torstai 21. maaliskuuta 2024

Inferno #221/2024

Contaminated
Celebratory Beheading
Blood Harvest

3

Nyt on lähes vastustamattoman julmaa ryöpytystä koko albumin mitalla. Contaminatedin death metalia ei pidä olettaa perusmalliseksi brutalointipieksennäksi, vaan sen synkeä ote on kaukana helposta ja viihdyttävästä.

Vaan eipä bändi pelkkää normaalia kalmantuoksuista myllytystäkään mätki, vaan hyödyntää säännönmukaisesti grindcoreen viittaavaa purskeisuutta vastapainonaan riitaisaa tunnelmallisuutta sisältävää hidastelua. Tämän päälle kun laulaja vielä mylvii matalalta ja raastavasti, on jälki melkoisessa totaalisuudessaan ja uhkaavuudessaan kaikin puolin vakuuttavaa. Rankemman musiikkinsa kivana ja viihteellisenä haluavia varten tämä levy ei todellakaan ole.

Tenhoavasta ja puoleensa imevästä intensiteetistään huolimatta albumin ote ei pysy riittävän rautaisena alusta loppuun. Raastavaan ryskytykseen alkaa väkisinkin turtua ja ratkaisuna olisi joko tarjota sitä pienemmässä mitassa tai entistäkin hurjempana ääripäitä vieläkin kauemmaksi toisistaan venytettynä. Nyt myös hurmeisuutta ja muita iljettävyyksiä sisältävä läträys alkaa tuntuu hiukan liian helpolta ratkaisulta varsinaisen pikimustan saastan levittämisen sijasta.

Heavy Sentence
Warriors of Madness EP
Dying Victims

4

Kerrassaan mainiota eletyn elämän kuluttamalle nahkatakille ja farmarihousuille tuoksuvaa duunarihevirokkia Bang to Rights -debyytillään (-21) roiminut Heavy Sentence pysyy uskollisena tyylilleen. Kolmen biisin seiskatuumaisellaan se kuulostaa tosin aiempaan verrattuna hivenen kepeämmältä ja riehakkaammalta kuin raskaan työviikon jälkeen pubissa kavereiden kanssa rentoutuva työmies konsanaan.

Bändin uhmakas musiikki kerrassaan ihastuttavan karhean äänen omaavan laulajan esittämänä on selkeää jatkumoa Motörheadin sekä Tankin kaltaisille tekijöille aivan kuin elettäisiin yhä 80-luvun alkua. Muita haikeampi päätösbiisi Give Yourself to the Night on kuin kivan illan päättyminen laskuhumalaiseen kotiinpaluuseen.

House of Atreus
Orations EP
Iron Bonehead
2,5

Kahden täyspitkän jälkeen on näemmä taas minarin vuoro, jolle sillekin on kerrytetty mittaa lähes normaalin albumin verran. Sisällöstä kertoo osin hyvinkin loppuun tällätty lainaversio Running Wildin Riding the Stormista tulkittuna jenkkien omalla räyhäkkäällä tyylillään.

Niin paljon kuin bändin tyyli pohjautuukin 80-luvun heavy metaliin, juontavat sen juuret vähintäänkin yhtä paljon ensimmäisen aallon black metalin pariin etenkin karheiden raspilaulujen osalta. Vaikka rullaavuus turhan pitkäksi venytetyissä biiseissä onkin kauttaaltaan hyvä, jäävät ne silti heilumaan limboon vailla riittävää määrää maskuliinista rujoutta.

Karkosa
Esoterrorcult
Redefining Darkness
3

Esikoistäyspitkäänsä julkaisevan Karkosan tekemisistä huokuu kunnianhimoisuus. Se ei myöskään kuulosta oikein millään muotoa tyypillisen amerikkalaiselta, vaan erityisesti tässä tapauksessa näppärä äärimetallitermi kuvaa musiikkia napakkuudessaan hyvin. Black metalista kipakampia ja synkempiä vaikutteita imenyt musiikki tasapainoilee death metalin kanssa sisältäen maltillisen määrän sekä melodisuutta että erinäisin musiikin keinoin toteutettua tarinallisuuden tuntua. Sanoituksiin tutustumatta Esoterrorcult onkin helppoa kuvitella konseptilevyksi.

