torstai 25. helmikuuta 2021

Inferno #187/2021

Dark Quarterer
Pompei
Cruz Del Sur

1,5

40:ssa vuodessa Dark Quarterer on julkaissut varsin maltillisen määrän levyjä eikä miehistössäkään ole vaihtunut kuin kitaristi pariin kertaan. Tyyli sen sijaan on muuttunut alun eeppisestä heavy metallista kohti raskasta mutta silti samalla vanhakantaista progeilmaisua, mutta Pompein perusteella transformaatio on vielä pahasti kesken eikä yhtye tunnu edelleenkään kunnolla tietävän millaista tyylilajia se haluaa esittää. Lopputulos onkin kummallisen sekavaa ja sitä myötä raivostuttava yhdistelmä em. genrejä, joista kumpikaan ei nouse kunnolla esille.

Jos sävellykset eivät ideatasollakaan kirkkaimmin loista, tiputtaa muuten välimallin levyltä kirveitä pois sovitusten kankeus sekä tyylitajun puute. Meno on kauttaaltaan huonolla tavalla kulmikasta eikä neroutta lähentelevällä tavalla outoa ja yllättävää. Laulaja-basisti Gianni Nepin oopperalaulajamaisuutta tavoitteleva ääni nousee ihan kivasti kohti korkeuksia, mutta enemmän kuin usein tämäkin lähinnä ärsyttää ylidramaattisuudellaan ja merkillisiin muotoihin vedetyillä laululinjoillaan.

Italialaisten mittava kokemus ja osaaminenkin pilkistelee esiin kyllä siellä täällä, mutta melkoinen purkaus tarvittaisiin, että tomusta ja tuhkasta nousisi esiin jotain tätä kahdeksatta levyä parempaa.

Eternal Champion
Ravening Iron
No Remorse

3,5

Herkkusienikultti on kasvanut kasvamistaan jo ensimmäisistä pikkujulkaisuista lähtien eikä esikoisalbumi The Armor of Ire (2016) tuottanut seuraajilleen pettymystä. Palvontamenot amerikkalaisten ympärillä eivät tule Ravening Ironin myötä laantumaan eikä tähän ole mitään syytäkään. Ytimekkään mittaisella levyllä kun Michael Moorcockin inspiroima miekka & magia -metalli soi vallan eeppisesti.

Sisältörikkaudestaan huolimatta Eternal Championin messuaminen ei saata hurmokseen saakka, vaikka saakin minusta vähintäänkin tapauskovaisen. Kappaleissa on kyllä juuri mielikuvia fantasiamaailmoista nostattavaa oikeanlaista haikeaa tunnelmaa, tarinoita sujuvasti kuljettavaa uljasta kitarointia sekä säkeitä mielenpainuvasti tulkitseva uljasääninen kertoja. Klassikko-ominaisuuksistaan huolimatta kertomus Ravening Ironista ei kuitenkaan nouse legenda-asteelle.

Ei ole epäilystäkään, etteikö tällä trubaduurijoukolla olisi kykyjä nousta joskus metallihistorian kirjojen sivuille muiden sankareiden joukkoon, mutta vielä tässä vaiheessa sen osa on jäädä alaviitteeksi. Kaikki kun jo soundeista lähtien voisi olla vieläkin sekä suurempaa että syvempää ja tätä kautta koskettavampaa ilman että musiikin kovin ydin jäisi turhanpäisen mahtipontisuuden varjoon.

Foreigner
Can’t Slow Down (Deluxe Edition) (reissue)
Ear Music

4

Foreignerin alun perin vuonna 2009 julkaisema paluulevy solisti Lou Grammin korvanneen Kelly Hansenin kanssa oli kerrassaan verevä tapaus ja on sitä edelleen näin uudella vuosikymmenelläkin uusionsa myötä. Levyltä kun löytyy kaikki bändin vuosikymmenien aikana tutuksi tulleet tavaramerkit korvakarkkimelodioilla varustetusta aikuiseen makuun suunnatusta kepeästä hard rockista ihanan siirappisiin balladeihin, jotka kostuttavat helposti molempien sukupuolien silmäkulmat ja alusasut.

Mitä todennäköisimmin bändin viimeiseksi studiolevyksi jäävä Can’t Slow Down on kelpo testamentti toisin kuin monen muun veteraanin vastaava viimeinen tuotos. Eihän levyltä tietenkään löydy mitään Cold As Icen tai That Was Yesterdayn kaltaisia pehmorokin ikiklassikkoja puhumattakaan kutumusiikin kiihkeimmässä ytimessä olevan I Want to Know What Love Is -biisin kaltaista herutusta. Mutta jo muutenkin tasaisesta kokonaisuudesta kliimaksiksi nousevat nimikappale ja When It Comes to Love ovat aivan riittävän lähellä em. vanhoja hittejä, jotta albumi nousee hyvästä tasolle laadukas.

Niin hyvä kuin studiolevy itse onkin, tuntuu tämän kaksilevyllisen paketin kutsuminen deluxe editioniksi hivenen liioitellulta. Käytännössä kun uusien ja vanhojen biisien sieltä täältä tallennetuista live-versioista kasattu B-Sides And Extra Tracks -bonuskiekko kuulostaa sillisalaattimaisuudessaan vähän väkinäiseltä. Ja etenkin kun albumi julkaistiin alun perinkin sopuhintaan saatavilla olevana versiona, jonka Greatest Hits Live -kakkoslevy yhdessä livematskua, haastattelua ja muuta perusvideosälää sisältävän DVD:n kanssa muodostivat paljon tuhdimman ja yhteneväisemmän kokonaisuuden.

Furnace
Dark Vistas
Soulseller

1,5

Useiden kymmenien projektien ja vuositasolla lähes yhtä monta julkaisua suoltava Rogga Johansson tuntuu Furnacella haluavansa imitoida Edge Of Sanityn gootti-irtiottoja death metalista. Siinä missä Sacrificed ja Black Tears olivat albumikokonaisuuksien keskellä yllättäviä ja pikkunäppäriä väripilkkuja kaiken murjomisen ja örisemisen keskellä, on Dark Vistas tasaisen lattea mitäänsanomattomuus.

Ei levy ole mitenkään ärsyttävällä tavalla huono, mutta jos yksikään biisien jipoista ei tahdo jäädä korvien väliin edes silloin kun sellaisia on löytävinään, ei lopputulos ole kovinkaan kaksinen vaikka vaivattomasti taustalla soljuukin. Mielessä käykin, että kappaleiden tekemiseen ja taltioimiseen on mennyt suurin piirtein sama aika, ja että samalla kertaa on tehty myös puoli vuotta aiemmin julkaistu Black Stone Church.

Sanotaan, että työmies on aina palkkansa ansainnut. Tällä kertaa Roggan on kuitenkin tyytyminen pelkkiin tippeihin eikä niilläkään saa kuin korkeintaan lauantaimakkaraa punaisella lapulla päivän vanhan ranskanleivän päälle ja kyytipojaksi lasin vettä.

Pounder
Breaking the World
Shadow Kingdom

3

Dekapitator-mies Matt Harvey on osoittanut tributointiyhtyeellään Gruesome kuinka taitoa ja tyylitajua löytyy imitoida niinkin suuresti arvostettua ja monimuotoista bändiä kuin Death. Pounderin kakkonen osoittaa sekin, kuinka vahvaa osaamista ja näkemystä löytyy myös kirkasotsaiseen ja häpeilemättömästi tarttuvaan 80-lukulaiseen heavy metaliin ilman käppäisyyden häivääkään.

Niin muotokieleltään lähes virheetöntä kuin Breaking the World onkin, kuulostaa se kuitenkin vähän ikävällä tavalla liikaa pelkältä projektilta, josta puuttuu kaivatunlainen suurempi intohimoisuus.

Sacrocurse
Supreme Terror EP
Shadow

3

Meksikaanien säpäkkä death metal -vyörytys napakalla neljän biisin pienjulkaisulla on osin eläimellistäkin death metalia aina kaiutettua rähinä-älinää ja säästeliäästi käytettyjä ulvaisuja myöten. Iskevä suoraviivaisuus ja rento rullaavuus tekee Supreme Terrorista lähtökohtaisesti kiehtovaa, mutta pitkäkestoisen kuuntelusuhteen sijasta sen osa on jäädä ainoastaan satunnaiseksi huviksi. Tämän lajin pätkytystä kun on tehty moneen kertaan julmemmin, rujommin kuin sisältörikkaamminkin.

S.D.I.
Sign of the Wicked (reissue)
MDD

4

Jos viime vuonna ilmestynyt 80s Metal Band oli turhien paluulevyjen kärkisijoilla kaikessa mitäänsanomattomassa velttoudessaan, puolustaa uusintaversio Sign of the Wicked -kakkoskiekosta (1988) paikkaansa. Siitäkin huolimatta, että tämä on julkaistu uusiksi jokaisella vuosikymmenellä ilmestymisensä jälkeen.

Eihän levy aikoinaankaan ollut mikään kovin genreklassikko, mutta B-luokan kärkeä nyt kumminkin. S.D.I.:n osin pölhökin vauhtihevi viehättää yhä ja vetoaa erityisesti niihin, joille alkupään Helloween tai Running Wild -levytykset edustavat teutonimetallin parhautta.

tiistai 26. tammikuuta 2021

Inferno #186/2020

Celestial Season
The Secret Teachings
Burning World

3,5

Samalla kun Celestial Season julkaisee vaatimattoman 20 vuoden tauon jälkeen uuden levyn, ilmestyy myös uusiot vuoden 1993 debyytistä Forever Scarlet Passion sekä tätä pari vuotta myöhemmin seuranneesta Solar Loversista. Noihin kovimman doom-death-palvonnan aikoihin esikoista tuli pidettyä lähes Anatheman Serenadesin ja My Dying Briden As the Flower Withersin vertaisena 5/5-levynä ja Solar Loversin helposti lähestyttävämmäksi muuttunut soundi sai sekin vahvan hyväksynnän eikä vähiten hienolla tulkinnalla Ultravoxin 80-luvun synapop-hitistä Vienna. Tämän jälkeinen muutos kohti puhdasveristä stoneria rockia oli jo liian suuri, etenkään kun lopputulos kuulosti aivan samalta kuin kaikki muutkin yrittäjät.

The Secret Teachings ei ole vain pelkkä paluu levytyskantaan, vaan sukellus 90-luvun syvään päähän. Nyt ollaan taas haikean ja romanttisen raahustelun parissa, jossa viulut ja sellot soivat kohtalokkaasti ja murinakin on miehekkään pehmeää. Hivenen hämmentävää kokonaisuudessa on se, kuinka musiikki onnistuu kuulostamaan samaan aikaan täysin luontevalta jatkolta esikoiselle muttei tippaakaan ummehtuneelle vanhojen hyvien aikojen nostalgisoinnille. Kaiholle on yhä edelleen sekä kysyntää että hyvää tarjontaa myös konkareiden toimesta.

Puolikkaan eli karkeasti terän verran menetetään kuitenkin levyn venyessä yli tunnin mittaiseksi. Genreen toki kuuluu järkälemäisyys yksilötason lisäksi myös näiden muodostaman joukkona, mutta  parinkin loppupuoliskon kappaleen karsiminen olisi terävöittänyt sopivasti albumia. Näistä kumpikaan ei tosin olisi tarvinnut olla onnistunut tulkinta Type O Negativen Red Waterista, jonka ainoa oikea paikka on levyn päättäjänä.

Demoniac
So It Goes
Edged Circle

4,5

Kliseistäkin kliseisemmän bändinimen ja logon tai edes hämmentävästi nimetyn albumin ei kannata antaa haitata, sillä Chilen jantterit ovat tiputtaa sekä leuan että housut lattiaan samanaikaisesti heti ensitahdeista lähtien. Eteläamerikkalainen kipakkuus kun kiteytyy levyllä kerrassaan mainiosti ja tämän päälle yhtyeeltä löytyy vielä omanlaisensa lähestymistapa perinteikkääseen thrashin pieksemiseen.

So It Goes on erityisesti kitaristien taidonnäyte. Riffeissä ja sooloissa nimittäin löytyy toinen toistaan laadukkaampaa sisältöä, aivan sama onko tempot tapissa vai fiilistelläänkö rauhallisemmissa merkeissä. Kokonaisuutta hämmentää vielä entisestään Piirpaukkeen musiikkia muistuttava Extraviado-välisoitto tai levyn päättävä 20-minuuttinen nimiraita, josta siitäkin löytyy edellä mainittua etnotunnelmointia puhaltimineen.

Levyä ei kuitenkaan voi ahtaa minkäänlaiseen proge/teknorässi-kategorioihin, vaan laulaja-kitaristi Javier Ortizin ääntelykin on lajityypillistä monta sanaa sekunnissa -tyyppistä räksytystä, joka vain kireydellään alleviivaa musiikin tehoa ja tenhoa. Näin tässäkin genressä näemmä vaan voi tehdä uutta ja ihmeellistä säilyttämällä musiikin kovin ydin, mutta ilman että alettaisiin perseillä ns. kaatamalla hajuvettä lihapullien päälle.

