torstai 21. huhtikuuta 2022

Inferno #200/2022

Achelous
The Icewind Chronicles
No Remorse

3

The Icewind Chronicles on melkoinen vamppi levyksi. Eilisen teeren pojan se voisi viedä mennessään heti ensitahdeista lähtien, mutta vähäkään paremman tutustumisen myötä suhde jää ihan kivalle alkuihastuksen tasolle roihahtamatta kunnon liekkeihin.

Kuten eeppiseen heavy metaliin kuuluu, levyltä löytyy haikeutta ja nättiä melodiaa, joita tulkitsee osuvasti voimakasääninen laulaja kerronnallisine laululinjoineen. Kun mukana on vielä maltillisesti käytetty naislaulaja, laajenee tanakan rytmiryhmän varaan huolella rakennettujen ja rytmillisestikin monipuolisuutta sisältävien kappaleiden tunnelma entisestään. Huono valinta ei pääjehu Chris Achelousilta ole myöskään valita sanoitusten aiheeksi R.A. Salvatoren Jäätuulen laakso -trilogia.

Kaikki pitäisikin olla siis oikein hyvin, mutta kun ei ihan. Läpi levyn kuuntelunautintoa nakertaa ikävä ulkokultaisuuden tunne. Sävellyksissä kaikki paukut tuntuvat menneen hienosti toimiviin melodioihin myös kitaroiden ja koskettimien osalta, mutta tärkein eli riffien alkukantainen voima jää puolitiehen. Into ja kunnianhimo kyllä kuuluu kaikkialla, mutta perus täkkätä-täkkätä ei vaan kanna voitokkaasti kokonaisuuden läpi saakka.

Chemicide
Common Sense
Ripride

4

Edellisistä täysin puun takaa tulleista thrash metal -yllättäjistä alkaakin olla aikaa: Demoniac So It Goesista reilu vuosi ja Antichristin Sinful Birthista vajaa viisi. Sen verran vimmaista on Chemiciden  pieksentä, ettei ole mikään yllätys huomata jälkien johtavan Väli-Amerikkaan. Ja toisaalta taas niin soitto kuin sävellykset ovat todella kurinalaisia ja tiukkoja, että maanosan vastaaville artisteille ihastuttavan tyypillistä kohkaamista ei löydy mistään kohtaa.

Common Sensen ehdoton vahvuus on sen repivä ote ja terävyys jokaisella osa-alueella aina laulusta riffeihin. On myös pelkästään hyvä asia, että vaikka kaiken tekemisen perusta onkin vahvasti 80-luvulla, bändi ei ole lähtenyt mallintamaan edes tuotannollisia arvoja. Sounditkin ovatkin kaikessa selkeydessään tätä päivää olematta kuitenkaan tylsällä tavalla modernia ja pelkästään kovilla ahtopaineilla hyvin jytisevää.

Hyvin harvoin tämän genren julkaisuilta löytyy tällaista intensiteettiä. Kyse ei ole pelkästään vauhdinpidosta, vaan selkeästi kuultavissa olevan asenteen ja otteen lisäksi myös siitä, että myös jarrutteluosuudet sekä muutamat kokonaan keskitempoiset kappaleet ovat iskeviä. Napakka tulkinta Poison Idean It’s an Actionista sekä päättää että kiteyttää levyn osuvasti.

E-L-R
Vexier
Prophecy

3

Vexier on yksi niistä levyistä, jonka mikä tahansa biisi yksittäisenä kuulostaa hyvältä ja mielenkiintoiselta, mutta levymitassa ne taas taantuvat tasaisen harmaaksi massaksi. Osaltaan tämä on koko post-metal -genren ongelma, vaikka E-L-R onkin istutettu spesifisempään doomgaze-lokeroon.

Kyllähän trion musiikki on pääosin hidasta ja raskasta eli doomia, mutta ei siinä kaikista perinteisimmässä mielessä. Kappaleiden hypnoottiset rytmit ja melodiamaalailu kasvatuksineen yhdistettynä eteeriseen ja kaiutettuun lauluun ovat taas hyvin tyypillistä post-metallille ja löytyypä seoksesta vielä paikka paikoin selkeitä vaikutteita black metalistakin. Näennäisestä sekamelskasta huolimatta osioista ja kappaleista siirrytään toiseen saumattomasti ja tyylikkäästi on mittaa sitten yli tai alle 10 minuuttia.