Räväkästä otteesta ja modernista tuotannosta johtuen bändi kuulostaa astetta rajummalta kuin mitä se pintaa syvemmältä oikeasti onkaan. Yleensä enemmän irvistystä kuin hymyä aiheuttava nykyaikainen lähestymistapa tällaiseen materiaaliin kääntyy kuitenkin puolittaiseksi voitoksi, sillä kyllä jenkeillä selkeästi on näkemystä mutta myös osaamistakin toteuttaa musiikkiaan, joka ei seuraa kaikista syvälle uralle talsittuja polkuja edes eurooppalaisiin vastineihinsa verrattuna.

Esoterrorcult toiminee varmasti hyvin juuri valtavirran pinnan alapuolella rajummasta musiikista tykkäävien keskuudessa, mutta tarvetta sille jää kehittyä kuitenkin entistäkin haasteellisempaan suuntaan tavoitellen massiivisempia korkeuksia.

Messiah
Christus Hypercubus
High Roller

3,5

Messiah on yksi näistä lukemattomista pitkän linjan puurtajista, joka jo pitkälti 80-luvulla aloittaneena ja useampaan kertaan niin lopettaneena kuin paluuta tehneenä on jäänyt ikuiseksi B-sarjalaiseksi. Tätä ei pidä kuitenkaan ottaa suurena moitteena, sillä tällaisillekin yhtyeille on hyvinkin aikansa ja paikkansa. Sitä paitsi kuinka moni vastaava veteraani voi sanoa edes tehneen  Extreme Cold Weatherin kaltaisen levyn, joka tunnistetaan laajemminkin jos ei muuten niin kansitaiteestaan?

Viimeisimmän vuonna 2017 tapahtuneen paluun jälkeen Christus Hypercubus on järjestyksessään toinen täyspitkä eikä ollenkaan hullumpi sellainen. Ilmeisen tarinavetoisena albumina sen teknokraattinen tunnelma on kauttaaltaan tummasävyinen ja varautuneen uhkaava, mikä johtuu osin myös sävellysten aiempaa teknisemmästä joskaan ei millään muotoa progressiivisesta lähestymistavasta.

Niin kauas kuin yhtye on tullutkin alkuaikojensa primitiivisestä deathin ja thrashin seoksestaan, voi sen todeta tämän julkaisun myötä vanhentuneen tyylikkäästi mielenkiintoiseen suuntaan. Statuksensa tuskin muuttuu suuresti mihinkään aiempaa haastavamman ja verkkaisemman materiaalin myötä, mutta pitää kuitenkin sveitsiläiset ehdottoman relevanttina tapauksena tässä ajassa.

Savaged
Night Stealer
No Remorse

3

Neljännesvuosisadan aikana No Remorse on onnistunut brändäämään itsensä levy-yhtiönä, jonka julkaisut ovat lähtökohtaisesti aina kiinnostavia kovemmankin luokan perinnetietoisen heavy metalin fanaatikoille. Laatuun voi myös luottaa sen ollessa vähintäänkin hyvää keskitasoa todellisten hutien loistaessa poissaolollaan.

Savaged onkin kaikin puolin tyyppiesimerkki kreikkalaislafkan rosterista. Night Stealer -esikoisellaan bändin vauhdikas ja paikoitellen jopa proto-speed/thrash metal -välähdyksiä sisältävä rennosti rullaava metalli on etenkin kertosäkeissä hyvin melodiarikasta kitaristienkin pistellessä tällä saralla parastaan. Tässä kunnostautuu myös laulajan virkaa hoitava Jamie Killhead, joka intoutuu myös maltilla kiekaisemaan aina siellä täällä normaalimman ja asiansa hyvin hoitavan puhtaan tulkinnan ohessa.

