lauantai 1. lokakuuta 2005

Inferno #30/2005

Blake
Planetizer
Wolfgang Records


9 Nyt on galaksit vaarassa räjähdellä, sillä astronomiseen bluespohjaan tukeutuvan Blaken kolmas kiekko sisältää kymmenen meteoriitin kovaa hard rock rallia. Jo edeltävä Starbringer-albumi väläytteli mehukkaasti groovaavia tummasävytteisiä rokkipaloja, mutta stratosfääriä pidemmälle ei Blaken alus tuolloin kuitenkaan jaksanut kivuta.

Planetizer tarjoilee monipuolisesti vastustamattomasti rokkaavia rentoja menopaloja Holdin malliin väritettynä rauhallisen fiilistelevällä materiaalilla ala Reborn. Kappaleiden suomalais-ugrilaiseen melankoliaan vetoava vahva tunnelataus on alati vahvasti läsnä, jota solisti Aaro Seppovaara pienin Danzig-laulumaneerein ilmaisee erittäin vakuuttavasti. Kokonaisuuden kruununa on albumin pelkistetty livehenkinen soundimaailma, joka viimeistään kaikessa lämpimyydessään ja raskaudessaan potkii biisit tajuntaan.

Täyteviisujen puuttuessa ja musiikin pakottaessa toistuvasti kuuntelemaan levyn alusta loppuun on helppo todeta, että Blake on Monster Magnetin suomalainen vastine, joka pesee aitoudellaan Black Label Societyn punaniskarockin 6-0. Jos orkesterin aiempana rajana oli taivas, on nyt syytä nostaa rimaa avaruuteen asti. Sieltähän Blaken nokkamies on taatusti kotoisin.


Crematorium
The Process of Endtime
Prosthetic Records


6 Krematorion uuniluukut ovat alkaneet kolissa myös Amerikan mantereella vaikkakin lähes 50 vuotta toisen maailmansodan pahamaineisten tapahtumien jälkeen. Vuodesta -91 saakka lämminnyt polttouuni on parin vuoden käyttökatkoksesta huolimatta niellyt sisäänsä useita bändinjäseniä, mutta onpa liekeiltä silti säästynyt jälkipolville ihmeteltäväksi pari EP:tä ja täyspitkää.

Kolmannella täyspitkällään orkesteri esittelee periamerikkalaista osaamistaan yhdistämällä rankemman puolesta death metallia tarttuvampaan asennejunttaukseen niin biisien sisällä kuin niiden välilläkin. Aluksi levy kuulostaa siltä kuin bändi ei oikein tietäisi haluaako se olla katu-uskottava brutaalimman metallin edustaja vai myydä kenties levyjään jokusen tuhannen kappaletta enemmän sisällyttämällä aggressiiviseen HC-pohjaiseen trendimetalliin hieman melodiaakin. Palaset kuitenkin loksahtavat paikoilleen ja usko herrojen vilpittömyyteen musiikkinsa suhteen varmistuu lisäkuuntelukerroilla.

Kymmenen raidan The Process of Endtime on aina kansia myöten mukava pakkaus, joka valitettavasti lupaa enemmän kuin lopulta tarjoaa. Kappaleet ruhjovat kelvollisesti ja soitto kyllä kulkee, mutta värittömän kolkon tuotannon lailla kappaleet jäävät ontoiksi. Edes toistolla tehoa –konsepti ei tunnut parantavan kokonaisuutta. Orkesterin vahvuudeksi on tosin todettava, että keskinkertaisesta arvosanasta huolimatta albumi on tasalaatuisen vahva ja harppaus paria numeroa ylemmäksi saattaa olla hyvinkin pienistä asioista kiinni.

Deathchain
Deathrash Assault
Dynamic Arts Records

9 Lupsakkaiden savorässäreiden kakkoskiekko kiteyttää jo nimessään mistä hommassa on kysymys eli ankarasti päälle vyöryvästä death-thrashista. Albumin pyöriessä soittimessa olo on kuin olisi istutettu Marcus Grönholmin kyytiin Neste-rallin EK:lla: vauhtia on niin, että päätä huimaa ja huonot on tulla housuun etupään kulkiessa osittain ojien yläpuolella. Vaikka metsähallituksen puolelle päätyminen tuntuu enemmän kuin todennäköiseltä, pysyy äärimmilleen kiristetty menopeli ammattimiehen lapasessa, aivan kuten Deathchainin herroillakin.
Kakkoslevyllä orkesteri on kiristänyt turboruuvia entisestään, mutta tuunausta on tapahtunut myös sävellyspuolella. Biisit kulkevat entistäkin vauhdikkaammin kiitos pienentyneen ilmanvastuksen, mutta samalla downforcea löytyy aiempaa enemmän tarttuvampien koukkujen ja monimutkaistuneiden biisirakenteiden muodossa. Rumpali Kassaran käskytyksessä Deathchainin kone kiertää tasaisesti kovillakin kierroksilla, Bobby Undertakerin, Corpsen ja Kuolion kielisoitinlegioonan vääntäessä rattia millimetrin tarkasti Rottenin ankarien ajo-ohjeiden mukaisesti.