Vexier onkin hyvin toteutettu yritys olla monimuotoisesti useita eri asioita ja enemmän kuin osiensa summa. Tässä onnistutaan kuitenkin vain osittain, sillä mikään sen sisältämistä elementeistä ei yksittäisenäkään onnistu koskettamaan orvaskettä syvemmältä eikä näin ollen siinä onnistu kokonaisuuskaan. Lunastamatonta potentiaalia yhtyeellä tuntuu jossain kaiken takana kuitenkin olevan.

Hexhammer
Sign of Metal
Omakustanne

3

Viidessä vuodessa Hexhammerin punkahtavan metallin painopiste on siirtynyt kohti punkkia. Rosoisella otteella remmottua toista täyspitkää voi tulkita laveasti myös black heavy metaliksi yhtyeen itsensä tavoin.

Sign of Metal sisältääkin melkoista riekuntaa eikä vain laulajan osalta. Pelkistetyn rupinen tuotanto korostaa biisien entistä aggressiivisempaa draivia, vaikka samalla se myös tuppaa kadottamaan heavy metalista ammennettuja nyansseja alleen. Sen verran vastustamaton yhtyeen ote kuitenkin on, että se onnistuu ähertämään osittaisen niskalenkin kireän flatuksen kera alun tympeästä suhtautumisesta. Hartioiden ja molskin väliin jää silti vielä reilusti ilmaa.

Spectre
Drifter 7” EP
Dying Victims

3,5

Spectre on käynnistänyt uransa pelkillä sinkkujulkaisuilla, joista Drifter on kolmas viiden vuoden sisään ja järjestyksessään toinen seiskatuumainen. Linjan hakemista vai musiikin tekemistä täysin fiiliksen mukaan?

Vahvasti 70-luvulle tuoksahtava kaihoisa hard rock on pelkistettyä, jota Drifterin rokkipumppaus vain alleviivaa. Syvemmälle haikeuteen sukelletaan kääntöpuolen rauhallisemmin etenevässä The Black Jewelissa, jonka letkeä poljento ja usvainen soundi ovat vallan ihastuttavia.

Will Spectren visiot saattaisivat toimia paremmin pidemmässä mitassa, sillä vaikka biisikaksikko onkin hyvä ja toisistaan erilaisia, ei niissä ole selkeää hittipotentiaalia.

Ultra Silvam
The Sanctity of Death
Shadow

3,5

Ultra Silvamista tulee ensimmäisenä mieleen oma Morgalimme, sillä molempien riekkuvassa black metalissa on aimo annos heavya mukana eikä vain melodioissa. Sen verran vimmaisella otteella kappaleissa kuitenkin piiskataan kauttaaltaan menemään, että minkäänlaista iloluonteista tunnelmaa ei synny.

The Sanctity of Death peittoaa kuitenkin viime vuoden lopussa ilmestyneen Nightmare Lordin selvästi, josta oli kadonnut aivan liikaa alkuaikojen kiehtovaa kaoottisuutta ja rienaavuutta. Länsinaapurimme kakkoskiekolla saisi vain olla pontevampi tuotanto, mutta iskevyys ja sisäsiisteyden puute nostavat sen keskivertoa paremmaksi genren edustajaksi.

Vvorse
Kurjien elegia
Off

3,5

Keskisuomalaiset lokeroivat toisen täyspitkänsä neo-crustiksi, joka terminä kuvaa hyvin myös yhtyeen koko musiikillisen kehityksen alkaen aina kahdeksan vuoden takaisesta hahmottomaksi jääneestä esikoisjulkaisusta. Kurjien elegiassa on toki etäisiä kaikuja perinteisen crust punkin repivyydestä, mutta yleisotteeltaan se on melodista, metallista ja siistiä mäiskettä aina yllättävyyteen saakka.

Kappaleet voi karkeasti jaotella kahteen kastiin, joita levylle on tiputeltu tasapuolisesti sekaisin. On Varjoaineen kaltaisia klassisempia ja suoraviivaisempia riuskaisuja, joita ei ole kyllästetty melodioilla. Ja sitten on biisejä kuten Käännyn hiljaa pois, jota voisi kutsua jopa melo-crustiksi. Aiheet ja tunnelmat ovat tummia joskaan ei pikimustia aivan kuten itse musiikkikin.

