Inferno #221/2024

Contaminated
Celebratory Beheading
Blood Harvest
3

Nyt on lähes vastustamattoman julmaa ryöpytystä koko albumin mitalla. Contaminatedin death metalia ei pidä olettaa perusmalliseksi brutalointipieksennäksi, vaan sen synkeä ote on kaukana helposta ja viihdyttävästä.

Vaan eipä bändi pelkkää normaalia kalmantuoksuista myllytystäkään mätki, vaan hyödyntää säännönmukaisesti grindcoreen viittaavaa purskeisuutta vastapainonaan riitaisaa tunnelmallisuutta sisältävää hidastelua. Tämän päälle kun laulaja vielä mylvii matalalta ja raastavasti, on jälki melkoisessa totaalisuudessaan ja uhkaavuudessaan kaikin puolin vakuuttavaa. Rankemman musiikkinsa kivana ja viihteellisenä haluavia varten tämä levy ei todellakaan ole.

Tenhoavasta ja puoleensa imevästä intensiteetistään huolimatta albumin ote ei pysy riittävän rautaisena alusta loppuun. Raastavaan ryskytykseen alkaa väkisinkin turtua ja ratkaisuna olisi joko tarjota sitä pienemmässä mitassa tai entistäkin hurjempana ääripäitä vieläkin kauemmaksi toisistaan venytettynä. Nyt myös hurmeisuutta ja muita iljettävyyksiä sisältävä läträys alkaa tuntuu hiukan liian helpolta ratkaisulta varsinaisen pikimustan saastan levittämisen sijasta.

Heavy Sentence
Warriors of Madness EP
Dying Victims
4

Kerrassaan mainiota eletyn elämän kuluttamalle nahkatakille ja farmarihousuille tuoksuvaa duunarihevirokkia Bang to Rights -debyytillään (-21) roiminut Heavy Sentence pysyy uskollisena tyylilleen. Kolmen biisin seiskatuumaisellaan se kuulostaa tosin aiempaan verrattuna hivenen kepeämmältä ja riehakkaammalta kuin raskaan työviikon jälkeen pubissa kavereiden kanssa rentoutuva työmies konsanaan.

Bändin uhmakas musiikki kerrassaan ihastuttavan karhean äänen omaavan laulajan esittämänä on selkeää jatkumoa Motörheadin sekä Tankin kaltaisille tekijöille aivan kuin elettäisiin yhä 80-luvun alkua. Muita haikeampi päätösbiisi Give Yourself to the Night on kuin kivan illan päättyminen laskuhumalaiseen kotiinpaluuseen.

House of Atreus
Orations EP
Iron Bonehead
2,5

Kahden täyspitkän jälkeen on näemmä taas minarin vuoro, jolle sillekin on kerrytetty mittaa lähes normaalin albumin verran. Sisällöstä kertoo osin hyvinkin loppuun tällätty lainaversio Running Wildin Riding the Stormista tulkittuna jenkkien omalla räyhäkkäällä tyylillään.

Niin paljon kuin bändin tyyli pohjautuukin 80-luvun heavy metaliin, juontavat sen juuret vähintäänkin yhtä paljon ensimmäisen aallon black metalin pariin etenkin karheiden raspilaulujen osalta. Vaikka rullaavuus turhan pitkäksi venytetyissä biiseissä onkin kauttaaltaan hyvä, jäävät ne silti heilumaan limboon vailla riittävää määrää maskuliinista rujoutta.

Karkosa
Esoterrorcult
Redefining Darkness
3

Esikoistäyspitkäänsä julkaisevan Karkosan tekemisistä huokuu kunnianhimoisuus. Se ei myöskään kuulosta oikein millään muotoa tyypillisen amerikkalaiselta, vaan erityisesti tässä tapauksessa näppärä äärimetallitermi kuvaa musiikkia napakkuudessaan hyvin. Black metalista kipakampia ja synkempiä vaikutteita imenyt musiikki tasapainoilee death metalin kanssa sisältäen maltillisen määrän sekä melodisuutta että erinäisin musiikin keinoin toteutettua tarinallisuuden tuntua. Sanoituksiin tutustumatta Esoterrorcult onkin helppoa kuvitella konseptilevyksi.

