Inferno #226/2024

Concrete Winds
Concrete Winds
Sepulchral Voice
4

Concrete Windsin musiikkia kuvailtaessa on liki mahdotonta olla mainitsematta kaoottisuutta, vaikka se samanaikaisesti onkin tiukasti soittajiensa näpeissä. Aggressiivisuus ja jopa suoranainen väkivaltaisuus on myös olennainen osa hätäisellä tutustumisella primitiivipurskeilta vaikuttavia kappaleita, vaikka kunnolla musiikin pieksettäviksi antautuminen osoittaakin pinnan alla piilevän paljon enemmän.

Äärimetalli on usein terminä turhan ympäripyöreä eikä se useimmissa tapauksissa edes ole kovinkaan äärimmäistä, mutta tässä tapauksessa se on vallan hyvin istuva. Samalla territoriollahan tässä ollaan Conquerorin tai Revengen kanssa, mutta suomalaiskaksikon lähestymistapa niin black metalilla kuin grindcorellakin repivämmäksi sävytettyyn death metaliin on tarkemmin suunnatumpaa ja siksi myös julmempaa.

Eponyymi kolmosalbumi on joka suhteessa tuttua jatkumoa edeltäjilleen vain pienin variaatioin. Tosin kitarointi on viety sooloja myöten entistäkin syvemmälle sekasortoiseen hulluuteen tavalla joka saisi Slayerin Kerry Kinginkin kateelliseksi. Vaikeasti hahmoteltavan levyn tuhovoimaisuudessa on jotain oudolla tavalla kiehtovaa, mutta toisaalta lauloihan hardcore-yhtye Cadgers osuvasti jo yli 40 vuotta sitten tämän maan kaipaavan kaaosta.

Deceased
Children of the Morgue
Hells Headbangers
4,5

Deceased on hämmentävä bändi. Lähes kolmekymmentä vuotta sitten ilmestyneestä ja nykyisen tyylinsä sementoineesta kakkoslevystään The Blueprints for Madness lähtien sen taso ei ole notkahtanut tippaakaan, jos mukaan lasketaan ainoastaan omaa materiaalia sisältävät studioalbumit. Eivätkä moninaiset pienjulkaisukokoelmat sekä lainalevytykset nekään olennaisesti huonompia ole.

Bändin konseptikin on pysynyt julkaisu julkaisulta identtisenä, kauhutarinoita säestettynä yhtyeen alkuaikoihin viittaavan death metalilla karhennetun heavy metalin säestämänä. Lähtökohdat ovat siis pitkälti samat kuin King Diamondilla, mutta niin musiikillisesti kuin sanoituksellisesti Deceased on astetta alkukantaisempaa ja kauhuleffojen tavoin valtavirran ulkopuolella lymyävää laadukasta kulttikamaa, joka tuo siihen oman lisäkiehtovuutensa.

Yksikään uusi tuotoksena ei pysty yllättämään millään muotoa, mutta jääräpäisestikin toimitettu ja samalla kaikista helpoimpia ratkaisuja kaihtavat sävellykset ovat aina yhtä energisesti toimitettuja ja tasaisen hyviä. Yhtyeen vahvuus on kuitenkin sen omintakeinen kyky luoda kuuntelua vaativia mutta sitä myös kestäviä vahvoja kokonaisuuksia hitittömistä yksilöistä. Children of the Morguessa yhtyeen death metal from the grave -slogani kiteytyy lähes täydellisesti levyn sanoituksellista aihepiiriä myöten.

Mean Mistreater
Razor Wire
Dying Victims
3

Ura on urjennut rivakkaan Mean Mistreaterille, sillä vain vuoden ikäisen porukan esikoistäyspitkä julkaistaan jo nyt ja vieläpä tämän lajin asiaan vihkiytyneen Dying Victimsin toimesta. Linjaakaan ei ole sen kummemmin alettu testaamaan kuin yhdellä edeltävällä singlellä, joka sekin on toki levylle päätynyt.

