Inferno #58/2008

Abysmal Dawn
Programmed to Consume
Relapse

3 Sanaparilla naseva ja yllätyksetön on helpointa kuvailla kalman hajua löyhyttävien jenkkien kakkoslevyä. Homma on nelikolla hallussa hyvin, on kyse sitten tuotannollisesti puolesta tai itse sävellyksistä, joista löytyy mukavasti vaihtelua ja jopa runsaasti mukavia melodioitakin. Ultrabrutaali tai -nopea Abysmal Dawn ei edes yritä olla, vaan tuntuu ottaneen eniten vaikutteita ruotsalaisesta 90-luvun puolivälin mäiskeestä kuin kotimaansa muista alan yrittäjistä.

Programmed to Consume on hyv ä välipala ja alkusoitto kaivettaessa esille levyhyllystä vaikkapa Hypocrisyn The 4th Dimensionia. Em. kaltaisen klassikon haastajaksi siitä ei kuitenkaan ole.

Preternatural
Statical
Aghast

4 Aina joskus tulee vastaan albumeita, jotka eivät heti ensikuunteluilla avaudu, mutta joiden tietää paranevan kärsivällisen paneutumisen myötä. Levyn ns. lopullista hyvyyttä voi tässä vaiheessa vain arvailla, mikä hankaloittaa aina rajallisen ajan puitteissa toimivan kriitikon työtä. Preternaturalin debyyttikiekko Statical on juuri niitä levyjä, jotka aluksi jättävät sekavan ja jopa osittain keskinkertaisen vaikutelman sisällöstään, mutta jonka piilevän potentiaalin voi silti helposti aistia.
Karkeasti määriteltynä orkesterin musiikki on melodista death metalia, mutta hienostuneempi analysointi tuo siihen paljon mielenkiintoisia ulottuvuuksia, joiden ansiosta musiikki on huomattavasti laajalti kaluttua peruslokeroa mielenkiintoisempaa. Biiseissä ei pelailla taatusti tukkaan taatusti tarttuvilla kertosäkeillä tai melodioilla, vaan niin riffit kuin rakenteetkin ovat huomattavasti moniulotteisempia ja jopa progressiivisella tavalla vaikeita. Juuri tässä piileekin samalla levyn suurin vahvuus ja pienoinen heikkous.

Latvialaiset ovat saaneet kehitettyä omannäköisensä, hyvin toimivan ja erittäin jämerästi rullaavan tyylinsä aina futuristisia ja jopa maanisia sävyjä maalailevia ja täydentäviä ja koskettimia myöten. Polveilevat biisit pysyvät hyvin kasassa sovituksellisesti, mutta ovat kaikessa teknisyydessään hieman turhankin äärimmäisiä. Muutama tarttuva melodia enemmän sinne ja tänne ja kuuntelijalle vähän enemmän armoa, niin johan lähtee.


The Rotted
Get Dead Or Die Trying
Metal Blade

3,5 Vaihtamalla miehistöään ja lyhentämällä nimeään ex-Gorerotted tuntuu todella kääntäneen uuden lehden urallaan, vaikka perusarvot herroilla tuntuu olevan yhä samat kuin ennen. Brittien neljäs albumi kun tarjoilee varsin mielenkiintoista ja monipuolista death metal –mäiskettä, josta ei omalaatuisiakaan kikkojakaan puutu.

Vaikka musiikillista aikuistumista ja kypsymistä ei äärimetallipiireissä usein katsotakaan hyvällä, The Rottedin viisikon tapauksessa juuri tästä on kysymys. Säännöllisesti käytetty hardcoresta tuttu ote tuo veikeää rokkaavuutta möyrimisen keskelle pidentäen levyn elinkaarta huomattavasti. Tunnelmapuolella tämä taas tarkoittaa hieman ristiriitaisenkin tilanteen syntymistä muuten perussävyltään varsin synkän aggressiiviselle tunnelmalle.