Ei Vvorse sentään raja-aitoja lähde missään kohtaan kaatamaan, onpahan vain lähestymistavaltaan enemmän nykyisyydessä kuin menneisyydessä. Vaikka nautinkin mieluiten tämän sortin riekkumisen mahdollisimman rouheana ja rujona, hoitaa bändin leiviskänsä ammattimaisesti ja tiukasti, joka tässä yhteydessä on kehu. Eikä rääkylaulusta ole onneksi tingitty missään kohtaa.

Ydinperhe
Kymmenen välivuotta
Hakaniemi Hardcore

4

Vajaassa 15 vuodessa Ydinperhe on noussut kuin lähes varkain suomalaisen hardcoren kärkikahinoihin. Tätä kolmatta albumia kuunnellessa on erityisen helppoa ymmärtää, miksi näin on käynyt. Julkaisutahti on pysytellyt verrattain maltillisena ja laatu vastaavasti tasaisen hyvänä. Mutta ennen kaikkea, yhtye tekee niin musiikillisesti kuin tekstillisesti asioita omalla erilaisella tavallaan.

Edellinen Älä tee mitä pitää oli ensimmäinen albumi uuden kitaristin Aleksin kanssa ja näin jälkikäteen tarkasteltuna se kuulostaa muutosvaiheessa olleen yhtyeen vähän väkisin puristetulta julkaisulta. Nyt neljä vuotta myöhemmin tilanne tuntuu olevan aivan toinen, sillä Kymmenen välivuotta on suorastaan hämmentävän rennon kuuloinen levy aina sävellyksistä soundeihin ja sanoihin. Ei olekaan yhtään liioiteltua sanoa, että yhtye on luonut nahkansa ja siinä samassa tuulettanut koko genreä.

Ydinperheen viehätys on siinä, että se on samaan aikaa sekä hyvin perinnetietoinen että kaikenlaisista raja-aidoista vähät välittävä. Periaatteessa bändillä olisi crossover-potentiaalia nousta alakulttuurista vähän suuremmankin yleisön tietoisuuteen, mutta sen aitous ja tapa härkkiä asioita taitaa kuitenkin olla monelle liikaa.

torstai 24. maaliskuuta 2022

Inferno #199/2022

Arð
Take Up My Bones
Prophecy

3

Arð on epäilemättä myös black metal -yhtye Winterfyllethissa vaikuttavalle tekijälleen Mark Deeksille tärkeä projekti, johon on satsattu paljon aikaa ja vaivaa. Onhan maestro soittanut kaikki instrumentit vierailevaa soolokitaristia, rumpalia ja sellistiä lukuun ottamatta itse ja anglosaksisen ajan Northumbrian kuningaskuntaan sijoittuvissa sanoituksellisessa konseptissa on sisältöä lähes romaanin verran. Vaan ihmekö tuo, ei sitä muuten tohtoriksi pääsisikään väittelemään.

Lähtökohtaisesti Take Up My Bonesilla kaikki onkin mallillaan. Pitkähköistä kappaleista löytyy riittämiin haikeutta, jota luodaan niin sellolla, pianolla, koskettimilla kuin mieskööreilläkin eikä eeppistä vivahdettakaan vierasteta. Raskaimman tuomionluennan sijasta musiikissa keskitytään enemmänkin tunnelmalliseen maalailuun kielisoitinten ollessa normaalia pienemmässä roolissa sahaten ja jyräytellen riffejä hyvin maltillisesti.

Albumi onkin helppoa, tyylikkäästi totutettua ja kaunistakin kuunneltavaa. Kuitenkin melodioiden ja tehokeinojen ollessa kappaleesta toiseen hyvin samankaltaisia, alkaa tärkein eli musiikki tuntua väkisinkin osittain ulkokultaiselta ja sivuseikalta sanoitukselliseen sisältöön verrattuna.

Brood of Hatred
The Golden Age
Gruesome

3

Muhammed Mêlki on puurtanut itsekseen visionsa parissa jo yli kymmenen vuoden ja kolmen albumin verran, mikä on kunnioitettavaa. Eikä niinkään maestron työskentelymetodinsa, vaan puhtaasti sisällön takia. Musiikki kun The Golden Agella on omalaatuisuudessaan kiehtovaa.