Vaan mitäpä tuota suotta alkaa liiemmin hakea ja hieroa, kun hyvin ytimekkään mittaiseksi jätetyn Razor Wiren perusteella staili on heti kättelyssä hallussa vallan mukavasti. Yhtyeen retrosti rokkaava heavy metal rullaa läpeensä rennosti ja yksilöistä löytyy kelpo riffiä ja melodiaa riittämiin joskin ilman selkeitä iskusävelmiä. Ja mikä tärkeintä, sopivasta rosoa sisältävä ote musiikin toimittamiseen aina solisti Janiece Gonzalezin intensiivistä tulkintaa myöten on ehtaa tavaraa ja kaukana kivaksi puleeratusta.

Teksasilaiset ovatkin heti lähtökuopissa oikean ja hyvän musiikin asialla. Todennäköisin kohderyhmä onkin hieman varttuneempi väki, mikäli vain tulokkaille haluaa antaa edes mahdollisuuden liian usein enemmäkseen vanhoilla meriiteillä ratsastavien ja vääjäämättömästi kohti eläkettä köpöttävien ”legendojen” hehkutuksen ohessa. Pidän täysin mahdollisena, että ajan ja kokemuksen karttuessa Mean Mistreater petraa jokaisella osa-alueella noussen selkeästi korkeammalle arvoasteikossa, vaikka valitsemansa tyylilaji erityisen haastava onkin.

Oxygen Destroyer
Guardian of the Universe
Redefining Darkness
4,5

Kaijū-teemastaan huolimatta nyt ei leikitä, vaan ryskätään niin että koko kroppa saa tasapuolisesti osansa kuin olisi sukkaan tungetulla saippuapalalla hutkittu. Levytyssaagassaan kolmanteen isompaan päässeen Oxygen Destroyerin death-thrash on kaikessa hurjuudessaan sen verran kiihkeää, että ensikosketus jättää albumista jopa hieman yksioikoisen vaikutelman.

Alkuhämmennyksestä toipuu kuitenkin pian ja Guardian of the Universen totaalisen riffimyrskyn huomaa kuljettavan mukanaan myös messevän intensiivisiä sooloja, raivokasta vesikauhuisen rakkikoiran räksytystä muistuttavaa ääntelyä sekä tietty rumputulta, joka taatusti saa vähintäänkin vertauskuvallisesti säleet lentämään kapuloista ja kalvot painumaan kuopille.

Vaikka henkeäsalpaava raivoaminen onkin kappaleiden tunnusmerkki, jota vielä mentaalipuolella vahvistavat entisestään ei aivan Nilen mittoihin yltävät nimeämiset ja sopivan ytimekäs reilun puolen tunnin kesto, osaa yhtye kuitenkin antaa vähäisissä määrin armoa juuri oikeissa kohdissa. Juuri tällaiselta tinkimättömyyden ja taidokkuuden yhdistelmältä kaikenlaisen rajumman metallin tulisi kuulostaa haudaten alleen turhanpäiväisen mussutuksen kaikenlaisesta omaperäisyyden puutteesta.

Tässäpä levy, joka sopii kaikille muille paitsi koska minä haluan -tyyppisille hapen tuhlaajille.

Tzompantli
Beating the Drums of Ancestral Force
20 Buck Spin
3

Tlazcaltiliztli-debyytillään (2022) yhä sykkivän sydämen lähes rinnasta kaivanut Tzompantli möyrii kakkosellaankin jylhästi. Milloin puhdasverisemmin melankoliaa tihkuvaa doom-deathia ja toisinaan taas hidastempoista death metalia.

Manausta ja muinaista eteläamerikkalaista rituaalirytmiikkaa on yhä mukana muutamassa kohtaa sekä luomassa että synkentämässä tunnelmaa, mutta yleisesti ottaen yhtye tuntuu samaan aikaan sekä taantuneen että kehittyneen. Stagnaatio kuuluu lähinnä oman ilmeen hailakoitumisena samalla kun musiikkiin on tuotu monipuolisempia sävyjä. Jatkossa jää kuultavaksi, tukahduttaako liika sivistys jälleen alleen kiehtovamman alkuperäiskulttuurin.