Räväkästä otteesta ja modernista tuotannosta johtuen bändi kuulostaa astetta rajummalta kuin mitä se pintaa syvemmältä oikeasti onkaan. Yleensä enemmän irvistystä kuin hymyä aiheuttava nykyaikainen lähestymistapa tällaiseen materiaaliin kääntyy kuitenkin puolittaiseksi voitoksi, sillä kyllä jenkeillä selkeästi on näkemystä mutta myös osaamistakin toteuttaa musiikkiaan, joka ei seuraa kaikista syvälle uralle talsittuja polkuja edes eurooppalaisiin vastineihinsa verrattuna.

Esoterrorcult toiminee varmasti hyvin juuri valtavirran pinnan alapuolella rajummasta musiikista tykkäävien keskuudessa, mutta tarvetta sille jää kehittyä kuitenkin entistäkin haasteellisempaan suuntaan tavoitellen massiivisempia korkeuksia.

Messiah
Christus Hypercubus
High Roller
3,5

Messiah on yksi näistä lukemattomista pitkän linjan puurtajista, joka jo pitkälti 80-luvulla aloittaneena ja useampaan kertaan niin lopettaneena kuin paluuta tehneenä on jäänyt ikuiseksi B-sarjalaiseksi. Tätä ei pidä kuitenkaan ottaa suurena moitteena, sillä tällaisillekin yhtyeille on hyvinkin aikansa ja paikkansa. Sitä paitsi kuinka moni vastaava veteraani voi sanoa edes tehneen  Extreme Cold Weatherin kaltaisen levyn, joka tunnistetaan laajemminkin jos ei muuten niin kansitaiteestaan?

Viimeisimmän vuonna 2017 tapahtuneen paluun jälkeen Christus Hypercubus on järjestyksessään toinen täyspitkä eikä ollenkaan hullumpi sellainen. Ilmeisen tarinavetoisena albumina sen teknokraattinen tunnelma on kauttaaltaan tummasävyinen ja varautuneen uhkaava, mikä johtuu osin myös sävellysten aiempaa teknisemmästä joskaan ei millään muotoa progressiivisesta lähestymistavasta.

Niin kauas kuin yhtye on tullutkin alkuaikojensa primitiivisestä deathin ja thrashin seoksestaan, voi sen todeta tämän julkaisun myötä vanhentuneen tyylikkäästi mielenkiintoiseen suuntaan. Statuksensa tuskin muuttuu suuresti mihinkään aiempaa haastavamman ja verkkaisemman materiaalin myötä, mutta pitää kuitenkin sveitsiläiset ehdottoman relevanttina tapauksena tässä ajassa.

Savaged
Night Stealer
No Remorse
3

Neljännesvuosisadan aikana No Remorse on onnistunut brändäämään itsensä levy-yhtiönä, jonka julkaisut ovat lähtökohtaisesti aina kiinnostavia kovemmankin luokan perinnetietoisen heavy metalin fanaatikoille. Laatuun voi myös luottaa sen ollessa vähintäänkin hyvää keskitasoa todellisten hutien loistaessa poissaolollaan.

Savaged onkin kaikin puolin tyyppiesimerkki kreikkalaislafkan rosterista. Night Stealer -esikoisellaan bändin vauhdikas ja paikoitellen jopa proto-speed/thrash metal -välähdyksiä sisältävä rennosti rullaava metalli on etenkin kertosäkeissä hyvin melodiarikasta kitaristienkin pistellessä tällä saralla parastaan. Tässä kunnostautuu myös laulajan virkaa hoitava Jamie Killhead, joka intoutuu myös maltilla kiekaisemaan aina siellä täällä normaalimman ja asiansa hyvin hoitavan puhtaan tulkinnan ohessa.

Niin helppoa ja mukavaa kuunneltavaa kuin albumi onkin, sitä vaivaa kuitenkin pienen epätasaisuuden lisäksi myös jonninmoinen identiteettiongelma, jotka ovat helppoa laittaa debyyttilevyn -syndrooman piikkiin. Nelikko yrittää olla sävellyksissään turhankin näppärä ujuttaen mukaan liikaa vähän kaikkea, kun keskittymällä tiukemmin ydinosaamisalueeseensa iskevyys nousisi taatusti ainakin varren verran ylöspäin.

Stygian Crown
Funeral for a King
Cruz Del Sur
2,5

Että osaakin olla ärsyttävän kaksijakoinen levytys. Muodollisesti Stygian Crown hanskaa eeppisen doom metalinsa hyvin aina kuulasäänistä voimalla vetävää laulajatartaan myöten ja samat ominaisuudet pätevät myös melodioihin. Onpahan yhtyeellä ollut myös omaa näkemystään tuoda musiikkiin hieman tavallisuudesta poikkeavia ideoita ja elementtejä kuten jousilla ja koskettimilla koristellussa balladissa Blood Red Eyes tai minuutin mittaisessa ruosteisia viuluja hyvin hyödyntävässä Let Thy Snares Be Planted -välisoitossa.