Niin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa kuin albumi onkin, sitä vaivaa kuitenkin pienen epätasaisuuden lisäksi myös jonninmoinen identiteettiongelma, jotka ovat helppoa laittaa debyyttilevyn -syndrooman piikkiin. Nelikko yrittää olla sävellyksissään turhankin näppärä ujuttaen mukaan liikaa vähän kaikkea, kun keskittymällä tiukemmin ydinosaamisalueeseensa iskevyys nousisi taatusti ainakin varren verran ylöspäin.

Stygian Crown
Funeral for a King
Cruz Del Sur

2,5

Että osaakin olla ärsyttävän kaksijakoinen levytys. Muodollisesti Stygian Crown hanskaa eeppisen doom metalinsa hyvin aina kuulasäänistä voimalla vetävää laulajatartaan myöten ja samat ominaisuudet pätevät myös melodioihin. Onpahan yhtyeellä ollut myös omaa näkemystään tuoda musiikkiin hieman tavallisuudesta poikkeavia ideoita ja elementtejä kuten jousilla ja koskettimilla koristellussa balladissa Blood Red Eyes tai minuutin mittaisessa ruosteisia viuluja hyvin hyödyntävässä Let Thy Snares Be Planted -välisoitossa.

Parhaimmillaan kuten vahvasti Messiah Marcolinin aikaista Candlemassia muistuttavissa raskaspoljentoisissa Scourge of the Seven Hillsissä tai Beauty and Terrorissa jälki on hyvinkin keskitasolla ja jopa hieman yli, mutta niidenkin pahin ongelma on oikeanlaisen koskettavuuden ja mielenpainuvuuden puute. Litiumilla tasaiseksi lääkitty eeppisyys ei nyt vain passaa tällaisessa musiikissa, jonka pitäisi olla mieluummin jopa vähän naivistisestikin överiksi vedettyä.

Yhtyeellä olisi selkeästi lahjoja parempaankin kuin mitä saatteen mukaan tämä pieteetillä tehty kakkoskiekko sisältää. Jospa jo seuraavalla levytyksellä Stygian Crown osaisi hyödyntää nyt hukatun potentiaalinsa selkeästi paremmin että harmitus lakkaisi eikä toivoa tarvitsisi heittää lopullisesti kankkulan kaivoon.

maanantai 26. helmikuuta 2024

Inferno #220/2024

Bathory Legion
Latomie
Septenary Arts

3,5

Latomie on levy, jolta on turha odottaa minkäänlaista juomasarvien kohotteluun kannustavaa sankarikuvastoa tai edes alkukantaista black metalia, vaikka sisältö aidosti perin mustaa onkin. Yhden miehen visoista on syntynyt puolituntinen meluisaa äänimaisemaa, joka yksityiskohtiin liikaa takertumatta voidaan väljästi lokeroida dark ambientiksi.

Teoksella on helpostikin aistittavissa intron ja outron välinen draaman kaari, sillä vaikka yksittäiset kappaleet koostuvatkin pääasiallisesti hälyäänistä ja huminoista aina noiseen saakka, on mukana myös industrial-genrestä tuttua monotonista paalujunttausta kuin mielipuolen monologeilta kuulostavia horinoita sekä kaikkien näiden yhdistelmiä. Bathory Legionin kuvaama kaoottinen maailma on jo muutaman kuuntelukerran jälkeen hyvinkin selkeä ja jopa helppoa kuunneltavaa, jos musiikillinen epämukavuus on entuudestaan vähänkään tuttua.

Vaikka albumi ei raasta ja riivi palasiksi edes äänillään, onnistuu se silti luomaan uskottavan häiritsevän ja synkän tunnelman, josta on kuitenkin miellyttävää nauttia oman kodin turvassa.

Furnace Floor
Furnace Floor EP
Dawnbreed

2

Syvältä undergroundista kumpuaviin artisteihin erikoistunut Dawnbreed näyttää olevan sitä mieltä, että vuoden ikäisen Furnace Floorin diginä ilmestynyt esikoispikkuinen on julkaisemisen arvoinen perusmallisten fyysisten formaattien lisäksi myös vinyylinä. Olen eri mieltä.

