Inferno #20/2004

ANTHRAX
Music of Mass Destruction DVD
Nuclear Blast

Nuoruuden kovan diggailunkohteen Anthraxin ensimmäiseltä live-DVD:ltä on lupa odottaa paljon. Vaikka orkesterin suurin suosio onkin ehkä takanapäin ja nykyisen laulajan John Bushin aikainen materiaali on vaihdellut laadultaan hyvästä keskinkertaisen tylsään, on bändi silti osoittanut piristymisen merkkejä viime aikoina.

Sarjakuvahahmo Captain 'Thraxin esittelevä pakkaus on tyylikästä jälkeä ja DVD:n alkutekstit Anthraxille tyypilliseen tapaan hauskat. Kiekon valikko on puolestaan hieman sekava, mutta pienen ihmettelyn jälkeen tarvittavat toimineet löytyvän kyllä. Vajaa puolitoistatuntisen keikan materiaali on kuvattu Chicagossa ja tarjolla on puolet vanhaa (Belladonnan aikaista) ja puolet uutta materiaalia eli tasapainossa ollaan. DD5.1 ääniraita on hyvä, mutta matalat taajuudet ovat hitusen liian pinnassa ja terävinä esillä. Useilla kamerakulmilla toteutettu kuvaus on laadultaan hyvää joskin hieman utuista ja muutamassa kamerakulmassa suorastaan rakeista. Periamerikkalaiseen tapaan kuvallinen toteutus kärsii myös nopeista leikkauksista sekä omituisista efekteistä ja kikkailuista, joista suurin osa on häiritseviä. Bändi itsessään on hyvässä vedossa ja lavalla heiluu niin päät, tukat kuin parratkin yleisöstä puhumattakaan.

Bonuksena tuleva CD ei tarjoa uutta, vaan 2/3 osaa DVD:n kappaleista. Turha lisä siis. Liikoja extroja ei kiekolta myöskään löydy. Hauskoja, mutta kertaalleen katsottavia pätkiä uuden levyn graafisesta puolesta vastanneesta herrasta sekä neljästä bändijäsenestä mielipuuhissaan. Ainoa katselua kestävä lisä on metkasti toteutetut multiangle versiot Fueled ja Metal Thrashin Mad –kappaleista. 7/10

ARMORED SAINT
Lessons Not Well Learned 1991-2001 DVD
Metal Blade

Armored Saintin historiikin kakkososa esittelee 90-luvun tuotantoa ja digitaalisen tallenteen konseptin on lähes identtinen edellisen osan kanssa. Bändin livekuntoa voi arvostella reilun tunnin ajan, vaikka materiaalia ei olekaan tallennettu kuin viideltä eri keikalta vuosilta 1991, 2000 ja 2001. Kahdestatoista kappaleesta lähes kaikki on joko bändin ehkä tunnetuimmalta ”Symbol of Salvation” -levyltä tai tuoreimmalta 2000 julkaistulta ”Revelation”-kiekolta. Bonus-osiosta löytyy kolmen promo-videon lisäksi myös tuttu ja turvallinen kuvagalleria sekä lyhyitä humoristisia kevennyksiä. Mielenkiintoisempaa antia tarjoilee paketista löytyvä kuuden biisin vuonna -84 äänitetty live CD, joskin puhtaassa audioformaatissa olisi mukava ollut kuunnella enemmänkin materiaalia vuosien varrelta.

Hifisteille ei tarjolle ole minkään sorttista herkkua, sillä yhdellä kameralla kuvattujen kotikutoisten otoksien laatu vaihtelee kehnohkosta kohtuulliseen. Äänipuoli on astetta heikompaa, sillä ”jostain taustalta” tulevasta stereoääniraidasta puuttuu potku täysin ja pahimmillaan äänet ovat lähes yhtä ja samaa massaa. Nykyajan hienouksista ei siis ole tietoakaan, vaikka vanhan koulukunnan analogismainen toteutus kieltämättä nostattaakin hieman tunnelmaa.

Mitään ei edellisestä DVD-julkaisusta olla opittu, sillä tämän kiekon anti jää väkisinkin astetta heikommaksi. Yhä perustellumpaa olisi ollut yhdistää nämä kaksi levyä yhdeksi kattavaksi paketiksi, joka olisi taatusti tyydyttänyt niin orkesterin fanit kuin orkesteriin vasta tutustuvatkin. 6/10

CARNAL FORGE
Destroy Live DVD
Century Media

Metal Mind Productionsin ja Krakovan Krzemionkin TV-studion yhteistyönä on jälleen syntynyt yksi uusi live DVD esiintyjänä Carnal Forge. Niin sisällöllinen kuin laadullinen konsepti on hyvin samankaltainen kuin aiemmissa samassa sarjassa julkaistuissa tallenteissa. Varsinaisen keikan lisäksi on bonuksiksi tungettu pari lyhyempää keikkaa sekä lähes kaikki tarpeellinen teksti- ja kuvainformaatio mitä orkesterista tarvitsee tietää.

Puolan keikan tekninen toteutus on ajan tasalla, sillä keikka on tallennettu laajakuvaformaatissa ja ääniraitana DD5.1. Valitettavasti kuva pikselöityy häiritsevän runsaasti valoisissa kohtauksissa ja kitarat ovat turhan matalalla miksauksessa. Tiukassa kunnossa oleva orkesteri runnoo välilöpinöittä 20 biisiä introineen hieman reilussa tunnissa ilman paikallaan seisovan yleisön tukea. Bändin oma liikehdintä on yleisön mukaista, mutta onneksi vokalistin Jonas Kjellgrenin esiintyminen ja säälimätön äänenkäyttö tuo edes vähän eloa keikkaan. Puolen tunnin mittaiset bonuskeikat Jenkeistä ja Japanista ovat silkkaa täytettä. Kymmenen biisin Tokiossa kuvatussa keikassa ei ole kuin kaksi Puolan keikasta eroavaa kappaletta. Yhdellä kameralla kuvatun materiaalin laatu on kuin viidennen sukupolven VHS-kopio eli aikamoista suttua. Äänenlaatu on sen sijaan ihan kelvollinen. New Yorkissa kuvatun seitsemän biisin veto on kuvanlaadultaan hyvä, mutta ääneltään rupista massaa. 6/10  

CHAINSAW
Smell the Saw
World Chaos

Vahvasti Spinal Tapin ja 80-luvun thrashin hengessä veivaava Chainsaw pitää hauskaa eikä yritä tehdä edes mitään uutta ja mullistavaa. Lopputuloksena on mukavasti kulkevaa metallihassuttelua, joka ei kuitenkaan sen kummemmin saa liekkeihin. Huomio kiinnittyy erityisesti bändin puhtaaseen ulosantiin niin kitaroissa kuin laulussa, joista kummastakaan ei löydy paljoa räkää eikä säröä. Kun levyltä löytyy vielä paljon keskitempoisia biisejä, melodisuutta sekä heavymaista otetta, eroaa kokonaisuus mukavasti tyypillisesti retrothrashista. Harmi vain että ideat ja toteutus jättävät liian paljon toivomisen varaa. 5/10 

THE CROWN
Crowned Unholy
Metal Blade

Alun perin idea julkaista Crowned in Terror uudelleen ruotuun palanneen Johan Lindstrandin vokaaleilla varustettuna tuntui hieman epäilyttävältä idealta, mutta kuinka väärässä olinkaan. Vaikka Tomas Lindbergin ääni on legendaarinen, tarvitsee myöntää ettei miehen kireä räkärääkynä tuntunut istuvan hansikkaan lailla levylle. Muutenkin levy kuulosti tiukkuudesta huolimatta kovin sekavalta ja ponnettomalta saundiensa takia.