Mihinkään selkeään lokeroon kappaleet eivät kuitenkaan väkisin survomatta istu. Pohjavireenä on kuultavissa Opethin alkuaikojen melankolinen doomailu, mutta örinälaulu ja usein käytetty rivakampi tempo blastauksineen ja riffeineen ovat taas silkkaa death metalia. Ja kun kappaleisiin ympätään vielä mielellään osioita, joissa tapahtuu monella tasolla paljon, saadaan mukaan progressiivisuutta.

Muutaman kuuntelukerran perusteella albumi kuulostaa kaoottiselta, mutta yksinkertaisempien herkistelykohtien kautta musiikki ja sitä myötä kokonaisuus alkaa kuitenkin pikkuhiljaa avautua. Tässä auttaa myös se, että seitsemällä biisillä ja outrolla on mittaa vain 32 minuuttia, mikä onkin täysin oikea kesto. Terävöittämistä sävellyksiin että soundeihin jää silti kuitenkin kaipaamaan, ja tässä jos missä voisi olla säveltäjäkaverin tai ainakin ulkopuolisen korvaparin paikka.

CMPT
Krv i pepeo
Osmose

2

Jos vuoden 2021 levyt -listauksissa olisi ollut vuoden pettymys -kategoria, olisi piikkipaikan vienyt ehdottomasti juuri ennen joulua ilmestynyt Krv i pepeo. Aiemmin kesän korvilla julkaistu, kahdesta kymmenminuuttisesta kappaleesta koostunut intensiivinen Mrtvaja-EP kun onnistui hurmaamaan hypnoottisella tunnelmallaan, josta ei puuttunut kylmyyttä tai pieniä yllätyksiäkään.

Raastavuutta ja vauhtia ei puutu debyytiltäkään, omaperäisyyttä ja tarttumapintaa sitten senkin edestä.  Kappaleiden kestot ovat lyhentyneet puoleen aiemmista, jonka myötä serbialaisyhtye tuntuu taantuneen hyvin tavanomaiseksi kolmetoista tusinassa -kastiin. Diskanttista soundimaailmaakin on siivottu latteampaan suuntaan, ja vaikka haikeiden sävelien määrä onkin kasvanut, ei niitäkään ole syventämään tai viilentämään ilmapiiriä riittävän mataliin lukemiin.

Levyn ainut valopilkku onkin levyn hidastempoisin ja pisin kappale Memla, joka sekin on selkeä tribuutti Burzumille aina lähes suoria riffi- ja kosketinmelodialainauksia sekä valittavaa rääkymistä myöten. Rima pysyy paikallaan kun riman alittaa lauloi Juice Leskinen aikoinaan ja nyt kävi näin.

Metal Cross
Soul Ripper
From The Vaults

2,5

Metal Cross kuuluu siihen setämiesten osastoon, jonka ura jäi 80-luvun loppupuoliskolla käytännössä demotasolle, mutta nyt reilut kolme vuosikymmentä myöhemmin hevin soittaminen on alkanut taas kiinnostaa. Alkuperäisestä kokoonpanostakin on jopa yhä muutama juutti mukana.

Esikoisalbumi alkaakin mukavan tanakasti My Time ja nimikappalekaksikolla, eikä laimeasta läpsyttelystä ole onneksi tietoakaan. Ehtaa heavy metalliahan tässä laitetaan ihan mukavasti menemään ripauksella vanhakantaista power metalia. Lupaavan startin jälkeen biisimateriaalia alkaa kuitenkin vaivata ympäripyöreys ja mittaakin on turhaan kerrytetty viisi minuuttia ja ylikin.

Sin Starlett
Solid Source of Steel
Metalizer

3

Kun vyöllään on kokemusta 15 vuotta ja kolme aiempaa täyspitkää, ei ole kovinkaan yllättävää huomata, että Sveitsin jantterit hallitsevat sujuvasti leipälajinsa. Housut eivät myöskään ole kintuissa edes ennakkoon, kun tarkastelee kansitaidetta ja kappaleiden nimiä. Ehtaa perinneheviä on luvassa.