Amerikkalaiset vyöryttävät hidastempoista ja halutessaan doomiksikin luokiteltavaa synkähköä death metaliaan kelvollisesti, mutta yhdessäkään kolmesta biisistä ei ole mitään sellaista, joka sykähdyttäisi. Tummuudestaan huolimatta lopputulos uppoaakin harmaaseen massaan, mutta biisit on sentään pidetty merkillepantavan nasevanmittaisina genren standardeihin verrattuna.

Hollow Woods
Like Twisted Bones of Fallen Giants
Signal Rex

4

Verrattuna reilu kaksi vuotta sitten ilmestyneeseen Cold Winds Cleave the Earthiin Hollow Woods kuulostaa tällä kakkoslevyllään pitkälti samanlaiselta ja ne vähäisetkin havaittavat muutokset ovat yhtyeelle pelkästään edukseen. Musiikkinsa on edelleen karheaa joskaan ei raakaa black metalia, jota leimaa nimeä ja sisältöä myötä haikea kuuselle tuoksuva härmäläinen metsäläisyys.

Uutuutena mukaan on ujutettu vähäisissä määrin akustisuutta yhdessä ja erikseen sähköisen ilmaisun kanssa sekä enemmän puhdasta laulua rouhean maskuliinisen tulkinnan vastapainona. Kokonaisuus ei kuitenkaan lipsahda missään kohtaa liian lähelle folk-henkisyyttä, mikä on sille pelkästään eduksi. Albumin synnyttämät mielikuvat viittaavat silti vahvasti lähemmäs kolmenkymmenen vuoden takaiseen Ulverin Bergtatt-esikoiseen, mikä tuskin on sattumaa.

Like Twisted Bones of Fallen Giants onnistuu myös olemaan samaan aikaan sekä hyvin perinnetietoinen että tässä ajassa kiinni oleva ajaton julkaisu, joka ei yritä olla mitään muuta kuin oma itsensä. Levyn kiehtovuus ei perustukaan sen omalaatuisuuteen, vaan sen kykyyn tuoda esille vakuuttava tunnelataus ja sitä kautta tehdä musiikista merkittävämpää kuin mitä sen peruselementeistä pelkästään voisi irti saada.

Into Darkness
Cassini – Huygens EP
Invictus

3,5

Saturnuksen miehittämättömälle avaruuslennolle kunniaa tekevä pienjulkaisu on Into Darknessilta musiikillisesti veikeä veto. Toisin kuin voisi ennakkoon teemastaan olettaa, bändi ei harrasta tippaakaan teknistä kikkailua, vaan jurnuttaa pitkälti keskitempoisesti etenevää death metaliaan vanhakantaisesti.

On vallan ilahduttavaa havaita, että lopputulos on kaikkea muuta kuin tympeää ja tylsää, vaikka mittaakin viidellä kappaleella on sen 27 minuuttia. Ryskettä leimaa energisyys ja ilmavuus, joka tuo sen tähän aikaan sopivan vähäeleisellä monipuolisella ilmeellään karkaamatta kuitenkaan liian kauaksi perusasioiden ääreltä.

Mourning Dawn
The Foam of Despair
Aesthetic Death

4

Parissakymmenessä vuodessa Mourning Dawnista on kasvanut ihan oikea bändi, kun perustajansa Laurent Chauletin ei ole tarvinnut enää alun demoaikojen jälkeen tehdä aivan kaikkea itse. Sekä isompaa että pienempää levytystä onkin syntynyt tasaisella tahdilla The Foam of Despairin ollessa jo kuudes täyspitkä.