Crowned Unholy korjaa kaikki nuo seikat, sillä bassoraidat on äänitetty kokonaan uusiksi, rumpuraitoja on paranneltu ja koko komeus on vielä miksattu ja masteroitu uusiksi. Lopputulos potkii kasseille kuin strutsi eläimiinsekaantujaa ja ero on tosiaan valtava uuden version hyväksi. Johanin karheassa äänessä on vetovoimaa ja bändin death-thrash-rockissa on mukana ilmavaa groovea, neitsytmäisen tiukkaa soittoa puhumattakaan kärpäspaperin lailla tiukasti tukkaan tarttuvista ralleista.
Vihkonen tarjoaa runsaasti mukavaa luettavaa äänityksistä ja vikaan menneistä asioista sekä jäsenten kuvaukset ja sanat jokaisesta kappaleesta. Komeuden kruunaa kylkiäisenä tuleva DVD, josta löytyy intiimeissä olosuhteissa viime marraskuussa Saksassa kuvattu 14 biisin keikka. Lava on äärimmäisen pieni ja hikinen ja tunnelma sen mukainen. Teknisesti tallenne on hieman kotikutoisesti toteutettu ilman hienouksia, mutta niin kuvan- kuin äänenlaadultaan se on hyvä tuoden erinomaisesti esille orkesterin intensiivisen livetunnelman. 9/10 

THE CROWN
The Burning
Blackened

Kruunupäiden toinen postuumisti julkaistu levy on orkesterin hieman heikosti saatavilla olevan debyytin uusintapainos. Kasvojenkohotuksena levy on masteroitu uusiksi, mutta muita eroavaisuuksia ei alkuperäiseen verrattuna löydy. The Crownin alkuaikojen saundi on myöhäisempiin tuotoksiin verrattuna huomattavasti death metallisempi ja samalla myös synkempi. Kipakat rallit etenevät kuitenkin bändille ominaisella rennolla otteella ja mukana on monta oivaa tajuntaan väkisinkin puskevaa kappaletta. The Burningilla bändi osoitti jo potentiaalinsa, vaikka varsinkin näin jälkikäteen tarkasteltuna kehittymisen varaa on joka osa-alueella. 7/10 

ELECTRIC WIZARD
We Live
Rise Above

Miltei terminoitunut Brittein saarten pajavasara on uusiutunut ja todisteena resurrektiosta on elämänhalua puhkuva uusi täyspitkä. Bändin keulahahmo herra Obornin rinnalla murjoo nykyisellään kolme kokonaan uutta ihmistä. Tyylistä ei kuitenkaan olla tingitty kilogrammaakaan, sillä kiitos aiempaa selkeämmän tuotannon bändin hallusinogeeninen ja lyijynraskas musiikki jauhaa edelleen lihamyllyn lailla hitaasti ja varmasti. Kappaleiden hämärimpiä koukeroita on suoristettu hitusen verran ja vokalisointeja siivottu puhtaammiksi. Taatun toimivaa, mutta piilossa olevaa luovaa hulluutta jää kaipaamaan. 7/10 

THE GATES OF SLUMBER
The Awakening
Final Chapter

Ensilevyllään raskasta doomia paiskova The Gates of Slumberia voisi verrata jossain määrin Electric Wizardiin. Raskaat osuudet laahaavat samaan malliin ja musiikissa on yhtenevää huuruisuutta. Suurempana erona on vain amerikkalaisen kollegan taipumus yltyä ajoittain trippailevaan grooveiluun ja muutamaa astetta kevyempi tunnelma. Alkukankeuden jälkeen levy imaisee mukaansa ja lähes pakottaa toistuvaan kuunteluun. Todellisuus ja yksittäiset kappaleet hämärtyvät yhdeksi ja samaksi – on vain muriseva audiokeinotodellisuus. Tätä on kuultu ja tehty aiemminkin, mutta perusasiat toimivat aina. 7/10 

JAG PANZER
Casting the Stones
Century Media

Amerikkalainen unelma eli ryysyistä rikkauksiin ja kovalla työllä menestykseen pitää paikkansa Jag Panzerin kohdalla. 80-alusta lähtien orkesteri on tahkonnut tinkimättömästi heviä noudattaen omia näkemyksiään ja piittaamatta trendeistä hevon kikin vertaa. Suuria musiikillisia muutoksia ei uran varrelle ole tapahtunut, mutta miksi korjata toimivaa konseptia?

Jag Panzerin musiikissa on yhä kuultavissa yhtyeen alkuaikojen tunnelmia ja vaikutteita, vaikka mukana onkin modernimpaa ja progressiivisempaa otetta. Levy-yhtiön tavoin en kuitenkaan luonnehtisi musiikkia power metalliksi, vaan varsin perinteiseksi metalliksi jota kenenkään ei tarvitse hävetä. Tuku-tuku komppeja ei levyllä siis kuulla, vaan aidosti kitaravetoisia ja keskitempoisia yllättävänkin raskaita mutta hyviä melodioita omaavia kappaleita. Laulaja Harry Conklinin äänivarat ovat kohtuullisen legendaariset ja ääni ei ainakaan tunnu iän mukana juurikaan heikentyneen.

Casting the Stones on vahva lisä Jag Panzerin diskografiaan. Se on tasaisen vahva albumi, joka vaatii kuuntelua mutta myös kestää sitä kohtalaisesti. Kappalemateriaalista on turha nostaa yhtäkään rallia toisten ylle, sillä hetkessä tajuntaan tarttuvia hittejä ei levyltä löydy etsimälläkään. Jatkuvasti uutta ja erilaista musiikkia etsiville albumista ei ole, mutta metallin perusarvoihin uskoville se tarjoaa taattua iloa. Ainut asia mitä jää kaipaamaan on nopeampia ja suoraviivaisempia perinteitä kunnioittavia heviralleja liiallisen progressiivisuuden sijaan. 6/10

MEGADETH
The System Has Failed
Sanctuary

Megadeth on palannut. Ei vain takaisin bisnekseen, vaan myös osittain juurilleen joista oltiinkin jo ajauduttu jonkin verran hakoteille edellisellä kolmella levyllä. Monet laittomia teitä pitkin albumin kuultavakseen saaneet asiantuntevat Internet-kriitikot ovat ehtineet lytätä albumin, koska se ei kuulosta yhtään Megadethin parhaimpana pidetyltä Rust in Peace –levyltä, mutta nämä tuomiot kannattaa jättää omaan arvoonsa. Levyn yhdeksättä Truth Be Told –raitaa lainatakseni, kerron tässä yhden perustellun subjektiivisen totuuden.

Siinä missä RiP oli aggressiivinen, siirtyi orkesteri kahdella seuraavalla levyllään entistä melodisemmaksi ja kirosana sanottakoon niin kuin se on eli samalla myös kaupallisempaan suuntaan. Huolimatta tästä kehityksestä nämä kolme albumia muodostavat bändin uran huipun alkuaikojen klassikoita mitenkään väheksymättä. The System Has Failed on tyylillisesti yhdistelmä kaikkia noita kolmea levyä. Levyn avausraita Blackmail the Universe ja Kick the Chair ovat hyvin lähellä Rust in Peacen rankkaa riffittelyä, kun taas tarttuva Die Dead Enough voisi helposti löytyä Youthanasialta . Countdown to Extinctionin henkeä löytyy taas paljon puolestaan kappaleesta kuten The Scorpion . Kaikki edellä mainitut kappaleet löytyvät levyn alkupuoliskolta ja se onkin selvästi loppua tarttuvampi ja helpommin omaksuttavissa. Levyn jälkimmäiseltä puoliskolta löytyy kuitenkin useita biisejä, jotka ensimmäisillä kuuntelukerroilla vaikuttavat tylsähköiltä, mutta jotka alkavat salakavalasti aukeamaan useiden toistojen jälkeen. Toki mukana on myös muutama keskivertoraita, joka ei pahemmin jaksa innostaa, vaikka suurempia vikoja niistä onkin vaikea löytää.