Wharflurch
Shittier/Slimier
Dawnbreed/Gurgling Gore
2,5

Viiden vuoden olemassaolonsa aikana Wharflurchilta on tullut aimo nippu erilaisia pienjulkaisuja ja näistä tehtyjä kokoelmia, mutta vain yksi täyspitkä. Onkin siis täysin loogista julkaista diskografian jatkoksi pöytälaatikkoon unohtunutta demomateriaalia, etenkin kun yhtyeellä ei tällä hetkellä ole edes keikkailevaa kokoonpanoa.

Yhtyeen tyyli on sammaleelle löyhkäävässä hetteikössä tarpomista muistuttavaa doom deathia, mutta kokonaisuutta keventää osin rivakampi ja toisaalla taas pääjehun itsensäkin mainostama kokeellisempi eli psykedeelisempi lähestymistapa. Kun genren undergroundimpaa laitaa edustavat rosoiset biisit ovat kaikkea muuta kuin siistiin goottireleisiin puettuja ahdistusvirsiä, korostaa vaikutelmaa entisestään myös ohkaisempi joskin soiseen linjaan uppoava demotason tuotanto.

Vähemmän yllättävästi jo pelkistä lähtökohdistaan johtuen Shittier/Slimier on hajanainen kokonaisuus. Sen tasaisesta massasta ei kunnolla erotu edukseen kuin heti kättelyssä härskisti Entombedin tutuksi tekemää Left Hand Path -synapimputusta lainaava Enochian Curse sekä levyn kepein ja aidosti huuruisin kymppiminuuttinen From IXXX to XBBB. Sojahtaahan se tämäkin julkaisu varmasti harvalukuisten fanipoikien kokoelmiin, mutta todennäköisesti se toimii paremmin johdatuksena yhtyeen varsinaisiin julkaisuihin.

Inferno #203/2022

Aivolävistys
Oma illuusio
Off
2,5

Hardcoreakin voi tehdä monella eri tavalla ja jyväskyläläisten valinta on aina ollut soittaa sitä punk-henkisesti melodioita viljellen. Sanoituspuolella ollaankin sitten sivallettu parhaimmillaan hykerryttävän suoraviivaisesti ja terävästi erilaisten ongelmien suuntaan kaiken maailman fasistien, kansallissosialistien ja riistokapitalistien ollessa erityisinä maalitauluina. Tällä saralla mikään ei olekaan muuttunut pitkäksi venyneen ja hajoamisenkin sisältäneen tauon aikana.

Oman illuusion 12 biisiä ovat vaivattomasti kulkevia ytimekkäitä repäisyjä kuten aina ennenkin. Soundi on tuttu ja turvallinen, mutta näin viidennellä levyllä sitä olettaisi tai ainakin toivoisi kuulevansa entistäkin raisumpaa tai ainakin intensiivisempää otetta. Ei kappaleiden laadusta voi nytkään varsinaisesti valittaa, mutta turhan monesti niin melodioissa kuin riffeissä olisi terävöittämisen varaa.

De facto -standardien mukaisesta kokonaisuudesta erottuvat selkeästi edukseen vain Ajatuksia ja rukouksia sekä nimikappale levyn päätöksenä. Teksteissä ei vastaavaa itsensä turhan helpolla päästämistä sentään ole kuultavissa.

Bedsore/Mortal Incarnation
Split
20 Buck Spin
3

Tässäpä kimppajulkaisu, jossa sisältöä ei ole kuin kaksi biisiä, mutta kuunneltavaa päälle puoli tuntia ja sisäistettävää monin verroin pidemmäksi ajaksi. Pituuden lisäksi kappaleiden yhdistävä tekijä on death metal, mutta molemmat yhtyeet lähestyvät genreä varsin eri vinkkeleistä eikä kummankaan lähtöpiste ole se kaikista perinteisin.

Italian Bedsore on kaksikosta haahuilevampi, mutta toisin kuin kappaleen Shapes from Beyond the Veil of Stars And Space nimestä voisi luulla, ilmapiiri ei nouse kovinkaan toismaallisiksi. Eepoksessa riittää runsaasti osioita, joissa tunnelmoidaan verkkaisesti kosmisuutta tavoitellen, mutta kokonaisuutena sävellystä vaivaa liiallinen fokuksen, näkemyksen ja kunnianhimon puute.