Ja kelpo levy se onkin tuoden esille ranskalaista synkempää puolta. Masentuneisuus ja melankolisuus ovat alati läsnä yhtyeen doomissa, jota on väritetty hienoisilla black metal -vaikutteilla astetta tummemmaksi. Yhdistelmässä onkin paljon yhteneväisyyksiä Katatonian alkuaikojen tuotantoon Mourning Dawnin kuitenkin korostaessa ruhjovampaa puoltaan niin kitaroissa kuin raastavissa laulusuorituksissa.

Kappaleiden pohjissa hyödynnetään myös kerrassaan taitavasti industrialista tuttua hypnoottista jumitusta syventäen epätoivoa vahvasti huokuvaa tunnelmaa entistä kylmempään suuntaan. Musiikista löytyy kuitenkin runsaasti tyylikkään säästeliäästi sitä elävöittämään käytettyjä väripilkkuja kuten äidinkielensä käyttö puheosuuksissa, fonin haikea vaellus sekä kitaraherkistelyt, että kokonaisuutena The Foam of Despairista löytyvä monitahoisuus on hyvinkin kiehtovaa aina koskettavuuteen saakka.

Night Fever
Dead End
Svart

4

Kymmenisen vuotta sitten nähty Night Fever -keikka oli ensikosketuksena yhtyeen musiikkiin mitä oivallisin. Pienehköltä lavalta käsin yhtye tykitti sellaisella energialatauksella kerrasta kaaliin junttautuvia hardcore-repäisyjä, että fanitus jatkui myyntitiskiltä hankittujen kahden siihen mennessä ilmestyneen minialbumin parissa myös kotioloissa. Elävänä ihastuttanut vimmaisuus oli saatu taltioitua myös vinyylille, mikä on aina sekä hyvän bändin että musiikin merkki.

Mikä lie syynä, ettei uutta musiikkia ole pidemmässä mitassa julkaistukaan sitten em. New Bloodin ja Vendettan, mutta Dead End kuulostaa alusta loppuun siltä kuin minkäänlaista levytystaukoa ei olisi ollutkaan. Tanskalaisten yksinkertaisuuteen perustuva resepti tehdä melodioilla kyllästettyä korkean metallipitoisuuden hardcorea on kaikessa tarttuvuudessaan vastustamatonta. Vauhdikkuus tempaa heti alusta mukaansa eikä päästä irti ennen loppua, mutta väsyttämisen sijasta musiikki lataa virtaa kuin jonneille pärinät päälle saavat energiajuomat konsanaan.

Merkittävä tekijä bändin omailmeisyyden takana on kappaleiden veikeä hyväntuulisuus hilpeine melodioineen, vaikka tekstien aihepiirit vaikuttavat olevan kaikkea muuta kuin kukkakedolla kirmaamista. Näiden tulkinnassa omalaatuisen äänen omaava Solomon on enemmän kuin mies paikallaan tehden viimeistään selväksi, että kyse ei ole mistään hyvän tuulen bilepunkista.

Void Below
World Undone EP
Omakustanne

2

Brexitistä huolimatta death metal -buumi on rantautunut saarivaltioonkin ja tätä liikettä myös Void Below haluaa olla osana toisella lyhytsoitollaan. Kovasti on Lovecraftia luettu ja Morbid Angelia kuunneltu, mutta ilmeisen kovasta yrityksestä huolimatta yhtye ei onnistu kuulostamaan kuin osittain muinaiselta, mystiseltä ja musertavalta.

World Undone ei ole toivoton levytys, siltä vain kuulee kovin selkeästi aina soundeja myöten kuinka nuorella orkesterilla on visioidensa toteutuksessa vielä paljon tehtävää. Esimerkiksi kunnianhimoa sillä on yrittää tehdä massiivisia yli seitsemän minuutin mittaisia järkäleitä, mutta eiväthän niistä yksikään mittaansa kanna.

perjantai 26. tammikuuta 2024

Inferno #219/2023

Coven Japan
Earthlings
No Remorse

2,5

Vuoden 2017 minimallinen ensijulkaisunsa antoi yhtyeestä kovin hailakan kuvan, j-hevinsä kun oli kaikessa koukuttomuudessaan hyvinkin ponnetonta. Nyt täyspitkälle saavuttuansa positiivista kehitystä on tapahtunut, mutta eipähän tälläkään levyllä vielä edes nousevan auringon korkeuksiin ylletä.