Tutut Megadeth melodiat ja bändille ominaiset rytmitykset ovat yhtä tallessa ja helposti tunnistettavissa. Vaikka kokoonpano ei olekaan se klassinen Mustaine-Friedman-Ellefson-Menza, ei soitto tai sävellyspuolessa eroa juurikaan huomaa. Sanotaan mitä sanotaan, mutta The System Has Failed on erittäin hyvä levy, joka osoittaa, että bändillä on yhä annettavaa muillekin kuin faneilleen. 8/10 

METAL CHURCH
The Weight of the World
Steamhammer

Muutamaan kertaan kuolleeksi luultu vanha 20-vuotias työhevonen on jälleen piiskattu henkiin kun edellisestä työsuorituksesta on ehtinyt kulua jo viisi vuotta. Peltoa on taas kynnettävänä ja saarnamiehillä tuntuu taas olevan otollinen aika levittää heavy metallin ilosanomaa. Seurakunnassa on kato käynyt taas siihen malliin, että edellisen levyn pastoreista ei jäljellä ole enää kuin alkuperäiset jäsenet kitaristi Kurdt Vanderhoof sekä rumpalismies Kirk Arrington.

Tyylillisesti Metal Church on muuttunut varsin paljon kahdesta alkuajan klassikosta, joissa niin energia kuin metalli virtasi valtoimenaan. Nykyisellään orkesteri on huomattavasti melodisempi, jopa 80-luvun hard rockin malliin, vaikka paikka paikoin jyrää löytyy yhä ihan kiitettävästi. Uusi vokalisti Ronny Munroe suoriutuu tehtävästi kelvollisesti, vaikka herran ääni onkin hieman tasapaksu. Kurdtin riffit ja ideat eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole edelleenkään huonoja, vaikka kitarataitelija ehtikin välillä tehdä jo aikamoista progepop-huttua. Levyn nimikappale edustaa bändiä parhaimmellaan. Jyräävän raskas perusta, rullaavan kevyet väliosat sekä äärimmäisen tarttuva ja melodinen kertosäe. Niistä on hyvät kappaleet tehty.

Vaikka levyn kappalemateriaali onkin varsin tasaista on se samalla myös tasapaksua. Turhan usein kappaleiden melodiat ja rakenteet noudattavat varsin samanlaista kaavaa mikä alkaa väkisinkin puuduttaa levyn puolessa välissä. Tämä saattaa myöskin johtua siitä, että levyn alkupuoli on selkeästi levyn loppua energisempi ja iskevämpi. Ei iske Metal Church enää tiilitonnin lailla takaraivoon, mutta kyllä tämä vielä sadasta kilosta poltettua savea käy. 6/10 

MIRROR OF DECEPTION
Foregone
Final Chapter

Pitkähkön uran germaanisen doom metallin saralla taiteillut Mirror of Deception puskee ulos toista täyspitkäänsä. Tyylilajina on vanhojen legendojen suuntaan kumartava perinteinen ns. true doom metal, joka kuulostaa korviin mukavan lämpimältä ja orgaaniselta. Mieslaulajan ääniala ei ole hääppöinen, mutta puhtaat lakoniset vokalisoinnit istuvat kelvollisesti musiikkiin. Foregone ei tarjoile suuria ihmeitä tai mieltä synkistäviä koukkuja, mutta kokonaisuus on silti miellyttävän toimiva. Negatiivista levyssä on vain liian yksinkertaiset ja samankaltaisista ideoista ammentavat kappaleet. 6/10

NAPALM DEATH
Leaders Not Followers: Part 2
Century Media

Viiden vuoden takainen idea julkaista orkesterin suosikkisävelmiä omina tulkintoina on ollut ilmeisen hauska ja kannattava, sillä nyt seuraa jatkoa täyspitkän coverilevyn muodossa. Napalm Death pysyy tyylilleen uskollisena, sillä 43:ssa minuutissa ehditään kaahata läpi peräti 19 kappaletta. Progebiisejä tai progeversioita ei levyltä kannata odotella.

Suurin osa levyllä esiintyvistä Napalm Deathin esikuvista edustaa erityisesti 80- ja 90-luvun punk/hardcorea, mutta toki metallinkin parista vaikutteita on haettu. Vaikka suurin osa alkuperäisistä esittäjistä onkin outoja tai korkeintaan niminä tuttuja, pitäisi nimien kuten Hellhammer, Wehrmacht, Discharge, Kreator, Agnostic Front ja Sepultura. sanoa ainakin vanhemmille metallisteille jotain.
Tuttuun omaan tyylinsä kappaleet vedetään rivakalla ja tanakalla otteella läpi jota levyn saundipolitiikka komppaa hyvin. Vaikka kaikki levyn komponentit ovat periaatteessa kohdallaan, Napalm Deathin käsittely pistää väkisinkin puuskuttamaan ja saa vauhtisokeuden päälle. Yksilöt kasaantuvat yhdeksi vauhtipuuroksi, joka väkisinkin puuduttaa hiukan lopun lähestyessä. Mutta sitä saa mitä tilaa eikä Napalm Death hyydy eikä petä. 7/10 

POD PEOPLE
Doom Saloon
Rise Above

Pod People ei osoittaudu Australiassa piilossa pidetyksi kultakimpaleeksi debyytillään, vaikka orkesterin bio moiseen suuntaan vihjaileekin. Rokkaavimmillaan bändi lainailee Cathedralilta suht estoitta ja raskaimmillaan voi todeta herrojen kuunnelleen Black Sabbathia. Äärimmäisen simppeliltä vailla groovea oleva biisimateriaali ei jaksa pitää kiinnostusta pitkään yllä ja laulajan merkillinen haudan takaa tuleva kaiutettu ja pehmeä murina istuu musiikkin yhtä hyvin kuin 20 vuotta vanha rippipuku. Äärimmäisen keskinkertainen julkaisu, josta genren die-hard fanit saattavat saada jotain irti. 4/10 

SAINT VITUS
V
Southern Lord

Kapitalismin luvatussa maassa operoiva Southern Lord on pitänyt tiukasti kiinni omasta linjastaan. Probotia lukuunottamatta yksikään lafkan julkaisuista ei omaa suurempaa kaupallista potentiaalia, mutta jokaiselle lafkan omaperäiselle karkeasti doom metallin eri alagenreihin putoaville julkaisuille löytyy oma pieni mutta vannoutunut kuulijakunta.

Julkaisemalla alan piireissä legendaksi nostetun Saint Vituksen legendaarisena pidetyn V -albumin uudelleen on Southern Lord sovittamassa itselleen doom metallin kansankynttilän ja sivistyksen soihdun viittaa. Alun perin vuonna –90 julkaistu levy sisältää mukavan rupisella ja tummalla tuotannolla varustettua vanhan koulukunnan sisältävää synkistelyä. Winon uniikki ääni sisältää elämänkokemusta kuin monessa lähiöissä asuvilla keski-ikäisillä yhteensä eikä biiseistä puutu oikeanlaista tunnetta. Erityisesti soitossa kiinnittää huomiota rento ja lähes improvisaatiota muistuttava ote ja tämä näkyy myös hyvin erityylisissä mutta albumikokonaisuutta hyvin tukevissa kappaleissa. Repertuaaria löytyy niin rokkaavimmista kappaleista kuten Living Backwards tai Angry Man aina ultimaalisen raskaisiin kaiuttimet lattiasta läpi upottaviin I Bleed Black ja Jack Frost –veisuihin. Bonuksena kiekolta löytyy puolen tunnin mittainen ankeissa treenikämppätyylisissä olosuhteissa vuonna -86 kuvattu keikkavideo, jonka laadussa ei tosin ole kehumista.