Pienimuotoisen hämmästyksen levy kuitenkin onnistuu tarjoamaan heti kättelyssä, sillä rempseä nimibiisi ja herkistelyäkin sisältävä seuraajansa Rule or Obey onnistuvat herättämään ihastusta. Bändillä on oma tässä retrogenressäkin muista edukseen erottuva soundinsa, josta kyllä on helposti aistittavissa mm. Saxonin vaikutus, mutta Sin Starlettin ilmaisu on notkeampaa ja melodiat aavistuksen runsaampia. Iso merkitys kokonaisuudessa on myös solistilla, jonka vivahteikkaassa äänessä on jännä vibraatto.

Jos kokonaisuus onkin tasainen, on loppupuolisko kumminkin alkua ärsyttävästi hivenen tasapaksumpi. Osaltaan tämä johtuu siitäkin, että suurin osa levyn biiseistä ylittää viiden minuutin rajan pyykin minuutilla parilla ja näin pitkiin eepokset aiheuttavat väkisinkin junnaavuuden tunnetta. Nykyisin erittäin suositussa minarimitassa tämäkin julkaisu olisi vähintään varren mitan iskevämpi.

Smith & Swanson
Smith & Swanson
No Remorse

2,5

Vähän pidempää taukoa viettävässä doom-heavy-bändi Seamountissakin vaikuttavan kaksikon kitaristi Tim Schmidtin ja laulaja Phil Swansonin (jota kuultiin mm. mainiolla Sumerlandsin toistaiseksi ainoalla levyllä vuodelta 2016) yhteistyö tuntuu sujuvan sen verran luontevasti, että osin amerikkalaistetun nimiyhdistelmän allakin materiaalia on päätetty julkaista. Esikoisella kuuluu selvästi herrojen pitkäaikainen kokemus niin yhdessä kuin erikseen sekä soittajina että säveltäjinä, mutta jotain olennaista jää silti puuttumaan.

Tyylilajiksi valikoitunut Black Sabbathiin pohjautuva, mutta enemmän The Obsessedin tai letkeämpää raskaspoljentoa muistuttava musisointi on muotokieleltään tyylipuhdasta. Haikeuden ja lämmön yhdistelmä toimii varsin hyvin levyn avaavissa No Colors ja Like Glass -kappaleissa, mutta tämän jälkeen biisimateriaali muuttuu ikävästi genren perusstandardien mukaiseksi astetta puisevammaksi työstämiseksi. Linja pitää, mutta hanska lipsuu.

Albumin alavireisyys oikenee vasta päätöskappaleessa Worms, jonka rennossa menevyydessä on myös tarttuvuutta simppelin uhmakasta kertosäettä myöten. Tekisikin mieli lyödä vetoa, että nimeämästäni kolmikosta koostui aiemmin ilmestynyt omakustanteinen digi-EP, joka No Remorsen huomion on kiinnittänyt sopparin arvoisesti.

Sorcerer
Reverence EP
Metal Blade

4,5

Sorcererin omat kolme täyspitkää ovat kaikki olleet ihan kiva, mutta mitä sitten -osastoa. Vaan perskutarallaa sentään, kun coverinsa lähtevätkin komeasti. Ja minä kun en edes pidä lainaversioiden tekemistä juuri minään.

Hienoa EP:llä on, etteivät ruotsalaiset ole valinneet kaikista ilmeisimpiä kappaleita Rainbow’lta, Black Sabbathilta ja Saxonilta. Huikeita niistä tekee hienovaraisen tyylitajuiset omat sovitukset ja ennen kaikkea Anders Engbergin laulusuoritus, johon on ladattu rutosti tunnetta mukaan. Komeuden kruunuksi nousee eri toten näkemys Ozzy Osbournen Waiting for Darknessista, jonka voi kokea joko alkuperäistä parempana tai kokonaan uutena kappaleena.

Superlynx
Solstice EP
Dark Essence

3

Keväällä 2020 ilmestynyt Electric Temple sai jatkoa talvipäivän seisauksen aikoihin julkaistusta EP:stä, joka on selkeä välityö. Vaikka kappaleista neljä onkin lainaversiota ja kaksi levyltä tiputettua, ei lopputulos ole väliinputoaja.

