtaava ja tempoa nostattava soittokiima sen sijaan kuuluisi täysin asiaan.

Vaikka albumi ei sisälläkään ihmeellisiä musiikillisia kommervenkkejä, ei siltä myöskään löydy iskusävelmistä tuttuja hokemakertsejä. Komeasti kulkevat genren mukaiset klassiset tuplakitaramelodiat ja soolot ovat merkittävässä osassa musiikin kiehtovuutta yhdessä räväkkien temmonvaihdosten kanssa ja aiemmin mainittu oikeanlainen asenne buustaa näistä aineksista kasattu kappaleita juuri sopivasti.

Pitkäaikaisemman kieputtamisen myötä musiikki melkein tempaisee täysillä mukaansa, mutta vielä tulee kuitenkin harattua vastaan kantapäät uraa maahan raapien.

Korpsesoturi
Korpsesoturi MC
Caco-Daemon
3,5

Nimenä Korpsesoturi on kieltämättä pöljä, mutta musiikistaan ei huumoria tai minkäänlaista hölmöilyä ole löydettävässä. Kolmikon kalmamyllytys on julmaa, osin uhkaavaa ja ehdottomasti perinteiden mukaista aina soundeja myöten, joissa digiajan pahimmat vitsaukset eivät onneksi kuulu. Jälki ei ole tylsän rajua ja mahdollisimman kovalta kuuluvaa tykitystä, vaan omalla kierolla tavallaan letkeää ja lämmintä mutta silti rouhean rupista.

Lyhyt intro ja tätä seuraavat kolme varsinaista biisiä ovat todella nasevia mitoiltaan ja sisällöltään periaatteessa pelkistettyjä. Riffejä ja osioita löytyy silti kuitenkin useampia per biisi ja yhtymäkohtia löytyy enemmän Atlantin takaa Deiciden ja tämän esiasteen Amonin kaltaisten pioneerien aivan alkupään tuotantoon kuin eurooppalaisten virkaveljiensä. Suomalaisuus kuitenkin jollain lailla paistaa läpi eikä vain tyylillisesti onnistuneiden sanoituksiensa ansiosta.

Tätä todella pienen painoksen kasettijulkaisua voi olla hankala saada, mutta sen verran modernia yhtyeen toiminta kumminkin on, että materiaali löytyy Bandcampista. Vanhat ketut osoittavat heti ensijulkaisullaan olevansa valmiita täysmittaiseen levyyn, jonka onkin tarkoitus ilmestyä ensi vuoden keväällä.

Los Mogulos
Los Mogulos 7”
Roku
1

Nykyajan pop-musiikin keskittyessä taas lähinnä pelkästään helposti nautittaviin ja pikaisesti unohdettaviin singlejulkaisuihin on hyvä, ettei ilmiö ole vielä toistaiseksi pahemmin levinnyt laajemmin muihin musiikin alalajeihin. Tässä valossa onkin hieman outoa, että punk-yhtye päättää ensimmäisenä julkaisunaan laittaa pihalle kahden biisin singlen, 7” vinyylille kun tässä genressä on tavattu ympätä vähintään muutama biisi lisää ja kutsua sitä EP:ksi.

Pikkumustan ainutta omaa biisiä kuunnellessa on kuitenkin hyvä, ettei kappaleita ole tämä enempää. Teksteiltään ärsyttävästi ruikuttava ja musiikiltaan tympeä biisi kun kuulostaa lähinnä kehnolta mutta silti vakavasti otettavaksi haluavalta Klamydia-kopiolta vuosituhannen vaihteen tienoilta, jolloin vaasalaisten omassa materiaalissakaan ei ollut kehumista. Tökerö kertosäe ”Ei tää kaupunki mua rakasta, olet luodon yksinäinen majakka. Sun rannat on niin kaukana, olet sieluni Alcatraz...” kiteyttää täydellisesti yhtyeen paskuuden.


Kollaa Kestää -yhtyeeseen viittaavalla kannella tai kääntöpuolen Aivoproteesi-coverilla ei niilläkään irtopisteitä kerätä.

Vulture
The Guillotine
High Roller
3

Viime vuoden alussa alun perin demona ja myöhemmin kesällä High Rollerin julkaisemana EP:ksi muuttunut Victim of the Blade oli ihan kiinnostava yhdistelmä menneen ajan heavy, speed & thrash metalia. Täyspitkävaiheeseen siirtymisessä ei ole liiemmin aikailtu, vaikka hiukan pidemmälle harkinta- ja hieromisvaiheelle olisikin ollut selkeästi tarvetta.

Vaikka biiseissä voikin kuulla yleistä jämäköitymistä, ovat varsinaiset ongelmat hyvin pitkälti samat kuin aiemminkin. Niistä eniten pidemmän päälle korvaan käyvistä on edelleen kitaristin hoitama niin soundillisesti kuin soitannollisestikin monotoninen rumputykitys. Laulujen ja kitaroiden osalta homma on yhä hyvällä tasolla, mutta näin pitkäsoittomitassa muuten hyvällä tietotasolla ja tyylitajulla toteutettujen biisien samankaltaisuus käy varsin selväksi jo ensimmäisen kolmanneksen eli juuri EP-mitan jälkeen. Puolet sinällään tiiviin mittaisen levyn biiseistä ylittää myös viiden minuutin keston ja tässäkään tapauksessa enemmän ei todellakaan ole enemmän.

Vulture osaa kyllä jo nyt asiansa, mutta ei ole vieläkään saanut jalostettua sitä kaivatunlaiseen timanttisempaan muotoon.