Jos yhtye onkin selvää jatkumoa kotimaansa metalliperinteeseen aina tunnetuimmista Loudnessista ja obskuurimmasta Seikima-II:sta lähtien, vilahtelee sen melodioissa viittauksia Iron Maideninkiin. Earthlings onkin kaikin puolin perusmallin perinneheviä, joka saa vähäisen määrän sympatiaa ja irtopisteitä eksoottisesta tavastaan käyttää äidinkieltään kertosäkeiden tullessa englanniksi normaalisti.

Coven Japanin astetta kevyemmällä kädellä soitettu hevi jää kuitenkaan sisällöltään vähän liian heppoiseksi ja vaikutelmaa ylikorostaa entisestään tylsä rumpukonepätkytys. Söpöiksi animehahmoiksi sonnustautuva nuoriso saattaisikin intoilla levystä huomattavasti enemmän mitä farkkutakin päälle vetävä varttuneisto. Lupaileehan nimiraidan pitkä alkukin lähes täysiveristä balladia ja vastaavankaltaista kikkaa hyödynnetään taajaan myös muualla.

Crust
Dissolution
Avantgarde

3

Arvojen ja moraalin rappeutumisesta kovasti huolissaan olevan Crustin kanta kotimaansa käymään hyökkäyssotaan ei ymmärrettävästi käy selville julkaisustaan. Eikä tällä ole edes mitään väliä, ainakin jos taiteeseen osaa lähtökohtaisesti suhtautua erottaen lopputuotoksen sisällön tekijöidensä omista henkilökohtaisista näkemyksistä.

Vajaan vuosikymmenen kestäneen olemassaolonsa aikana yhtye on ollut hyvinkin tuottelias, onhan alun EP-kasan jälkeen julkaistu nippu sinkkuja, live-levyjä ja neljä aiempaa täyspitkääkin. Luontaista musiikillista kehitystä on siis hyvinkin ehtinyt tapahtua, sillä yhtyeelle tällätystä blackened doom sludge -leimasta ei ole paljoakaan kuultavissa. Dissolution kun on selkeästi pohjimmiltaan hyvinkin black metalia.

Soundien ja ilmaisun karheudesta huolimatta yhtye ei kuitenkaan kuuluu karkeimpaan sarjaan, vaan jauhava toisteisuus yhdistettynä tempon vaihteluiden kautta post-tunnelmallisuuteen luo etäisiä mielikuvia jopa Mglan suuntaan. Samalle sävellysten sivistyneisyyden tasolle Crust ei vielä tosin yllä, mutta sen musiikilliset kasvot ovat kumminkin omat ja niitä on mahdollisuus luoda ja kohottaa enemmänkin.

Délétère
Songes d'une Nuit Souillée
Sepulchral

4

Quebecin alueen omaehtoinen ja omalaatuinen black metal on jo vuosien ajan nostanut päätään, että ilmiöstä puhuminen ei ole millään muotoa liioittelemista. Vaikka aluetta edustavien bändien määrä onkin maltillinen, osin samoista tyypeistä koostuva ja vieläpä pitkälti Sepulchral Productionsille levyttävä, kytee pinnan alla taatusti jotain laaja-alaisempaa ja syvällisempää kuin pelkkä vahva yhteisöllisyys.

Kolmatta levyään julkaiseva Délétère istuu skeneen mallikkaasti. Songes d'une Nuit Souillée ei pohjimmiltaan ole musiikillisesti sen mullistavampaa kuin mitä esimerkiksi Suomessa on tällä vuosituhannella tyypillisimmin tehty. Sen kylmässä ja karheassa black metalissa on Pohjolasta tuttua melodisuutta, mutta tunnelmaltaan se on alkukantaisen sijaan jalostuneempi aina sivistyneisyyteen saakka ilman hienohelmojen havinaa. Tämä onkin yksi itäiseen Kanadaan sijoittuvan alagenren merkittävimmistä joskin muutoin vaikeasti määriteltävistä ominaispiirteistä.