Vaikka ihan helpolla levy ei tajuntaan tunkeudu, ei se myöskään muodostu genreklassikoksi. Jos bändi olisi vain saanut ideoista rahtusen enemmän irti tai olisi vienyt ne härskimmin pidemmälle, voisi tilanne olla toinen. Yritystä siltä ei ainakaan puutu ja tuskinpa ura tähän levynkään lopahtaa.

Torche
Meanderthal
Hydra Head

4 Rokissa puhutaan usein kolmen soinnun rämpytyksestä, mutta Torchen kohdalla on sopivampaa puhua kolmen genren räimeestä: stoner, sludge ja postrock. Bändin onnistuu sulauttamaan eri tyylilajit toisiinsa hämmentävänkin luonnollisen saumattomasti jopa kappaleiden sisällä ja mikä tärkeintä, hyvällä draivilla. Kun koko touhussa on vielä selkeästi aistittavissa vahva intensiivinen ja positiivinen lataus, on musiikilla jo lähtökohtaisestikin jämerät puitteet.

Levyn yleissoundi on jo itsessään raskas ja sopivan rupinen luoden veikeän vastakohdan astetta leijuvimmille kappaleille. Nämä tarjoavatkin hyvän vastapainoin vimmaisesti rokkaaville ralleille kuten puolitoistaminuuttinen Piraña tai Healer. Vaikka meno rauhoittuukin kiekon loppua kohti, muuttuu se samalla myös koko ajan raskaammaksi. Raitanumeroltaan epäonnenlukua kantava albumin päätös- ja samalla nimibiisi onkin jo musertava pakottaen painamaan vastapainokseen playta uudestaan.

Inferno #57/2008

Corporation 187
Newcomers Of Sin
Anticulture

3,5 Kymmenvuotisjuhliaan juhlistava Corporation 187 ei ole mikään märkäkorvaporukka, vaikka synnin tekemisen suhteen asia näin tuntuu olevankin mikäli levyn nimestä halua hätäisiä johtopäätöksiä vetää. Kaikessa rauhassa on kolmatta kiekkoa kypsytelty kuutisen vuotta ja jälki onkin varsin harkitun kuuloista.

Jos bändi onkin aiempien tekemisien perusteella leimattu deathiksi ja/tai thrashiksi, ei kumpikaan genre tunnu täysin oikeanlaiselta uutukaisella. Tämä on osittain ankarasti hardcoren hengessä kurkkua kurittavan vokalistin syytä, mutta usein varsin maltillisilla kierroksilla käyvissä ralleissa on paljon post-rockin ja HC:n puolelta tuttuja maalailevia atmosfäärejä järeämmän metallisen ilmaisun lisäksi. Kombinaatio on aluksi jopa hieman häiritsevä, mutta muuttuu kuitenkin perusteellisemman paneutumisen jälkeen kiehtovaksi.

Aivan täysin ei bändi sekoituksesta saada kaikkea potentiaalia irti ja onpa albumilla taipumus muistuttaa enemmän yhtä pitkää pötköä kuin yksittäisten kappaleiden muodostamaa rimpsua. Hyvä silti näinkin, vaikka lähes ähkyn aiheuttavaa tuhtia tavara onkin.


Frequency
Compassion Denied
Scarlet

2 Kovin on ponnetonta ja kolkohkoa ruotsalaisten kakkoskiekko, vaikka juuri perinteisiin luottava melodinen metalli pitäisi olla rullaavaa ja voimaa puhkuvaa. Uhoa ei löydy edes bändin uudesta mm. At Vancesta tutusta vokalistista Rick Altzista, jonka suoritus on muiden muusikkojen tapaan virkamiesmäisen asiallista, mutta täydellisen innotonta.

Compassion Deniedin kertakuuntelu ei vielä rasita liiaksi, mutta kuittien lajittelu veroilmoitusta varten alkaa vaikuttaa mukavalta vaihtoehdolta kiekon toistuvalle kieputtamiselle.