Evoke
Seeds of Death
Pulverised

3,5

Ajatus testata musiikkinsa toimivuutta julkaisemalla demoja useankin vuoden ajan ennen varsinaista virallista julkaisua on vanha, mutta se pätee yhä edelleen. Nykyaikana vain kaikilla tuntuu olevan kiire saada itsensä kuuluviin myös metallin saralla vaikka sitten julkaisemalla pelkkiä sinkkuja ja paidathan on nyt vähintään painettava ennen kuin mitään on edes julkaistu. Evoke on tehnyt asiat vanhan liiton malliin äänittämällä parit ytimekkäät demot, joiden biisit Sepultura-lainaa lukuun ottamatta muodostavatkin debyytin perusrungon.

Perinteistä on myös norjalaiskolmikon mättämä mustasävytteinen rässi, jossa mennään koko aika eikä meinata. Myös asennetta ja intensiteettiä on riittävästi herättämään kohtalaisissa määrin innostusta levyä kohtaan, joka kantaa mielenkiinnon ohella koko juuri sopivan napakan mittaisen kokonaisuudeen viimeiseen nuottiin saakka. Hyvä suoritus, kun kappaleet eivät ole lyhyimmästä päästä ja 6 minuutin rajapyykkikin ylitetään jopa kahdesti.

Osaamisesta kertoo myös se, että vaikka Seeds of Death ei ole soitannollisesti mitään into korvaa taitoa -tyyppistä roiskimista eikä roisin ryönäisten soundien kautta tunnelmaa kohottava levytys, on se aivan riittävän räväkkää ollakseen uskottavaa ja helposti pidettävää materiaalia kaikille kaukana valtavirran ulkopuolella visusti pysytteleville arkisinkin nahkatakkeja ja luotivöitä pitäville hahmoille.

Gravfraktal
Unhallowed Death Triumph EP
Iron Bonehead

3,5

Esikoissellaan Gravfraktal-kolmikon kattava menneisyys ruotsalaisessa dödöskenessä kuuluu jämäkkyytenä ja musiikillisen linjan selkeytenä, joka pohjautuu vanhaan liittoon, muttei kaikista tunnetuimpana säröpörinäkalmailuna. Neljää kappaletta värittää julkaisun nimen kaltainen mustametallimaisen uhkaava tunnelma, jota vielä syvennetään osaavasti simppeleillä aavemaisilla melodioilla.

Bändi osaa etevästi hyödyntää suoraviivaisen raivokkaan rynnistyksen ja erilaisten hitaampien osuuksien välistä dynamiikkaa ilman intensiteetin lerpahtamista. Tämä nimi kannattaa painaa mieleen.

Heretical Sect
Rapturous Flesh Consumed
Redefining Darkness

3

Ensimmäiseksi täyspitkäksi albumiksi Rapturous Flesh Consumed on juuri niin julmaa ja jylhää black/death metal -vyörytystä kuin tällaisen musiikin lähtökohtaisesti kuuluukin olla. Kun kitaravallit kumpuavat vielä jostain syvyyksistä sijaitsevasta luolastosta ja kappaleiden uhkaavuutta korostavat doom metaliksi hidastuvat osiot, on tunnelma hyvin lähellä pikimustaa.

Vakuuttavuudestaan huolimatta musiikin sisältävä pimeys ei ala katsoa takaisin, vaikka sitä kuinka halukkaasti kuuntelisi ja tuijottaisi pitkään. Liekö korvat puutuneet tai sielu paatunut.

Šamane
Šamane
Last Day of the North

4,5

Šamanen vuosi sitten ilmestynyt esikoisalbumi Kaukana virtaa Eufrat oli hyvinkin kiehtovalla tavalla erilainen ja moniulotteinen folk-pop-vinyylialbumi, jonka A-puoli jäi kuitenkin hieman liiankin normaalissa ja varovaisessa popmaisuudessaan kakkoseksi kääntöpuolen tummasävyiselle folkille.

Itsensä mukaan nimetyllä seuraajalla musiikista on riisuttu kaikki ylimääräinen pois ja jäljelle on jätetty pitkälti vain simppelit perkussiot, jotka yhdistettynä äärimmäisen pelkistettyihin kitaranäppäilyhin muodostavat kappaleille hypnoottisen pohjavireen. Samalla ne myös antavat runsaasti tilaa Saaran moniulotteiselle ja viekoittelevalle äänelle, josta sävellykset saavat alkuvoimansa laajentuen sisältämiensä elementtien yhteisvaikutuksesta väkevän mystiseksi ja osin syvällekin kansanmusiikkiin ja shamanistisuuteen sukeltavaksi reilun puolen tunnin mittaiseksi äänituokioksi.

Levyn pauloihinsa kietova tenhoavuus piilee yksittäisten musiikkikappaleiden sijasta niiden muodostamassa kokonaisvaltaisen raukeassa ja tummasävytteisessä tunnelmassa. Hiljaisesta ja minimalistisesta lähestymistavastaan huolimatta musiikissa tapahtuu äänekkäämmin ja enemmän kuin suurimmassa osassa nykymetallia. Šamanea ei kuitenkaan pidä luulla miksikään puhkikuluneissa tuohivirsuissa teputtelevaksi kaljafolkiksi, vaan se on joka suhteessa aidompaa ja erilaisempaa.

Speedkiller
Midnight Vampire
Edged Circle

2,5

Debyytiksi Midnight Vampire on brassibändiltä napakkaa menoa, jossa kunnioitetaan samalla niin kotimaalleen tyypillistä suoraviivaista kohkausmentaliteettia kuin tuodaan esiin selkeitä vaikutteita perinteisemmän heavy metalin saralta. Edellä mainituista aina hyvistä lähtökohdistaan huolimatta albumia huomaa arvostavansa enemmän sen asenteen ja sopivasti käppäisen tuotannon kuin itse biisien takia.

Asia tulee täysin selväksi, mitä enemmän kokonaisuutta pyörittelee, vaikka levyllä ei intron kera olekaan mittaa kuin 27 minuuttia.

Spellbook
Magick & Mischief
Cruz Del Sur

2,5

Elokuun Infernossa #184 läväytin Wytch Hazelin III: Pentecost -levylle täydet pisteet ja periaatteessa Spellbook liikkuu samoissa 70-lukulaisissa sfääreissä, vaikka musiikkinsa ei kuullostakaan yhtä äänekkäällä tavalla Jethro Tullin ja Thin Lizzyn lehtolapselta. Bändejä yhdistää etäisesti myös se, että ennen tämän esikoisensa julkistamista yhtye tunnettiin kolmen täyspitkän ajan Witch Hazel nimellä.

Magick & Mischiefilla yhtyeen visio kevytkätisesti soitetusta black sabbathmaisesta proto-heavy -rockista on laulajaa myöten selkeästi kuultavissa, mutta toteutuksen osalta jäädään puolitiehen. Suurin syy tähän on liian kirkas ja nykyaikainen äänimaailma, josta puuttuu kaikenlainen tunnelmaa nostattava lämmin usvaisuus. Omat selkeät puutteensa on myös suurimmassa osassa sävellyksiä, jotka tahtovat hyvistä lähtökohdistaan ja ideoistaan huolimatta jäädä ikävästi puolitiehen tehden kokonaisuudesta sekä laadullisesti että tyylillisesti hajanaisen.

Parhaiten amerikkalaisyhtye onnistuu albumin ylivoimaisesti pisimmissä jötkäleissä, lähemmäs 9 minuuttia kestävässä Not Long for This Worldissa ja pitkälti yli 11 minuuttisessa jatsahtavassa päätöskappaleessa Dead Detectivessa. Näissä se pääsee kaikessa rauhassa maalailemaan suurempaan draaman kaarta vaihtelevien osuuksien ja tempojen kautta, jolloin musiikki on lähempänä novellimaista tarinankerrontaa kuin perinteisen suoraa rokkirallia.

keskiviikko 16. joulukuuta 2020

Inferno #185/2020

Begräbnis
Izanaena
Weird Truth

3

Kolme japanialaista raahustamassa hautajaisia tarkoittavan saksalaisen sanan alla funeral-doomia erottuu massasta ja kiinnostusta lisää entisestään, kun ulosannin sanotaan olevan myös kokeellista. Monotonisesta ja lyijynraskaasta äärihidastelusta löytyy kyllä jossain määrin droneilua, selkeimpänä esimerkkinä jostain syvältä maan alta kumpuava vahvasti efektoitu kuiskaustyyppinen murina, mutta ambient loistaa poissaolollaan.

Oma viehätyksensä Izanaena-esikoisalbumissa piilee jo tällaisenaankin, mutta nousevan auringon maan hulluutta ja äärimmäisyyttä saisi olla enemmänkin. Raskaat mullat.

Cold Hell/Corrosion
Exposure/Three Step Program EP
Starving Light Collective/Suspected of Arson/Agnostic About Violence

3

Harjaantumaton korva voisi kuvailla tamperelaiskaksikon yhteisjulkaisun ulosantia mölyä, ei musaa -sloganilla, mutta kyllähän molemmista seiskanpuoliskoista helpostikin tolkkua löytyy. Cold Hellin ölisemällä ja rääkymällä tulkittu powerviolence-mäiske on näistä äärimmäisempää, vaikka nasta laudassa ei koko aikaa olekaan ja hidastelullekkin on annettu tilaa riittämiin. Biisiviisikon muodostamassa 4,5 minuutissa on sisältöä ja vaihtelua moninkertaisesti enemmän kuin monessa normimittaisessa CD EP:ssä.

Corrosionin korvakarvat poistavassa soundissa on splittikamuaan enemmän niin puhdasverisempää mättö-hardcorea kuin raastavaa keskitempo-sludgeiluakin. Kaksi biisiä paiskotaan päin lärviä siinä määrin aggressiivisesti, että henkeä ei ehdi vetämään edes kuuntelija. Kokonaismitta on identtinen kääntöpuolen kanssa ja hyvä niin, koska määrällisesti kotioloissa tuskin paljoa enempää jaksaisikaan.

Niin musiikillisista eroavaisuuksistaan kuin asenteellisista yhteneväisyyksistään huolimatta ja niistä johtuen voittajaa ei tästä turpasaunasta löydy molempien ollessa tasaisen vahvoja omalla sarallaan. Elävänähän tällainenkin mekkala olisi maistuvampaa kaikessa energisessä vakuuttavuudessaan.

Emma Ruth Rundle & Thou
May Our Chambers Be Full
Sacred Bones

4

Tässäpä sellainen yhteistyö, jonka ei pitäisi edes oikein teoriassa toimia käytännöstä puhumattakaan, mutta sen se vain tekee. Laulaja-lauluntekijä Emma Ruth Rundlen leipälaji kun post-rockin ja folkin fuusio Thoun runtatessa raskaan repivää sludgea. Näitä hyvin erilaisia tyylilajeja sekä sekoitellaan ja pistetään peräkkäin täysin ennakkoluulottomasti ja paikoitellen jälki on jopa varsin grungemaista.

Jos kaikki edellä mainittu kuulostaa sekavalta, on May Our Chambers Be Full hyvinkin jouheva kokonaisuus aina hämmentävyyteen saakka. Emman herkän tulkinnan vastapainona ja jopa parina toimiva rääkyminen on todellista vastakohtaisuutta ja samaa kikkaa käytetään myös musiikissa, joka sekin vaihtelee aina vaihtoehtorockista raskaaseen sludge-lanaukseen ja näiden kummalliseenkin välimuotoon.

Levyn etuina on myös sen vähäinen biisimäärä ja lyhyehkö alle 36 minuutin kesto, joka tekee siitä järkälettä helpommin lähestyttävän. Äimistelyn aiheita silti löytyy kuuntelukerta toisensa jälkeen ja luulisi tämän tippuvan myös niin erikoismusiikkimiehille kuin crossover-väellekkin. 

Gloom
Rider of the Last Light
Spread Evil

3

Esikoislevytyksellään Gloomin muodostama suomalaiskaksikko on black metalin mustimman sydämen ytimessä eikä siltä kylmää sieluakaan puutu. Rider of the Last Light kun soi kaikessa yksinkertaisuudessaan sävellyksellisesti ja tuotannollisesti raastavasti aivan kuten 90-luvun alussa oli jo tapana. On täysin mustan metallin vyön dan-asteesta kiinni, missä määrin tämän kokee perinteiden kunnioituksena ja niiden jatkamisena vaiko pelkästään tässä hetkessä kiinni olevana tapana tehdä musiikkia.

Jollain tapaa lopputulos on kaikessa ristiriitaisuudessaan sekä ja että. Levyn alkukantaisuudessa piilee kiehtovuutta, jota simppelit mutta tarttuvat melodiat vain korostavat. Yhtenä hetkenä kaikki tuntuu pelkältä hyvätasaiselta pastissilta jo moneen kertaan tehdystä ja seuraavassa biisissä juuri tässä perustavaa laatua olevassa riekunnassa piilee taas paljon enemmän ilmaisuvoimaa ja vahvaa tunnetta.