Kulunut vuosi ei ole ollut kovinkaan ihmeellinen mustan metallin suhteen ja jo siksikin Délétèren pimeästä ajasta kumpuavat ruttolaulut on helppo nostaa parhaimmistoon. Tätä ei pidä kumminkaan ottaa vähättelynä yhtyettä kohtaan, sillä julkaisunsa on vastaavalla laadukkaalla tasolla jo seitsemän vuotta sitten ilmestyneen Forteressen Thèmes pour la Rébellion kanssa.

Dream Unending/Worm
Starpath
20 Buck Spin

3,5

Tässäpä bändikaksikko, jotka sopivat kerrassaan mainiosti toistensa seuraan samalle julkaisulle. Molemmat kokoonpanot kun lähestyvät doom-deathia hieman epäortodoksisista vinkkeleistään omalla erilaisella tavallaan, joka on hyväksi havaittu jo aiemmilla levytyksillä.

Dream Unending tunnelmoi matalalla murinalla tulkitusta laulustaan huolimatta melkoisen kepeästi kahdessa pitkässä biisissään, joihin on istutettu reilusti herkkyyttä heleällä kitaravaeltelulla. Kuullaanpahan So Many Chancesissa jopa pätkä puhdasta miesääntä, joka on täysin kotonaan kokonaisuudessa. Lopputulos on tällaisessa kontekstissa ja määrässä toimivaa eikä aistinelimiin jää minkäänlaista light-version inhaa tunnetta.

Kimppakaveri Worm on ihastuttanut edellisillä Foreverglade-täyspitkällään ja pienemmällä Bluenothingilla. Senkään lähestymistapa raahustamiseen ei ole millään muotoa lyijynraskasta, mutta kappaleiden ilmavaan tunnelmaan on osittain kätketty myös synkempiäkin sävyjä. Laulajan  ärrimurreilu, kuiskailu ja ärinöinti tuovat oman monipuolisen lisänsä muutenkin monipuoliseen kappaletrioon, jonka vaikutteet ulottuvat kaukaisimmillaan aina black metaliin ja gootteiluun saakka.

Starpath on kiehtova kimppa, joka kuitenkin jää kokonaisuutena inasen verran kummankin omista tuotoksista.

Fraught
Transfixed on Dying Light
Argonauta

2

Esikoistaan julkaiseva Fraught käynnistää tuotoksena räväkästi. Kappalekaksikko pohjautuu death metaliin, jonka päälle on ripoteltu mustempia aineksia laulutyylissä ja sekaan tiputettujen riitasointujen muodossa. Kolmannessa Indignities of Decay -biisissä tempo on taas tiputettu lähelle doom-lukemia ja mittoja aivan kuten loppupuoliskon parissa muussakin rallissa. Laveasti tarkasteltuna mainostettu blackened sludge -genre pitää siis jossain määrin paikkansa.

Levyn alku lupaa kuitenkin enemmän mitä loppu tarjoaa. Puolivälin tienoilla pakka alkaa levitä käsiin ja biisit muuttuvat päämäärättömäksi vähän joka suuntaan huitomiseksi. Osumatarkkuuden kärsiessä kiinnostus lerpahtaa tylsyyden nostaessa ikävästi päätään. Tämä on helppoa diagnosoida monia debyyttejä vaivaavaksi lastentaudiksi.

Päätösbiisiksi jätetty levyn selkeästi tuomitsevin nimiraita onnistuu herättämään horroksesta, vaikka sekä leikattavaa että viilattavaa senkin sisällöstä löytyy muiden lailla. Ennen seuraavaa julkaisuaan irlantilaisten voisi olla hyvä ottaa muutama nestemäinen aamupuuro kera elämän veden antamaan neuvoja ja tuomaan lisää viisautta sävellyksiinsä.

