Inferno #52/2007

Cales
Savage Blood
Metal Breath

2,5 Ihminen on luonteeltaan epäluuloinen eläin, jolle helposti ennakkoluuloja ruokkiva menneisyys voi olla meriitti tai riippakivi. Niinpä nykyisen Tsekin tasavallan vanhimpiin aktiivisiin metallibändeihin kuuluvan Rootin kanssa pitkän uran tehneen multi-instrumentalisti Blackoshin oma tarjonta Cales-nimen alla on pienoinen yllätys, joskaan ei negatiivinen sellainen.

Neljäs Cales-levy Savage Blood on nimittäin miedosti menneiltä ajoilta ja pakanuudelta tuoksahtava instrumentaali-levytys, joka tunnelmoi suhteellisen kepeästi joskin selkeän metallipainotteisesti ja sujuvasti. Kappaleet eivät sukella kovinkaan tummiin ja synkkiin tunnelmiin, vaan ovat lähinnä kaihoa huokuvia. Vaikka seassa on useampikin muikea esitys eikä loputkaan töki oikein missään vaiheessa, jää kokonaisuus turhan värittömäksi.

Levyn suurin ongelma on se, että turhan moni kappale tuntuu väkisinkin vajaalta ilman lauluja. Ratkaisuna voisi olla rohkeammat sävellysratkaisut tai musiikillisten ääripäiden venyttäminen etäämmäksi toisistaan, mutta näin vaativassa musiikinlajissa Blackien tarjonta pääsee tällaisenaan vain puolitiehen.

Cerebral Fix
Products Of Disgust 4CD
Metal Mind

2 Usein uusintajulkaisuja tituleerataan samalla kulttuuriteoiksi, mutta harva lafka suhtautuu samalla pieteetillä toimintaan kuin Puolan Metal Mind. Pulju kun on puskenut kymmeniä ja taas kymmeniä uusia painoksia erityisesti 80-luvun pienten speed- ja thrash bändien tuotannosta. tilleryn ja jossain määrin myös Defiancen diskografiat samoihin kansiin niputtavien laatikkojulkaisujen tarpeen ymmärtää, mutta brittiläisen Cerebral Fixin taas ei, vaikka historiikki kovasti yhtyettä hehkuttaakin.
Komeiden ja kattavasti informaatiota sisältävien kansien väliin on niputettu orkesterin koko diskografia pois lukien debyytti. Tämän korvaajana toimivat ykköslevyltä löytyvät pari demoa sekä treeninauha. Räkäisestä ja meluisasta crossover-räimeestä ei kuitenkaan jaksa innostua paria ennen julkaisematonta kappaletta enempää.

Tower Of Spite –kakkoskiekko (1990) esittelee tyyliltään radikaalisti muuttuneen orkesterin, jonka tyyli on hidastempoisen thrashin ja death metalin sekoitusta. Yksinkertainen ulosanti on junnaavaa ja tympeää eikä yhdestätoista kappaleesta nouse mikään toisten yläpuolelle. Lähes sama identtinen linja jatkuu vuotta myöhemmin julkaistulla Bastardsilla, ainoastaan äänimaailma on astetta selkeämpi ja keskitempo hitusen rivakampi.

Vuonna 1992 julkaistu toistaiseksi viimeinen levytys Death Erotica ei sekään tarjoa mitään radikaalia uutta tuttuun konseptiin. Jonkin verran enemmän sävyjä on orkesteri kuitenkin saanut musiikkiinsa ja astetta aiempaa rouheampi simppeli tuotanto tukee tätä hyvin. Kiekon päättävät viisi eksklusiivista raitaa vuosimallia 2007 ovat yllättävänkin pirteitä ja rullaavia. Kokoelman selkeästi parhaimpana antina ne petaavat hyvin Cerebral Fixin mahdollista comebackia keikoille ja levylautasille.

2000 kappaleeseen rajoitettu Products Of Disgust on kuitenkin turhan massiivinen julkaisu bändiltä, joka parhaimmillaankin on korkeintaan keskitasoa. Messinkisen työn sankari –pränikän on tosin ansainnut jokainen, joka kuuntelee kaikki neljä CD:n maksimimittaa hätyyttävät kiekot putkeen läpi rupiset bootleg-keikat mukaan lukien. Siihen ei eläin nimittäin pysty, die hard -fani ehkä kylläkin.