Kun ralliohjus kulkee yhtä hyvin niin täysillä kuutosvaihteella ajettavilla pitkillä suorilla kuin kolmosella ajettavissa shikaaneissakin, ei vauhtisokeuteen tylsistymisen vaaraa ole. Deathrash Assault on kaikin puolin debyyttiä hoonatumpi kokonaisuus, vain sanoituspuolella jatketaan perinteitä kunnioittavaa kieli poskessa linjaa. Ihmetyttää vain, kuinka leppoiset umpisavolaiset pystyvätkin vääntämään näin äkäistä materiaalia.

Detonation
Portals of Uphobia
Osmose Productions


7 NWOSDM-genre elää ja voi hyvin myös Hollannissa, sillä Callenish Circlen rinnalle osaamistaan näyttämään nousee myös Detonation toisella täyspitkällään. Vaikka monet ovat jo pidemmän aikaa olleet valmiita leimaamaan kaikki tulokkaat tylsiksi apinoijiksi, löytyy aina uusia orkestereita joilla on näkemystä tai ainakin kovaa yritystä olla seuraava Dark Tranquillity tai In Flames.

Portals of Uphobialla löytyy bändi, jolta löytyy niin ikään yritystä mutta ennen kaikkea keskivertoa enemmän näkemystä melodisen death metallin saralla. Melodiat ovat varsin maukkaita ja karttavat hyvin genren tyypillisimpiä sointukulkuja. Bändi uskaltaa ja mikä parasta osaa olla kompleksinen sekä tarjota myös hienosti dynamiikkaa nopeamman paahdon vastapainoksi. Potentiaalia Detonationilla siis löytyy, mutta ikävä kyllä sen hyödyntäminen jää puolitiehen. Kappaleet tuntuvat ajoittain karkailevan hieman liiankin rönsyileviksi ja todelliset päin pläsiä täräyttävät iskusävelet jäävät vielä odottamaan kulman taakse.

Soundipuolella levy kärsii hieman voimattoman kolkoista soundeista ja etenkin virveli tuppaa hukkumaan taustalle kitaroiden dominoidessa kokonaisuutta. Pienoisella tuottamisella ja kokemuksen kartuttamisella on hyvinkin mahdollista, että bändin seuraava levy nostaa Detonationin profiilia roppakaupalla.

Fear Factory
Transgression
Roadrunner Records


6 Fear Factory osoitti edellisellä albumillaan Archtypellä, ettei se tarvitse Dino Cazaresia biisintekotiimiinsä. Transgressionin kohdalla epäilykset alkavat kuitenkin herätä, josko raskaan sarjan kitaristin kyvyille löytyisi kuitenkin yhä käyttöä.

Olennaisia muutoksia ei Fear Factory ole lähtenyt täsmämetalliinsa tekemään, vaikka yleinen linja tuntuukin keventyneen selkeästi kymmenillä kiloilla. Tämä näkyy etenkin kasvaneina melodioina ja puhtaina vokalisointeina, mutta myös kliinisellä tuotantopuolella. Rummut jyräävät kyllä totutusti, mutta kitaroista ja bassosta lähtevä peruspotku on tungettu aivan liiaksi taka-alalle. Levyn alku lupaa kyllä hyvää ja toimivaa kokonaisuutta, jossa niin jyrä kuin hempeily ovat hyvässä balanssissa, mutta jo ennen puoliväliä alkava tasapaksuus jatkuu ja jatkuu loppuun saakka. Joko materiaalipulasta tai ennakkoluulottomuudesta kertovat myös loppuun sujautetut kaksi lainakappaletta U2:lta ja Killing Jokelta, jotka kuitenkin uppoavat samaan hetteikköön oman innovatiivisuuspulasta kärsivän materiaalin kanssa.

