tiistai 1. marraskuuta 2005

Inferno #31/2005

AnJ
Under An Intent Target
Rosenfield Records


2 Äiti Venäjän loputtomilta aroilta, pelloilta ja kaupungeista luulisi löytyvän tarvittavaa ahdistusta ja taitoa tehdä toimivaa metallia, vaan kun ei. Perin vähissä on itänaapurimme hyvät raskaamman musiikin orkesterit eikä AnJ:kään mainetta pelasta, vaan tunkee sitä yhä kauemmaksi ihmisten ilmoille aina karuun Siperiaan saakka.

AnJ kuulostaa vahvasti aloittelevalta demotason bändiltä, jonka oma linja, luovuus ja sovitustaidot tuntuvat olevan vielä hakusessa. Erona demoihin vain on, että AnJ:n täyspitkä sisältää 13 äärimmäisen tasapaksua ja tönkköä rallia, joiden parissa saa elämästään menemään hukkaan lähes tunnin verran. Hyvät koukut ovat yhtä harvassa kuin isä Stalinin hyvät teot eikä mikään osa-alue tahdo toimia on kyseessä sitten kolkko tuotanto, ponneton laulu tai tökkivät sovitukset. Modernin metallin aggressiivista otetta ei saada aikaiseksi muutamalla kehnolla ärjäisyllä, parilla köpöttelevällä tuplabasariosuudella tai jokusella lepsulla täsmäriffillä.

Biisit etenevät ensimmäisestä viimeiseen täsmälleen samalla unettavalla keskitempolla ja kuuntelukokemus on yhtä kiinnostava kuin matka 50-luvun bussilla Venäjän halki kauas Kiinaan: perillä toivoo olevansa jo heti Tallinnan kohdalla.



Bongzilla
Amerijuanican
Relapse Records


7 Suomalaisittain katsottuna Bongzillan avoin suitsutus jazz-tupakan puolesta vaikuttaa hieman etäiseltä ja naurettavalta, aivan yhtä hyvin kotimaassa voitaisiin ylistää vaikkapa sitä kossua inspiraationlähteenä. Mutta jos tuo hassunhajuinen yrtti saa ukoista letkeän raskaita riffejä irti, ei kasvi kokonaan turha voi olla.

Bongzillan rujohko stonermainen sludgefiilistely tuo etäisesti mieleen Electric Wizardin, vaikka yhtä musertavan raskaisiin ja synkkiin tunnelmiin ei orkesteri leijukaan. Solistin teennäinen ja ilkkuva kärinälaulu alkaa ärsyttää heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien, mutta onneksi vokalisointiosuudet on älytty pitää varsin minimissä. Tästäkin johtuen albumin parhaimmaksi raidaksi nousee massiivisesti groovaava 12+ minuuttinen instrumentaali Stonesphere.

Orkesterin rokkaava materiaali toimii myös ilman minkäänlaisia nautintoaineita, sillä psykedeeliseksi tai liialliseksi fiilistelyksi se ei koskaan ylly. Kun levyn pituus noudattaa vielä standardia 43 minuutin rajaa, tarjoaa kokonaisuus kaikin puolin rentouttavan kuuntelutovin kappaleiden lievistä samankaltaisuuksista huolimatta.

Candlemass
The Curse Of Candlemass DVD
Escapi Music


Kolme vuotta sitten julkaistussa Documents Of Doom tupla DVD:ssä muisteltiin vanhoja keikkamuodossa, nyt julkaistava digitaalikiekko näyttää missä kunnossa klassisen doomin uranuurtaja on 13 vuotta myöhemmin toisen tulemisensa alkutaipaleella vuonna 2003. Formaatti noudattaa samaa kaavaa kuin ensimmäinen julkaisukin, kokonainen 1,5 tunnin keikka ensimmäisellä levyllä ja toisella haastattelua sekä pätkiä vanhemmista esiintymisistä. Harmi vain, että kokonaisuuden arviointi jää puolitiehen pelkkään sanalliseen muotoon kakkoskiekon uupuessa arvostelukappaleesta.