Jos et tiedä mitä doom metal on tai mistä se on tullut, on tässä yksi hyvä vaihtoehto alkaa tutustumaan uuteen ja ihmeelliseen musiikin maailmaan syksyn sateisissa ja tummenevissa illoissa. 8/10 

SARISSA
Masters of Sin
Black Lotus

Kotimaansa Kreikan tavoin kivikkoinen Sarissan lähes 20 vuotta kestänyt ura koostuu kolmesta täyspitkästä, useista edestakaisista miehistönvaihdoksista sekä kertaalleen hajoamisesta. Tuloksena pitäisi olla Kreikan arvostetuin eeppistä metallia soittava bändi, jonka levylle on 12 kuukauden aikana väännetty loistavan modernit saundit. Samoista aineksista väännetyt kappaleet kärsivät kuitenkin pahasti ponnettomista kitara- ja rumpusaundeista, kosketin- sekä orkesteriosuudet ovat mielikuvituksettomia ja väkinäisiä laulajan ollessa kelvollista standarditasoa. Paljon melua suhteellisen tyhjästä. 3/10

SOLITAIRE
Extremely Flammable
Iron Glory

Pari vuotta sitten julkaistu Solitairen debyytti yllätti kaikessa intensiivisyydessään ja yhä herrat jaksavat kumartaa 80-luvun suuntaan. Orkesterin soittamaa speed metallia on jalostettu entisestään jokaisella osa-alueella: laulajan ääni on monipuolisempi ja vahvempi, kohkaamista on vähennetty tempoa laskematta, sovitukset ovat aiempaa harkitumpia, kappaleet melodisempia ja tarttuvampia ja saundit selkeät mutta karut. Vaikka hengähdystaukoja ei anneta edes kappaleiden välissä ja tasavahvasta materiaalista ei varsinaisia hittejä erotu, piiskaa 37 minuuttia kuolleen hevosenkin laukkaan. 8/10

TAISTELUPARIT I: KUISMA AALTO (MOKOMA) & TUOMO SAIKKONEN (MOKOMA)

Koska olette aloittaneet soittamisen ja millä instrumentilla?

Tuomo: – Aloitin soittoharrastuksen 22 vuotta sitten rock-rumpalina kunnostautuneen enoni tekemällä sähkökitaralla. Pian alkuinnostuksen jälkeen vanhempani hankkivat myös akustisen ja pistivät kitaratunneille. Ohjattua soittelua jaksoin vähän toista vuotta.

Kuisma: – Äiti vei minut pianotunneille ollessani 7-vuotias. Kiinnostus kurinalaiseen harjoitteluun lopahti joskus teini-ikäisenä, kun heavy metal, kaljan juonti ja tytöt alkoivat kiinnostamaan etydejä enemmän.

Mikä oli suurin motivaatio/syy soittamisen aloittamiseen ja ketkä olivat/ovat suurimmat esikuvanne?

Tuomo: – Kuulin rockia mummolan kellarista sylivauvasta lähtien edellä mainitun enoni bändien toimesta. Niitä tuli pelokkaana pikkupoikanan kuunneltua ja ihailtua turvallisen välimatkan päästä. Lopullisen sysäyksen omaan soittamiseen antoi Kiss, johon hurahdin totaalisesti 7-vuotiaana. Alive II:n sisäkannet nähtyäni oli selvää, että rokkitähdeksi täytyy päästä. Sille tielle jäin.

Kuisma: – Aluksi se oli äiti, mutta myöhemmin Metallica. Muutamat koulukaverini soittivat yläasteella suomirokkia musiikkiluokassa, ja tuli siinä itsekin kokeiltua erinäisten bändi-instrumenttien soittamista. Olin tuolloin tosin jo myynyt sieluni saatanalle, eikä Eppu Normaali juurikaan innostanut. Rumpujen hakkaaminen kiinnosti tuolloin kitarointia enemmän, mutta vanhempani eivät lämminneet ajatukselle. Ehkä parempi näin, sillä onhan kitara mukavampi ja musikaalisempi soitin yksin treenaamiseen.

Minkälainen soittohistoria teillä on takananne (bändit yms.)

Tuomo: – Ala-aste-ikäisenä soittelin heviä koulun bändikerhon kokoonpanoissa, kuudennella luokalla vedettiin koulun diskossa coverina Napalm Deathin Scum ja The Kill. Eivät lämmenneet tytöt, ei. Erinäisen välivaiheiden kautta noista porukoista muototui sitten Mind Riot -niminen yhtye, jossa lauloin ja soitin kitaraa. Sen bändin kanssa kului lähes vuosikymmen ja tehtiin pari levyäkin. Homman hyydyttyä liityinkin sitten Mokomaan. Mokoma on sittemmin vienyt lähes kaiken ajan ja energian, vaikka jokusen keikan pääsinkin soittamaan bassoa opiskelunpaikan bilebändissä. Se oli haastavaa ja mukavaa hommaa.

Kuisma: – 50 asukkaan maalaiskylässä ei jostain syystä asunut neljää muuta teiniä, jotka olisivat pitäneet Obituarystä ja Deicidesta, joten aika rauhassa sain kitaraa rämpytellä. Lukioaikana viriteltiin sitten kaupunkilaisnuorten kanssa jotain projekteja. Ensimmäisessä oikeassa bändissäni, The Siissidös -nimisessä orkesterissa, soitimme huumorihevifunkkia, tosin lähinnä omaksi iloksemme. Lisäksi soittelimme kaverini kellarissa Metallica-covereita kaljan juonnin ohessa. Mokoma oli minulle sitten ensimmäinen bändi, jonka kanssa pääsin oikein keikkailemaan.

Mikä tekee hyvän kitaristin ja mikä on kitaristin tärkein ominaisuus?

Tuomo: – Joku Miles Davisin bändin soittajista täräytti haastattelussaan lauseen, joka on jäänyt soimaan päähän ikuisesti: "Soita jokainen nuotti kuin se olisi viimeisesi." Jos tuosta pystyy soittaja pitämään kiinni edes kohtuullisesti, pitäisi pullien olla aika napakasti uunin puolella.

Kuisma: – Hyvä kitaristi osaa tulkita esittämiään kappaleita riittävän hyvin. Lisäksi hyvä kitaristi tietää mihin kykenee, eikä yliyritä muuten kuin treenatessaan. Lestissä pysymiseen auttaa musiikillinen yleissivistys, sillä se helpottaa tyylitajun hankkimisessa.

Kuinka usein ja millä tavallaan treenaatte?

Tuomo: – Kyllä kitara on kädessä likimain päivittäin, telkkaria katsoessa ja joskus sänkyssäkin. Kovin intensiiviseksi treenamiseksi tuota näpelöintiä ei tosin voi kutsua. Toisinaan intoudun treenaamaan tosissanikin. Viime aikoina olen keskittynyt timen ja grooven kehittämiseen tietokoneen klikkikomppien ja äänitysohjelman avulla. Parhaita ovat kuitenkin treenisessiot Kuisman kanssa. Me olemme yksilöinä tasan niin hyviä kuin miltä yhdessä kuulostamme.

Kuisma: – En ole koskaan oikeasti treenannut kitaran soittoa, sillä sain kurinalaisesta treenaamisesta tarpeekseni musiikkiopiston pianotunneilla. En siis nuorempanakaan jaksanut tehdä sormiharjotuksia, mutta sen sijaan soittelin todella paljon levyjen mukana bändejä diiggaillen. Kai siinä tuhannetta kertaa Stonen Coloursia ja Metallican ...And Justice for All'ia soittaessa ne metallikitaroinnin perusjutut tuli sitten opittua. Nykyään soitan kotona säännöllisesti ylläpitääkseni soittotatsia sekä testaillakseni uusia riffi-ideoita.

Onko teillä takana minkäänlaisia teoriaopintoja musiikista ja osaatteko lukea nuotteja?  Suositteletteko teorian opiskelua itseopiskelun sijaan/rinnalla?