Transgressionia ei voi varsinaisesti pitää kehnona levynä, sillä kaikesta huolimatta se kuulostaa tympeän sijasta mukavalta. Ongelma vain on, että Fear Factoryn kaltaiselta bändiltä on lupa odottaa aggressiivisempaa ja omaperäisempää musiikkia, jolla orkesteri on erottautunut muista jenkkiläisistä virkaveljistään. ”Ihan kiva” ei Fear Factoryn kohdalla minulle riitä.

Gamma Ray
Majestic
Mayan Records


Sanctuaryn alalafka Mayan Records on kaikessa viisaudessaan päättänyt sabotoida promonsa kuuntelukelvottomiksi kylvämällä sekunnin mittaisia kohinaa sisältäviä pätkiä tasaisesti pitkin levyä. Sanokaa mitä sanotte, mutta kun sitä staattista kohinaa kuulee 29 kertaa 55 minuutissa, niin ohan se varma, että alkaa v-tuttamaan kuin pientä oravaa jolla on hammas poikki ja käpy jäässä.
Koska näkemykseni mukaan levyarviot ovat omaan kokemusmaailmaan sidottuja subjektiivisia ja perusteltuja mielipiteitä, tunnustan tämän promon edessä oman vajavaisuuteni kriitikkona. Kahta kertaa enempää ei levyä yksinkertaisesti voi kuunnella läpi, joten päädyn noudattamaan vanhaa suomalaista sananlaskua: sitä saa mitä tilaa.

Gamma Ray on niitä harvoja power metal …, jotka ovat ymmärtäneet että sanan power viittaavan hyviin ja tarttuviin ei välttämättä duurissa kulkeviin melodioihin metal-sanan tarkoittaessa raskasta heavy-kitarointia. Useat genren orkestereista kun rakentavat kappaleensa … laulu- ja kosketinmelodioiden varaan kitaroiden kompatessa heiveröisesti jossain taustalla.

No World Orderiin verrattuna Majestic on astetta … ja rankempi levy, jonka tavaramerkkeinä on edelleen Kai Hansenin mieleenpainuvat melodiat ja hyvin sovitetut kappaleet. Uutta ja mullistavaa on turha odottaa …., mutta orkesterin saksalainen voimametalli on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain vastustamattoman toimivaa muuta pientä hairahdusta lukuun ottamatta. Majestic onkin kuin hajuton mutta hyvä antiperspirantti, joka ei petä … tilanteissa.


Municipal Waste
Hazardous Mutation
Earache


8 Vaikka vanhojen pierujen haikailemat vanhat hyvät ajat eivät koskaan palaakaan, löytyy onneksi aina silloin tällöin nuorta sukupolvea osoittamaan kunnioitustaan vanhoille esikuville. Municipal Waste ei varmasti voi kiistää saaneensa esikuvansa 80-luvulta ja erityisesti tuon ajan punkista ja thrashista. Jo albumin Edward Repkan taiteilema kansikuva sekä nimi tuoksahtavat nenään miellyttävällä tavalla vanhalta liitolta ja musiikki osoittautuukin kaikeksi muuksi kuin bändin nimen mukaiseksi #2:ksi.

Municipal Wasten vahvasti D.R.I.:ltä aina laulajaa myöten lainattu punkin ja thrashin crossover mekkalointi on intensiivisistä ja löyhkää niin nuoruuden innolta kuin soittamisen ilolta. 26 minuutissa ehditään paiskoa 15 iloista Gang Greenin mieleen tuovaa iloista ja mallashuuruista veisua nykypäivän selkeiden ja tiukkojen soundien tukiessa jämäkkää soittoa osuvasti.

Ensikuuntelulla päättömältä kohkaamiselta kuulostavat rallit avautuvat nopeasti nasevan tarttuvaa riffittelyä ja tuhtia bassottelua sisältäviksi menopaloiksi. Hyvä että hämäläinen ehtii mukaan kun levy on jo lopussa ja tunne on joka kerta kuin joku olisi läpsäissyt suurella taimenella kulman päin näköä: yllättänyt, mutta harmittoman huvittunut. Toimii siis kuin märkä sukka lavuaarissa.


Yngwie Malmsteen’s Rising Force
Unleash the Fury
Steamhammer


6 Kitarasankari Yngwie Malmsteen jakaa soitto- ja musiikkityylillään mielipiteet tasan kahteen kategoriaan: niihin, jotka pitävät vahvasti klassisesta musiikista ammentavan ankaran tiluttajan hard rockista ja niihin, jotka eivät voi sietää miljoona nuottia sekunnissa soittoonsa änkevää maestroa. Yhtä kaikki herran tyyliä jäljitteleviä kitaristeja on kuitenkin ilmaantunut, mutta on vain yksi Yngwie, jonka mies itseksi varsin hyvin tietää.