Deinonychus
Warfare Machines
My Kingdom

3,5 Marco Kehrenin käskyttämän Deinonychusin julkaisut ovat aina olleet yhdistelmä black- ja doom metalia hienoisilla death metal vivahteilla. Selkeistä peruselementeistä huolimatta lopputulos on aina kuulostanut hieman erilaiselta aiemmilla seitsemällä julkaisulla johtuen musiikillisen painotuksen vaihtelusta kahden em. genren välillä. Tästä huolimatta orkesterilla on aina ollut oma tunnistettava ilmeensä.

Warfare Machines on tunnelmaltaan enemmän väjästi määriteltyä black kuin doom metalia, vaikka sillä onkin paljon hitaita, piinaavia ja synkkiä osuuksia. Oman tumman värinsä kokonaisuuteen tuovat vahvat ja kaunistelemattomat WWII –aiheiset tekstit, joissa käsittelyssä on saksalainen tunnetusti tehokas sotakoneisto. Herra Kehrenin omalaatuisella joskin aiempaan verrattuna astetta normalisoituneella äänellä tulkittuna jälki on vakuuttavaa ja kaikkea muuta kuin tuhovoiman ihannointia.

Rapia puolituntinen levytyksen parissa tuntuu enemmänkin yhdeltä kappaleelta eri osuuksineen kuin kahdeksalta eri veisulta. Tämä on samalla levyn heikkous ja vahvuus. Ahdistava ilmapiiri pysyy koko ajan yllä musiikillisesta variaatiosta huolimatta, mutta intensiteetti ja etenkin iskevyys ei yllä missään vaiheessa aivan huipputasolle.


Empire
Chasing Shadows
Metal Heaven

4 Faktahan on, ettei hevissä ole tehty juurikaan mitään uutta ja mullistavaa viimeiseen 15 vuoteen eikä rajojen rikkominen nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin –asenteella pidäkään olla itseisarvo musiikin tekemisessä. Myönnän myös täysin avoimesti olevani myös uudesta pitävä vanha hevipieru, jolla juuri nyt on erityisesti meneillään jo 80-luvulla tutuksi tulleen melodisen metallin ja hard rockin kausi. Konkarit Empiren takana ovat kuitenkin ansainneet pisteensä lahjakkuudellaan eikä allekirjoittaneen nostalgian tuntemuksilla.

Orkesterin neljänneltä albumilta on turha etsiä metallin moderneja suuntauksia tai kikkoja, mutta hieno klassinen heavy-kitaratyöskentely ja äärimmäisen tarttuvat kertosäkeet tunnistaa kuurosokeakin vaikka otsallaan. Parilla aiemmalla levyllä aliarvostetun laulajan Tony Martinin on korvannut kuusikymppinen Doogie White ja vetää kokemuksellaan ja taidoillaan mennen tullen haulit himaan niin kuin olettaa vain voi.

Chasing Shadows on täynnä tuttuakin tutumpia elementtejä niin instrumentaatio, soitto, sovitus kuin sanoituspuolella, mutta on silti äärimmäisen viihdyttävä ja miellyttävän tummasävytteinen kuunneltava. Ei pyörää ja näemmä heviäkään kannata uusiksi lähteä keksimään, niin kauan kuin se vain rullaa mallikkaasti.

Lay Down Rotten
Reconquering The Pit
Metal Blade

4 Sanotaan, että vain lahjattomat harjoittelevat ja että tietämättömyys on auvoista. Paskapuhetta ja panettelua sanon minä, sillä vaikka bändin aiemmat tiiviiseen tahtiin julkaisemat kolme täyspitkää ovatkin menneet täysin ohi korvien, on uutuuskiekko mukavan positiivinen yllätys kaikkien tasapaksujen julkaisujen seassa.

Lay Down Rotten on jylhää ja jymäkkää death metalia a’la 90-luvun loppupuolen Hypocrisy, josta hyvänä esimerkkinä intron jälkeinen suoraan kulkusille ja levyn käyntiin potkaiseva nimikkoraita. Massiivinen murina-vokalisointi miellyttää korvaa ja sama kuvaus pätee myös sahauksesta vastaavaan komppikitaravalliin, jonka varaan pieniä nyansseja on hyvin upotettu. Kun kappaleiden anti on vielä runsas ja monilukuinen, on kyseessä sitten niskanikamia rankaisevat hitaammat osuudet tai veisuja värittävät muikeat soolot, ei lopputuloksesta voi olla nauttimatta.