Horrifier
Horrid Resurrection
Personal

3

Niin yhtyeenä kuin jäsenistöltään nuoret vuonojen kasvatit möyrivät visvaisen death metalin parissa ensimmäisellä pitkäsoitollaan, jonka esikuvat käyvät ilmeisen selviksi heti kättelyssä jo pelkästä nimestä mutta myös ensitahdeista. Kaikenlaiset modernit jonninjoutavat hömpötykset kuten siirappimelodiat tai tekoälyn luomalta kuulostava suorituskikkailu loistaa poissaolollaan.

Mutta eipä Horrid Resurrection kaikessa normaalia astetta rujommassa lähestymistavassaan ole mitenkään poikkeuksellinen täydellisyydestä puhumattakaan. Autopsya ja Repulsionia on kovasti kuunneltu ja oppi onkin mennyt lähes kiitettävällä arvosanalla perille. Hyvin hoidetun palvonnan lisäksi omaa näkemystä voisi silti haudata musiikkiin vähän enemmänkin, vaikka maukkaita hidasteluita aavemaisine tunnelmointeineen onkin sopivasti oikeissa paikoissa.

Mistä päästäänkin siihen, että biiseistä voisi aivan surutta pilkkoa turhia ulokkeita pois aivan surutta, turhan moni kun ylittää kuuden minuutin rajapyykin eivätkä loputkaan ole nasevissa punkkimitoissa. Eikä kyllä haittaisi yhtään sekään, jos seuraavalla julkaisulla tuotantoon kaadettaisiin ämpärillinen räkää ja hurmetta tehden siitä entistä maksoittuneemmalta löyhkäävää.

Slow
Abîmes I
code666
3

Nimi on tässäkin tapauksessa enne siitäkin huolimatta, että se on lyhenne sanoista Silence Lives Out/Over Whirlpool. Duona toimiva kokoonpano kun lupsahtaa nykyisellään vaivattomasti funeral doom -lokeroon, johon alkuaikojen droneilusta on aiempien kuuden albumin myötä liikuttu.

Periaatteessa Slow on genren peruskauraa, joka ei lähtökohtaisestikaan ole kovin innovatiivista tai yllättävää. Lukemattomien bändien pääjehu Déhàn komennossa asiaankuuluvan vähäiset ja pitkät biisit raahustellaan verkkaisesti syntymästä kuolemaan eikä niiden toisistaan erottelemisella ole suurtakaan merkitystä maltillisen mittaiseksi jätetyn kokonaisuuden kannalta.

Kaveri osaa kuitenkin ladata jyhkeille sävellyksille sellaista painoarvoa, että lopputulos ei muodostu  tasapaksuksi mötkäleeksi. Pohjaan päin painavaa tummaa massaa ja tunnelmaa on riittämiin ja muutamat kitara- sekä kosketinkuviot elävöittävät ajoittain yllättävästikin muuten matalataajuuksista massiivimurahtelua ilman että musiikillisesta ytimestä karattaisiin liian kauaksi. Abîmes I onkin hyvä genren perusteos.

Vastum
Inward to Gethsemane
20 Buck Spin

3,5

Tässäpä levyllinen päällekäyvää alkuvoimaista ruhjontaa, jonka pelkkä kuuntelu saattaa aiheuttaa mustelmia. Yhtyeellä on hieno taito olla samaan aikaan sekä primitiivinen että tarkasti kontrolloitu, jonka ansiosta pitkähköt ja enimmäkseen keskitempoisesti jyräävät pienin jipoin varustellut biisit ovat vakuuttavuudessaan tehokkaita.

Inward to Gethsemanen mustanpuhuvassa ilmapiirissä on myös sellaista painostavuutta, jonka uhkaavuus vain kasvaa volyymin myötä. Puolivälistä löytyvän lyhyen instrumentaalisen kavaltajan jälkeen albumi tuntuu vain terävöityvän kohti pahaenteistä Corpus Fractum -lopetusta.

Vastumin death metalille ei naura enää Jeesuskaan.