Unleash the Fury on 72 minuutin mitassaan yhtä massiivinen kuin kitarataitelijan ego. 18 kappaleen joukkoon mahtuu musiikkia laidasta laitaan aina Bach-variaatioista rennon 80-luvun henkisiin kokeneen Dougie Whiten tulkitsemiin hard rock paloihin. Kokonaisuus huokuukin erittäin vahvaa Yngwien uran alkuaikojen henkeä, mikä tuntuu sopivan miehelle paremmin kuin parilla aiemmalla levyllä kokeiltu hieman modernimpi ote.

Vaikka Yngwie Malmsteenin sujuvaa ja yltiöpäistä kitarailoittelua kuunteleekin mielellään, on Unleash the Fury kuin rusinapullataikinaa. Pieninä erinä maukasta, mutta suurina määrinä ahmittuna öklöttävää. Kuivatun rypäleen kaltaiset makeat sattumat ovat myös harvassa, parhaana esimerkkinä kitaristin itsensä tulkitsema balladi Cherokee Warrior ja vauhdikkaasti kulkeva Magic And Mayhem instrumentaali. Sanonta ”kaikki asiat eivät aina ole siltä miltä ne näyttävät” on levyn kohdalla hyvä pitää mielessä, sillä sen verran kammottavan tökerö levyn kansitaide on.

WITHERED - KAIKKI KUOLEE POIS

Memento Mori – ”muista kuolevasi” – on sen verran hyvä neuvo, että Atlantin takaa Atlantasta ponnistava Withered on nimennyt tuolla latinan kielen fraasilla ankaran debyyttialbuminsa. Näin syksyllä, luonnon kuihtuessa kitaristi/vokalisti Mike Thompson pohtii äärimetallia ja jakaa elämänohjeita.

Kesällä 2003 yhdessä musisoineille Mike Thompsonille ja Chris Freemanille ei enää riittänyt crustpunk/grindcore-bändi Social Infestation, vaan heillä oli hinku päästä yhdistelemään myös muita äärimetallin eri genrejä: black-, death- ja doom metalia. Tuloksena syntyi kokonaan uusi orkesteri Withered ja vuotta myöhemmin viiden kappaleen ep, joka päätettiin levydiilin myötä laajentaa parilla lisäkappaleella täyspitkäksi.

Mike kertoo, että bändin hybridiäärimetalli-tyyli löytyi kuin itsestään sisälle patoutuneen musiikin alkaessa virrata kappaleiksi. Witheredin musiikissa kuuluu sen kitaristikaksikon pitkä ura rankemman metallin parissa, ja Thompson myöntääkin, että ilman tuota musiikillista historiaa ja elämänkokemusta Witherediä ei voisi olla olemassa. Lopputuloksen omaperäisyyteen kitaristi ei kuitenkaan ota kantaa.

– Tiedä siitä, olemmeko jonkinlaisia pioneereja musiikkimme kanssa, mutta eipä sellainen edes välttämättä ole meidän aikomuksemme. Pidämme monesta eri bändistä ja halusimme yksinkertaisesti kunnioittaa heidän saavutuksiaan ja yhdistellä heidän edustamiaan tyylejä omiin crustpunk- ja grindcore-vaikutteisiimme.

Albumin raaka ja onton kuuloinen soundimaailma yhdistettynä suriseviin kitaroihin on kaukana kliinisestä ja muistuttaakin läheisesti monien black metal -levyjen tuotantoa. Ratkaisun ansiosta 38-minuuttinen kokonaisuus täydentyy erittäin intensiiviseksi kuuntelukokemukseksi.

– Halusimme nimenomaan vangita vanhan koulukunnan black metal- ja grind-levyjen tummanpuhuvan tunnelman, ja lopputulos on juuri halutun kaltainen. Minusta levy on juuri oikean mittainen, siinä ole yhtään täytemateriaalia, mutta kyllä pitkätkin levyt voivat osoittautua toimiviksi. Hyvään levyyn on nautinnollista uppoutua ja se saa ajatukset vaeltamaan aivan muualle, vähän kuin meditaatiossa.

Kiehtooko teitä black metalin ideologinen puoli?