Mortal Incarnationin In the Perpetual Torment of Recurrence on taas sekä julmuutta että jylhyyttä yhdistävä vanhakantaisempi doom death -vyörytys, joka massiivisesta mitastaan ja kaoottisista elementeistään huolimatta on kavereitaan intensiivisempi ja yhtenäisempi. Toinen samanmoinen japanilainen järkäle perään olisi todennäköisesti liikaa, mutta tällaisenaan se on mielenkiintoinen teos, joka sekä nostaa että tiivistää koko splitin hyvälle tasolle.

Besieged
Violence Beyond All Reason
Unspeakable Axe
3

Vuonna -85 Music For Nations lanseerasi Speed Kills -kokoelmalevyjen sarjan, joista osa neljä Speed Kills...But Who's Dying? (1989) oli itselle hyvin merkittävä esitellen tuon ajan kuumimmat ja kovimmat mättöorkat. Osa toki oli jo tuttuja kaikille alanharrastajille ja loppuja yritettiin puskea isommaksi. Tuplakokiksen nimessä esitetty relevantti kysymys ponnahti mieleen Besiegedin kakkoskiekkoa kuunnellessa. Vauhtia piisaa, mutta tuleeko raatoja?

Pitäähän death-thrashissa vauhtia olla, sehän on selvä, eivätkä kanadalaisten nopeudet edes nouse naurettavalle tasolle. Laadukasta venkoiluriffittelyä piisaa ja otteessa on omaa aggressiivista ilmettä, mikä tekee erittäin ytimekkäästä 27-minuuttisesta Violence Beyond All Reasonista hengästyttävän muttei tylsistyttävän vauhtirynnistyksen.

Toimivasta räväkkyydestään huolimatta jokaisen seitsemän kappaleen kohdalla miettii, kohdistuisivatko niiden iskut vieläkin tarkemmin ja voimakkaammin niskanikamiin, jos nakit liikkuisivat otelaudoilla edes hivenen maltillisemmin. Tehoja ei sävellyksistä puutu, mutta sovitukset tuppaavat sutimaan ja keulimaan vähän liikaa.

Haserot
Throne of Malice EP
Redefining Darkness
3

Esikoisjulkaisullaan amerikkalaisten tulokulma death metaliin on vinkeä, Haserot kun ei yritä kuulostaa rajulta niin millään muotoa. Throne of Malicea lukuun ottamatta biisit jyräävät keskitempoisina ja sounditkin ovat korvia miellyttävän lämminhenkinen. Silti musiikissa on jylhyyttä muttei pompöösiä mahtipontisuutta ja maltillisesti viljellytkin melodiatkin ovat kaikkea muuta kuin sokerihuurrettuja.

Kitaristikaksikko pistelee tyylillä parastaan ja etenkin soolot kiinnittävät huomion kertalaakista. On lopulta melko pienistä ja vaikeasti määriteltävistä asioista kiinni, miksi iskevyydestä jää vielä jotain olennaista uupumaan.

Intoxicated
Watch You Burn
Seeing Red
3,5

Pienen iäisyyden kasassa ollutta, mutta vasta nyt kakkoslevynsä aikaan saanutta Intoxicatedia markkinoidaan sillä, että äänitykset on tehty vanhassa Morbid Angelin treenistudiossa. Johtuuko  sitten itse tilasta vaiko pelkästä fanituksesta, mutta etäisiä Morbbaritkaikuja niin tunnelmasta kuin riffeistäkin on selkeästi aistittavissa. Mielikuvia muodostuu myös Obituaryn suuntaan, sillä myös Andrew W.K.:n bändissä vaikuttavan ja ainoan alkuperäisjäsenen laulaja-kitaristin Erik Paynen äänessä on kuultavissa teräsvaijerit äänijänteinään omaavan John Tardyn sävyjä ja maneereita.