Hyvä tulkinta Saint Vitusin klassisesta Born Too Latesta on osuva aloitus, se kun yhdistää hitaan ja raskaan doom-poljennon psyke-menneisyyteen haikailuun. Samalla toimivalla kaavalla coveroidaan yllättävästikin niin Black Rebel Motorcycle Clubia, Nirvanaa (Something in the Way) kuin Nat  King Colea. Tähän sekalaiselta vaikuttavaan, mutta yhteneväiseltä kuulostavaan joukkioon omat viisut istuvatkin saumattomasti. Minari onkin yhtä hyvä kuin itse älppäri.

Tower
Shock to the System
Cruz Del Sur

4

Towerin laulajatar Sarabeth Linden omaa sellaiset palkeet, että ääntään ei voi kuin ihailla ja ihmetellä. Laulutyylinsä kun on vielä sellainen, että koko ajan vedetään täysillä sydämen pohjasta. Tätä tapaa ei voi kuvata millään muulla termillä kuin revittely, jolle osuvaa tulitukea antaa kitaristikaksikon niin ikään intensiivinen suorittaminen. Yhteistyö onkin kaikessa vilpittömyydessään niin energistä, että se saattaa jopa ihastuttaa tai vihastuttaa.

Näistä lähtökohdista orkesterin jytähevi onkin kaikin puolin hyvällä mallilla. Siitä löytyy monipuolisuutta tuovaa rokkavuutta sopivassa suhteessa varsinaiseen metallisuuteen, joka on samaan aikaan sekä vanhakantaista että ajattoman kuuloista. Näiden hienosti tyyliteltyjen ominaisuuksien vahvan tasapainon ansiosta Towerin nahkaan ei voi lyödä puhdasverisen retroaktin leimaa.

Shock to the Systemin suurin puute löytyy kertosäkeistä, joissa ei ole iskevyyttä tai pelkistetyimmillään niitä ei ole käytännössä ollenkaan. Tällaisten kappaleiden kohdalla asian voi ymmärtää täysin tietoisena tehokeinona tai valintana, jossa tekijöidensä tinkimättömään näkemykseen kuuluu välttää helppoja ratkaisuja. Hitit levyltä siis puuttuvat, mutta eipä ole hutejakaan.

torstai 24. helmikuuta 2022

Inferno #198/2022

Atonement
Merciless Blasphemy EP
Helter Skelter
3,5

Menneisyyden tuntevissa nuorissa piilee tulevaisuus? Ruotsalaisen teinitrion ensidemossa on niin paljon samaa kuin Possessedin Death Metal -demossa vuodelta -84, ettei se voi olla sattumaa. Rupuinen reenikämppäsoundi korostaa vimmaista soittoa ja sävellyksiä entisestään eikä karski mustavalkoinen kansikuva sekään sisällä tippaakaan hienostelua. Ei siis mikään ihme, että Helter Skelter pukkaa julkaisun pihalle EP:nä.

Em. jenkkilegendan lisäksi Atonement on kaiken velkaa myös saman aikakauden Sodomille ja Destructionille. Tämä on kuitenkin helppo antaa junnuille anteeksi, asenne ja tekemisen taso kun on näinkin rajua. Tuskinpa tämä tuotos yhtyeen parhaimmaksi jää.

Hollow Woods
Cold Winds Cleave the Earth
Signal Rex
3,5

Anonymiteetin hämäriin kätkeytyvän suomalaisaktin black metal on esikoisalbumillaan veikeällä tavalla karskia ja konstailematonta, muttei kuitenkaan edes tuotannoltaan kylmimmästä ja rujoimmasta päästä. Se ei myöskään kuulosta erityisen kotimaiselta, ja vaikka vaikutteita onkin kuultavissa niin idästä kuin lännestäkin, ei näitäkään elementtejä voi aivan suoraan sormella osoittaa.

Cold Winds Cleave the Earth on hyvin perinnetietoista runnomista, jonka yllä leijuu vahva haikeus yhdistettynä raivokkuuteen ja vihaan. Pelkkää suoraviivaista sahaamista pitkähköt kappaleet eivät kuitenkaan ole, sillä sopivan pienin nyanssivaihteluiden myötä niin laulusuorituksissa, melodioissa kuin tempoissa saadaan aikaan riittävästi muttei pisaraakaan liikaa monipuolisuutta.