Yhtymäkohtia löytyy aivan yhtä paljon Dark Throneen kuin Satanic Warmasteriinkin, joita myös voisi vertailla ja arvottaa keskenään yhtä tuloksetta. Toinen on genrepioneeri ja toinen tästä ammentanut, mutta omaa polkuaan raivaamaan lähtenyt artisti. Parhaimmillaan molemmat loistavat kirkkaasti toistensa pimentäen ja näin tekee myös Gloom keskenään. Seuraavalla levyllä veren mustuus todella punnitaan.

Krushhammer
Speed Blacking Hell EP (reissue)
Helldprod

2

Etelä-Amerikasta tulee tunnetusti kiihkeitä ihmisiä ja musiikkia. Tähän jo pitkälti 80-luvun puolella alkaneeseen perinteeseen istuu osuvasti myös Krushhammer, jonka viime vuonna pienen painoksen CD:nä ilmestynyt omakustanteinen esikois-EP on vakuuttanut Hellprodin hemmot siinä määrin, että uusintapainosta laitetaan pihalle kasettina.

Muotokieleltään brassien black-thrash pätkytys on ok. Identtisin temmoin ja palikkariffein läpiryskätyt neljä biisiä alkavat kuitenkin tympiä jo yksittäisinäkin suorituksina, vaikka kestot jäävät alle kolmen minuutin.

The Kryptik
Behold Fortress Inferno EP
Purity Through Fire

2,5

25 vuotta sitten villinnyt syntikkavetoinen black metal saavutti saturaatiopisteensä vuosituhanteen vaihteen tienoilla, mutta viime vuosina sekä yrittäjiä että kiinnostusta on alkanut taas ilmentymään. Menneisyyteen haikailee myös The Kryptik, joka tällä albumimittaisella EP:llään on tyylinsä ja tuotantonsa puolesta silkkaa alkuaikojen Emperorin palvontaa.

Muodollisesti brassiduo on aivan pätevä tapaus, mutta ulkokultaisuutta on enemmän kuin sisältöä. Asiaa alleviivaa tulkinta Mayhemin Funeral Fogista, joka pahaenteisyyden sijasta kuulostaa mustalta hissimusiikilta.

Mongrel's Cross
Arcana, Scrying and Revelation
Hells Headbangers

3,5

Australialainen äärimetalli on jo 30 vuoden ajan ollut oma käsitteensä aivan kuten tänä vuonna pillit  pussiin laittanut Absukin. Nyt kolmannen albuminsa julkaissut Mongrel's Cross on näiden yhdistelmä, sillä vahvuuksiin on liittynyt omalaatuisen tunnistettavan äänen omaava Proscriptor. Kiinnostavista lähtökohdistaan huolimatta lopputulos osoittautuu kuitenkin lopulta hieman vähemmäksi kuin tekijöidensä summa, vaikka oma vahvahko viehätyksensä musiikissa piileekin.

Yhtä paljon mitä kappaleet pohjautuvat black/thrash-hybridille, on niissä mukana myös silkkaa heavy metalia. Tämä kuuluu etenkin sooloissa, mutta myös riffittelyssä, on kyse sitten rivakammin rapatussa menossa tai usein näitä seuraavissa maltillisimmissa fiilistelyissä. Tämän runsaasti vaihtelua sisältävän mutta alati jämäkän perusteiden päällä raikuva Proscriptorin tuttu käskyttävä räksytys on osuvan mieluisaa kuunneltavaa.

Alun penseähkö suhtautuminen levyyn osoittautuu jälleen kerran syventymisen myötä vääräksi, mutta näistä lähtökohdista olisi täysin mahdollista ollut luoda myös vuoden yllättäjä. Nyt siitä jäädään ärsyttävän lähelle mutta samalla myös kauaksi. Tällaisia itseristiriitoja sisältää sävellyksetkin.

Sacred Outcry
Damned for All Time
No Remorse

3

Lieköhän Beast in Blackin viime vuosina tapahtunut kova nousukiito ollut ainakin osittain syypää siihen, että Sacred Outcry on kasannut taas rivinsä ja saattanut valmiiksi jo 2000-luvun alussa aloitetun debyyttinsä nauhoitukset. Molemmissa kun vaikuttaa Kreikan kultakurkuksi tituleerattu Yannis Papadopoulos, maanmiestensä bändissä tosin ainoastaan sessiojäsenenä luritellen läpi koko levyn.

Laskelmoidun muovilta tuoksuvassa pääbändissään maestro Yannis tuntuu menevän ainakin osittain hukkaan, sillä Sacred Outcryn eeppisen heavy ja power metalin kombinaatioon miehen monipuolinen tulkinta istuu paljon paremmin. Omaan makuun levyllä olisi saanut olla enemmänkin kahden em. genren vaikutteita, mutta luojan kiitos kovaa kikulointia ei levyllä kuulla kuin muutamassa kappaleessa, joista etenkin Lonely Man on lähes skippaamisen arvoinen tukutukuilu.

Damned for All Timessa on jykevä pohja, jonka päällä on paljon kiehtovia elementtiä. Kaikesta hyvyydestään huolimatta kuitenkin jatkuvasti tuntuu, että säveltäjät olisivat voineet kurottaa uskaliaammin vieläkin pidemmälle ja edes yrittää nousta niiden sankareiden tasolle joista laulavat. Tosi voimametallistit saanevat kuitenkin +35 tasobonuksen levyä kohtaan ja parhaimmillaan joutuvat vielä kriittisen iskun kohteeksi.

Skeleton Pit
Lust to Lynch
MDD

3

Sakurässäreiden kakkoskiekko onnistuu aiheuttamaan heti alkutahdeillaan varovaista innostumista, sen verran hyvällä asenteella ja tatsilla sopivasti modernisoitu vanhakantainen pieksentä on tehty. Eväspussin pohja alkaa kuitenkin häämöttää puolivälin tienoilla ja loppu onkin pitkälti edellä kuullun toistoa, mikä aiheuttaa väkisinkin mielenkiinnon lerpahtamista.

Kokonaisuutta vahvistavat nyös klassisen kliseinen kansitaide, trio-kokoonpano, korvia miellyttävä riekkuva laulutyyli sekä räyhäkäs kitarasoundi. Skeleton Pitillä on hyvät pohjat, mutta lihaa luiden ympärille olisi hyvä saada.

Sperm Angel
Life Is Poison EP
Spread Evil

3

Morgal-kytköksisen Sperm Angelin ero emobändiinsä on perin vähäinen. Siinä missä edellä mainitun sisältö on tunnelmaltaan rienaavaa, painottuu jälkimmäinen räävittömyyteen. Musiikillisesti molemmat ovat hyvin samankaltaista black-thrash-heavy riekkumista aina rupisen ohutta tuotantoa ja raakkuvaa laulua myöten, mutta Sperm Angelissa löytyy selvästi enemmän hilpeämpää tulokulmaa ja pienissä määrissä jopa Lemmy-asennetta.

Esileikin jälkeen trio veivaa viisi satsia mieskiisseliä 18 minuuttiin, mutta lopulta sille kuitenkin jää flufferin rooli Morgalin rynkytyksen varjossa.


Vox Mortis
Promo 2020 EP
Omakustanne

4

Nimi lehteen on ansaittu, kun pätevä musiikki on vielä hyvän asian puolesta esitettyä. Siitäkin huolimatta, että kyseessä on vain yhtyeen ensimmäiset koskaan julkaistua kaksi biisiä ja alle seitsemän minuuttia musiikkia.

Indonesialais-trion omalla kielellään tulkittu eläinsuojelu-death metal on jykevää tuuttausta amerikkalaiseen malliin, jossa ollaan enemmän kiinni tässä päivässä kuin menneisyydessä. Ja kuten tyylikäs animoitu video Primata Durjana -kappaleesta osoittaa, mistään liiallisesta hippeilystä ei ole kyse, vaan kaikin puolin vakuuttavasta brutaloinnista.

keskiviikko 18. marraskuuta 2020

Inferno #184/2020

Attaxe
20 Years the Hard Way REISSUE
Pure Steel
2,5

80-luvun loppupuoliskolla demotasolle jumahtaneella Attaxella on ilmeisesti sen verran oletettua kysyntää, että sen alun perin jo vuonna 2006 julkaistu omakustanteinen kokoelma kannattaa pukata pihalle taas uusiksi. Kulttuuriteot ovat aina kannatettavaa, joskaan ei aina kannattavaa toimintaa, ja tässä tapauksessa ilman aiempaa omakohtaista sidettä yhtyeeseen 20 Years the Hard Way jää lähinnä kuriositeettijulkaisuksi.

Sitä luulisi, että demokokelma sisältäisi kaikki demot kokonaisuudessaan, mutta nyt mukaan on napsittu vain osa sisällöstä loppujen ollessa myöhemmin taltioituja mutta aiemmin julkaisemattomia biisejä. Onpahan mukaan tällätty myös Zyklónen ainoa kolmen biisin demo, bändi jonka kitaristi Greg Perry perusti erottuaan Attaxesta toisen kerran. Erikoinen kasaamistapa tekee lähes tunnin mittaisesta kokonaisuudesta sekavanoloisen.

Eri aikakausina ja paikoissa tallennettu musiikki on osin vaihtelevaa niin musiikiltaan kuin suuremmissa määrin myös soundeiltaan. Tämä sinänsä ei olisi ongelma, mutta tätä paremminkin muskelinpullistelua US power metalin puolella on tehty kuten nyt vaikka jo vuonna -83 ilmestyneillä Queensrÿchen eponyymillä EP:llä tai Savatagen Sirensilla. Parhaimmillaan Attaxe melkein yltää näiden tasolle, mutta suurimman osan ajasta ei.

Electric Mob
Discharge
Frontiers
3

Brassien ennakkoluuloton ja monipuolinen ote hard rockiin esikoisalbumillaan on perin ilahduttavaa. Meininki on leppoisaa, kiitos bluesahtavan otteen, joka viittaa erityisesti 70-luvun klassisen rokkiin. Renan Zontan keuhkot ovat kunnossa ja miehen tulkinnassa onkin musiikkiin lähes täydellisesti sopivaa kukkomaista röyhkeyttä, jota ilman Electric Mob olisi vain yksi monien joukossa.

Kaikesta hyvyydestään huolimatta debyytti on vielä raakile. Sekä soundeihin, sävellyksiin että yleiseen tulkintaan jää kaipaamaan enemmän lämpöä ja syvyyttä, jota toivon mukaan tullee kokemuksen myötä.

Glacier
The Passing of Time
No Remorse
3,5

Glacier on yksi lukuisista 80-luvun puolivälissä kolmen pienjulkaisun voimalla eläneistä tapauksista, joka pistettiin multiin ja on nyt herätetty alkuperäisen laulajan toimesta elävien kirjoihin. Raato ei ihme ja kumma löyhkää tippaakaan, sillä The Passing of Time on kauttaaltaan viriiliä voima-heavy-metallia Amerikan malliin.

Jos koko albumi olisi vain kyllästetty Eldest and Truest-Live for the Whip-avauskaksikon laisilla yksinkertaisen tehokkailla iskuilla, viiltyisi se tajuntaan kallon halkaisemalla hamarapuolella takomisen sijasta.

House of Lords
New World – New Eyes
Frontiers
3,5

Vaikka orkkiskokoonpanosta ei olekaan enää jäljellä kuin laulaja James Christian, soi Amerikan hard-rokkareiden tuorein albumi juuri niin komean tyylipuhtaasti kuin vain ammattimiesten yli 30 vuoden kokemuksella on lupa odottaa. Kesäisen kepeissä menopaloissa ja slovareissa on kypsytellyn juustoisia melodioita riittämiin, joiden ansiosta tunnelma on kauttaaltaan vastustamattoman hyväntuulinen ja kasarihenkisyydestään huolimatta ajaton. Pakkohan tästä on pitää, vaikka mistään ikimuistoisesta levytyksestä ei olekaan kysymys. 

Mad Butcher
Metal Lightning Attack REISSUE
Relics from the Crypt
2,5

Mad Butcherin debyytti vuodelta -85 on malliesimerkki löydöksestä, joka nyt on tuotu taas päivänvaloon germaanisia metallikryptoja koluamalla. Julkaisija mainostaa tätä klassikoksi, mutta ensikertaa levyyn uusionsa kautta tutustuneena myönnän ainoastaan kulttistatuksen.

Orkesterin paukuttama vauhdikas teutooninen heavy/proto-speed metal tuo vahvasti mieleen aikalaisensa Living Deathin ja osaltaan myös alkuaikojen Acceptin. Udon ja kumppaneiden tasolle ei tosin ylletä kuin korkeintaan puoliksi ja hävitäänpä laadullisesti myös ensiksi mainitulle.