Death metalia floridalaisten musiikki ei kuitenkaan selkeästi ole, vaan kyse on enemmänkin kalmankatkuisesta thrashista 80-90-lukujen taitteeseen viittaavaan amerikkalaiseen malliin. Toisin kuin Euroopassa, rapakon tuolla puolen raja-aidat näiden kahden genren välillä olivat monesti häilyvämmät painottuen jompaankumpaan suuntaan. Näin myös Watch You Burnilla, josta selkeimmät erot löytyvät biisien välillä hybridimallin ollessa vähemmässä määrin käytössä.

Rouheista kolmeminuuttisista koostuva albumi on kaikessa napakkuudessaan iskevä konkareiden tuotos, joka muistuttaa sekä menneistä ajoista sekä siitä, kuinka metallissa ”rajuus” tulee aina lähteä kunnon riffittelystä efektien ja turbosoundien sijasta.

In Twilight's Embrace
Lifeblood
Malignant Voices
2

Kun yhtyeen tyyli on vaihtunut alkuaikojen melodisen death metalin ja metalcoren kautta vanhan liiton hurridödöön ja siitä black metaliin, haiskahtaa homma kaikelta muulta kuin luonnolliselta kehittymiseltä. Kuudenteen Lifeblood-levyyn paneutumalla tunne vain vahvistuu: nyt on täysin tietoisesti päätetty lähteä tekemään puolalaista black metalia esikuvinaan ne kaikista ilmeisimmät nimet Mglasta Behemothiin.

Vauhtia ja melodiaa levyltä ei puutu ja tunnelmakin on asiankuuluvan mystistä eikä vain kuvauksessa käytetyissä adjektiiveissa kuten epäsovinnainen (unorthodox). Jopa omalle genremääritteelle morbid rock löytyy perusteet, sillä aivan kuten Blaze of Perditionilla, musiikista löytyy Fields of the Nephilimin gootti rock -vaikutteita kaiken kaahauksen välillä.

Yksittäiset kappaleet eivät ole millään muotoa huonoja, ainoastaan hyvin tavanomaisia. Kokonaisuutena albumi on kuitenkin vähemmän kuin osiensa summa, päällimmäisiksi mielikuviksi tuotoksesta kun jää lähinnä vain muilta lainatut ideat ja yliyrittäminen.

Luzifer
Iron Shackles
High Roller
2,5

Speed-thrashia Vulturessa kaahaavilla ukoilla löytyy annettavaa myös perinteisemmän heavy metalin saralla, josta siitäkin tosin on pääbändissään vivahteita havaittavissa. Luzifer musiikilliset juuret on helppo vetää 80-luvun hämysempään alkupuoliskoon, joskin sävytystä kokonaisuuteen tuovat taas vahvasti edellisen vuosikymmeneen viittaavat urku-ujellukset.

Trio osaa tehdä pääosin rennon vaivattomasti rullaavia kappaleita, jotka takoutuvat takuuvarmasti luiskaotsaisempienkin maanmiestensä takatukkaisiin kaaleihin. Ja tuskinpa muuallakaan maailmassa moni pystyy vastustamaan avauskappaleeksi tällättyä nimibiisiä, sillä sen verran simppelin tehokkaasta junttaamisesta on kysymys. Hexer (In Dreiteufelsnamen) on taas nimeään myöten astetta monimuotoisempi sävellys, vaikka simppeleitä senkin elementit ovat.

Bändin yksinkertaisuuteen perustava tapa tehdä musiikkia on sekä hienoa että paikoin myös ärsyttävää. Suorastaan rasittavaa se on Der Goldene Reiter -hevihölkässä, jonka koukkuna käytetty pilipalimelodia on viimeinen niitti ja syy skippaamiseen. Jokin ristiriitaisia tuntemuksia nostattavassa levyssä kuitenkin osittain kiehtoo ja onneksi se kestää vain reilu puoli tuntia.