Peruskauraa tai ei, Reconquering The Pit on levy, joka on helppo laittaa soittimeen koska tahansa tai vaikka pyöräyttää putkeen useamman kerran. Useamman todellisen tapporallin puute estää kokonaisuutta nousemasta todellisten kovien levyjen joukkoon, mutta kyllä tämän tahtiin kelpaisi pitti pistää pyörimään yksin pienessä Sihi-juomassa kotona tai porukassa keikalla.

Mortal Sin
An Absence Of Faith
Armageddon

3,5 Vanhana partana vanhojen partojen tekemisiin suhtautuu äärimmäisen kahtiajakoisesti etenkin, jos kyseessä on kymmenienkin vuosien jälkeen paluuta yrittävät kokoonpanot. Toisaalta sitä odottaa toiveikkaana kuulevansa legendaarisille levyille hyvää jatkoa, mutta samalla skeptisesti epäilee vahvasti liiton miesten kykyjä tähän. Mortal Sinin paluu kymmenen vuotta sitten jäi pelkäksi EP:n mittaiseksi yritykseksi, mutta toinen kerta tuntuu sanovan toden alkuperäiskaksikolle solisti Mat Maurerille ja basisti Andy Eftchiounille.

Aussien debyyttikiekko Mayhemic Destruction vuodelta -86 on hieno ja omaperäinen thrash-levytys eikä seuraaja Face Of Despair sekään ole huono, vaikkakin jalostuneisuudessaan astetta geneerisempi. Menneisyyden taakastaan huolimatta paluu nykyaikaan onnistuu orkesterilta ilahduttavasti. An Absence Of Faith kuulostaa modernilta, mutta kumartaa samalla myös selvästi kohti bändin juuria. Kokonaisuus on tyylillisesti hyvässä tasapainossa ja koko orkesterin pitkän kokemuksen kautta kehittynyt näkemys kuuluu jämäkkinä ja rullaavina kappaleina.

Koko albumi on kauttaaltaan tasaisen vahvaa ja suurelta osin jopa päätä heiluttavaa peruskauraa, joka ei rajoitu pelkkään thrash-mäiskeeseen. Pessimisti ei koskaan pety, mutta tällä kertaa aiheesta ja pelkästään positiivisesti

Queensrÿche
Take Cover
Rhino

2,5 Cover- ja tribuuttilevyt ovat aina perverssillä tavalla mielenkiinnon herättäviä tapauksia, vaikka on enemmän sääntö kuin poikkeus että niiden sisältö on ollut huomattavasti antoisampaa itse soittoniekoille kuin kuuntelijoille. Queensrÿchen käsittelyssä on nippu toinen toistaan yllättävämpiä valintoja popin ja rockin saralta sekä muutama todellinen musta hevonen mm. oopperan ja elokuvamusiikin maailmasta.

Rohkeista ja omaperäisistä suuret aukot kriitikon sivistyksessä populaarimusiikin puolella osoittavista kappalevalinnoista johtuen ennakkoluuloja tulkintoja kohtaa ei juuri ole. Juuri tästä syystä voisi olettaa näinkin lahjakkaan ja pitkän uran tehneen bändin kykenevän herättämään mielenkiinnon alkuperäisiä kohtaan omalla persoonallisella ja vahvalla panoksellaan, mutta näin ei ikävä kyllä käy.

Yhdentoista kappaleen lopputulos on ihmeellisen valju, eikä edes äärimmäisen hienon äänen omaava Geoff Tate esitä kuin rutiininomaisen ja teknisesti hienon, mutta sielullisesti vajaan suorituksen. Ei yksikään versio Black Sabbathin Neon Knights mukaan lukien ole varsinaisesti huono, mutta ei levystä fiilistelyn kohteeksi ole vaan ainoastaan mukavaksi kotiaskareiden taustamusiikiksi.

Steve Moore
The Henge
Relapse

2,5 Metallista ollaan varsin kaukana Steve Mooren debyyttikiekolla, vaikka kauhuelokuvat monia karvapäitä viehättävät ja yhdistävätkin musiikin ohella. Täydellisesti aina kansia myöten kokonaisuudesta vastuussa oleva muusikko tuo levyllään selkeästi esille oman viehtymyksensä 70- ja 80-luvun kauhuleffoihin ja erityisesti italialaisiin sellaisiin. Goblinin täytyy herra Moorelle olla erityisen rakas.