Parhaimmillaan kuten vahvasti Messiah Marcolinin aikaista Candlemassia muistuttavissa raskaspoljentoisissa Scourge of the Seven Hillsissä tai Beauty and Terrorissa jälki on hyvinkin keskitasolla ja jopa hieman yli, mutta niidenkin pahin ongelma on oikeanlaisen koskettavuuden ja mielenpainuvuuden puute. Litiumilla tasaiseksi lääkitty eeppisyys ei nyt vain passaa tällaisessa musiikissa, jonka pitäisi olla mieluummin jopa vähän naivistisestikin överiksi vedettyä.

Yhtyeellä olisi selkeästi lahjoja parempaankin kuin mitä saatteen mukaan tämä pieteetillä tehty kakkoskiekko sisältää. Jospa jo seuraavalla levytyksellä Stygian Crown osaisi hyödyntää nyt hukatun potentiaalinsa selkeästi paremmin että harmitus lakkaisi eikä toivoa tarvitsisi heittää lopullisesti kankkulan kaivoon.

Inferno #191/2021

Aztlan
Legion Mexica
Metal Inside
2,5

Kerrankin voi rehellisesti sanoa olevan sekä omaperäisen että kiehtovan musiikin äärellä, vaikka hyvää levytystä se ei Legion Mexicasta teekään. Kysymys on enemmänkin toteutuksen kuin musiikin ytimen kehnoudesta.

Aztlanin tapa tehdä kotimaansa Meksikon kansanmusiikkia ja ajaa se rähinäfiltterin läpi on kummallisesta lähtökohdastaan huolimatta toimiva, mutta biisien pitkät kestot ja usein vallitseva yleinen sekavuus tekevät sisäistämisestä ärsyttävyydessään haasteellista. Tuottamalla konseptia järkevämmäksi voitaisiin alkaa puhua sensaatiosta kuriositeetin sijaan.

Black Moon Mother
Illusions Under the Sun (reissue)
Petrichor
4

Black Moon Mother on yksi monista viimeaikaisista Petrichorin Internet-löydöistä, sillä amerikkalaisyhtye ehti julkaisemaan itse tämän ensimmäisen täyspitkänsä jo viime kesän lopulla.  Heti ensikierroksen perusteella käy selväksi, että kiinnitystä ei tarvitse ihmetellä tippaakaan. Illusions Under the Sun ansaitsee pieteetillä tehdyt fyysiset versiot sekä kaikki mahdollisuudet ja lisänäkyvyyden mitkä se vain voi saada uusintansa myötä.

Yhtyeen musiikin voi melko helposti luokitella Chelsea Wolfe -genreen, jossa tummia pop-sävyjä naitetaan doom-henkiseen psykedeliaan omiin kengänkärkiin tuijotellen. Onpahan tätä myös kutsuttu ytimekkäästi doomgazeksi, joka käykin terminä täysin järkeen, jos vain vähänkin on em. tyylilajeihin perehtynyt. Näitä vaikutteita musiikissa onkin yhdistelty taidokkaan laaja-alaisesti ja silti saatua pidettyä vain pikkaisen yli puolen tunnin mittainen parilla lyhyellä välisoitolla varustettu kokonaisuus yhtenäisenä.

Illusions Under the Sun kietoo pauloihinsa laulajattarensa raukealla äänellään, joka kantautuu korviin verkkaisen rauhallisesti etenevän musiikin lailla jostain usvan takaa. Kappaleissa tunnelmissa flirttaillaan samanaikaisesti sekä haikeuden että kepeyden kanssa, niin raskaammalla kuin kevyemmälläkin otteella, että lopputulosta voi hyvinkin kutsua nykyajan hippien omaksi sopivasti modernisoiduksi tulkinnaksi Black Sabbathista. Sen verran mainiosti vastakohdat toisiinsa on yhdistetty aivan kuten ilmeinen esikuvansakin teki jo 50 vuotta sitten.

Heavy Sentence
Bang to Rights
Dying Victims
4,5

Olen ennenkin niin ihmetellyt kuin marmattanut siitä, kuinka käytännössä raskaan rockin ja heavy metallin syntysijana tunnettu Iso-Britannia on taantunut jo 80-luvun lopusta lähtien lajin kehitysmaaksi. Muutamia valopilkkuja on sentään viime vuosina ilmaantunut horisonttiin ja näistä nyt ilmestyvän Heavy Sentencen esikoinen loistaa selkeästi kirkkaimpana aamutähtenä.