Tekniseltä toteutukseltaan The Curse Of Candlemassa on erittäin laadukas. Kultakorvia hellitään peräti kolmella eri audiomiksauksella, joista DTS miellyttää eniten korvaa selkeydellään ja jämäkkyydellään. Kuvapuolella ei sitten ihme kyllä olekaan tarjolla kuin pelkkää 4:3. Leikkaukset toimivat hyvin, mutta kuvaajien yletön hinku zoomata kuvaa erittäin lähelle muusikkojen kasvoja saa jokaisen vaikuttamaan yhtä isopäiseltä kuin Sakari Kuosmanen. Muutenkin kuvakulmat ovat sikäli outoja, että monesta muusikoista leikkautuu joko osa päästä tai kropasta pois, aivan kuten aloittelevien valokuvaajien ensimmäisissä otoksissa.

Musiikillisesti keikka on klassikkoa toisensa perään eikä edelliseen DVD:hen verrattuna yhteneväisyyksiä setissä ole kuin noin puolet. Tukholmalainen yleisö on alati nyrkit pystyssä laulaen mukana Messiahin vähänkään niin kehottaessa. Klubikeikalla Candlemassin vahvoihin viisuihin liittyy ekstra-intensiivinen tunnelma, mutta aivan yhtä syvään hurmokseen Documents Of Doomin kanssa tämä keikkakiekko ei kykene.


Confessor
Unraveled
Season of Mist


5 Kulttibändiksi pääsee, jos bändi on perustettu vähintään 10 vuotta sitten ja tekemällä sen verran omaperäistä ja/tai vaikeata musiikkia, että myyntiluvut jäävät pieniksi. Kun kulttibändi sitten vuosien vierähdettyä kasataan uudestaan, nousee historia arvoon arvaamattomaan ja bändin nimeen vannovia sikiää kuin sieniä sateella huolimatta todellisista entisistä tai nykyisistä musiikillisista arvoista.

Confessor jakoi tehokkaasti mielipiteitä kahtia jo 90-luvun alkupuolella aktiivisimmillaan ollessaan eikä tilanne nykypäivänä ole varmasti juurikaan toinen. Itse kuuluin siihen ryhmään, jota bändin progressiivinen ote doom metaliin ihmetytti ja laulajan erikoinen ulina ärsytti. Nyt lähes 15 vuotta myöhemmin Scott Jeffreysin äänenkäyttö on onneksi hieman normalisoitunut, vaikka valittava tyyli etenee yhä korkeissa rekistereissä. Musiikki on yhä varsin kompleksista ja perinteisiä rakenteita karttavaa hidastelua, vaikka doomin rajat käyvätkin hieman ahtaiksi Unraveledin kohdalla.

Musiikin suurimpana ongelmana on päämäärättömältä haahuilulta vaikuttavat kappaleet, jotka eivät tunnu etenevän mihinkään ja joiden koukut hautautuvat tehokkaasti liiallisen rakennekikkailun alle. Kun vaisu soundimaailmakin vie pohjaa pois tehokkaalta synkistelyltä, ei korviin tartu mitään ihan kivaa kummempaa.


Crematory
Liverevolution
Nuclear Blast


7 Sanotaan, että mikään ei ole niin viisas kuin saksalainen insinööri. Crematoryn männä vuotisen Revolution-paluulevyn kunniaksi tarjoillaan CD:tä bonus DVD:llä tai DVD:tä bonus CD:llä, määritelmä joka riippuu täysin onko pakkauksena DVD-kotelo vai digipack. Molempien kotelointien sisältö on kuitenkin identtinen eli tunnin livekeikka audio-visualisessa muodossa pakollisine bonuksineen sekä sama setti CD:llä.

Wave Gotik Treffenissä 2004 kuvattu keikka on ääneltään erittäin laadukas, vaikka DVD:llä äänikanavia onkin käytössä vain perinteiset kaksi. Kuvakulmat ovat ajoittain hieman erikoisia ja leikkauksissa ei säästellä, mutta kokonaisuus liikkuu silti vielä ärsytyskynnyksen alapuolella. Bonusmateriaali on perinteisiä kuvagallerioita, diskografiaa sekä haastattelua, jonka sisältö jää arvoitukseksi herrakansan kieltä taitamattomille. Reilu parikymppinen tien päällä osuus sisältää pikakelauksella ohitettavaa pakollista perseilyä sekä toikkarointia, mutta pääasiassa turistihaahuilua aina Espanjasta Venäjälle. Kolme promovideota tuoreimmalta studioalbumilta täydentää pakettia sentään siedettävästi.