Albumilla maalaillaan pääsääntöisesti pelkillä syntetisaattoreilla erilaisia ambient-musiikkimaisemia, jotka yksinkertaisessa retro-henkisyydessään ovat puhdasta soundtrack-materiaalia. Toteutus ei ole ollenkaan huono, sillä pahaenteisen odottavat tunnelmat välittyvät kelvollisesti myös ilman kuvaa kuulijalle, vaikka toivotunlainen shokkivaikutus ja niskakarvojen nouseminen pystyyn jääkin kokematta.

The Hengen suurin ongelma on, että se ei onnistu ammentamaan simppelistä ja hypnoottisesta lähestymistavastaan irti riittävän piinaavia ja tummia tunnelmia. Näin ollen levy jää pelkäksi kivaksi pimpputteluksi ja taustamusiikiksi.

Stolen Babies
There Be Squabbles Ahead
Ascendance

4,5 Nyt viedään kuuntelijaa kuin litran mittaa, mutta määränpää ei tahdo vain selvitä oikein missään vaiheessa, vaikka kuinka kuuntelisi Stolen Babiesia. On vain pakko seurata lammasmaisesti ja nyökytellä mukana, vaikka kulman takana voi odottaa teurastamo tai suuremman luokan karnevaalit.

Orkesterin debyyttialbumi on oikeasti äärimmäisen vaikeasti määriteltävä levy eikä sitä oikeastaan edes halua asettaa mihinkään lokeroon. Se flirttailee niin metallin, goottimusiikin, popin kuin rokinkin kanssa ja poukkoilee suunnitelmallisen tarkasti ja silti skitsofreenisesti suuntaan jos toiseenkin. Musiikissa on samaa rajoja rikkovaa kieroutuneisuutta ja karnevaalitunnelmaa kuin Mr. Bunglen teoksissa ja omalaatuista hengenheimolaisuutta astetta normaalimman Faith No Moren kanssa.

Solisti Dominique Persin ääni on huikea, viettelee neiti viattomia seireenin lailla tummanpuhuvalla äänellään tai hyökkäämällä seuraavassa hetkessä päin kasvoja rääkymällä kuin itse riivattu perkele. Jos siunattu hulluus alkaa joskus vaivata, olkoon sen soundtrackina There Be Squabbles Ahead.

Tourettes
Treason Songs
Armageddon

2 Vaikka musiikin arvottaminen onkin täysin puhtaasti subjektiivinen asia, tulee aina vastaan levyjä joiden tekijöiden ja julkaisijoiden motiivit pistävät aidosti mietityttämään. Toki paskallekin pitää olla tekijänsä, mutta Tourettesin kohdalla kysymys ei ole tästä. Bändin modernissa thrash-pohjaisessa mäiskeessä on kyllä kivasti groovea, mutta kappalerakenteet ja niissä käytetyt ratkaisut haraavat merkillisellä tavalla vastaan.

Albumin suurin kompastuskivi ja sitä kautta kasvava ärsytyksen aihe on totaalisen tuhnut puurosoundit. Ohuen kireä kitarasoundi tarpoo syvällä suohetteikössä yhdessä rumpujen kanssa eivätkä kappaleet tästä johtuen tahdo edetä yhtään minnekään. Irtopisteitä ei heru edes naiseudesta, vaikka vokalisti Michele Madden hyvin ja äijämäisesti käyttääkin.

Vain lopputulos merkitsee, on kyse sitten erikoisuudentavoittelusta tai puhtaasta osaamattomuudesta. Treason Songs ei siis ole puhdasta sontaa, mutta näistä palikoista olisi saatu paljon parempaakin aikaiseksi.

MASTERSTROKE -YRITYS, EREHDYS, ONNISTUMINEN

Musiikki- ja elokuvateollisuus ovat suuria viihteenaloja, mutta harvemmin bänditouhuissa rullaavat kuin elokuvissa. Tamperelaisella Masterstrokella on tästä omia karvaita kokemuksia, mutta joskus pään takominen seinään voi puhkaista siihen reiän jota kautta avautuu uusia mahdollisuuksia.