Bang to Rightsissa ei ole mitään uutta tai ihmeellistä, mutta se on täynnä hyvällä duunariotteella veivattua vanha- ja alkukantaista heavy metalia. Mielikuvat Saxonin suuntaan ovat vahvat, mutta Heavy Sentence on selkeästi sekä menevämpää että rouheampaa. Kappaleissa brittiläinen herrasmiesmäisyys antaa enemmän tilaa motörheadmaiselle julkeudelle ja tästä mielikuvasta vastaa pitkälti laulajan kerrassaan mainio raspiääni, joka voimaannuttaa kaikkia niitä, joille testosteronin tuoksu ei automaattisesti ole kammoksuttavaa.

Kitaristit eivät ujostele instrumenttiensa käyttöä pisaraakaan, sillä mainiota riffiä, melodiaa ja sooloa tykitetään häpeilemättömästi mutta vahvalla tyylitajulla koko ajan. Kappaleet pysyvät silti täysin konstailemattomina, mikä tekee niistä vastustamattomia kaikessa kirkasotsaisuudessaan. Jos tämä ei saa paukuttamaan farkkuun ja nahkaan pukeutuvan umpiluista päätään, niin sitten ei mikään.

Hecatomb
Horrid Invocations EP (reissue)
Invictus
4

Ei ole mikään ihme, että raisusta rosteristaan tutuksi tullut irlantilainen Invictus Productions on iskenyt silmänsä Hecatombiin ja pistää uudestaan pihalle duon tähän mennessä ainoan julkaisun Horrid Invocations -demon (2020).

Aussien alkukantaisesti repivä black/death/thrash metal -ryöpytys on suoraa jatkumoa yli 30 vuoden ajan tutuksi tulleelle kotimaansa äärimetalliskenelle ja sen alkuvoimaisuus on melko vastustamatonta. Deströyer 666:n ensimmäistä demoa, EP:tä ja albumia palvovat löytänevät tästä toivon mukaan uuden suosikkinsa.

Ildaruni
Beyond Unseen Gateways
Black Lion
4

Helleeninen black metal on käsite itsessään ja tähän kastiin Ildaruni onkin helppo tiputtaa huolimatta siitä faktasta, että kotimaansa onkin Armenia. Yhtymäkohtia genren lippulaivaan Rotting Christiin löytyy myös runsaasti, vaikka musiikissa onkin enemmän eeppistä pakanahenkisyyttä ja vähemmän demonimaista mustuutta.

Pitkähköihin biiseihin on maltillisesti upotettu niin kansanmusiikkivaikutteita tina- ja säkkipilleineen kuin ärhäkämpää black metaliakin, vaikka painotus on aina melodisuudessa. Beyond Unseen Gateways onkin esikoiseksi hämmentävän kypsä ja monipuolen teos.

Rain of Terror
Witch Hunt LP
Hellation
2

Kotimaisen Rain of Terrorin punkkimetallistit kumartelevat Japanin suuntaan asiaankuuluvan sirisevällä rytyytyksellään, jossa on kuitenkin aivan liikaa kohteliaisuutta ja sisäsiisteyttä mukana. Esikoisalbumiksi Witch Hunt kuulostaakin liian ympäripyöreältä ja sekoitussuteenkin metallin ja punkin välillä pitäisi olla jälkimmäisen hyväksi toisin kuin nyt.

Seuraavalla kerralla roppakaupalla lisää intensiteettiä ja d-beatmäistä karskiutta, niin johan alkanee jytäämään.

Rituals of the Dead Hand
With Hoof and Horn
Dunkelheit
2

Pitkälti Varg Vikernesin musiikista inspiroitunut ja monessa kohtaa sitä jopa surutta imitoivan belgikolmikon hidastempoisesta lanauksesta puutuu oikeanlainen hypnoottisuus ja jäätävä kylmyys,  jotta se viiltäisi syvältä. Tässä tapauksessa myös sopivaan genrelokeroon istuttaminen ei ole mikään meriitti, sillä yhtye on black- mutta myös death- ja doom-metallia olematta silti kunnolla oikein mitään näistä.

With Hoof and Hornin tarina ammentaa 1700-luvun lopulla kotimaansa alueella ja sen ympäristössä riehuneesta pukkiratsastajien jengistä, joka onkin levyn kiinnostavampaa sisältöä.