12 kappaleen keikka painottuu selkeästi uusimpaan Revolution albumiin, vaikka vanhemmiltakin levyiltä muutama yksittäinen biisi kuullaan. Lopetusbiisi Temple Of Love klassikkolainankin summaa, mistä Crematoryssä on kysymys: syntikoilla luotujen simppeleiden goottipop-melodioiden yhdistämisestä runnoviin kitaroihin maustettuna vokalisti Felixin ärinällä ja kitaristi Matthiaksen puhtailla taustalauluilla. Yksinkertaisen perverssillä tavalla tarttuvan toimivaa materiaalia, johon vain germaanit pystyvät.

Helloween
Keeper Of The Seven Keys - The Legacy
Steamhammer


7 Kahdeksantoista vuotta sitten kaverini kertoi löytäneensä uuden loistavan bändin, pisti vinyylin levylautaselle ja käski kuunnella. Hyvä että olin nojatuolissa istumassa, sillä muuten olisin löytänyt itseni lattialta polvien petettyä. Keeper-saagan kakkososa olikin sitten jo astetta vaisumpi, mutta -91 julkaistu Pink Bubbles Go Ape tappoi kiinnostukseni yhtyettä kohtaan lopullisesti. Helloweenin neljä ensimmäistä julkaisua ovat kuitenkin yhä armottomia melodisen metallin klassikoita, joille nykyinen kasvoton ja ponneton power metal on lähes kaiken velkaa.

Vaikka teos olisikin mahtunut yhdelle CD:lle, on sen jakaminen kahdelle eri kiekoille onnistunut ratkaisu. Jo ykköslevyllä olevissa kappaleissa on havaittavissa selkeitä musiikillisia viittauksia 1 ja 2 –osiin, mutta lähes kaikkia biisejä vaivaa pienoinen tasapaksuus ja happy-happy-joy-joy rallattelu, joka korostuu ärsyttävyyteen saakka Silent Rain päätöskappaleessa. Kakkoskiekko on onneksi musiikiltaan astetta rankempaa ja tunnelmaltaan synkempää, mutta samalla myös mielenkiintoisempaa niin yksittäisinä kappaleina kuin niiden muodostamana kokonaisuutena. Siinä missä ykköslevyn anti nousee vain hieman keskiarvon yläpuolelle, on kakkoslevy jo selkeästi hyvää albumin yhteissumman jäädessä johonkin näiden välimaastoon.

Ideatasolla uuden Keeper-levyn tekeminen kuulosti vähintäänkin arveluttavalta ja haikailuilta vanhoihin hyviin aikoihin. Lopputulos vakuuttanee kuitenkin ainakin osittain osan myös vanhan liiton skeptikoista, joita Andi Deriksen aikainen Helloween ei ole jaksanut sytyttää. Albumia on kuitenkin aivan turha laittaa samalla viivalle samaa avaimenhaltijan tarinaa kertovien edeltäjien kanssa, sillä ennen oli ennen ja nyt on nyt.

Mythological Cold Towers
The Vanished Pantheon
Firedoom Music


7 Hidas on julkaisutahti ja tempo Brasilian kavereilla, sillä edellisestä eepoksesta on ehtinyt vierähtää jo viisi vuotta. Hitaasti hyvä tulee –sanonta pätee niin orkesterin esittämään doom-death genreen kuin uutukaiseensa, vaikka varsinaista musiikillista historiaa ei Mythological Cold Towers albumilla tulekaan tekemään.

Runsain kosketinmatoin tunnelmalliseksi värjätty tummahipiäinen musiikki ei ole aivan sieltä raskaimmasta saati synkimmästä päästä, vaan liikkuu hieman epätavallisenkin kepeästi ja ripeästi etapista toiseen. Matkojen pituudet ovat sentään tyypillisesti vähintäänkin keskipitkiä ja varsin tyylipuhtaalla askelluksella orkesteri matkaa taivaltaa. Solisti Samejin hapenottokyky osoittautuu hyväksi murinaosuuksissa ja onneksi omalaatuista puhtaampaa mylvintää käytetään harvemmin.

The Vanished Pantheonin vie orkesteria aina loppukilpailuun saakka, mutta pistesijoja korkeammalle se ei kuitenkaan yllä. Lopputulos muistuttaakin hieman Risto Ulmalan oma juoksu -taktiikkaa, jossa muut yleensä vain ehtivät maaliin ennen Riston kirin alkua. Parempi olisi kuitenkin Lassen Virenin tavoin kompuroinnista huolimatta ehtiä maaliin ensimmäisenä.