– Meitä kiinnostaa vanhojen bm-bändien musiikki ja sen luoma uhkaava atmosfääri. Minusta suurin osa black metaliin liitetystä ideologiasta on naurettavaa ja osa jopa vastenmielistä, mutta sehän juuri onkin koko jutun idea. Tärkeintä black metalissa on juuri imago ja synkkä sävy, joiden avulla kuuntelijat saavat musiikista maksimaalisen säväyksen.

NAPPIA NAAMAAN JA ELÄMÄ HYMYILEE

Musiikkinsa näköiset, elämisen synkempää puolta käsittelevät sanoitukset ovat niistä vastaaville Mikelle ja Chrisille erittäin henkilökohtaisia ja toimivat purkautumisteinä heidän ajatuksilleen.

– Rustatessamme lyriikoita emme koskaan mieti minkälainen vaikutus niillä mahdollisesti on kuuntelijoihin. Emme toki halua aiheuttaa teksteillämme kenellekään mitään pahaa, pikemminkin toivomme, että kuuntelijat voisivat saada jonkinlaista lohtua sanoituksistamme.

Amerikassahan mielialalääkkeitä, kuten Prozacia, syödään kuin Suomessa ruisleipää. Olisiko teidän musiikistanne masennuslääkkeiden korvaajaksi?

– En ole mikään lekuri, mutta uskon, että ratkaisu masennuksen hoitoon on aika tapauskohtainen. Joitakin musiikinkuuntelu tai samasta asiasta kärsivän ihmisen tuki saattaa auttaa, ja jotkut taas voivat tarvita lääkitystä. Uskon kuitenkin, että lääkkeitä määrätään paljon enemmän kuin oikeasti olisi tarvetta, koska reseptien kirjoittaminen on lääkäreille helpoin ratkaisu potilaiden ongelmiin.

– Itse kärsin harvemmin masennuksesta, mutta silloin yritän ratkaista masennustilan aiheuttamat ongelmat logiikalla. Yritän myös pitää mielessä, että asiat voisivat aina olla vieläkin huonommin. Ja jos nuokaan konstit eivät auta, alan tehdä uusia biisejä tai menen treeneihin, koska nämä asiat tepsivät taatusti.

Levyn nimi Memento Mori ei sekään ole sieltä kaikista hilpeimmästä päästä. Mike haluaa muistuttaa sillä ihmisiä kuolevaisuudestaan, koska on itse joutunut painiskelemaan paljon asian kanssa.

– Suurin osa sanoituksistamme käsittelee kuolemaa ja sen kanssa toimeen tulemista, ja tässä valossa Memento Mori on hyvä nimi levylle. Olen menettänyt useita perheenjäseniä ja ystäviäni parin viime vuoden aikana, ja nämä kokemukset muistuttivat minua kuolemasta. Ajauduin pohtimaan kuolevaisuutta ja kaikkia niitä alkukantaisia käsitteitä, jotka läheisesti liittyvät kuoleman aiheuttamiin koettelemuksiin.

Kuolevaisuudesta muistuttamisen lisäksi herra Thompsonilla on myös muita hyviä elämänohjeita.

– Kaikkiin asioihin kannattaa suhtautua avoimin mielin ja harkita tarkkaan jokaista tarjolla olevaa tiedonjyvästä. Yrittäkää ajatella omilla aivoillanne älkääkä nielkö purematta kaikkea mitä media teille yrittää syöttää. Pitäkää ajatus mukana jokaisessa päivittäisessä asiassa ja miettikää myös kuinka kohtelette muita ihmisiä, sillä jo huomenna he saattavat olla poissa. Muistakaa myös kuunnella ja tukea rankempaakin musiikkia, koska siitä on ollut paljoa apua elämässäni ja niin voi myös olla teille.

Julkaistu Imferno #30/2005

HATESPHERE - HURTILLA HUUMORILLA

Syksyisin flunssavirukset ja muut pöpöt alkavat usein jyllätä. Tanskalaisen Hatespheren leirissäkin tauti kalvaa sisintä. Solisti Jacob Bredahl paljastaa kuitenkin kyseessä olevan itse aiheutettu sairaus, joka on monelle suomalaisellekin erittäin tuttu. 

– Uuden albumimme nimi kertoo todellakin kaikissa meissä olevasta sairaudesta, joka ei ole lääketieteellisessä merkityksessä varsinainen tauti. Jotkut ihmiset vain tekevät kaikenlaisia kieroutuneita asioita, koska ovat sellaisia mieliltään. Levyn nimibiisi kertoo kylläkin kaiken aikaa maksimikänneissä olemisesta ja letaaleista krapulatiloista, jotka melkein vievät sinulta hengen, valottaa varsin iloluontoiselta veikkoselta vaikuttava Jacob ideaa The Sickness Within -nimen taustalla.