Levyn intensiivinen ilmapiiri säilyykin alusta loppuun saakka. Alun hurjan nimikappaleen rynnistyksen myötä yhtä väkevää sisältöä ei vain enää riitä samassa mitassa seuraajille, vaikka mistään tasonromahduksesta ei olekaan kysymys. Tasavahva muttei millään muotoa tasapaksu kokonaisuus, jolla noustaan vaisulta tuntuneen vuoden parhaimmistoon mustan metallin kategoriassa.

Ossuaire
Triumvirat EP
Sepulchral

4,5

Quebecin black metal -skeneä mm. Forteressen kanssa ylväästi edustavan Ossuairen musiikillinen  resepti koostuu hyvinkin selkeistä vaikutteista, mutta lopputulos on kaikkea muuta kuin tuttua ja turvallista moneen kertaan kuultua. Pelkistetty soundimaailma ja yksinkertaisten riffien hypnoottinen toisto on silkkaa Darkthronea Ignipotentisin kuulostaessa osin lähes suoralta Transilvanian Hunger -tributoinnilta.

Triumviratin korviinpistävin elementti on kuitenkin pintaan nostettu ja kappaleita liidaava basso, joka Necromantian tavaramerkkinä on tullut erityisen tutuksi. Aivan yhtä suurta roolia ei alataajuuskitaralla ole kanadalaisten musiikissa mitä kreikkalaisilla, mutta perinteisen kuusikielisen rinnalla se kutoo täysin omia linjojaan, joiden suurta roolia sävellyksissä ei tahdo edes tajuta ensimmäisillä kuuntelukerroilla.

Suoraviivaiseen rymistelyynsä yhtye osaa ujuttaa hyvällä tyylitajulla ja perin maltillisesti niin melodioita kuin temponvaihdoksiakin. Pitkän EP:n ja lyhyen täyspitkän rajamailla keikkuva puolituntinen onkin samanaikaisesti haikeaa, karuhkoa että mystistä. Tästä parhaimpana esimerkkinä käy keskitempoisesti etenevä ja juhlallisesti julistava päätösraita Cénotaphe.

Vedet
Terminal EP
Omakustanne

2,5

Oululaisten pienokainen kuulostaa kauttaaltaan orgaaniselta, mikä on sekä hyvä että huono asia.  Rauhallisemmissa post-metal-tunnelmissa lämminhenkinen tuotanto ovat hyvä valinta, kun taas sludge-iskujen teho tuppaa jäämää puolitiehen.

Samankaltaista kahtiajakoista ongelmaa on myös kappaleissa. Tekijöiden aiempi sävellyskokemus kuuluu selvästi ja muotokieli nelikolla on hyvin hallussa. Silti EP:tä kuunnellessa korvia kutkuttaa alati ajatus, että lähtökohtaisesti näinkin hyvästä materiaalista olisi raastettavissa enemmänkin irti. Terminalin raakilemaisuus onkin laitettavissa ensijulkaisun piikkiin, mutta seuraajalta on lupa ja syytä odottaa varsinaista alkuräjähdystä

torstai 27. tammikuuta 2022

Inferno #197/2021

Deceased
Thrash Times at Ridgemont High
Hells Headbangers

3,5

Kymmeniä ja taas kymmeniä lainaversioita tehtaillut ja kolme aiempaa tyylipuhdasta cover-levyäkin julkaissut Deceased tulkitsee tällä kertaa nokkamiehensä Kingsley "King" Fowleyn johdolla 80-luvun raastoheviä. Mukaan on valittu ei niitä kaikista ilmeisempiä bändejä biiseistä puhumattakaan, ja meidän suomalaisten kelpaa vaikka vetää torihousuja jalkaan, onhan neljäntenä kappaleena hyvä näkemys omasta speed metal -hymnistämme Get Stoned.

Resepti on täysin identtinen kuin aiempienkin yhtyeen tekemien covereiden kohdalla. Alkuperäiset kappaleet ruhjotaan tutun lihamyllyn läpi ja lopputulos on tasalaatuista heavy-thrash-death metal -hybridiä aivan kuten bändin omakin materiaali. Deceasedilla on kuitenkin taitoa ladata versioihinsa rutosti energiaa eli remeltää biisit läpi poikamaisella innolla aivan kuten ne aikoinaankin on soitettu. Eikä haittaa tippaakaan, että tasapäisen tiukan soiton ja soundien johdosta joitain orkkisten nyansseja onkin hävinnyt.