Hatchet
Awaiting Evil
Metal Blade

2 Kovin on ponnetonta huitomista jenkkien ensimmäinen julkaisu eikä pahakaan tahdo saada edes lopussa palkkaansa. Ohuilla kitara- ja kolisevilla rumpusoundeilla on yritetty hakea levylle thrashin kulta-aikojen ilmapiiriä, mutta Hatchetin tapauksessa ratkaisu vain alleviivaa entisestään varsin keskinkertaisia riffejä ja kömpelöitä kappalerakenteita. Jopa laulajan säästeliäästi käyttämät kiekaisut tuntuvat pakollisilta lisäyksiltä uskottavuuden kasvattamiseksi. Parempi olisi orkesterin ollut viettää lisää aikaa treenikämpällä, sillä nyt Awaiting Evil on kaikessa demomaisuudessaan selvä raakile.

King Karma
Mama’s Pride
Mausoleum

3,5 Letkeää kuin lehmän mulukku on King Karman perinnetietoinen ja blues-pohjainen hard rock. Kiitos lahjakkaiden ja tyylitajuisten muusikoiden, biiseissä on kauttaaltaan hyvä lämminhenkinen boogie ja komeuden kruunaa miellyttävä-ääninen Shaun Williamson.

Paletti herroilla onkin hyvin kohdallaan, mutta levyn suurin ongelma on varsin samasta puusta veistetyt kappaleet aina laiskansutjakoita tempoja myöten sekä turhan siloinen äänimaailma. Vaikka äiti ei musiikista enää olisikaan ylpeä, kyllä rokissa pitäisi kuitenkin hieman enemmän vauhtia ja vaarallisia tilanteita sekä räkää olla.

Em. ongelmat korostuvat entisestään kahdella bonusbiisillä varustetun Euroopan julkaisun myötä. Vajaan tunnin mittaisessa 14 kappaleen kokonaisuudessa on turhankin makeaa tarjolla aina halkeamispisteeseen saakka.


Opeth
Still Life
Peaceville

4,5 Opethin vanhasta levy-yhtiöstä Peacevillestä ja etenkin sen nykyisestä julkaisupolitiikasta voi olla montaa mieltä, mutta vuosituhanteen alussa alun perin julkaistun Still Life –teoksen tuoreimmasta painoksesta ei. Se on absoluuttisen yksinkertaisesti mahtava. Ei vain musiikillisesti, vaan myös pakkaukseltaan ja miksaukseltaan.

Pienen kirjasen mallinen digipack tuntuu heti käsissä miellyttävältä ja valmistelee pitelijäänsä oikeanlaiseen kuuntelukokemukseen. Maestro Åkerfeldtin kynäilemät saatesanat ovat herran itsensä lailla lämminhenkistä muistelua albumin luomisen ajoista ja varsin ytimekkäästi Mikael onnistuukin valottamaan koko joukon mielenkiintoisia detaljeja tehden levystä entistä intiimimmän kuuntelukokemuksen.

Paketin mukana olevaa normaali CD-versiota kiinnostavampi on 5.1 miksaukset (DD ja DTS) sisältävä DVD-kiekko. Kuuntelukokemus on varsin ällistyttävä, sillä levyn tarina tempaisee lähes kirjaimellisesti musiikin keskellä olevan kuuntelijan täysin mukaansa. Vaikutelma kannattaa maksimoida etukäteen minimoimalla ulkopuoliset ärsykkeet pimentämällä huone, sulkemalla silmät ja tekemällä Spinal Tapit äänenvoimakkuuden kanssa.

Opethin kaltaiselle, äärettömän moniulotteiselle niin soitannollisesti kuin tunnelmallisesti, yhtyeelle monikanavamiksaus tuntuu täysin luontevalta ja Still Lifen esimerkin jälkeen lähes ainoalta oikealta tavalta miksata levy perinteisen kaksikanavaisen stereon sijasta. Onkin mielenkiintoista leikitellä ajatuksella, miltä lopputulos kuulostaisi, jos bändi ottaisi huomioon jo sävellysvaiheessa modernin miksausteknologian mahdollisuudet. Näiltä herroilta jos keltä se taatusti onnistuisi.