Madhouse
Braindead
Iron Shield
3,5

Näidenkin sakemannien ura jäi 80-luvun lopulla ainoastaan pari demon mittaiseksi, mutta niin vain vanha jengi on saatu kasaan, ja pikku päissään päätetty jatkaa uuden laulajan kanssa siitä mihin vuosikymmeniä sitten jäätiin. Ja toisin kuin niin monen reunionin kohdalla, idea ja sen toteutus ei ole ollenkaan hullumpi.

Tämä paluun jälkeinen toinen albumi on klassinen teutonimetallin ilmentyvä aina kansitaiteistaan ja teosnimistään lähtien, että sielunsa silmin voi nähdä niin tekijöidensä kuin faniensa Günther-tyyliset kalapuikkoviikset, joissa olutvaahto helmeilee hengityksen tuoksahtaessa bratwurstille. Tällaista tekemisen meininkiä diggailee jo lähtökohtaisestikin, mutta kaikkea muuta kuin väsyneissä kappaleissa on myös menoa ja enne kaikkea sisältöä eikä vain pelkkää ulkokultaisuutta.

Braindead on musiikiltaan kimppu lainauksia 80-luvun metalista etunenässään uraa uurtaneet maanmiehensä Accept ja Running Wild. Thrash-menneisyys kuuluu paikka paikoin jämäkässä riffittelyssä, vaikka useimmiten edetäänkin vauhdikkaasti kitarailotulittelun ja tuplabasareiden jytinän tahtiin. Ja juuri musiikin yleinen rivakkuus, tehokkaasti (hapan)kaaliin juntattavat kitarakuviot ja melodiat sekä yksinkertaisen idioottivarmat kertosäkeet ovat kaikesta kliseisyydessään huolimatta näin hyvin tehtynä tehokkaita.

Jos tällaisen materiaalin tahtiin ei jürgeneiden ja dietereiden takapiiskat heilu vimmatusti, niin ei sitten minkään.

Old Mother Hell
Lord of Demise
Cruz Del Sur
2,5

Puitteiltaan sakemannitrion autenttinen trendejä kaihtava tosihevi on kakkoslevyllään juuri oikeanlaista, mutta kun niin eeppisiä sfäärejä hakeva laulu ja riffittely jää ikävästi puolitiehen, on kokonaisuus lähempänä lahnaotetta kuin rautaisen nyrkin jämäkkää puristusta.

Lord of Demise on perustavaa laatua olevasta puutteestaankin huolimatta yllättävänkin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa, vaikka torihousuja ei mieli teekään vetää samalla jalkaan. Kalsarisillaan kotisohvalla muutaman yksikön nauttiminen K-ketjun lager-väritrilogiasta onkin osuvampi asetelma.

Repuked
Dawn of Reintoxication
Soulseller
3,5

Kun elämässään liikaa Absolut Vodkaa ja death metalia nauttineet ruotsalaiset alkavat toteuttaa itseään, on jälki Repukedin kaltaista visvan levitystä. Aivan mainostetun Autopsyn kaltaiseen mädäntyneisyyden asteelle ei kuitenkaan ole vajottu sävellyksellisesti tai soundillisesti, vaikka kaukana ollaankin yleisesti hyväksytystä kauluspaitakuolosta.
 
Dawn of Reintoxication on ilmeisestä tributoinnista ja pienimuotoisesta nimihassuttelustaan huolimatta pidempääkin kuuntelua kestävää ehtaa tavaraa, jonka törkyisyyden alta löytyy tonkimalla jopa oma viehätyksensä

Surut
Surut EP
Omakustanne
4

Heti ensimmäisellä julkaisullaan Surut kuulostaa hämmentävänkin valmiilta orkesterilta, vaikka valitsemansa musiikillinen polku ei olekaan helpoin mahdollinen kuljettava. Termiviidakosta voitaisiin valita blackgaze-genre, mikä selkokielellä sanottuna tarkoittaa ahdistusta ja haikeutta huokuvaa hardcorea, johon on vaikuttanut myös merkittävissä määrin niin black metal kuin kaikenlainen post-metal maalailukin.

EP:n lyhyempi ja rimpuilevampi alkupuoli luo monipuolisuutta, mutta saa samalla miettimään, olisiko fokuksen kiristäminen jatkossa sittenkin kokonaisuutta paremmin syventävä.

Temple of Dread
World Sacrifice
Testimony
4

On levyjä, jotka eivät parilla ensimmäisellä kuuntelukierroksella tee suurtakaan vaikutusta, mutta jotka jäävät silti takaraivoon pyörimään pakottaen palaamaan asiaan uudestaan ja uudestaan. Jossain kymmenennen pyöräytyksen kohdalla helvetin portit sitten todella aukeavat ja musiikki junttautuu väellä ja voimalla läpi paksuimmankin luupään. World Sacrifice on juuri tällainen tapaus.

Luupäistä on myös yhtyeen musiikki. Tämän sortimentin oppikirjamaista death metalia on tehty ja paljon, mutta kun se kyllästetään riittävällä määrällä vauhdikasta räväkkyyttä, rosoisen simppeleillä riffeillä ja soundeilla sekä räyhäkkään ulosannin omaavalla laulajalla, ei minkäänlaista innovatiivisuutta kaivata saati tarvita. Omaksi ilmeeksikin riittää aivan hyvin säästeliäästi ja tyylillä käytetyt temponvaihdoksia ja melodiat, jotka nekin ovat lähempänä rae- kuin tomusokeria.

Vaikka World Sacrifice noudattaakin vanhan koulun opetussuunnitelmaa, se ei kuitenkaan kuulosta siltä itsetarkoituksellisesti, vaan seisoo uhmakkaana tässä päivässä historiasta ammentaen. Jos yksinkertaisen tehokkaasti raastavat Pestilencen Consuming Impulse tai Deathin Leprosy ovat kovinta ikinä, kannattaa Temple of Dreadille ehdottomasti antaa mahdollisuus.

Wytch Hazel
III: Pentecost
Bad Omen
5

Wytch Hazel tekee melkoisen tempun kolmannella albumillaan. On nimittäin kova saavutus luoda täydellinen kymmenen biisin kokonaisuus 70-lukulaista hard rockia ja vieläpä niin, että yhdistelmä ilmiselviä Thin Lizzy -vaikutteita ripauksella Jethro Tullin folk rock -aikakautta ja hyppysellisellä Uriah Heep -jytää kuulostaa kaikkea muuta kuin pelkältä menneisyyteen takertumiselta ja kierrätykseltä.

Briteillä on suorastaan hämmästyttävä kyky yhdistää tarttuvuutta haikeuteen tavalla, joka kertoo musiikin historian tuntemuksen ja vahvan näkemyksen lisäksi myös suurella liekillä roihuavasta tunteenpalosta. Kun tällaisista aidoista ja taiteellisuuden kannalta ainoista oikeista lähtökohdista tehdään luomistyötä, on jälki juuri niin upeaa mitä ensimmäinen single I Am Redeemed tai jollain lailla sen sisarkappaleelta kuulostava Reap the Harvest edustavat. Tämän kappalekaksikon iskevyys  ei kuitenkaan ole muilta pois, vaan pikemminkin rytmittävät levykokonaisuutta kolmeen osaan alleviivaten muiden kappaleiden erilaisuutta ja monipuolisuutta.

Kun vielä mm. Jaakobin painista niin sisäisten demonien kuin vanhan vihtahousun kanssa kertovat tekstit tihkuvat väkevää mystisyyttä syventäen entisestään musiikin tunnelmaa, ei ääriharvinaiselta kananliha-efektiltä voi välttyä. III: Pentecost ei mene pelkästään vain ihon alle, vaan myös sydämen kautta yhtä tallella olevaan sieluun.

keskiviikko 21. lokakuuta 2020

Inferno #183/2020

Madrost
Charring the Rotting Earth
No Life Til Metal

3,5

Kolme vuotta sitten ilmestyneen The Essence of Time Matches No Fleshin raivokkaaseen mutta teknisesti kieroutuneeseen thrashiin tuli ihastuttua melko lailla. Entistäkin nasevampana puolituntisena kokonaisuus tuntuu aiempaa helpommalta sisäistää, mikä johtuu osaltaan myös levyllä sopivan säästeliäästi käytetyn kosketinsoittajan mukanaan tuomista, aina sinfonisuuteen saakka yltävistä osuuksista. Kyseessä on kuitenkin luonnollinen ja onnistunut kehitys eikä suoranainen linjan muutos. Aivan edeltäjänsä kiehtoviin sfääreihin saakka levy ei kuitenkaan yllä.

Núll
Entity
Ván

3

Kun islantilaiset black metalistit päättävät tehdä jotain hieman muuta kuin mitä pääbändeissään, on lopputuloksena Núllin kaltainen yhtye. Mustan metallin vaikutus kuuluu vahvasti kylmän melankolisessa tunnelmassa, laulajan mielipuolen riekuntaa muistuttavassa tulkinnassa kuin itse kolkon riitaisissa riffeissä.

Kaikista em. elementeistään ja satunnaisesti esille pomppaavista puhdasverisistä BM-osuuksista huolimatta kakkoslevy Entity on doom metalia, jossa mainostettu nihilistisyys ja kaikki on turhaa -asenne ovat selkeästi aistittavissa aina tyyliin sopivaa minimalistisen tyylikästä mustavalkoista paketointia myöten. Periaatteessa levy onkin oiva soundtrack niihin hetkiin, jolloin maailman tuska alkaa painaa hartioita normaalia enemmän tai päänupin täyttyessä itsensä surkuttelun tunteista.

Kaikesta latauksestaan ja hulluuden porteilla olostaan huolimatta itse musiikissa ei heittäydytä tai edes sukelleta tarpeeksi syvälle sellaisiin tunnelmiin, joista se lupailee ja vihjailee. Toistuvienkin kuunteluiden jälkeen olo pysyy lähempänä asiakasta luukun takaa tarkkailevan henkisen valmennuksen ammattilaista kuin pyöreässä ja pehmustetussa sellissä nurkkaa etsivää piruparkaa.

Spiteborn
Bone Trails
Omakustanne

2

Spiteborn kertoo debyyttinsä olevan vuosia kestäneen prosessin tulos ja tämä kuuluukin kaikin puolin harkittuna toteutuksena. Pahempi juttu vain on, että hardcoren puoleltakin mallia ottanut, pääosin keskitempoinen ja gojiramaisen sofistikoitunut death metal -lanaaminen on kauttaaltaan melko samasta puusta veistettyä.

Kappaleet kärsivät myös niiden sisältämän lanaamisen ja uhoamisen valjuudesta. Bone Trails kun muistuttaa enemmän etäältä jotain epämääräistä huutelevalta pöhöttyneeltä sikaniskalta kuin iholle tunkevalta oikeasti katu-uskottavalta lihaskimpulta.

TAV
I
Ván

3

Ensimmäisellä täyspitkällään TAVin taustojen yllä leijuu mysteerihuntu, mikä sinällään sopii kyllä yhtyeen tumman harsoiseen maalailevaan musiikkiin. Genrellisesti ollaan periaatteessa post-rockin alueella, mutta tunnelmaltaan ja vauhdiltaan ollaan lähempänä doomia puhtaiden laulusuorituksen muistuttaessa taas myöhäisempien aikojen Anatheman tunnelmarokista. Pakkaa sekoitetaan vielä harvakseltaan käytetyillä kitarasahauksilla ja temporyöpähdyksillä, jotka ovat taas silkkaa black metalia.

Pitkiin, lähemmäs kymmentä minuuttia ja ylikin hätyytteleviin lukemiin yltäviin biiseihin mahtuu kaikki em. elementit ja taidolla sovitettuna mikään osuus ei pomppaa huonolla tavalla korvaan. Vaan eipä pomppaa erityisen hyvällä tavallakaan. Kappaleet soljuvat läpi sujuvasti ja kuuntelukokemus on kauttaaltaan miellyttävä, mutta eipä näitä esityksiä kyllä toisistaan tahdo erottaa saati jälkeenpäin edes muistaa.

Albumi onkin kivaa kuuntelumusiikkia parhaimmillaan pimeneviin syysiltoihin, kun ei halua musiikin vievän liikaa huomiota

keskiviikko 23. syyskuuta 2020

Inferno #182/2020

Commando
Rites of Damnation EP
High Roller

3

Ruotsin nuorisoon voi lähes aina luottaa mitä tulee metalliin. Kahden biisin demon jälkeen bändi on  suhteellisen valmista kauraa tällä esikois-EP:llään, ja jos se tästä vielä vähänkään petraa, tulee työn alla oleva täyspitkä olemaan huomioimisen arvoinen tapaus.

Paul Baloffia muistuttava riekkumistyyli yhdistettynä thrashistakin lainaavaan alkuvoimaiseen ja vauhdikkaaseen heavy metaliin on jo nyt miellyttävän energistä ja hyvin rullaavaa. Kun jokaista osa-aluetta vielä hieman terävöittää, kirkastuu niin oma kuin kuulijoidenkin ilme virnistelyä leveämmäksi.