Kukapa ei joskus alkoholia elämässään juonut olisi moista myrkytystilaa kokenut, mutta mistä muusta sanoitukset sitten kertovat kuin erilaisista taudeista?

– Kaikki tekstimme kertovat kuolemasta, verestä, hävityksestä ja tietenkin juopottelusta, näitä tyypillisiä metallikliseitä, tiedäthän. Olemme orkesteri, joka laulaa kaikista ikävistä ja pelottavista asioista. Ei meitä kiinnosta saarnata ihmisille maailman pelastamisesta tai siitä mikä on oikein tai väärin. Olemme mukana tässä bisneksessä yksinkertaisesti vain siksi, että se on hauskaa ja koska rakastamme metallia.

Kovin ovat tanskalaisten tekstit synkkiä ja vihaa tihkuvia, mutta Jacob kertoo olevansa kaikkea muuta kuin kaiken aikaa suupielet alaspäin ja koko ruumis raivosta vapisten kulkeva kaveri.

– Sanoitukset nyt vain ovat tuollaisia, koska se kuuluu tähän musiikkityyliin. Ei minua erityisesti mikään ärsytä, paitsi tietysti minua silloin tällöin kiusaavat bändikaverit. Olen vain luonteeltani aika rento kaveri, joka ei mieti asioita koskaan liikaa. Päivittäinen elämäni on aika normaalia ja koko bändi koostuu mukavista kavereista, mutta musiikkia tehdessämme ja soittaessamme päästämme sitten pedon irti.

Minkälaisesti pedosta sitten tällä kertaa oli kysymys, kun aloitte tehdä seuraajaa viime vuonna julkaistulle Ballet Of The Brute -täyspitkälle?

– Tarkoituksenamme on tehdä parasta mahdollista metallia ja yhdistellä erilaisia asioita, joista me metallissa pidämme. Lopputuloksesta yritämme tehdä aina mahdollisimman brutaalia hukkaamatta kuitenkaan tarttuvuutta. Mutta emme me kyllä koskaan pohdi liikoja tällaisia asioita. Jos treenikämpällä kehitellyt jutut kuulostivat heti hyviltä, niin ne säilytettiin. Tällä kertaa itseluottamuksemme oli tosin parempi kuin koskaan aiemmin.

The Coming Of Chaos ja Heaven Is Ready To Fall ovat ralleja, jotka parhaiten mielestäni edustavat koko levyä ja sitä mistä Hatespheressä yleensäkin on kysymys. Jacob äityy myös itse kehumaan jälkimmäistä valintaani erääksi omista suosikeistaan.

– Biisi on erittäin tarttuva, mutta siinä on samalla erittäin synkkä tunnelma. Seeds Of Shame erottuu myös joukosta, koska se ei ole tyypillinen Hatesphere-kappale. Veisussahan painellaan menemään alusta loppuun aika hitaalla kompilla. Mutta kaikki levyn rallithan ovat hyviä, joten mitä niistä yksittäisiä sen kummemmin valitsemaan.

Luottoa herrojen musiikkia kohtaan löytyy myös levy-yhtiön puolelta. The Sickness Within on orkesterin ensimmäinen täysmittainen albumi Steamhammerille ja jatkoa alkuvuodesta julkaistulle The Killing ep:lle.

– Julkaisimme edellisen lafkamme kautta kolme albumia ja yhden ep:n, joten meidän oli aika siirtyä eteenpäin. Olemme vallitsevaan tilanteeseen erittäin tyytyväisiä, olemme kamppailleet ja ryypiskelleet niin paljon päästäksemme tähän tilanteeseemme, jossa nyt olemme. Itse asiassa tarjouksia isommilta yhtiöiltä alkoi tulla jo toisen levymme jälkeen, mutta päätimme silti, että on parempi odotella hieman ja kerätä nimeä underground-ympyröissä. Keikkailimme paljon, ja yhtäkkiä tarjouksia alkoi sitten ropista toden teolla ja meillä oli jopa varaa valita niistä paras mahdollinen, Jacob kehuu.

– Steamhammer ilmaisi kiinnostuksensa meihin jo ennen edellistä levyämme. Heidän edustajansa tuli minulle kehumaan erästä Hampurin keikkaamme. Pysyimme yhteyksissä ja keskustelimme hänen kanssaan erilaisista asioista yli vuoden, samoin kuin bändin sisällä siitä, mikä meille olisi parasta. Nyt meillä on sitten heidän kanssaan koko maailman kattava sopimus.