Mournful Congregation
The Exuviae of Gods - Part I EP
Osmose
3,5

30 vuoden kokemuksella voi musiikkiinsa näemmä sisällyttää kaikki genren kliseisimmätkin peruselementit lopputuloksen kuulostaa silti hyvältä. 14 minuuttisesta avauseepoksesta kun löytyy kirkkourkua, lyijynpainavaa riffiä raahustustempon päälle tiputeltuna sekä matalan verkkaista murinaa. Ehtaa ja mallikelpoista funeral doomia siis.

Herkän kauniisti soiva instrumentaalinen nimibiisi on sekin lajissaan tyypillinen, mutta edeltäjänsä vastapainona oikein toimiva. Uudelleentulkinta demoaikojen biisistä tuntuu tässä seurassa aavistuksen tönköltä, ja toivoa sopiikin, että loppuvuodesta ilmestyvällä EP:n kakkososalla ei vanhoja enää muisteltaisi.

Negative 13
Mourning Asteri
Omakustanne
4

Vain vajaa vuosi paluulevystä ilmestyvä Mourning Asterin ei voi sanoa sisältävän mitään sludge-kenttää varsinaisesti mullistavaa, mutta soittajiensa ote ja sitä myötä albumin tunnelma tuntuu tuoreelta. Osaltaan tämä johtuu varmasti siitä, että bändi on kokoonpanoltaan lähes sama kuin vuosituhannen alussa debyyttinsä julkaissut Negative Theory. Väheksyä ei varmaan voi uuden basistinsa Mary M. Bielichin roolia, joka on ehtinyt olla 90-luvun puolelta alkaen todella monessa poppoossa mukana.

Biisien pohjana on nihilistinen angstisuus ja repivyys, jota on sävytetty noisen rockin ja jopa doom metalin keinoin kuten päätöskappaleessa Villain. Nämä sinällään pienet ja yksinkertaiset musiikilliset laajennukset syventävät ilmapiiriä kummasti ja alun osin poukkoilusta syntynyt ärsyttävä ensivaikutelma muuttuu hyvinkin nopeasti tykästymiseksi.

Virkistävää on myös kuunnella laahauksen seassa Never Ending Exit Woundin kaltaisia nopeampia kiskaisuja. Muutenkin musiikkia yhdistää omanlaisensa ilmavuus ja rentous, joka tuo siihen eri elementtejä korostavaa ekstrapontta. Tämä lienee porukan itsensä mainostamaa punkin vaikutusta.

Kesäisin ei jaksa kuunnella tympeää musiikkia, mutta Negative 13:sta voi hyvinkin ottaa kaveriksi luontoretkellä puuhapussin kera.

Tzompantli
Tlazcaltiliztli
20 Buck Spin
3,5

Tätä bändin tai levyn nimeä on härmäläisen ihan turha edes yrittää lausua, mutta melkoisen painavaa sanottavaa amerikkalaisilla on debyyttialbumillaan. Jopa siinä määrin, että reilu puoli tuntia tuntuu juuri sopivalta mitalta. Verkkaisesta ja huimimmillaankin keskitempoisesta möyrinnistä huolimatta kyse kun on ehdasta death metalista.

Tlazcaltiliztli tunnelma on kauttaaltaan painostavaa ja sen iskevyys perustuu primitiiviseen lähestymistapaan sekä mm. mesoamerikkalaisesta kulttuurista ammennettuihin synkkiin teemoihin. Oman pikantin lisänsä kokonaisuuteen tuovat tribaalirytmiikkaa sekä messuamista sisältävät Yaohuehuetl-intro ja puolivälin välisoitonomainen Eltequi. Muutamat maltillisesti käytetyt heleät ja yksinkertaiset melodiat ovat myös löytäneet tiensä kappaleisiin, joten täysin luupäistä Tzompantlin musiikki ei todellakaan ole.

Kolmikkona toimivan orkesterin lähes kaikkien instrumenttien takana on Brian ”Bigg o)))” Ortiz, jonka toinen mukiinmenevä bändi Xibalba ammentaa sekin tekijänsä kulttuuriperinnöstä ja death metalista joskin vahvoin hardcore-vaikuttein. Osaavaa ja sopivasti genreistä poikkeavaa toimittamista molemmat.