Dark Arena
Alien Factor (reissue)
Pure Steel

2,5

Useita nimenvaihdoksia ja vielä lukemattomampia jäsenistömuutoksia läpikäynyt Dark Arena on aina ollut omakustanteinen yhtye, mutta nyt Pure Steel on katsonut tarpeelliseksi julkaista Alien Factor -debyytin vuodelta 2006 uusiksi.

Tyyliltään levy on ihastuttavaa US power metalia, josta löytyy kivasti kiharaa ja thrashmäistä räväkkyyttä 80-luvun Helstarin malliin. Koko jäsenistö pistää parastaan viime vuonna edesmennyt kitaristi Paul Konjicija etunenässä, mutta niin kovasti kuin lopputuloksesta haluaisikin pitää, puuttuu biiseistä tarttuvuutta joka saralla liikaa.

Inter Arma
Garbers Days Revisited
Relapse

3,5

Lähes poikkeuksetta kaikki lainaversiot ovat turhia ja kokonaiset cover-levyt ne vasta tarpeettomia ovatkin, aivan sama onko kyseessä yhden vai useamman esittäjän tulkintoja. Viime vuonna kaavaa rikkoi varsin onnistuneesti kuitenkin Fisterin Decade of Depression ja nyt maanmiehensä ja genretoverinsa Inter Arma tekee saman tempun ja vieläpä vähintäänkin yhtä hyvin.

Itselleen tuttuun sludge-muottiinsa karvaisilla ja känsäisillä kourilla ruhjotut kahdeksan tulkintaa ovat laajalta skaalalta. Suurimpaan osaan bändi pystyy luomaan yksinkertaisin keinoin omaa ilmettään säilyttäen kuitenkin riittävästi tunnistettavuutta alkuperäisestä versioista. Näkemys Ministryn Scarecrow:sta kuulostaa samaan aikaa sekä ilmavalta että painostavalta ja Neil Youngin Southern Man -luenta on sekin samaan aikaan sekä haikea että raskas aina kaahausosiotaan myöten. Nine Inch Nailsin March of the Pigs -rymistelyyn rapataan sekin railakkaasti ja yhden oton känniläpästä lähtenyt ja levyltä melkein pois jäänyt esitys Princen Purple Rainista on sekin yllättävän toimiva.

Vähemmän onnistuneisiin, joskaan ei toivottoman tylsiin 1:1-versioihin kuuluvat taas versiot Cro-Magsin Hard Times, Venomin In League with Satan ja Tom Petty And the Heartbreakersin Runnin’ Down a Dream -kappaleista. Albumin heikoin esitys on tympeän yksipuoliseksi kaahaukseksi pelkistetty Hüsker Dü:n The Girl Who Lives on Heaven Hill, mutta siellähän sekin muuten mukavaa vaihtelua tarjoavan levyn keskivaiheilla menettelee.

Killing Attack
Decadence
Omakustanne

3

Ihmiskunnan rappiosta ja tuhosta on ammennettu inspiraatiota maailman sivu, mutta perusvarmana aiheena joensuulaisten näkemys istuu jatkumoon hyvin. Musiikiltaan ja tuotannoltaan toimivan pelkistetty Decadence muistuttaa vahvasti 90-lukulaista nypytys-thrashia, jossa riffit ovat lyhyitä, tempot kireitä ja junttauskohdat tyypillisiä.

Debyytiksi levy on lupaava, vaikka aikoinaan tämän sortin mäiske tympikin. Nyt ärsyttää vain jokeriksi tällätty päätösraita, tylsäksi rymistelty versio Carpenter Brutin nykyaikaisen synthwaven klassikosta Turbo Killer.

Mad Max
Stormchild Rising
Steamhammer

3,5

Kahdesta pitkästä tauosta huolimatta Mad Max on ehtinyt tekemään mittavan uran, vaikka osansa onkin ollut jäädä kasvottomaksi puurtajaksi. 14. täyspitkänsä viittaa nimellään diskografiansa tunnetuimpaan levytykseen Stormchild (-85) ja aivan kuten vanhaan hyvään aikaan, albumi starttaakin yllättävän verevästi menevällä ja mukavan vanhakantaisen melodisella heavy metalin ja hard rockin kombinaatiolla.

Alkukolmanneksen jälkeen meno tasaantuu, mutta saksalaisveteraanit hoitavat leiviskänsä ammattitaidolla maaliin saakka ilman suurempaa sukellusta. Hurricaned, Talk to the Moon ja Kingdom Fall kannattaa ainakin katsastaa.

Midnight Priest
Aggressive Hauntings (reissue)
Dying Victims

3

Jonkinlaisena kummastelunaiheena voidaan pitää Midnight Priestin kolmosalbumin julkaisua vinyyliformaatissa vasta nyt vuosi CD:n ja digin jälkeen. Sisältö kun komeaa ja musiikkia hyvin kuvaavaa kansitaidetta myöten on kuin tehty kaksitoistatuumaista varten. Vaan tätä samaa julkaisupolitiikkaa kuulemma harjoittaa italialainen Metal on Metal muidenkin julkaisujensa kanssa saksalaisen Dying Victimsin hoitaessa mustan kullan.

Jos yhtyeen valitsemaa nimeä alkaa pohtia yhtään tarkemmin, kuulostaa se saman aikaisesti sekä pöljältä että osuvalta. Halutessaan nimen voi myös nähdä kunnianosoituksena Judas Priestille, jonka vaikutus bändin musiikkiin on melko ilmeinen aina laulaja Lex Thunderin vallan kelvollista Rob Halford -imitointia kireitä ylärekisterikiekumisia myöten.

Ei niinkään yllättävästi Midnight Priest häviää musiikin laadussa selkeästi esikuvalleen, vaikkei sen  klassisesta heavy metalista voi mitään suuria vikoja löydykään. Kappaleet rullaavat kauttaaltaan mukavasti, riffittelyssä on keskivertoa enemmän ideaa, kertosäkeissä lähes takaraivoon junttautuvaa yksinkertaista tarttuvuutta ja kokonaisuuskin on nasevan mittainen. Maagisen tekijän X puuttuminen jokaisella osa-alueella jättää kuitenkin portugalilaiset ainakin toistaiseksi vielä ihan kiva -tasolle.

Mystras
Castles Conquered and Reclaimed
I, Voidhanger

4

Mystras jatkaa esikoisellaan tyylikkäästi aina helpohkosti tunnistettavan helleenisen mustan metallin perinteitä. Castles Conquered and Reclaimedilla haikaillaan keskiajalle, joka kuuluu selkeimmin lyhyissä välisoitoissa. Nämä rauhalliset kansanmusiikkilainat syventävätkin mainiosti yleistä tunnelmaa, mutta myöskin tarjoavat vastapainon varsinaisille pitkille biiseille, jotka melodioista huolimatta ovat vauhdikkaassa tapahtumarikkaudessaan suhteellisen kaoottisia. Ja juuri tässä ristiriitaisuudessa piilee albumin hiljakseltaan avautuva kiehtovuus ja väkevyys.

Psykoma
Psykoma 7” EP
Wise Grinds

4

Kun tietää mitä tekee, mihinkään ei mene kauaa. Psykoman kansainvälinen kolmikko on muutamassa tunnissa rykäissyt tahoillaan kasaan niin musiikit kuin äänitykset eikä esikoisseiska kuulosta silti millään muotoa hutaisulta. Rapiassa kuudessa minuutissa ryskätään läpi mukavan jylhillä soundeilla yhtä monta grindaavaa death metal -riuhtaisua, joiden ote on samaan aikaan jännän rento että todella jämerä. Menisihän tätä lajia helposti enemmänkin alas korvista, mutta toisaalta taas tällaisen varsin perustavanlaatuisen mäiskeen intensiivisyys ja viehätys piilee juuri pienessä annoskoossa.

Shok Paris
Full Metal Jacket
No Remorse

2,5

Kolmella 80-luvun albumillaan Shok Paris saavutti kohtalaista mainetta US power metalin saralla, mutta on hajoamisensa jälkeen jäänyt alan kovimpien harrastajien palvonnan kohteeksi lähinnä kakkoskiekkonsa Steel and Starlight (-87) ansiosta.

Nyt 31 vuotta edellisestä studiolevystä palataan levytysrintamalle alkuperäisen laulajan ja kitaristin johdolla, mutta Full Metal Jacket ei sisällöllään nosta yhtyettä takaisin parrasvaloihin. Ote on kyllä oikeanlainen, mutta yleisesti ottaen liian latteaa, että ylipitkästä kokonaisuudesta jaksaisi isommin innostua.

Sick Urge
Structures of Domination LP
Puukotus-levyt

4,5

Kun bändi rysäyttää 15 biisiä yhteen moneen minuuttiin, on syytä asennoitua jo heti lähtökuopissa vastaanottajaksi henkeäsalpaavassa otsaanlyöntikilpailussa. Kotimaisella Sick Urgella on takanaan riittävän mittava treenikausi pienjulkaisujen parissa, että ensimmäisellä pitkäsoitolla se osaa ammattilaisen tavoin niin suorat, koukut kuin iskusarjojen rytmityksenkin juuri niihin paikkoihin, missä eniten tekee gutaa.

Trion harcore on suorastaan helvetillisellä intensiteetillä ja hypernopeudella soivaa hardcorea tai powerviolencea, jos määritelmillä haluaa erityisesti päteä. Pintapuolisesti tarkasteltuna älämölö voi kuulostaa kaoottiselta kohkaamiselta, mutta vähänkään korvia höristämällä on helppoa huomata, kuinka tiukasti, tarkasti ja jopa tarttuvasti orkan kappaleet on sävelletty, soitettu ja myös taltioitu. Teksteihinkin ladatun raivon sekä kuulee että tuntee ja onhan Rock Against Kekkonen -tyyliset nimet kaikessa kantaaottavuudessaan myös hauskoja ja oivaltavia.

Yksipuolinen iso vinyyli on formaattivalintana erittäin kuunteluystävällinen ja kustannustehokas. Tätä yllättävänäkin monipuoliseksi taivutettua lajia tuskin on mahdollista enää tiukemmaksi tiristää, ja epäilenpä, että tittelinviejää saadaan odotella tovi jos toinenkin.

Stygian Crown
Stygian Crown
Cruz Del Sur

3

Morgion ja Gravehill-jäsenistöä sisältävä Stygian Crown hehkuttaa esikoisensa olevan sekoitus Candlemassia ja Bolt Throweria. Ensin mainitun vaikutus kuuluukin ilmiselvänä yhtyeen eeppisessä doom metalissa, mutta vaikka taustat raskaana jyrisevätkin, ei tässä nyt olla kyllä kovinkaan lähellä lyijynraskasta death metal -lanaamista.

Laulaja Melissa Pinionilta löytyy upean laajat palkeet, mutta mestaruussarjaan nousemiseksi tulkintaan kaipaisi vieläkin enemmän syvyyttä ja sielukkuutta aivan kuten itse sävellyksiinkin. Nyt molemmat ovat vain hyvällä tasolla.

T.F.B.
Blastbeat Hangover Commando
FDA

3

Saksalainen maltaalle löyhkäävä grindihassuttelu ei lähtökohtaisesti lupaa kovinkaan hyvää, mutta onneksi Task Force Beeristä aka T.F.B. ei perseile musiikillisesti. Myllytys on soundeja myöten hyvinkin jämäkkää ja monipuolista kiitos niskan nakkeluun yllyttävien hidastempoisempien rässiosuuksien.

Yleinen sisäsiisteys tekee Blastbeat Hangover Commandosta helppoa ja viihdyttävää nieltävää, vaikka samalla siltä jää myös kaipaamaan hieman rujompaa jauhantaa. 19 biisiä ja 34 minuuttia on koko lailla myös maksimiannos mitä tällaista jaksaa nautiskella.

Trio Perkele
Censura LP
Omakustanne

3

Jostain klassisen susirajan tuntumasta tuleva himskattikolmikko on äitynyt promoamaan jo vuosi sitten ilmestynyttä esikoisalbumiaan vasta nyt, mutta sopiihan se tällainenkin menettelytapa jälkijättöiseen rockiin. Puhtaasti instrumentaalisena soivat kahdeksan raitaa soljuvat saumattomasti läpi levyn ja sekä raskaammat että synkemmät sävyt värittävät maisemaa laaksoiksi ja kukkuloiksi kepeämmän otteen ohessa. Hivenen liian etäiseltä ja ontolta kuulostavat soundit latistavat turhaan sävellyksiä, joista niistäkin uupuu ainakin näin levyversioina tarvittava transsimaista imua.

torstai 27. elokuuta 2020

Inferno #181/2020

Cloven Hoof
Age of Steel
Pure Steel

4,5

Jos koko 90-luvun kestänyttä taukoa ei lasketa, on brittiheviveteraani Cloven Hoof ollut aina olemassa. Ja kuten lukemattomia aikalaisiaan, suurempi tunnettavuus varsinaisesta suosiosta puhumattakaan on jäänyt aina saavuttamatta, vaikka eponyymi esikoisalbuminsa vuodelta -84 on teatraalisuutta ja okkultismia sekoittavassa tarttuvassa omaperäisyydessään kiistämätön NWOBHM-klassikko.