Tuomo: – Teoriaosaamiseni perustuu kouralliseen kitaratunteja sekä itseopiskeluun. Luen nuotteja auttavasti mutta hitaasti. Jos tähtäimenä on menestyminen rockissa, ei teorian tuntemuksesta välttämättä suoranaista haittakaan ole. Ilmankin ovat monet pärjänneet. Itselleni tuosta vähäisestäkin osaamisesta on ollut suurta hyötyä.

Kuisma: – Olin siis teininä musiikkiopistossa ja opiskelin pianon soiton lisäksi musiikin teoriaa 5 vuotta. Suurin osa teorioista on jo valitettavasti unohtunut, mutta perusasiat on edelleen hallussa. Teoriaosaaminen on kätevä työkalu erityisesti biisejä sovitettaessa. Länsimaisessa populaarimusiikissa on lisäksi sellainen kätevä ominaisuus, että suuri osa ihmiskorvassa mukavan kuuloisiksi koettavista melodioista ja sointukuluista on "standardoitu", joten ihan kaikkia sovitusratkaisuja ei tarvitse itse keksiä.

Mimmosta instrumenttia ja laitteistoa käytätte ja miksi? Mikä on kitaristin tärkein apuväline?

Tuomo: – Olen kitarafriikki. Kokoelmasta löytyy Gibsonin Flying V, PRS sekä kolme ESP:tä, joista juuri valmistunut meikäläiselle räätälöity custom on ykköskitarani. Ulkoisesti tämä kitara kumartaa syvään Gibson SG:n suuntaan, mutta on varustettu metalliin sopivilla teknisillä ominaisuuksilla. Luotettavuus on yksi tärkeimpiä ominaisuuksia kitarassa kun keikkatahti on näinkin tiivis. Siksi rakas, mutta oikutteleva Gibson vaihtui ESPiin. Vahvistimena käytän Peaveyn 5150:aa, jonka ostin entiseltä basistiltamme Hessulta, kun liityin Mokomaan. Sormien, kitaran ja vahvistimen lisäksi soundia muokkaa ainoastaan Bossin Super Overdrive -pedaali.

Kuisma: – Kitaroita on tullut ja mennyt, mutta toisin kun Tuomo, en ole mikään keräilijä. Tällä hetkellä minulla on työkaluina kaksi mahonkista ESP Eclipseä EMG:n aktiivimikeillä. Toinen kitaroista on ESP:n Custom Shopissa mittatilaustyönä teetetty 7-kielinen. Perussaundini on rakennettu siten, että kitarasta lähtee piuha, joka kulkee Bossin lavaviritysmittarin kautta Peavey 5150 fullstäkkiin. Yksinkertainen on sekä kaunista että luotettavaa. Välillä käytän Bossin SD-1 ja HM-2 säröpedaaleita maustamaan soundia.

Mitä seikkoja kannattaa ottaa huomioon kitaraa hankkiessa?

Tuomo: – Multa ei kannata kysyä. Mä ostelisin niitä fiilispohjalta jatkuvalla syötöllä, jos vain talous sallisi. Mutta soveltaen: jos kaula on suora ja kitara tuntuu siltä oikealta, niin aika paljon asioita on jo kohdallaan.

Kuisma: – Ensiksi pitää hahmottaa budjetti, samalla muistaen että köyhän ei kannata ostaa halpaa, ja että paskalla ja epävireisellä kitaralla soittaminen saattaa tappaa soittoharrastuksen. Kitaran pitää siis olla teknisesti kunnossa, hyvin säädetty ja väriltään musta.

Mitä neuvoja/vinkkejä antaisitte aloittelevalle kitaristeille?

Tuomo: – On vaikea nähdä itseään neuvomassa ketään missään asiassa, mutta nöyryys lienee ihan hyvä ominaisuus soittamisessa ja varmaan muussakin elämässä.

Kuisma: – Ehkä sitä voisi asettaa jotain tavotteita soittoharrastukselleen, ja yrittää sitten pyrkiä niitä kohti. Jos nauttii siitä, että soittelee omaksi ilokseen suosikkiorkestereidensa kappaleita, niin säännöllisellä treenaamisella pystyy teknisesti toistamaan vaikka mitä sormituksia. Jos paukut tiittävät niin bändi pystyyn ja omia biisejä tekemään. Kannattaa olla toki itselleen rehellinen, sillä uuden luominen vaatii kovan työn lisäksi ripauksen lahjakkuutta, ja sitä ei valitettavasti saa kaupasta.

Onko tänä vuonna tullut yhtään levyä, joka olisi saanut kitaristin ominaisuudessa leukanne loksahtamaan?

Tuomo: – Metallikitaristit ovat nykyään niin perkeeleellisen taitavia, että leuat ovat sijoiltaan. Meshuggahin I:ta sai hämmästellä viimeksi. Taannoin kuulin sattumoisin Jonna Tervomaan uuden levyn, ja tuottaja/kitaristi Jaakonahon vähäeleinen kitarointi teki kyllä vaikutuksen. Mies soittaa vähän nuotteja, mutta kaikki niitä oikeita.

Kuisma: – Taitavia kitaristeja on todella paljon ja monella on vielä jotain mielenkiintoista sanottavanaan. Meshuggahin I:ta kuunnellessa meni hermo viimeksi. Täydellistä musiikkia.

Julkaistu Inferno #20/2004

PAIN CONFESSOR – DEBYYTIN TALLENNUS

Toukokuun alkupuolella hämeenlinnalainen Pain Confessor sulkeutui kotikaupungissaan sijaitsevan Sound Supreme studion syövereihin purkittamaan Turmoil nimeä kantavaa debyyttiään. Äänittäjän pallilla istui aiemmista nauhoituksistakin vastannut Janne Saksa. 

Raportti: Tuomas Kuusinen / Pain Confessor


7.5. Ensimmäinen studiopäivä - hommat heti täysillä 

Studiosessiot pyörähtävät rauhallisesti käyntiin. Rumpali Mikko Laihanen ja studion Grand Master Janne Saksa saapuivat aamutuimaan kasaamaan rumpusettiä ja testailemaan soundeja. Heti kättelyssä rumpusetti kasataan Laihasen järkytykseksi mattamustien pönttöjen sijaan kellertävistä Kumun tomeista ja omasta mustasta Taman basarista. Pellit ja muut häkkyrät löytävät paikkansa palapelistä, mutta entäs virveli? Jannelta löytyy perkeleellisiä vekottimia joista kaikista lähtee toinen toistaan mojovampia paukahduksia. Mikko toteaa Jannen kanssa yksissä tuumin niiden soveltuvan paremmin tanssimusiikkiin, joten on aika kaivaa Mokomankin suosima vanha Ludari, jossa on kireän napakka soundi. Toimii.

Puolelta päivin saapuu paikalle kitaristi Vesa "Weslayer Himonusauttaja" Säkkinen ja keikkamiksaaja/vierailijavokalisti Tommi Kurki mukanaan 2x Helvetin Perkeleitä eli Engl-merkkisiä grillejä sekä vastaava määrä (ei kannata nauraa) Behringerin kaappeja. Hommat alkavat olla hitusen isollaan, kun kitarakamat on pykätty kasaan ja odotellaan että toinen kitaristihulttio/ammattikaatuilija Tuomas "Turvat" Kuusinen saapuu paikalle näyttämään Vappuna tossujen sotkeuduttua asfalttiin pamahtanutta pärstävärkkiään. Rock, toteaa Janne, kun työn sankari vihdoin löytää studiolle.

Saksa potkii koltiaiset soittamaan pohjia. Helvetinmoisen polkemisen jälkeen ensimmäinen biisi saadaan purkkiin, eikä tässä prosessissa haaskattu tuskaa sillä biisihän on nimeltään Waste of Good Suffering. Kyllä tämä tästä vielä rupiseksi muuttuu.