Levyn kansitaiteessa nähdään hieman huonovointisen näköinen sydän, mutta onko se sinun suosikkielimesi? Jacob pohtii vastausta tovin verran ja laukaisee:

– Ei, kyllä se on vagina, ja tuskinpa minun tarvitsee asiaa sen kummemmin perustella, mies virnuilee.

SUOMI HALTUUN

Hatespheren nykyiset puitteet alkavat olla kohdallaan, joten niistä mahdollinen maailmanvalloitus ei jää kiinni. Mutta mikä sinusta, Jacob, tekee Hatespheresta sellaisen, että rankempaa musiikkia kuuntelevien kannattaisi tsekata teidät?

– Jaa, että minun pitäisi kertoa sinulle kuinka hyviä olemme, solisti naurahtaa. – Parasta, että tulet keikoille toteamaan asian itse, koska livenä me olemme parhaimmillamme niin minun kuin monien muidenkin mielestä. Lavalla ollessamme tiedämme, kuinka homma hoidetaan kotiin soittamalla jämäkästi aggressiivinen show, unohtamatta tietenkään naamalla värehtivää pientä hymynkaretta.

Lokakuun alkupuolella jokaiselle suomalaisella aukenee mahdollisuus todeta Jacobin sanat todeksi, sillä bändi kiertää yhdessä Soilworkin ja Constructdeadin kanssa neljällä paikkakunnalla. Soilwork tunnetaan sen verran kovana livepoppoona, että Hatesphere saa todellakin pistää parastaan, mikäli meinaa pistää pääaktin koville.

– Jääköön keinomme siihen salaisuudeksi, hekottaa Jacob mutta jatkaa, että bändi etenee normilinjalla pitämällä hauskaa lavalla ja päästämällä metallihelvetin irti.

Kun nyt rantaudutte ensimmäistä kertaan Suomeen ja Tampereelle, niin mitä aiotte ensimmäisenä tänne tullessanne tehdä?

– Odotuksemme kiertuetta kohtaan ovat kovia, mutta ei minulla ole hajuakaan mitä odottaa Suomen-minikiertueelta. Mutta siinähän jutun hauskuus juuri piileekin! Eiköhän me ensimmäisenä tilata drinkit ja sitten kierrellä vähän kaupunkia. Nautimme taatusti jokaisesta hetkestä, ja toivottavasti te suomalaiset osaatte nauttia myös meistä ja musiikistamme. Kippis sille!

Julkaistu Inferno #30/2005

BESEECH - EI PAISTA PÄIVÄ RISUKASAAN

Länsinaapurimme goottimetalliporukka Beseech ei paistattele auringon kilossa, mutta tuoreen Sunless Days -albumin myötä heihin kohdistuu ainakin julkisuuden valokeila.

Beseechin kolmen keikan mittainen minirundi ei ole sujunut aivan suunnitelmien mukaisesti, sillä vaikeudet alkoivat jo heti laivalta Suomeen saavuttaessa. Edellisen illan ja yön aikana orkesterilta olivat hommat karanneet väkijuomien suhteen hieman lapasesta, ja virkavalta joutuikin toteamaan aamutuimaan peräti kahteen eri otteeseen kuskeina olleiden henkilöiden tilan lainvastaiseksi. Kun kamojakin oli vielä onnistuttu reissussa hävittämään, ei ihme että laulaja Erik Molarin vaikutti Pellavarockin-keikan aikana hieman angstiselta.

Heti vedon jälkeen juttutuokiolle festarin taka-alueella sijaitsevaan uskolliseen ajoneuvooni saapuva kitaristi Robert Vintervind osaa kuitenkin jo hieman naureskella asialle. Hän pohtii virnuillen, mitä kaikkea kotimatkalla ehtiikään vielä tapahtua.

Beseechin viides albumi Sunless Days esittelee 13 vuoden ajan kypsyneen orkesterin, jonka alkuaikojen doom/death metal on vuosien saatossa jalostunut kuuntelijaystävällisempään goottimetallin suuntaan. Robertilta löytyykin selkeä näkemys siitä, miksi uusin levy on heidän parhaansa.