Vuosikymmenten varrella bändi on puurtanut eteenpäin ainoan alkuperäisen jäsenensä basisti Lee Paynen komennossa ja julkaissut maltillisen määrän levyjä, joiden taso on pysynyt yllättävänkin hyvänä. Tyylillisesti alkuaikojen salatieteiden luoma hämärä tunnelma on muuttunut aikoja sitten kohti vanhan liiton melodista heavy- ja power metalin ristisiitosta, jolla ei ole niin mitään tekemistä modernimman tuku-tuku-kikuloinnin kanssa.

Edellä mainitun hybridin hienoudesta Age of Steel on kerrassaan mainio esimerkki. Vaikka suurimmassa osassa sen biiseistä vasen jalka on riskisti Iron Maidenin tontilla, tönöttää oikea taas jämäkästi tyylillä nykyaikaan tuodussa, mutta silti ajattomalta kuulostavalta perinteisessä metallissa. Keskimmäinen raajoista taas sojottaa eeppisenä kohti korkeuksia kuin uhmaten nykyajan studiossa miesoletetuksi puleerattua silkkimunametallia. Erektiolääkkeillekään ei ole minkäänlaista tarvetta, kun riffit ja melodiat ovat näin tanakoita George Callin ollessa kerrassaan mainion esimerkki miehestä, joka osaa näyttää äänellään tunteensa ilman että olisi mikään säälittävä vinkuja.

Cloven Hoofin kahdeksas albumi nousee kertaheitoilla lafkansa piikkipaikalle ja diskografiassaankin palkintopallille.

Cro-Mags
In the Beginning
Arising Empire

2

Jenkki-HC:hen on aina kuulunut kovan luokan kyllästyttämä uhoaminen, mutta myös lihaksia pönkittämään sitä. Genren pioneerin Cro-Magsin paluulevyllä aiempaa laveampi musiikillinen muotokieli on edelleen miehekästä runttaamista, mutta kitaristien (Rocky George!) mukavia sooloväläytyksiä lukuun ottamatta koko touhusta puuttuu riskisti puhtia aina perin tavanomaisen latteasta riffittelystä lähtien. Perin kuvaavaa onkin, että albumin kärjeksi nousee loppupuolen rauhallista uhkaavuutta huokuva lähes kuusi minuuttia kestävä Between Wars -instrumentaali.

Cryptic Shift
Visitations from Enceladus
Blood Harvest

4

Cryptic Shiftilla on rutosti pokkaa, mutta myös taitoa sen tueksi. Harva albumidebytantti näet uskaltaisi säveltää avausraidaksi 26-minuuttisen järkäleen ja liittää perään ainoastaan kolme muuta raitaa, joiden yhteiskesto on taas vähemmän. Tästä omintakeisesta kokonaisratkaisusta britit selviävät kumminkin hämmentävän puhtain papereiden.

Kun musiikkityyliksi on valikoitunut vahvasti 90-luvussa kiinni oleva tekninen death metal, ei biisijakaumassa ole mitään ihmeellistä. Hämmästelyä sen sijaan riittää yllin kyllin, kun bändi tykittää katkeamattomana mutta sulavana virtana lukemattomia riffejä, osuuksia, temponvaihdoksia ja sooloja ilman että lopputulos olisi missään määrin sekavan oloinen tai aiheuttaisi nuottiähkyä. Kirsikkana kakun päällä on vielä aina ihanan pehmeästi koliseva nauhaton basso.

Bändin ulosanti ei ole erityisen brutaalia, muttei myöskään liian jatsia. Selkeimmin musiikki on kunnianosoitusta Pestilencen Testimony of the Ancients-Spheres -aikakaudelle, mutta herrat ovat epäilemättä kuunnelleet Cynicin mestarillista Focusiakin rutosti eikä vain robolauluefekteistä päätellen. Ja tässä yhteydessä Atheistin ja Deathin nimeäminen on myös lähes pakollista.

Visitations from Enceladus on levy, josta riittää ammentavaa todella pitkäksi aikaa.

Fer De Lance
Colossus EP
Cruz Del Sur

4

Kunnianhimoa Fer De Lancelta ei puutu, sillä vahvasti Bathoryn Hammerheart-Twilight of the Gods luoman perinnön jatkaminen tyylillä ei 30 vuoden jälkeenkään ole mikään helppo tehtävä. Hämmentävää kyllä, mutta amerikkalaiskanadalaistrio onnistuu heti kättelyssä kerrassaan mainiosti.

Jos suurin osa EP:n biisinelikosta onkin lähes suoraa ilmeisen esikuvansa imitointia karheimmat rosot poisviilattuna, osataan palettia myös laajentaa hienosti lisäämällä sävyjä ja vauhtia eeppisen heavy metalin suunnalta. Tällä simppelillä kikalla se onnistuukin luomaan kaivattua omaa ilmettään.

FM
Synchronized
Frontiers

3,5

Eri kivojen esikoisen uudelleenluennan Indiscreet 30 (2016) ja seuraajansa Atomic Generation (2018) jälkeen veteraanit jatkavat tutun samettisella AOR:llä myös uusimalla albumillaan. Juoksevaa kukkaishunajaa valutetaan lähes jokaisessa biisissä siihen malliin, ettei Briteissä tarvitse ainakaan toistaiseksi olla huolissaan pölyttäjien sukupuutosta.

Albumi on pullollaan tyyliteltyä kitarointia, yksinkertaisen tehokkaita kertosäkeitä, makeita stemmoja, kitkattomasta soljuvia sovituksia ja yleispositiivisuuden taustalla myös ripaus jos toinenkin haikeutta. Nämä ovat juuri niitä oikeita elementtejä, mistä hyvä ja mainiosti kuluvaan vuodenaikaan täydellisesti istuva aikuismusa koostuu. Kaikesta ihanuudestaan huolimatta Synchronized jää kuitenkin lopulta vain kepeäksi kesäromanssiksi, joka ei koulujen alkua näe.

Alkuhuuman jälkeen kappaleista ei kuitenkaan tahdo löytyä sellaista syvyyttä, joita tarvitsi suhteen vakavoitumiseksi. Osaltaan tämä johtuu siitäkin, että kokonaiskeston suhteen muuten ammattilaissoittajasetien harkintakyky on hieman pettänyt: tunti yksinkertaisesti on liikaa, etenkin kun loppupuoli tuntuu olevan ainoastaan perusvarmaa nättiä melodiaa eikä mitään muuta. Vaan eipähän näinkään hyvää levyä ole tässä genressä vielä tänä vuonna vastaan tullut.

Lord of Light
Morningstar
No Remorse

2,5

Kun power metal -perustuksiin yhdistetään runsas koskettimien käyttö, nätit melodiat ja ultrakevyt progeilu, on lopputulos helposti nieltävää ja ihan kivaa kevytmetallia pinnallisesta jeesustelustaan huolimatta. Vaikka yksinkertaisuus onkin kaunista, Morningstar-esikoisella sorrutaan jokaisella musiikilla osa-alueilla sellaiseen pikkukivaan näpertelyyn, että varsinainen sisältö jää ärsyttävällä tavalla turhan ohkaiseksi. Lahjoja ja näkemystä kun lähes kaikesta vastuussa olevalta pääjehulta vaikuttaisi olevan parempaankin.

Reactory
Collapse to Come
Iron Shield

3,5

Saksassa osataan kireä rässiräksytys ja tähän jatkumoon sujahtaa vaivoitta myös Reactoryn kolmas täyspitkä. Sen juuret on yhtä lailla niin historiassa kuin nykyajassakin ja tällainen hybridi jaksaa hyvin tehtynä miellyttää aina itseäkin. Maanmiehensä Dew-Scented oli tässä lajissa 2000-luvun alkupuoliskolla erityisen taitava eikä se ole suorana verrokkina kovinkaan kaukana siitä mitä Collapse to Comella kuullaan.

Vain hivenen yli puolen tunnin mittaisena kokonaisuus on kaikessa kiivaudessaan vallan kompakti, vaikka pitkälti samoin kikoin ja rakentein biisit ryskätäänkin läpi. Riffeissä on kumminkin kauttaaltaan ideaa ja yksinkertaiset kertosäkeet takoutuvat melko vaivattomasti kaaliin laulajan ärhäkällä, enemmänkin puhetta kuin laulua muistuttavalla tyylillä.

Kaikesta hyvyydestään huolimatta pieni korvien ja mielenkiinnon hyytyminen alkaa kuitenkin vaivata kalkkiviivaa lähestyttäessä, vaikka bändi pistääkin parastaan aivan kuin aina ennenkin kitaristit etunenässä. Tästäkin huolimatta Reactory polkaisee mainiosti käyntiin alkuvuoden ärreimmmät thrash-kinkerit.

Road Warrior
Mach II
Gates of Hell

3

Aussien kakkoskiekko on kaikessa hyvin toteutetussa perinnetietoisuudessaan napakka metallilevytys. Siltä löytyy kunnollisia riffejä, muutamasta kerrasta kaaliin jäävää tanakkaa tarttuvuutta, sopivan haastavia ja monimuotoisia sävellyksiä sekä näitä aikasen messevästi tulkitseva vokalisti.

Ja juuri hyvistä lähtökohdistaan johtuen Mach II:lta jää kaipaamaan vieläkin enemmän aivan kaikkea. Isompia korvamatoja, voimakkaampia laululinjoja sekä entistä terävämpiä koukkuja. Näin vankoille perustuksille kun saisi pykättyä korkeammallekin kohoavan palatsin.

Solitary Sabred
By Fire & Brimstone
No Remorse

2,5

Kun muotokieli on kaikin puolin kohdallaan, mutta toteutuksessa taas on omat puutteensa, lipsuu lopputulos keskinkertaisuudessaan lähellä ärsyttävää. Kyproslaisten Amerikan mallin power metalissa on kyllä mukavaa eeppisyyttä ja voimaa aina vokalistin kiljuntaa myöten, mutta sinällään mukiinmenevää melodiaa ja riffiä sisältävät biisit ovat sävellyksinä kankeita. Bändi yrittää aivan turhaan olla samaan aikaan sekä jämäkkä että haasteellinen unohtaen soljuvuuden, jonka tahdissa olisi helppoa fantasioida olevansa naisia ja tuoppeja kaatava kotibarbaari.

tiistai 23. kesäkuuta 2020

Inferno #180/2020

Bismarck
Oneiromancer
Apollon
3

Oneiromancer on perin harmistuttava levytys kaikessa yleisessä hienoudessaan. Sillä on mittaa todella sopivat reilu puoli tuntia ja mahtavan jykevät mutta samalla ilmavan lämminhenkiset soundit. Norjalaisviisikko osaa myös hyödyntää sujuvasti ääripäiden dynamiikkaa yleissoundin määrittävästä murjonnasta leijailuun. Myös satunnaisesti esille ponkaisevat vaikutteet niin black metalista, psykedeliasta kuin letkeän raskaasta stoneristakin istuvat kokonaisuuteen täysin luonnollisesti. Mutta nyt sutii kuin Arvo Kyyrölän traktori erihienossa elokuvassa Kuutamosonaatti.

Vääntöä levyltä kyllä löytyy riittämiin, mutta voima ei vaan välity kuin puoliksi kuulijalle. Tuntuu pikemminkin, että kyseessä on pikemminkin vielä linjaansa hienosäätävän porukan demo tai debyytti kuin toinen täyspitkä. Tästäkin ärsyttävästä puolitekeleisyydestään huolimatta musiikki on kaikessa yksinkertaisuudessaan sen verran kiehtovaa, että albumia huomaa kuuntelevansa putkeen helpostikin monen monituista kertaa.

Jospa seuraajallaan linja jatkuisi entisenlaisen mutkattomana, mutta rohkeammin syvemmälle viedyin irtiotoin, niin johan alkaa yhtye olla nimensä mukainen taistelulaiva.

Blood Star
The Fear EP
Shadow Kingdom
4,5

Jos Visigothin vanhakantainen power-heavy ei olisikaan säväyttänyt, niin kitaristinsa Jamison Palmerin tuore porukka Blood Star kannattaa painaa mieleen. Tämä kahden biisin EP kun lupailee ensi vuodenvaihteen tienoilla ilmestyvältä esikoiselta melkoisen paljon.

Niin vauhdikas nimikappale kuin keskitempoinen Tortured Earth kunnioittaa kaikessa yksinkertaisuudessaan perinteitä ollen samalla myös ajatonta. Solistimirkun ääni soljuu vallan mainiosti haikeiden melodioiden ja hyvien riffien mukana täysin oikeaoppisesti. Tässä haisee nahka ja denimi eikä muovi.