Vuonna 2002 perustettu Masterstroke on reilun viiden vuoden aikana kokenut suhteellisen tyypillisen elonkaaren, miehistöä on vaihtunut ja demoja on tehty. Kolmisen vuotta myöhemmin bändi tunsi olevansa valmis äänittämään debyyttinsä, jolle löytyi jopa julkaisija. Levy saatiinkin markkinoille Japanissa ja Venäjällä 2006, muttei koskaan Suomessa. Musiikkibisnes osoitti raadollisen puolensa ja jälleen kerran taloudelliset realiteetit olivat liian armottomat.

Vastoinkäymisistä sisuuntuneena orkesteri jatkoi päättäväisesti puurtamista ja samalla musiikki alkoi kehittyä entistä aggressiivisempaan suuntaan. Esituotetusta materiaalista kiinnostui Dynamic Arts Records ja tarjosi sopimusta, jonka täyttymyksenä julkaistiin marraskuussa 2007 Sleep -täyspitkä.
Perustajajäsenet Niko Rauhala (kitara ja laulu) sekä Janne Juutinen (rummut) ovat yhtä mieltä siitä, että vaikka debyytti Apocalypse osoittaa jälkikäteen tarkasteltuna selkeästi vielä kypsymättömän bändin, puolustaa se silti paikkaansa.

Janne: – Juuri tänään pistin ihan piruuttani Apocalypsen soimaan ja tuumin, että onneksi on sentään tehty tämä levy.

Niko: – Tuolloin opeteltiin yleensäkin tekemään levyjä, joka kuuluu varmasti tuotantonsa puolesta tällä uudella hyvin ja seuraavalla levyllä vielä paremmin. Toisaalta debyytti on mulle henkilökohtaisesti myös aikamoinen kiviriippa juurikin vokalisointien takia ja myös siksi, että ihmiset lokeroivat meidät sen perusteella power metaliksi. Noista lähtökohdista on ollut vähän vaikea lähteä tekemään mitään muuta, vaikka kovasti olemmekin halunneet karistaa tuon power metal –viitan pois harteiltamme.

Janne: – Onni onnettomuudessa, että levyä ei ole julkaistu monessa paikkaa (naurua). Ainut uusi selkeä power metal-biisikin tulee Japanin version bonukseksi, kappalehan on ihan tuku-tukua mun osalta, vaikka onkin muuten suhteellisen rankka. Hyvä rallihan se on, mutta heti äänitysten jälkeen huomattiin, että se ei olisi vaan sopinut muiden sekaan.

Niko: – Pakko Apocalypsestäkin on kuitenkin ylpeä olla ja onhan sillä hetkensä. Levyllä oli materiaalia niin pitkältä aikaväliltä, että sekin osaltaan selittää että se kuulostaa siltä kuin kuulostaa. Nyt meillä on kuitenkin ollut sama kokoonpano viimeiset kaksi vuotta ja sitä kauttakin Sleep on enemmän bändilevy. Vaan ihmiset, mieli ja musiikkimaku muuttuvat.

Janne: – Meikeläisen musiikkimakukin on laajentunut noista ajoista niin kevyempään kuin raskaampaan suuntaa aika paljonkin ja toki se heijastuu sitä myötä myös omaan musiikkiin.

Niko: – Laulajalla on kyllä aina kaikkein vaikein paikka kuunnella omia suorituksiaan eikä niitä pysty itse koskaan täysin sulattamaan. Jos joskus tietää olevansa oikeasti hyvä, sitä muuttuu varmaan perinteiseksi laulajaksi eli ihan kusipääksi.

Janne: – Jota ei näy enää reeneissä, pelkkä kitarapiuha vaan vilahtelee jostain kamojen takaa.

MITÄ HÄH?

Jos tilulilu ja tuku-tuku ei sitten enää kuulu Masterstroken musiikissa, mistä sitten oikein on kysymys?

Janne: – Multa kysyttiin kerran asiaa ja levy-yhtiön kaveri sattui olemaan vieressä. Sanoin Pepelle, että sanoppas sinä kun kerran olet meidät kiinnittänytkin, että miltä me oikein kuulostetaan. Vastaus oli, että jotain Machine Men meets Diablo ja kyllä tuota vastausta joutui vähän aikaa sulattelemaan.