8.5. Rumpali pallille 

Taas alettiin rutistamaan aamutuimaan soittamalla rumpupohjia. Myllytystä riitti neljän biisin verran, eli pakettiin saatiin Erased of Empathy, Soul Eraser, Just Names Remain ja Hollow Souls. Biisejä sovitettiin uuteen uskoon vielä äänitysten lomassa ja hyvää shittiä sieltä irtosi.

Vesa: – Biisithän ovat hyviä alun perinkin, mutta pohjia soittaessa hoksattiin rumpalin kanssa, että joku juttu voikin toimia hieman paremmin. Me olemme kuitenkin vielä sen verran nuori bändi, että meidän kappaleet elävät koko ajan, jopa studiossa.

Markku: – Mä olin aika rankasti noita muutoksia vastaan, koska studioon mentäessä biisien pitäisi olla valmiita ja sellaisia kuin niitä on kämpällä reenattu. Olin aika kiihtyneessä tilassa kun menin laulamaan Soul Eraser -kappaletta ja huomasin, että sen alkuhan on ihan erilainen kuin mitä oltiin treenattu.

Nähtiinpä studiolla kaksi krapulapeikkoakin. Vokalisti Make ja kiippari Pasi olivat kunnostautuneet venäläisen kulttuurijuoman kaatamisessa New Dawn Foundationin treeneissä, jotka hoidettiin Pain Confessorin luksustilavassa harjoitussalissa. Haisivat kuin rankkitynnyrit ja poistuivat onneksi suhteellisen pikaisesti jatkamaan nestetankkausta.

Vesa: – Meidän levynteko oli helvetin rattoisaa ja tämä raportti kertoo aika hyvin meidän orkesterin mentaliteetista. Me osataan ottaa huumoria siitäkin, kuinka alkeellisissa treenikämppäoloissa pystytään kumminkin saamaan aikaiseksi hyvää heviä. Metallia pitää tehdä omalla sydämellä ja näkemyksellä ja jos se ei kelpaa, niin läheppä meidän kanssa saunomaan ja katsotaan sitten mikä kelpaa.

9.-10.5. Pohjien otto loppuu 

Päivien aikana nauhoitettiin loput pohjat hyvällä tahdilla sen kummempia kompuroimatta. Erityisemmin ei tarvinnut edes kirjata ylös mitään idiotismia, mutta eräs Saksa-ismi tarttui haaviin vielä hetkeä ennen rumpuraitojen valmistumista. "Teidän musiikki on hyvällä tapaa sairasta. Eihän tällaista tervejärkinen kuuntele." Totta, näinhän se taitaa olla.

11.-13.5. Kitarointia 

Kitarasessiot alkoivat lupaavasti kun Jannen miksauspöytä "kaatui" heti kättelyssä. Ilmeisesti liian useita ruskeita nuotteja. Soundeja hämmästeltiin ja rukattiin uuteen uskoon, kunnes enkeleistä lähti vähemmän taivaallista mörinää. Tällä kertaa ei haluttu siloiteltua kitarasoundia, eikä sitä olisi näemmä saatukaan.

Biisien rytmikitaroita soiteltiin vuoroparein Wesleyer-Tuomas. Homma sujui, kunnes Saksa löi Wesken nupin mutelle. Soundien hienosäädön jälkeen W päätti soittaa "niin hevisti, et mä haluan panna itteeni." Samalla Tuomas veti pannullisen kahvia, hyppi seinille hetken ja valmistautui soittamaan Underworldin. Kesken kertosäkeen vitunmoisen sahauksen tapahtui jotain. "Mikä vittu toi toinen nuotti oli!?" No, sehän oli se toinen nuotti joka kertosäkeen riffissä ilmenee.

Kolmen kitarapäivän saldona molemmat rytmikitarat levyn biiseihin paikoillaan. Tekninen tietoisku: Yhdessäkään biisissä ei ole tuplauksia.

Lisäksi poliittinen keskustelu Irakin ja maailman tilanteesta ei-niin-diplomaattisessa työryhmässä J. Saksa, T. Kuusinen & W. Säkkinen tuli tulokseen: "Kaikki ovat väärässä."

14.5. Bassoilupäivä 

Kivistön Mikko saapui studiolle Diablon Aadolfilta lainaamansa Warwickin kanssa. Jotta saataisiin bassoonkin murinaa tarvittiin siis kyseinen kirves, Engl Fireball, kaksi eri bassovahvistinta, pari jotain muuta härveliä ja basisti. Pienen säädön jälkeen Mikko toteaakin, että "nyt on pörinää ja surinaa on, surinaa on juu." Janne varmisti vielä soundin toimivuuden omin sanoin "lisäämällä hieman bassoa tuohon bassoon." Näin se monesti toimii.

Wesleyer kiteyttää soundien etsinnän tuloksen ehkä parhaiten. "Bassosoundi saa herkemmällä suolen pidätyskontrollin katoamaan."

Päivän ehkä hauskin kommentti oli kuitenkin Mikon uusista sovituksista huolestunut "Mites mä nyt tiedän mitä mä soitan kun te muutitte näitä biisejä!?"

Markku: – Kun me lähdetään joskus kakkoslevyä tekemään, niin kyllähän silloin kappalemateriaalin pitää olla sen verran varmaa, ettei sitä tarvitse lähteä enää studiossa muuttelemaan. Jos tälle levylle tuutattiin, niin kakkoslevylle tuutataan kahta kauheammin.

19.-20.5. Laulupäivät 

Make aloitti laulusessiot asiaankuuluvasti kurlaamalla Jaloviinalla. Huutamisen ja kuulaamman ulosannin kanssa ei ollut ongelmia, vaan satakielen lailla Mr. Flesh luukutti biisin biisin perään valmiiksi asti. Eräässä vaiheessa vokalisti itse epäili hiukan räbäytystä eksyneen lauluosuuksiin, johon Saksa pettämättömällä vaistollaan totesi "kyllä mä tuosta rahat laittaisin likoon." Eikä siellä lopulta ollut mitään räppiin viittaavaakaan. Sen verran Makelta paloi hihat, että mies oli valmis radikaaleihin ratkaisuihin sanoitusten kanssa. "Mikä vittu toi oli toi OF tuolla välissä, se ei saa olla siellä!!!" mies kiihtyi Underworldiä äänitettäessä. Se OF on muuten siellä.

Vesa: – Eräs hyvä ystäväni, joka ei tykkää edes hevistä sanoi Markun laulusta, että "huonoimmillaankin Manowar häviää Markun laululle"

20.- 27.5. satunnaisia päiviä ennen miksausta 

Lauluosuuksien ohella soiteltiin syntikoita ja kitaraleadejä pitkin viikkoa. Pasin orkestraaliset syntsat saivat Pain Confessorin matkaamaan uusiin ulottuvuuksiin ykkösluokassa. Levyn vierailevat tähdet Ami (Corruption Inc.) ja Rane (Diablo) suorittivat miehekkäitä kuoro-osuuksia vielä hetkeä ennen miksausruljanssin alkua. Tässäkin meinattiin hieman horjua, sillä Diablon TV:stä tuttu holisti ei pystynyt kemiallisen epätasapainon vuoksi raahautumaan paikalle alun perin sovittuna ajankohtana. Loppu hyvin, kaikki hyvin. Janne Saksa miksasi levyn omissa oloissaan toukokuun lopussa ja hyvän matkaa vielä kesäkuussakin. Masterointi tapahtui Cutting Roomissa Ruåtsissa. Hallittua sekasortoa tuli levyllinen, joten Turmoil tuli myös levyn nimeksi.

Vesa: – Helppohan meidän olisi ollut lähteä hakemaan In Flamesin tai Soilworkin kaltaisia saundeja, joihin meitä on useasti musiikillisesti verrattu.