Rukous
Kaikki saastuneet tuhotaan LP
Cimex/Kibou
4

Rukouksen kakkoslevyn voi rehellisesti sanoa olevan kihinä-hardcoren lihaa ja perunaa/tofua ja nuudeleita -osastoa kaikessa perustavaa laatuisuudessaan. Ja tässähän ei ole niin yhtikäs mitään vikaa, vaan pikemminkin päin vastoin, sillä päivän erikoisuudet tulevat ja menevät lajista riippumatta. Eikä sitä raastavuuttakaan nyt äänimaailmassa liikaa ole kuin korkeintaan teflon-tuotannolla korvansa turruttaneille. Itse asiassa soundit ovat lajissaan hyvinkin selkeät sekä sisällön raivokkuutta sopivasti buustaavat.

Kuten asiaan kuuluu, biiseihin ei tuhlata liikaa aikaa eikä sanoituksissakaan säästellä. Keskimäärin parin minuutin mittaisiin repäisyihin on silti saatu paljonkin monimuotoisuutta jo pelkillä temponvaihteluilla ja löytyypä niistä myös paikoitellen vienoa melodisuutta. Ihmisten toiminta ja uskonnot ovat erityisen ryöpytyksen kohteena ja näistä asioista ei some-poppareiden kuulla laulavan, vaikka syytä olisikin. Tässä kontekstissa 20 minuuttia kiivaasti pyörivä musta kiekko onkin formaattina napakkuudessaan optimaalinen.

Kaikki saastuneet tuhotaan on juuri sellainen levy, jonka voi koska tahansa laittaa soimaan, jos v-käyrän kulmakerroin uhkaa nousta liian jyrkästi ja eikä mielessä ole mitään erityistä tilanteeseen sopivaa kuunneltavaa. Harhat, Uhrit ja Rukous. Siinäpä bändikolmikko, jotka sopisivat hyvin samaan pussauskoppiin genren ystävien kanssa.

Shamael
Melancholie der Engel
Negre planY
3

Shamael on oppikirjamainen tapaus funeral doomista eikä ollenkaan kehno sellainen. Melancholie der Engel kun on yhden miehen visio sekä toteutus alusta loppuun, joka valuu hyvin verkkaisesti ja  miellyttävän lämminhenkisesti.

Vaikka moni pitänee tämän lajin musiikkia synkkänä, on Shamael melankolisuudessaan enemmänkin lohduttava. Matalat murinat, kuiskailut, kosketinmatot ja tonnin painoiset riffit ovat pitkien biisien peruspalikoita, joissa ei kuitenkaan ole teräviä särmiä. Pehmeä lopputulos onkin onnistunut tyylivalinta, mutta saisihan tämä kouria syvemmältäkin mielihyväkeskusta.

Slithering Decay
Aeons Untold
Testimony
3

Belgien ensimmäisellä täyspitkällä kitarat surisevat mukavan ampiaismaisesti aivan kuten 30 vuotta sitten ja sama pätee myös kappaleiden kiivauteen, vaikka tempot itsessään vaihtelevat laaja-alaisesti koko skaalan mitalla niin biisien sisällä kuin niiden välilläkin.

Aeons Untoldilla kuuluu useammassakin kohtaa selkeitä viittauksia Hypocrisyn ensimmäisiin julkaisuihin. Ei levy silti ole kuitenkaan mitään vanhojen hyvien aikojen sokeaa palvontaa, vaan pikemminkin kelpo osoitus siitä, kuinka death metal hyvin tehtynä voi olla samaan aikaan yllätyksetöntä ja silti kaikessa ajattomuudessaan hyvää.

Video Nasty
Video Nasty EP (reissue)
Petrichor
3

Viime vuoden loppupuolella digi-omakustanteena ilmestyneen Video Nastyn eponyymi-EP on sen verran ”ilkeää” rässinmäiskettä, että Petrichorin mielestä se ansaitsee CD- ja LP-painokset. Reiluun 21 minuuttiin mahtuu seitsemän räväkkää repäisyä, että jo pelkän tekemisen meiningin perusteella julkaisu onkin perusteltu.

Jokainen biisi perustuu kauhuleffojen slasher-alagenren kulttiklassikoihin ja tähän teemaan mukavan suttuisen surisevasti ja osin punkahtavan yksinkertaisesti tykitetty vauhtihurjastelu istuu hyvin. Vanha Sodom + vanha Slayer = uusi Video Nasty.