Niko: – Vaan niinhän se on, että niin monta kuin on kuuntelijaa, on myös lokeroa. Pääpointti kumminkin on, että meidän musiikki on aggressiivista ja että se tuodaan suoraan kuuntelijan naamalle. Haluaa sitä joku kutsua sitten vaikka aggressiiviseksi melodiseksi power metaliksi tai miksi vaan.

Kun aiempia tekemisiä nyt on jälkiviisaina ruodittu, oletteko sitä mieltä että vasta nyt olette oikeasti ansainneet levytyssopimuksen?

Janne: – Kyllähän levy-yhtiöt antavat nykyisin aivan liian helpolla sopimuksia bändeille.

Niko: – Antoikos meillekin?

Janne: – Joo, mutta ne kävi sentään katsomassa ensin meitä keikalla. Livenähän sitä oikeasti näkee miten kaverit vetää ja mikä niiden meininki yleensä on. Kyllähän sitä aikoinaan ihmeteltiin ekojen demojen aikaan miksi me ei saada diiliä, mutta nyt asian ymmärtää erittäin hyvin miksei niin käynyt.

Niko: – Vaan ei tämä ole pelkkä metallimusiikin ongelma, tyhmät suomalaisethan ostavat jotain helvetin Pikkuoraviakin. Ennen bändit vielä valittiin niiden mahdollisen potentiaalin ja kaverien soittotaidon mukaan. Nykyään kaikessa haisee vaan raha. On paljon bändejä, jotka paiskovat kovasti töitä ja niillä ei ole sopimusta ja sitten on bändejä, jotka levyttävät ja kuulostavat aivan samalta kuin kaikki muutkin. Eihän Masterstokekaan välttämättä kaikkien korvissa kuulosta sen kummallisemmalta kuin muutkaan, mutta itse ainakin kuullaan se niin.

Niko: – Onhan se kuitenkin myönnettävä, että vaikka melkoisia työvoittoja on saavutettu, niin kyllä meillä hyvä tuurikin on käynyt.

Janne: – Tavoitteita pitää olla ja meillähän se on aina ollut tehdä levy tavalla tai toisella. Eihän sitä lopuksi tarvitse olla kuin yksi oikea ihminen joka kuulee bändiä.

PUNAINEN LANKA

Niko: – Joku sanoi joskus mulle, että sun täytyisi tehdä sellainen hittibiisi. Onhan siihen tietynlainen kaava toki olemassa, mutta ihmisistähän se on lopulta kiinni tuleeko jostain hitti vai ei. Kyllähän radiokanavalta voidaan pakkosyöttää ihmisille mitä tahansa paskaa, siitä voi joku jopa alkaa tykätä. Faktahan kumminkin on, että musiikissa kaikki on jo kertaalleen tehty. Kysymys vaan on siitä, että miten niitä tuttuja elementtejä käyttää. Sama se loppujen lopuksi on, onko siellä kierrätetty vaikka jotain Sweet Home Alabama -sointukulkua vai ei.

Niko: – Musiikin pitää herättää jotain fiiliksiä, on ne sitten vaikka jotain vuorimaisemia ja sellaisia me olemme yrittäneet saada meidän biiseihin. Kyllä kappaleissa pitää olla fiilispohjainen punainen lanka, vaikka mahdotontahan se on tietää miten kuuntelijat ne kokevat.

Janne: – Mutta sen fiiliksen kuulee vasta esituotantovaiheessa kuuntelemalla…

Niko: – …ei silloin kun itse soittaa.

Niko: – Studiosessioihin pitää tietty jättää aina vähän pelivaraa tuoreita ideoita varten. Niin meille kävi esimerkiksi Sleep –kappaleen laulumelodioiden kanssa, jotka syntyivät vasta studiossa. Olemme jopa muuten alettu hyväksymään ajatus mahdollisesta ulkopuolisesta tuottajasta tulevaisuudessa. Aikaisemmin asiaa karsastettiin ja kuviteltiin ehkä hieman väärinkin, että tuottaja on kaveri joka puuttuu biiseihin jo niiden tekovaiheessa aina riffejä myöten.

Janne: – Olen aika varma, että kaikkien jo debyytillään vähänkin eteenpäin päässeiden bändien takana on ollut joku tuottaja.

Niko: – Lisää hyviä tuottajia siis Suomeen, jotka tekisivät hommansa vielä halvalla.

Julkaistu Inferno #52/2007