Markku: – ... mutta me ei haluttu levylle mitään maailmanluokan saundeja. Vaikka jotkut ovatkin niitä haukkuneet tunkkaiseksi, niin ne ovat kuitenkin juuri sellaiset kun haluttiin.

Julkaistu Inferno #20/2004

ENTOMBED – ALAKERRAN HERRAN OPPIPOJAT

Pellavarockissa yhytettiin kitaristi Alex Hellid kertomaan Entombedin viimeaikaisia kuulumisia. Matalalla ja rauhallisella äänellä mies turisikin puoli tuntia kaikesta taivaan ja helvetin väliltä.

Entombed on uransa aikana kärsinyt lukuisista erilaisista ongelmista levy-yhtiöiden kanssa eikä sopimus Music for Nationsin kanssa päättynyt sekään hyvin. Orkesterin tuorein Inferno julkaistiin Euroopassa jo vuosi sitten mutta vasta kuluvan vuoden elokuussa Yhdysvalloissa.

– Itse asiassa kävimme neuvotteluja jenkkijakelusta alun perin Century Median kanssa ja sopimus alkoikin olla allekirjoituksia vailla. Yhtäkkiä Music for Nations, jolla muuten oli oikeudet levyihimme kaikkialla muualla paitsi juuri Pohjois-Amerikassa, päättikin julkaista levymme siellä Koch-lafkan kautta. Tästä johtuen neuvottelut Century Median kanssa kusivat ja levynjulkaisu viivästyi. Nyt meillä on Euroopan jakelusopimus Plasticheadin kanssa ja he puolestaan pystyivät järjestämään jakelun jenkkeihin Candlelight USA:n kautta. Kaikkeen tähän häslinkiin kului melkein vuosi ja tästä johtuen Infernon jenkkiversio tuleekin olemaan tuplalevy, jossa on mukana vähän ekstramateriaalia. Tosin saatamme kyllä saada takaisin oikeudet viiteen MFN:lle tekemään levyyn juuri heidän mokansa takia ja ne tullaan varmaankin julkaisemaan uudelleen.

Seitsemän biisin bonuslevy kantaa nimeä Averno ja levyltä löytyy mm. ennen julkaisematonta Inferno-sessioista ylijäänyttä materiaalia. Valitukseni moisesta huonosta kohtelusta meitä eurooppalaisia kohtaan saa Alexilta ymmärtävän vastaanoton ja mies lupaileekin tuplaversion saattamista myös vanhan mantereen asukkaiden saataville. Uusia lainavetoja ei bonuskiekolta kuitenkaan tällä kertaa löydy.

– Laskujeni mukaan olemme tehneet jonkun 26 coveria ja eiköhän vieläkin hyviä coveroitavia biisejä löydy. Yleensä biisien valinta menee siten, että joku tulee ehdottamaan meille jotain biisiä ja sitten me vain teemme sen. Näin kävi esimerkiksi Roky Eriksonin The Night of the Vampire -kappaleen kanssa jonka levytimme aikoinaan.

Kenen sitten haluaisit tekevän Entombed coverin ja mistä kappaleesta?

– Olisi aika mielenkiintoista kuulla esimerkiksi Nine Inch Nailin versio vaikkapa Out of Hand -kipaleesta, vähän industrial biittiä mukaan ja sellaista.

Kovat oppitunnit 

 Kun kerran uusimmasta levystä on jo kulunut yli vuosi, niin missä vaiheessa uuden levyn tekeminen on tällä hetkellä?

– Meillä on roppakaupalla uusia ideoita, mutta emme vielä ole ehtineet aloittaa biisien treenamista levyä varten. Jahka nyt saamme nämä jäljellä olevat keikat pois alta, pääsemme hiomaan biisejä. Tarkoituksena olisi mennä studioon joskus marras-joulukuussa ja saada äänitykset valmiiksi ennen vuoden loppua ja ehkäpä jopa levyn miksauksenkin. Tavoitteena olisi saada levy julkaistua lafkamme kautta joskus maaliskuun tienoilla.

– Nykyisin levyjen tekeminen on meille aika helppoa, mutta parin ensimmäisen levyn jälkeen tuntui, kuin jokainen levy tulisi olemaan viimeisemme. Kolmannen levyn jälkeiset pari vuotta olivat meille aika vaikeaa aikaa, kun jouduimme tappelemaan joka asiasta Earachen kanssa, yrittäessämme päästä irti sopimuksesta ja olemalla yhteyksissä lakimiehiin. Kaikki nuo vaikeudet opettivat meille kuitenkin aika paljon musiikkibisneksestä ja itse asiassa olen ylpeä siitä, että selvisimme noiden vaikeuksien läpi pistämättä pillejä pussiin.

Kuinka sitten kiteyttäisit tärkeimmän oppituntinne jonka olette kantapään kautta joutuneet oppimaan musiikkibisneksestä?

– Jos soitat jossain bändissä ja joudut taistelemaan levy-yhtiötäsi vastaan, sinulla ei juuri ole käytännön mahdollisuuksia voittaa, vaikka olisitkin oikeassa. Kaikessa on kyse rahasta, jota pienimilläkin lafkoilla on yleensä enemmän kuin bändeillä. Esimerkiksi meidän kohdalla olisi ollut paljon helpompaa ja halvempaa tehdä vielä neljäs levymme Earachelle, koska jouduimme maksamaan heille aika ison summan rahaa päästäksemme irti sopimuksesta.

Entombedilla on aina ollut suhteellisen suoria viittauksia alankerran kuuman paikan herraan niin albumien kuin biisien nimissä unohtamatta kuitenkaan huumoria. Kysymykseen bändin ideologista vastaus kiteyttää edellä mainitun näkemyksen.

– Me olemme joukko iloisia satanisteja, naurahtaa Alex. Meillä on tietynlainen imago, jota käytämme metaforana kertomaan ihmisille, että heidän tulisi ajatella omilla aivoillaan. Oma henkilökohtainen näkemykseni on, että uskonnon käyttäminen erilaisten tarkoitusperien saavuttamiseksi on naurettavaa. Ainahan maailmassa on tehty niin, että jos haluat jonkun tekevän jotain eikä hän halua tehdä sitä, on helpompaa saada hänet uskomaan ensiksi jotakin ja käyttää sitten uskoa motiivina asioiden tekemiselle. Monet asiat maailmassa perustuvat uskomuksiin eikä tosiasioihin ja tuohan on vähän sama kuin haistattaisi uskomuksilla pitkät. Käyttämällä erilaisia satanistisia viitteitä tahdomme itse asiassa sanoa, että emme ole em. kaltaisten ihmisten puolella. Toki ihmisten tarvitsee uskoa aina johonkin, niin myös minun.

Hassun hauskaa 

 Entombedin huumori tulee ehkä helpoiten esille erilaisten T-paitojen kuvista ja sloganeista ja juuri huumoria Alex korostaakin.

– Jos olet liian vakavissasi, sinusta tulee helposti mahtaileva joka puolestaan helposti kääntyy huvittavuuden puolelle. Itselleen pitää oppia nauramaan, mutta samalla säilyttää tietynlainen vakavuus ja se on aikamoista tasapainottelua.

Vaikka herra Hellid ottaakin sanoitukset vakavasti, löytyy niistäkin huumoria.

– Sanoitukset ovat minulle todella tärkeitä ja otan ne vakavasti, mutta kyllähän sielläkin pitää hieman huumorin kukkaa viljellä. Pidän sanoista ja niiden kanssa leikkimisestä. Jos kuulen jonkin hyvän lausahduksen, kirjoitan sen itselleni muistiin jotta voin mahdollisesti käyttää sitä kappaleiden tai levyjen nimissä tai paitoihin painettuna.

Paidoista puheen olleen löysin nettisivuiltanne muutaman paitamallin, joissa Entombed-teksti oli taivutettu Suspiria ja Kummisetä-leffojen logon muotoon.