Elixir
Voyage of the Eagle
Dissonance
1,5

Toista paluutaan nyt tekevä Elixir on yksi niistä lukemattomista NWOBHM:n porukoista, joiden ura ei urjennut aikoinaan 80-luvun kahdella levyllä, eikä tuottoisalla 2000-luvun alkukymmenelläkään. Voyage of the Eaglen perusteella kummoistakaan toivoa ei ole tässäkään ajassa saavuttaa uutta ja laaja-alaista diggarijoukkoa oman lähiympäristön ulkopuolelta.

Bändi veivaa edelleen perusheavya, jonka vanhakantaiset juuret kuuluvat selkeästi. Koko touhussa on vaan niin aneeminen pohjavire, että edes jalka ei ala varovaisesta naputtamaan kappaleiden tahdissa. Tuotanto on kaikin puolin latteaa, laulaja vetää kapea-alaisesti ja niin innottomasti kuin aamun sanomalehteä lukisi ääneen ja biisien haikeus ja raskaus on sekin hyvin pintapuolista.

Viiden eri vuosikymmenen aikana julkaistut seitsemän Exlicir-täyspitkää ovat kahta lukuun ottamatta tulleet eri lafkojen kautta. Tämä jos mikä kertoo siitä bisneksen muutoksen lisäksi myös siitä, miten menneessä elävien senioreiden musapuuhastelujen yhdistäminen vanhojen vähäistenkin meriittien kantavuuteen uskomiseen on sekä taiteelliselta että kaupallisesta näkökulmasta erittäin hankala yhdistelmä.

Lucifer Star Machine
The Devil’s Breath
The Sign
2,5

Tatuointihihaisten Lucifer Star Machine -ukkojen ulkoinen habitus on kunnossa myös musiikissa. Melodiset punk rock -rallit rullaavat kepeän vaivattomasti ja suurilta osin myös hyvin tarttuvasti saaden kuulijansa tuntemaan, että aurinko paistaa ja kaikilla on hirmu kivaa. Ja varmasti yhtyeen keikalla pikkupöhnässä em. olosuhteiden vallitessa ei huolta huomisesta olisikaan.

Kun The Devil’s Breathille avaa tarkemmin korviaan, ei se vie kuin korkeintaan pikkurillistä palan. Liiankin nätin pinnan alta ei löydy sellaista syvyyttä, johon voisi sukeltaa ilman että pää kolahtaisi heti pohjaan. Uhottu korkeaoktaaninen rock’n’roll on lähinnä tankillinen 95E:tä, joka ei muuksi muutu vaikka muutamat fuckit sanoituksissa ilmoille heitetäänkin. Siksi kappaleet kuulostavatkin enemmän harmittomalta rallattelulta kuin hikipäässä rokkaamiselta.

Keveys ja iskevyys ei tässäkään genressä ole sinällään huono asia, mutta toimiakseen tosissaan vaaditaan hyvien biisien lisäksi esittäjiltään myös karismaa. Sitä Lucifer Star Machinella on vähemmän kuin sävellystaitoa ja noin puolet siitä mitä oikeasti tarvittaisiin. Ihan kivaahan tämä on, mutta mitä sitten?

Rekuiem
Time Will Tell RE
Dissonance
2

Pääasiallisesti brittiheavyn uusintapainoksisiin erikoistunut Dissonance tekee aina lähtökohtaisesti arvostettavaa kulttuurityötä, mutta reissue alun perin yhden demon ja singlen Requiem-nimellä vuonna 1980 julkaisseen bändin comebackin jälkeisestä debyytti on lähempänä turhaketta kuin tarpeellista. Kakkoslevyllehän tässä tietä toki pedataan, mutta odotukset sitä kohtaan ovat tämän näytön perusteella perin maltilliset.

Time Will Tell starttaa jämäkällä Nightmare-kappaleella ihan kiehtovasti, mutta klassiseen tapaan siinä sitten onkin koko levyn kovin kärki. Bändin heavy metal kun etenee kovin verkkaisesti ja innottomasti muuttuen lähes tukahduttavaksi junttapullaksi pian startin jälkeen. Suurin vika piilee aivan liian pitkissä kappaleissa, joista muodostuu bonus-biisin myötä myös ylipitkä tunnin mittainen kokonaisuus. Eikä Paranoidin coveroiminen levylle saakka ole ollut hyvä idea edes vuonna 2006.

Vaikka aivan ok-tason melodioista kuullaankin häivähdyksiä siellä täällä, voisi niissä olla enemmänkin syvempää koskettavuutta yleisestä intensiteetistä puhumattakaan. Tällaisenaan levy on liikaa todellisten setämiesten puuhastelua tekemisen palon ollessa pelkkä hiillos. 

Shitfucker
Sex with Dead Body
Hells Headbangers
3,5

Lukuisten splittien jälkeen Sucks Cocks in Hell (2013) saa seuraajan eikä bändin roiskima  punkahtavan irtonainen death/black/thrash-hybridirytke ole muuttunut mihinkään. Sounditkin kaikuvat kuin jostain em. debyytin hittibiisin Sex Dungeonin oven takaa.

Vaikka kieli onkin syvällä kannikassa aivan kaikessa visuaalista ilmettä myöten, on Shitfucker silti riittävän rasvainen välttääkseen kaiken vesittävän huumorimusiikin leiman. Nautittavan rivosta menostaan huolimatta sävellyksissä voisi silti olla vieläkin härskimpiä irtiottoja.

Solstorm
II
Apollon
2,5

En osaa sanoa onko vika henkilössä vaiko genressä, mutta lähes kaikki post-rock/metal on yli kymmenen vuoden kuulostanut parhaimmillaankin vain ihan kivalta ja vielä useammin päämäärättömältä haahuilulta. Solstormin kakkonen sattuu osumaan näiden välimaastoon.

Norjalaisten plussaksi laskettakoon perinteisen haikeuden rinnalla esiintyvä pahaenteinen ja psykedeelinen tunnelma sekä muutamat kivat ideat siellä täällä. Miinuksia taas ovat kappaleiden voimalla iskevien loppuräjähdyksien puute ja musiikista dynamiikkaa syövä lattea soundimaailma.

torstai 21. toukokuuta 2020

Inferno #179/2020

Angerot
The Divine Apostate
Redefining Darkness
3,5

Lähtökohtaisesti The Divine Apostate on kiinnostava ja pitkälti myös sisällöllisesti hyvä levy. Kiitos HM-2-pedaalin kitarasoundi pörisee mukavan lämpimästi ja velkaa ollaan ihan selkeästi musiikissakin 90-luvun ruotsalaiselle death metalille. Morbid Angelinkin voi aika huoletta myös mainita, sillä sen verran tutun jylhiä kohtia löytyy myös maanmiestensä kakkoskiekolta.

Angerotin kunnianhimoinen ja osin lähes kokeellinen tapa tiputella hyvin maltillisesti jyräyksen sekaan sekä orkestraatioita että melodia- ja soolokudelmia kuulostaa tyylikkäältä. Siltikin takaraivossa pyörii albumin koko 37 minuutin keston ajatus siitä, että näinkin näkemyksellisillä kavereilla olisi ollut varaa tiristää vieläkin enemmän musiikista irti.

Atavisma/Void Rot
Split
Everlasting Spew
3

Atavisma ja Void Rot ovat hyviä kimppakumppaneita keskenään, koska ne lähestyvät painostavasti vyörytettyä hidasta lanausta eri suunnista aina maantieteellisistä sijainneistaan lähtien.    Puolituntisen yhteisjulkaisun avaavat fransmannit kun ovat enemmän kallellaan mm. amerikkalaiseen death metalliin siinä missä sen päättävät jenkkiläiset taas ovat kalmaisuudessaan tuomitsevampia vanhan mantereen malliin.

Paperilla hyvinkin erilaisista lähtökohdistaan huolimatta eroavaisuudet eivät käytännössä ole kuuloelimissä kovinkaan suuria ainakaan mitä tunnelmaan tulee. Atavisman riffit ovat vain selkeästi death metalia mutta hidastempoisena siinä missä Void Rotin kielisoittimista lähtevät sävelet ovat hahmottomampaa sahausta. Jos kappaleet seuraisivat toisiaan vuorovedoin, olisi kokonaisuus silti tasapainossa, mutta esittäjien raja taas hämärtyisi entisestään.

Sekä tyylikirjojen että itse biisien yhteneväisyys on sekä etu että haitta. Vaihtelevuutta on sen verran vähän, että enemmän levystä pitää lopulta sen sisältämän äänimaailman ja tunnelman kuin itse kappaleiden takia. Mikäli aivot saisi napsautettua ambient-moodiin, splitin kuuntelu julmanjylhänä äänimaailmana olisi hivenen palkitsevampaa.

Bombs of Hades
Phantom Bell EP
Black Lodge
2,5

Crust punkin räimimisestä death metaliin ja siitä vielä doomahtavamman rokin suuntaan ajautunut Bombs of Hades on nyt alkanut haista hipille tai sitten kyseessä on vain uudelle lafkalle tehty pelinavaus ja välityö EP-formaatissa.

Kaksi omaa biisiä ovat lähinnä letkeäpoljentoista ja leijuvaa Motörheadia, jotka kuulostavat kuitenkin paremmalta ideatasolla kuin käytännössä. Samaan kuvaukseen ja lopputulokseen sopivat tulkinnat 60-70-lukujen taitteen alkuperäisistä Flower Travellin’ Band ja Townes Van Zandt -biiseistä, joista jälkimmäinen on cover-muodoltaan silkkaa Orgasmatronia.

Phantom Bellin ongelmana on puolivillaisuus. Se ei ole tarpeeksi rouheaa ja röyhkeää death’n’rollia, muttei myöskään sukella riittävän syvälle psykedeelisiin sfääreihin.

Collision
The Final Kill EP
Hammerheart
2,5

Joutsenlauluksi jäävällä EP:llään Collision tikkaa seitsemän biisiä varttiin. Vauhdinpidosta voi aina antaa plussaa, mutta tällä kertaa se on kuitenkin hollantilaisten thrash-grindcore-hybridin kompastuskivi. Rässeimmillään riffeistä katoaa liiallisen vauhdin myötä raastavaa energisyyttä ja grindatessaan meininki ei taas ylly tarpeeksi holtittomaksi heilumiseksi. Parhaimmillaan yhtye onkin selkeästi hitaammissa osuuksissa, mutta liian sisäsiistit soundit niistävät niistäkin turhaan tehoja. Live-musiikkiahan tämä selkeästi olisi ollut.

Feastem
Graveyard Earth LP
Lixiviat
4,5

Kun bändi pikatulittaa ilman taukoja 15 biisiä reiluun 20 minuuttiin näinkin imakasti, ei voi kuin todeta että kiitos ja morjes, saanko lisää? Jos kyyti onkin huimaa, julkaisutahti taas ei. Edellisestä mainiosta Avaritia Humanae täyspitkästä kun on ehtinyt vierähtää jo seitsemän ja Teethingin kanssa tehdystä splittiseiskastakin neljä vuotta. Vaan ehkä juuri tästä hitaasti kiiruhtamisesta johtuen hyviä ideoita ja asioiden paskasta tilasta kumpuavaa vakuuttavaa raivoa ehtii kasaantua näinkin suuret määrät.

Homman nimi on erittäin tiukasti vedetty ja vahvasti hardcoretettu grindcore, josta on karsittu kaikki ylimääräinen pois. Ja siltikin kappaleisiin on saatu ujutettua vaihtelevuutta ja jopa melodioita suorastaan hämmentävä määrä ilman että lopputulos olisi kuitenkaan musiikkia nyhveröille. Huutokielikin vaihtuu englannista suomeen ja takaisin saumattomasti, vaikka normaalisti moinen päättämättömyys ilmaisun suhteen onkin lähtökohtaisesti hieman ärsyttävää. 

Jo aiemminkin hyvin toimivaa konseptia on kiristetty ja muokattu juuri niiltä osin, mitä aiemmin kritisoin. Nyt musiikin otsasuonet pullottavat riskirajoilla ja lärvikin punoittaa kuin Sauna-Timolla konsanaan tuoden aiemmin kaipaamaani ekstravimmaa ilmeeseen. Vanhan koulukunnan rosoa ja visvaa ei jää levyltä kaipaamaan, kun kirurgintarkka toiminta tekee laakista vainaan.

Kauhu
Anomalia MC
Caligari
4

Ensimmäisen julkaisunsa puskista pihalle pukanneen Kauhun takaa löytyy useista eri alakulttuurimusiikin yhteyksistä löytyvää tekijämiestä, joten niin formaatissa, tyylilajissa kuin laadussakaan ei varsinaisesti ole mitään kummasteltavaa. Ainoana hämmästelyn aiheena on korkeintaan trion kyky naittaa yhteen ahdistunutta synkkyyttä suomalaiseen 82-hardcoreen, mutta kuitenkin niin, että lopputulos on lähempänä tätä päivää kuin menneisyyttä.