Thrash Times at Ridgemont High toimii myös vaikka tukiopetuksena thrash metalin vanhaan hyvään aikaan, onhan mukana mm. Whiplash, Razor, Voivod, Rigor Mortis ja Bulldozer.

Mystras
Empires Vanquished and Dismantled
I, Voidhanger/Stellar Auditorium

4

Viime vuonna ilmestyneellä esikoisellaan Castles Conquered and Reclaimed kreikkalainen Mystras onnistui kietomaan pauloihinsa keskiaikaista tematiikkaa niin teksteissä kuin musiikissa hyödyntävällä black metalillaan. Toiselle levylle tultaessa edelleen kaikesta yksin vastuussa olevan Aylosin visio on vain jalostunut, mutta nyt katse on myös korvin kuultavasti suunnattu kohti Lähi-itää teemanaan ristiretket.

Kappaleissa tapahtuu edelleen joka instrumentin kohdalla ja tasolla paljon, mutta debyyttiä siistimmät ja vähemmän diskanttiset soundit vähentävät kaoottista ensivaikutelmaa. Tästäkin huolimatta yli tunnin mittaisen kokonaisuuden hahmottaminen sisäistämisestä puhumattakaan vaatii paljon kuuntelua, mutta musiikin heti iskevä mystinen kiehtovuus madaltaa vaivautumiskynnyksen lähes olemattomiin.

Empires Vanquished and Dismantled on edeltäjäänsä verrattuna joka suhteessa monipuolisempi ja paremmin toteutettu levytys, joka helleenisen räyhäkkäästi paiskotun mustan metallin lomaan tyylillä istutettujen lyhyiden välisoittojensa, itämaisten vaikutteidensa ja melodioidensa ansiosta laajenee eepokseksi. Ainoastaan debyytin kylmyyttä jää inasen kaipaamaan.

Sa-Int
Vihaa & tuskaa 7” EP
SA-Records

2,5

70-luvun lopussa Pelle Miljoona lauloi ”Ei oo järkee mennä armeijaan”, mutta kuinka mielekästä on kuunnella vajaa kymmenen vuotta myöhemmin esikois-EP:nsä julkaisseen Sa-Intin uutta materiaalia vuonna 2021? Alkuaikoihin verrattuna biisit ovat ymmärrettävästikin  setämiesmäistynyttä punk-rokkia, minkä aistii asiaan kuuluvana ja osin hellyyttävänäkin kömpelyytenä niin musiikissa kuin teksteissä.

Lahtelaiset ovat tehneet urallaan tiukempia ja tarttuvampia levytyksiä puhumattakaan muista tuoreemmista tekijöistä. Tästäkin huolimatta epätasaisuudellaan ristiriitaisia tunteita herättävä mutta ihailtavan luupäinen pienkiekko on perusteltu julkaisu.

Worm
Foreverglade
20 Buck Spin

4

Foreverglade on helppo kuvitella massiiviseksi ja lähes muodottomaksi suohirviöksi, jonka hitaassa raahustuksessa on sanoin kuvaamatonta uhkaavuutta. Floridalaisten vahvasti kaiutettu funeral doom death -seos kun on niin tuotannollisesti kuin musiikiltaan todella jylhää ja muhkeaa, mutta samalla myös ilmavaa ja pelkistettyä.

Yleinen tunnelma levyllä on pääosin rääkymisen ja örinän kautta hyvinkin tumma. Orkesteri ei kuitenkaan keskity missään kohtaan pelkkään lanaamiseen, vaan vahvassa 90-luvun hengessä luo pelkistetyillä kosketinmatoilla sekä tyylitellyn eteerisillä kitaramelodioilla yksinkertaisen tehokasta vastakohtaisuutta. Näitä kikkoja voisi kuvailla jopa goottilaisiksi alkuaikojen Paradise Lostin malliin, vaikka toteutus astetta karskimpaa onkin.

Albumin vahvuus koostuu niin yksilöistä, kokonaisuudesta kuin näiden muodostamasta ilmapiiristä.  Odottamattomiakin hetkiä sisältävät biisit ovat vahvoja ja genreraja-aitojensa sisällä sekä erilaisia että monipuolisia olematta kuitenkaan kokeellista genreklassikko Disembowelmentin Transcendence into the Peripheralin (-93) tapaan. 44 minuuttia haikean kaunista lohduttomuutta ilman ahdistusta.