– Leffat on aika isossa roolissa elämässäni. En itse asiassa näe mitään eroa leffojen, musiikin ja kirjojen välillä ja filmithän ovat tavallaan sanojen, musiikin ja kuvien yhdistelmä. Voin esimerkiksi katsoa jonkun hyvän leffan yhtä monta kertaa kuin kuunnella läpi jonkin hyvän biisin. Erityisesti leffat joissa on satanistinen pohjavire kuten Paholaisen asianajassa tai Ennustuksessa saavat sympatiani puolelleen. Paholaisen asianajaja on muuten eräs suurista suosikeistani, koska siinä pahaa ei tapeta lopussa vaan se jatkaa olemassaoloaan ja koen sen eräänlaisen totuutena.

Loppukevennyksenä kysyn Alexilta mitä tapahtui sille kilolle perunoita, jotka lehtemme edustaja lahjoitti edellisenä iltana Tavastian keikan jälkeen.

– Perunat ovat yhä tallessa. Olihan se hemmetin hauskaa kun LG tulee selittämään minulle, että vain Suomessa on mahdollista saada lahjaksi kilo pottuja.

Julkaistu Inferno #20/2004

DEATH ANGEL – ARVOKKAAT HETKET

Vanhan kaartin henkilöille Tuska festivaalin pääesiintyjiä oli Dion lisäksi ehdottomasti Death Angel, jonka edellisestä levystä ja Suomen visiitistä oli ehtinyt kulua 14 vuotta. Tuskan backstagen nurmikolle istahti toviksi haastelemaan vokalisti Mark Osegueda.

Markille Death Angelin kasaaminen uudestaan ei olisi voinut sattua parempaan aikaan.

– Kun kasasimme bändin uudestaan, elämässäni oli juuri menossa eräänlainen siirtymäkausi, joten voisi jopa sanoa että tämä juttu pelasti minut.

Perhe-elämältä?

– Ei minulla ole perhettä, Mark purskahtaa nauruun. Arvostan tällä hetkellä kaikkea asioita bändin ympärillä paljon enemmän kuin uramme alkuvaiheessa. Tuohon aikaan olimme niin nuoria ja otimme monet asiat itsestäänselvyyksinä. Nyt tunnen itseni paljon onnekkaammaksi ja viisaammaksi. Arvostan jokaista sekuntia ja olemme todella onnellisessa asemassa juuri nyt.

Keikkailu siis maistuu yhä orkesterille ja Markilla on tähän vastaus valmiina.

– Minusta meidän biisimme vai paranevat livenä ja jokaisen kiertueen jälkeen tekisi melkein mieli mennä studioon tekemään levy uusiksi, jotta niihin saisi vangittua livevetojen energian. Viimeisin levymme on ehdottomasti elävimmän kuuloisin levy mitä olemme tehneet ja ehkä juuri tästä johtuen se on saanut hyvän vastaanoton faneilta. Olemme ehdottomasti livebändi ja sen homman me osaamme parhaiten.

Tuoreimmalta The Art of Dying -levyltä myös selkeästi kuulee, että bändi on hitsaantunut hyvin yhteen.

– Hajottuamme jokainen meistä ajautui omille teilleen soittamaan itsensäkuuloista musiikkia. Juuri tuon takia me kaikki ymmärsimme, että jokaisella on jotain tärkeää sanottavaa ja annettavaa bändille. Nyt olemme löytäneet uudestaan keskinäisen kunnioituksen ja arvostamme jokaisen mielipidettä. Jokaisella orkesterin jäsenellä on nykyisin suuri vaikutus siihen mitä studiossa oikein tapahtuu.

Vaikka Death Angelin tuorein levy kuulostaakin siltä, että välissä ei ole 14 vuoden taukoa edelliseen levyyn, ei Markin mukaan The Art of Dyingin kaltaista levyä olisi voitu julkaista heti Act III:n jälkeen.

– Tähän on hieman hankala vastata, mutta en jaksa uskoa, että olisimme tuolloin voineet julkaista The Art of Dying:in kaltaisen levyn, koska nykyisin tulemme keskenämme paljon paremmin toimeen. Tai ainakin minä tulen heidän kanssaan paremmin toimeen, rähättää Mark.

Mutta muiden mielestä olet persreikä?

– Juuri niin! Purskahtaa Mark nauruun. Rehellisesti sanottuna olisimme ehkä pystyneet julkaisemaan vielä yhden levyn heti Act III:n jälkeen, mutta jos en olisi hajottanut bändiä tuolloin, joku muu olisi tehnyt sen. Uskon vakaasti, että jokaisen täytyi tehdä omia juttujaan jonkin aikaa päätyäksemme takaisin yhteen.

Keikkakone 

Vaikka tärkeintä keikkailussa onkin uuden levyn promoaminen, ei Markia kyllästytä vanhojen klassikkojen veivaaminenkaan. Enää.

– Act III kiertueen aikoihin olin aika kyllästynyt laulamaan klassikoita, mutta en enää. Me kaikki arvostamme koko tätä touhua paljon enemmän kuin ennen. Festareilla tietty kaikkien suosikkien soittaminen on hieman hankalaa, koska setit ovat yleensä aika lyhyitä. Jos olemme kiertueen pääesiintyjiä, saatamme soittaa jopa 2,5 tunnin settejä!

Löytyykö uudelta levyltä sitten jotain erikoista suosikkiasi?

– Vaikea kysymys, koska levy on vielä niin tuore ja emme ole oikein osanneet ottaa siihen vielä tarvittavaa etäisyyttä. The Devil Incarnate on tällä hetkellä suosikkini, mutta kaikkien aikojen suosikkini on kyllä debyyttimme nimi biisi vaikka en edes itse laula siinä! Tuohan vain tosin todistaa sen kuinka epäitsekäs olen ja se on aika harvinaista nokkamiehissä, hekottaa Mark. Olemme muuten soittaneetkin sen muutamaan kertaan tällä kiertueella.

Tuskan keikan perusteella oli helppo havaita, että herra Oseguedan ääni on vähintäänkin yhtä hyvässä kunnossa kuin ennen vanhaa ellei jopa paremmassa.

– Olen todella onnekas, sillä ääneni on todella kestävä. Otin aikanani laulutunteja noin seitsemän vuoden ajan, joten niistä on varmasti ollut paljon apua. Toisaalta taas rääkkään ääntäni tavoilla, joista monet laulunopettajat olisivat kauhuissaan.

Kun kiertueet on ohi, on aika alkaa miettimään uutta levyä.

– Vielä on turhan aikaista sanoa koska alamme tekemään uutta levyä. Perimmäinen tavoitteemme kuitenkin on tehdä uramme paras levy. Se tulee tietysti olemaan vaikeaa, koska monet fanimme pitävät The Ultra-Violencea tai Act III:sta meidän parhaana levynämme. Black Sabbath-vertauksia käyttääkseni haluan tulevan levymme olevan meidän Sabotage, koska Act III on minusta meidän Sabbath Bloody Sabbath, naureskelee Mark.

– Levylle tulee varmastikin joitain yllätyksiä, sillä emme halua toistaa itseämme ja kaikki levymme on hieman erilaisia edeltäjiin verrattuna. Vaikka olemmekin metallibändi, haluamme puskea rajoja aina hieman eteenpäin.

Hyvään uuteen alkuun päästyään ei bändille näy loppua ihan välittömässä tulevaisuudessa.

– Vaikka olenkin nyt 35-vuotias, niin en tunne itseäni vanhaksi. Tiedä sitten onko minua siunattu vai kirottu, mutta minulla on melkein ongelma korkeasta energiatasosta, joten kaikki tämä homma on minulle helppoa. Ja kyllähän tämä touhu pitää meidät nuorina ja ainakin minä tulen jatkamaan niin kauan kun voin olla mukana rehellisin mielin.

Julkaistu Inferno #20/2004