Tokihan soundi Anomalia-kassuminarilla on jostain toispuolisesta kaikuvan rupinen kuten asiaan ja esikuvien vaikutuksesta kuuluu, mutta samalla se on juuri oikeanlaisen raivokas aivan kuten itse kappaleetkin ovat. Pääasiallisesti reilun parin minuutin vauhdikkaisiin repäisyihin on silti saatu piilotettua kaikenlaisia veikeitä jippoja, jotka paljastavat itsensä kunnolla vasta ajan kanssa. Niin rässääminen, rokkaaminen kuin jopa post-punkkiminen ovat kaikki sulassa saumattomassa sovussa osana kokonaisuutta.

Anomalia on nimensä mukainen julkaisu: poikkeava ja epätavallinen ilmiö, josta ei kuitenkaan ole aineksia katteettomaan hypeen. Siihen Kauhu on aivan liian aito, energinen, likainen ja kulutusta kestävä. 

Lord Vigo
Danse De Noir
High Roller
4,5

Kun sakemanni kyllästyy tekemään sanoituksia fantasia-aiheista, joissa maaginen hevonen nojaa miekkaan, siirtyy hän luontaisesti retro-scifiin. Tästä johtuen Lord Vigon kolmannella levyllä on ihan omanlaisensa erikoinen mielentilaan ja sitä myötä suhtautumiseen vaikuttava lähtökohta, etenkin kun musiikkinsa on sekoitus kaihoisan eeppistä vanhan koulukunnan heavy metallia ripauksella Candlemassin Epicus Doomicus Metallicusta.

Danse De Noir on konseptilevy, jonka suurin vahvuus piilee sen tunnelmassa eikä niinkään varsinaisesti sävellyksissä tai teknisessä suorittamisessa. Lyhyet välisoitot yhdistettynä pitkähköihin biiseihin syventävät kokonaisuutta monipuolisuudellaan ja niin kappaleiden välillä kuin sisälläkin on hyödynnetty samaa dynamiikkakikkaa. Myös tuotannolliset seikat tukevat musiikkia mainiosti, sillä soundi on samaan aikaan sekä ajaton, ilmava että jämäkkä kiitos jykevän pintaan sopivasti nostetun basson.

Pitkästä aikaa vastaan on tullut julkaisu, joka kietoo pauloihinsa kyynistyneemmänkin kuulijansa, jos vain kiinnostusta uutta musiikkia kohtaan löytyy vähäänkään. Seuraava vaihe onkin sukeltaa pää edellä koko tarinaan fyysinen tuote käsissä ja kuulokkeet korvilla. Syvyyksistä ja korkeuksista löytynee vielä enemmänkin ammennettavaa.

Ocean Chief
Den tredje dagen
Argonauta
2,5

Siinä missä tämän tuoreimman albumin edeltäjä Universums härd (2014) petrasi Stenistä (2013), on hidasta julkaisutahtiakin pitänyt Ocean Chief nyt taantunut kirveen terän ja varren verran tylsemmäksi. Biisit ovat jälleen pidentyneet kymmenen minuutin tienoille ja ylikin tempon hidastuessa sekä sävellysten minimalisoituessa. Lopputulos on kyllä edelleen tinkimätöntä ja vähän huuruistakin, mutta samalla lyijymeren aallonhuiput jäävät matalalle tasolle.

Ongelma kiteytyy kokonaisuudenkin kannalta parhaiten levyn pisimpiin kuuluvassa Dimension 5 -päätöskappaleessa, joka on samalla tunnin mittaisen CD-version bonusraita. Myrsky ei nouse edes vesilasissa isommasta ämpäristä puhumattakaan ja katse alkaa hamuilla kuvitteellista Leijona-kelloa ranteessa.

Orbiter
The Deluge EP
Omakustanne
3

Orbiter on malttanut hieroa linjaansa viiden vuoden ja kolmen sinkun ajan ennen kuin se tunsi olevansa valmis julkaisemaan ensimmäisen pidemmän levynsä ja vieläpä reteästi vinyylinä. A-puoliskoa kuunnellessa kuitenkin tuntuu, että maltti olisi ollut valttia. Avausraita Bone to Earth raahustaa vaisunoloisesti ja psykedeelisemmän instrumentaaliseuraajansa Astral Racerin fuzz-pörinäjamittelu ei oikein tahdo istua tyyliin.

Kääntöpuolella helsinkiläisviisikko on selkeästi enemmän kotonaan väkevästä Black Sabbathin katkusta huolimatta tai juuri siitä johtuen. Orchidsin letkeä ja vauhdikkaaksi yltyvä groovailu on silkkaa Supernautia, mutta komeuden kruunuksi nousee yli kahdeksan minuuttinen päätös In Echoes, jonka hidas ja raskas huuruilu on kerrassaan mallikasta.

Treurwilg
An End to Rumination
Omakustanne
3

Death metalin rujoutta ja doom metalin raskautta on yhdistelty omaksi genrekseen jo 30 vuoden ajan. Nykyään melankolialla ja melodioilla kuorrutettu laahustus on alkanut Suomessa vedota isompiinkin massoihin, mutta Treurwilgin pelkistetty ja hyvin 90-lukulainen doom-death lienee silti vähän liian karua monille.

Ja juuri paluu tyylilajin alkujuurille viehättää kakkoslevy An End to Ruminationilla kaikessa yksinkertaisuudessaan. Lähemmäs 10 minuuttia ja ylikin menevät, hennoilla kosketinmatoilla väritetyt hautajaishymnit sisältävät kaikki peruskikat rauhallisesta tunnelmoinnista vyörytykseen ja puheosuuksista ärjyntään aivan kuten kuuluukin. Tinkimätön omakustanteisuus tuntuukin tässä tapauksessa olevan pelkkä etu.

tiistai 21. huhtikuuta 2020

Inferno #178/2020

Dool
Summerland
Prophecy
4

Lähemmäs 20 vuoden Infernon aktiivipalveluksen aikana olen antanut alle yhden käden sormien verran vitosia. Doolin vuonna 2017 ilmestynyt Here Now, There Then on yksi näistä harvinaisuuksista, jolle edellisenä vuonna julkaistu mestarillinen joskin merkillinen 12” sinkku oli jo pedannut tien selväksi. Nyt ilmestyvän kakkoslevyn kohdalla yritettiin puolittain samaa kikkaa vain sillä erotuksella, että paria tuumakokoa pienemmän vinyylisinglen A-puoliskolla oli Killing Joke -coveri, joka vähemmän yllättäen ei Summerlandilta löydy.

Debyytiltä kuului lähes käsinkosketeltavan vahva maaginen ja mystinen tunnelma, joka nyt on osittain poissa ja toisaalta taas mukautunut eri suuntaan. Nimensä mukaisesti musiikki on kaikessa raukeudessaan ja valoisuudessaan kesäisempää, mutta ilmapiiriltään silti kaikkea muuta kuin pintapuolisen kepeää. Aiemmat kytkökset The Devil’s Bloodiin alkavat jäädä myös biiseissä pikkuhiljaa enemmän taustalle, vaikka samoista lähtökohdista ammentaminen tuleekin varmasti aina ja ikuisesti kuulumaan Doolissa.

Niin ihastuttava kuin Summerland on sekä ajatuksena että musiikkina, se tuntuu kuitenkin kiusoittelevan enemmän kuin mitä lopulta antaa. On tosin pieni mahdollisuus, että suurempaan valaistumiseen levyn suhteen vaaditaan huomattavasti enemmän aikaa ja paneutumista. Todennäköisempää kuitenkin on, että lähes täydellisen julkaisun jälkeen pelkkä maallinen kovuus ei  enää oikein riitä.

Kantamus
Mun herkkyys ajaa pahatkin pois EP
Suspected of Arson
4

Pelkkiin nimiin perustuva ensivaikutelma oululaisesta Kantamus-bändistä vie todella syvälle lepikkoon. Kyse on aivan muusta kuin minkäänlaisesta emoilusta tai vuosituhannen vaihdetta dominoineesta Suomi-metallista, jonka jälkijunassa oli jos vaikka minkälaista todella vaivaannuttavaa yrittäjää. Nimihirviö-EP paljastuu heti alkutahdeista lähtien vakuuttavan angstiseksi sekä repivän äänekkääksi osoittaen jälleen kerran, kuinka idioottimainen kuuntelematta paskaa -asenne on.

Noiserockin riipivyys on aina viehättänyt, mutta montaa biisiä sitä ei koskaan ole jaksanut kuunnella miltään yhtyeeltä. Kantamuksen ote ko. genreen ei ole puhdasoppinen ja juuri siksi se kuulostaakin sekä kiehtovalta että vaikuttavalta. Bändi myllyttää varttituntiin viisi biisiä noise rockin ja hardcoren yhdistelmää, josta löytyy myös sludgesta tuttua hitaampaa raastamista. 

Seoksessa ei sinällään ole mitään kamalan mullistavaa, mutta trion helposti kuultavissa oleva vahva visio tekee musiikista ja sitä myötä kokonaisuudesta mainion. Veikeästi rullaavissa nihilistisimmissäkin kappaleissa saksofonin töräyttelykin on täysin luonnollisen kuuloisella paikallaan ja parista minuutista lähes tuplasti pidempiin löytyvät kestot tuovat nekin sopivaa vaihtelua. Ja kun terävät ja ilmavat soundit ovat nekin just eikä melkein kohdallaan, on täysin perusteltua puhua vuoden kovimmasta yllättäjästä. 

Profanator
RE Fallen
F.D.A.
2

Delta Force II:n lanseeraama kehitysmaahevi on terminä riemastuttava aivan kuten tätä lajia tyypillisesti edustavien etelä-amerikkalaisten bändien musiikillinen riehakkuuskin. Meksikolaisen Profantorin neljännellä levyllä on täysiveristä thrash-kohkaamista niin ikään riittämiin ja tämän vetovoimaan uskoo F.D.A. julkaisemalla sen uusiksi kaksi vuotta alkuperäisen version jälkeen.

Fallenin kiivastempoinen ja kumeasoundinen rytyytys on kuitenkin siinä määrin päämäärätöntä hosumista, että hittejä ei tule. Totaalinen tympääntyminen vain kasvaa ylipitkän levyn loppupuoliskolla, johon pisimmät vetäisyt on vielä sijoitettu mukaan lukien sovitustajun ulottumattomiin karannut yli 10 minuuttia kestävä päätösbiisi.  

Ruin Lust
Choir of Babel
20 Buck Spin
2,5

Ruin Lustin kolmannen levyn suhteen tapahtuu pikaromanssi, joka alkaa heti avauskappaleessa The Choir of Babelissa, mutta joka lerpahtaa jo ennen seuraavan loppua. Jenkkinelikon jostain syvältä luolastoista ylöspäin maan kamaraa kohti vyöryvä eläimellinen sotapeto vaikuttaa aluksi julman kiinnostavalta vastustajalta. Hyvin pian huomaa kuitenkin sen rusikoinnin tehon hukkuvan liiaksi kaoottiseen melskaamiseen, vaikka levyllä ei mittaa ole viittä biisiä ja puolta tuntia enempää. Death metalia yhden yön hieman rajummista jutuista pitäville.

Slaughter Messiah
Cursed to the Pyre
High Roller
3

Slaughter Messiah on valmistellut itseään täyspitkän julkaisuun toistakymmentä vuotta ja tämä aika on käytetty reenaamalla kahdella demolla ja kolmella EP:llä. Perusasiat kuten musiikillinen linja onkin saatu timmiin kuosiin, mutta tästäkin huolimatta porukka tuntuu Cursed to the Pyrellä haukanneen hivenen liian ison palan kuin mitä pystyy nielemään.

Belgien mustasävytteinen heavy-thrash käy hyvillä kierroksilla ja rullaavuuttakin löytyy. Alkupuoliskon biisit ovat silti liiaksi vain muutaman tempun Brabantinhevosia, keskimäärin reilusti yli 5 minuutin mitat vain korostavat. Loppupuoliskolla kikkoja alkaa löytyä pakista enemmän, mutta eivät nekään onnistu nostamaan koko levyä hyvää keskitasoa korkeammalle.

Smoulder
Dream Quest Ends EP
Cruz Del Sur
3

Vuosi sitten ensilevynsä tähän maalliseen maailmana pukannut Smoulder kertoo runollisesti päättävänsä yhden aikakauden tuoreella EP:llään. Tosiasiallinen syy lienee on kumminkin takoa jo mukavasti lämminnyttä rautaa ja ostaa lisäaikaa kakkosen tekemistä varten. Vaan mikäs siinä, kun kuuden biisin käytännössä albumimittainen minari on täynnä relevanttia sisältöä.

Kaksi uutta biisiä, Manilla Road -lainaversio sekä kolmen biisin ensimmäinen ja ainut demo osoittavat koostetusti hyvin, mistä bändi on lähtenyt ja mihin se on päätynyt. Vaan kuten debyytilläänkin, oikeanlaisesta ja vankoista lähtökohdistaan sekä Sarah Annin pätevästä tuomioluvusta huolimatta siltä puuttuu edelleen sellaista eeppisyyttä ja voimaa, jonka syleilyyn haluaisi todella heittäytyä.