– Sunless Days on paljon ehjempi kokonaisuus kuin aiemmat levymme. Olemmekin tällä levyllä kokeilleet hieman erilaisia asioita ja yrittäneet samalla kurkottaa kokonaan uudelle tasolle. Levyn heikkouksien nimeäminen on vaikeaa, sillä jälkikäteen huomaa aina asioita, joita olisi voinut tehdä toisin. Juuri nyt olemme kuitenkin varsin tyytyväisiä levyyn ja sen kappaleisiin.

Kesän 2004 jälkeen orkesterin riveihin liittyi kitaristi Manne Engström, jonka meriitteihin kuuluvat esimerkiksi jäsenyydet Cemetary- ja Sundown-orkestereissa. Hääriipä herra vielä omistajana ja tuottajana Studio Megassa, jossa Beseechinkin levyt on äänitetty. Robert ei suoranaisesti myönnä Mannen vaikutusta uuden levyn kappalemateriaaliin, vaikka Sunless Daysin seitsemäs raita Last Obsession kuulostaa varsin paljon herran edellisten orkesterien tuotoksilta.

– Manne on vanha tuttumme, hyvä tyyppi ja vahva persoona, mutta tärkeintä on kumminkin, että kemiamme sopivat hyvin yhteen. Hän osaa suhtautua objektiivisemmin asioihin kuin me, koska hänellä on paljon kokemusta niin soittamisesta, äänittämisestä kuin tuottajana olemisestakin.

Vuonna 2002 julkaistulta Souls Highway -levyltä löytyvä ja keikallakin kuultu Abba-cover Gimme Gimme Gimme saa Sunless Daysilla seurakseen toisen lainakappaleen, Danzigin esittämän Devil’s Playthingin.

– Alkuperäinen versiohan on loistava, ja itse asiassa juuri Manne ehdotti meille tuon biisin coveroimista. Testasimme myös 3-4 muuta lainakappaletta, mutta emme saaneet puhallettua niihin oikeanlaista Beseechin musiikkiin sopivaa tunnelmaa. Versiomme Devil’s Playthingistä on meistä varsin onnistunut, ja minusta pystyimme tuomaan kappaleeseen myös hieman jotain uutta.


Kun Dali Burtonin kohtasi

Levyn yksittäisistä kappaleista puhuttaessa ei sovi unohtaa myöskään albumin avausraitaa Innerlane, josta on tehty varsin mielenkiintoinen, tavallisuudesta poikkeava musiikkivideo.

– Innerlane valittiin videoksi sen takia, että se esittelee kokonaan uuden puolen orkesterista. Biisin tarkoituksena on näyttää meidät puhtaaksi goottimetalliksi leimaaville ihmisille, että vaikutteinamme ovat myös Toolin ja A Perfect Circlen tapaiset orkesterit ja heidän luomansa tunnelmat.

– Niin kappaleessa kuin sanoituksessa on mukana paljon kieroutuneita asioita ja tunteita, jotka olisivat olleet erittäin hankalia tuoda esille perinteisessä soittovideossa. Animaation keinoin kappaleen tarina oli paljon helpompi kertoa, ja videosta tulikin erittäin mielenkiintoinen, "Salvador Dali kohtaa Tim Burtonin" -tyylinen pätkä.

Suomen-minikiertueen erikoisuutena toimivat Kuopiossa ja Turussa tehdyt puoliakustiset keikat, temppu jota orkesteri ei koskaan aiemmin ollut tehnyt.

– Kokemus oli erittäin positiivinen ja opettavainen, koska biisit jouduttiin soittamaan hieman eri tavalla. Keikat antoivat bändille paljon uutta potkua, ja vanhoista tuhanteen kertaan soitetuista kappaleistakin avautui kokonaan uusia ulottuvuuksia. Lähitulevaisuudessa julkaistavalla dvd:llä kenties nähdään ja kuullaan myös noita akustisia versioita.

Beseechin musiikki, yhdessä naisvokalisti Lotan äänen kanssa, omaa potentiaalia huomattavasti isommillekin markkinoille, mutta orkesteria ei kiinnosta Within Temptationin jalanjäljissä kulkeminen.

– Kysymyshän on kokonaan siinä, haluaako myydä 10 000 vai 500 000 levyä. He ovat jossain vaiheessa uraansa päätöksensä tehneet ja valinneet popsävytteisen metallin soittamisen. Tiedämme omat vahvuutemme ja haluamme tehdä itsemme kaltaista musiikkia emmekä olla pelkkä levy-yhtiön tuote. Ja vaikka emme myisikään paljon levyjä, olemme ainakin pystyneet säilyttämään musiikkimme sielukkuuden.

Julkaistu Inferno #30/2005