Wall Of Sleep
Sun Faced Apostles
Psychedoomelic


8 Orkesterin nimivalinnasta ei liene vaikea arvata sen esittämään musiikkityyliä ja suurinta vaikuttajaa. Tylsästä kloonauksesta ei kuitenkaan ole kysymys, vaikka esikuvien ja näiden opetuslapsien hengessä Wall Of Sleepin ensiaskeleet on taatusti otettukin. Käynti toisella täyspitkällä on kuitenkin kaukana ensiaskeliaan ottavan piltin haparoivasta kahdella jalalla kulkemisesta.

Wall Of Sleepin esittämä perinteinen doom rock tai vaihtelevasti jopa perinteinen doom on kaikessa mureudessaan erittäin tyylikästä. Sävellyksistä löytyy rutkasti svengiä, jota ei kaupasta voi ostaa ja soitosta puolestaan riskisti groovea, jota autotune ei pysty lisäämään. Toki bändin soundi on paljon velkaa varsinkin Saint Vitukselle tai Place Of Skullsille ja vieraileepa Scott Weinrich kitaroineenkin yhdessä biisissä, mutta hyviltähän saa aina lainata jos sen tekee taidolla.

Laulajan eri omaperäisiä sävyjä omaava puhdas ääni miellyttää korvaa ja fiilistelee osaset viimeistään paikoilleen lämpimän mureassa tuotannossa. Osatekijöidensä summana Sun Faced Apostles muodostaa sympaattisen kokonaisuuden, jonka raskaan hellään syleilyyn on mukava käpertyä toistuvasti.

MALICIOUS DEATH - THRASHAAVAT SOTAKONEET

Helsinkiläinen Malicious Death on vanhan liiton thrash-kollektiivi nimiään ja ytimiään myöten. Kakkoskiekko War And Powerilla taotaan riivattuja riimejä ja rupisia riffejä basisti Bilibalduksen ja kitaristi Obadion käskyttäminä.

Kokonaisvaltaisesti 80-lukulaiselta kuulostava orkesteri ei koe tyylilajiaan rajoittavaksi. Musiikki kun valitsi miehet eivätkä miehet musiikkia.

– Itse en ainakaan osaa soittaa moderneja riffejä saati tehdä niitä. Hirveästi yritän tehdä Black Sabbathia, mutta aina joku lisää siihen vauhtia, ja pikkuhiljaa meillä on taas uusi thrash-biisi, Bilibaldus pohtii asiaa.

– Eihän tämä 80-lukulainen thrash-leima ole meille ollut millään tavalla rasitteena. Päinvastoin olemme ylpeitä saadessamme liputtaa tämän meille niin rakkaan musiikkityylin puolesta. Tämä sattuu vaan olemaan jotenkin luonnollinen tila meille, Obadio täydentää.

Hevihän on tunnetusti niin vakava asia, etteivät sen kuuntelijat ainakaan ääneen tunnusta sille koskaan nauravansa. Malicious Deathin herroilta löytyy kuitenkin myös pilkettä silmäkulmasta. ”Rässiä ilman ressiä” onkin noussut yhtyeen epäviralliseksi tunnuslauseeksi.

B: – Meillä on sen sortin huumorintaju tässä bändissä, että ei haittaa, vaikka meidät jätettäisiin sen takia noteeraamatta. Itsekin on välillä vaikea ottaa meitä vakavasti, ja joskus tuo huumori tulee ulos myös musiikillisissa ratkaisuissa.

Kumpikaan herroista ei pelkää, että vanhojen hyvien aikojen puolesta liputtava konsepti saattaisi jossain vaiheessa kääntyä itseään vastaan ja muuttua pelkäksi hassunhauskaksi vitsiksi.

O: – Joidenkin mielestä bändimme oli varmasti vanha vitsi jo syntyessään. Meillehän tämä ei ole ollut vitsi missään vaiheessa, vaikka hauskaa onkin ollut. Uskon, että meille tämä homma on antoisaa vielä hyvinkin pitkään. Musiikillisesti ja soitannollisesti olemme kehittyneet selvästi alkuajoista, ja mielenkiinto on pysynyt yllä. Antaa thrashin paukkua vaan!

”Itsensä kehittäminen” kuulostaa konsulttikieleltä ja naistenlehtien hömpötykseltä, mutta niin Obadio kuin Bilibalduskin tunnustavat sijaa kehittymiselle olevan.

O: – Soitamme aika pitkälti omien taitojemme ylärajoilla, eli haasteita riittää tuolla alueella toistaiseksi riittämiin. Studiotyöskentelyssä meillä on varmasti vielä paljon opittavaa, ja ehkä kaipaamme myös varmuutta live-tilanteisiin, jota saa ainoastaan ahkeralla keikkailulla.

B: – Jerkerin rumputyöskentely on kyllä meidän sydän. Sen mukaan me pumppaamme verta sotakoneisiimme ja mätämme thrash metal -luoteja ympärillemme. Vahvuutemme on kyky pystyä luomaan pienistä jutuista ilonaiheita itsellemme ja sitä myöten toivottavasti muillekin.

Mikä sitten on oikea thrash metal -luodin kaliiperi?

B: – Tekisi mieli sanoa, että Tom-Tom-Tom, mutta on niitä muitakin hyviä elementtejä kuin nuo kolme komeaa vokalistia. Ehdottomasti biisissä pitää olla riipiviä, repiviä ja raiskaavia sooloja eikä mitään melodista ja ennalta treenattua tuubaa. Mokia sopivasti ja väärinsoittoa tarkoituksella. Oman aksentin korostaminen on myös aina hienoa. Tempovaihteluita sekä lähes progeiluun asti osia ja oman soittotaidon rajoilla kulkemista.

Vauhdilla hyvä tulee 

Siinä missä debyyttilevy Devilization saatiin miksausta myöten valmiiksi 16 tunnissa ja julkaistiin ainoastaan omakustannevinyylinä, on kakkoslevyn tekemiseen uhrattu enemmän aikaa. Cd:n myös julkaisee ihan oikea levy-yhtiö Verikauha Records. Molemmat herrat ovat tilanteeseen tyytyväisiä.

O: – Tosiaan, kyllähän War And Powerin sessiot kestivät ainakin kaksi viikonloppua. Huolestuttavaa hifistelyä siis! Korjataan asia kolmannella lätyllä.

B: – Myimme itsemme ja olemme huoranneet persvakomme täysin markkinoille. Viimeksi kyseltiin cd:tä ja nyt vinyyliä, mitähän seuraavaksi?.

Albumin musiikki ehti odotella ilmestymistä lähes vuoden päivät, mutta bändistä riippumattomista syistä julkaisu venyi ja venyi. Toimettomina herrat eivät ole peukaloitaan pyöritelleet, ja uutta materiaalia onkin jo syntynyt. Suunnitelmat vain ovat hieman muuttuneet.

B: – Seuraavan levyn materiaali olisi jo valmis, mutta aloimme muokata sitä ja tehdä uuden suunnitelman mukaan. Meiltä jäi yli siis vain nelisen biisiä, jotka ehkä päätyvät seuraavalle levylle. Sen julkaisua täytyy tosin odottaa, mutta toivottavasti siitä tulee hivenen erilainen, odottamisen arvoinen paketti.

Uusista kappaleista Thrash ’til Death kuulostaa hyvinkin tutulta Destructionin raidalta, eikö tämä ole jo hieman liian härskiä lainailua?

O: – Itse asiassa lainasimme nimen Tankardilta, joka puolestaan lainaisi sen Onslaughtilta.

B: – Kyllä lainata saa ihan niin suoraan kuin kukin kehtaa. Tätähän me ollaan harrastettu biisien nimissä alusta alkaen.

War And Power -nimestäkin on helppo vetää mielleyhtymiä ainakin edesmenneen Piggyn omalaatuiselle kitaroinnille perustuneeseen VoiVodiin.

B: – Yhdistimme VoiVodin War And Pain ja Whiplashin Power And Painin debyyttialbumien nimet ihan kunnioituksesta molempia kohtaan. Olen miettinyt VoiVodin biisin coveroimista, mutta sovimme jo alkuaikoina, että bändiä kunnioitetaan ja jätetään yhtye rauhaan, koska se on pyhä. Uusissa biiseissä on kyllä VoiVodia muistuttavia riffejä, mutta eiväthän ne koskaan ole niin hyviä kuin alkuperäiset.

Julkaistu Inferno #31/2005