Bewitcher
Under the Witching Cross
Shadow Kingdom
3
Venomiahan ei saa haukkua silloinkaan, kun siihen syytä olisi ja 2000-luvun tekeleiden kohdalla sanomista onkin piisannut. Niin ikään triona toimivat jenkit ammentavat rouheutta isolla kauhalla brittihevipioneerin laarista menevään mustasävytteiseen heavyynsa, mutta nykylevyihin verrattuna sillä erotuksella, että mukiinmenevää kakkoskiekkoaan ei oikein voi moittia mistään joskaan ei myöskään kehua. Perin tuttua mutta ei kuitenkaan tylsintä huttua, joka rullaa ja räyhää lähes yhtä hyvin kuin kultakauden ilmeisin esikuvansa heavy metallisimmillaan.
Fister
Decade of Depression
Listenable
3,5
10 vuotta kestänyttä masentavaa matkaansa raahustanut Fister juhlistaa asiaa coveroimalla ennakkoluulottomasti metallin suuruuksia ja kultteja kuten Metallicaa, Slayeria, Danzigia, Darkthronea ja Hellhammeria. Useimmitenhan kaikenlaiset cover-julkaisut tribuuttilevyistä puhumattakaan ovat täysin turhia, mutta niin vain jenkkitrio tekee selvää jälkeä tulkinnoillaan yksinkertaisesti vain ruhjomalla ne omaan sludge-muotiinsa. Aiemmin ainoastaan diginä julkaistu The Failure on hyvä päätösniitti levylle tarjoten sekä hyvän vertailukohdan lainoille että myös osoittaen oman materiaalin vahvuuden.
Heavy Feather
Débris & Rubble
The Sign
2,5
Hurrien rakkaus 70-luvun musiikkia kohtaan on ollut ilmeistä jo pitkään ja tähän jatkumoon Heavy Featherin esikoinenkin sojahtaa aina levy-yhtiötään myöten. Kuulasäänisen Lisa Lystamin johdolla bändin menneiden aikojen juureva heavy- ja blues rockin sekoitus on mallikkaasti tiukasti perusasioiden ytimessä, mutta itse sävellykset jäävät turhan puntapuolisiksi. Biiseistä jää puuttumaan kunnon hämyisyyttä ja rosoa, joka kourisi syvemmältä korvia ja aina sydäntä myöten. Débris & Rubble kuulostaakin liikaa tässä ajassa tiukasti kiinni olevalta urbaanilta luonnonlapselta.
Lee Aaron
Power, Soul, Rock’n’Roll CD+DVD
Metalville
2,5
Metallin kuningattareksi aina levyn nimeä myöten jo 80-luvulla nostettu Lee Aaron on parin levyn ajan tehnyt paluuta hard rockin pariin eikä männä vuonna julkaistu Diamond Baby Blues ollut lukuisista covereistaan ja osin sekä bluesin että popin puolelle lipsumisestaan huolimatta yhtään pöllömpi tuotos. Keikkaa ja kysyntää ilmeisesti on ollut vähintäänkin kohtuullisesti, kun nykyinen lafkansa pukkaa pihalle Saksassa vuonna 2017 taltioiduin kanukkirautarouvan uran ensimmäisen konserttitaltioinnin.
Kahdelta eri keikalta yhdistetystä pelkästä audiotaltioinnista löytyy vain puolittaista voimaa, sielua ja rock’n’rollia, mutta elävän kuvan kera kappaleet kuulostavat selkeästi eläväisemmiltä ja tanakammilta etunenässään laulajattaren upeassa kuosissa oleva ääni sekä aikuisen naisen kuuma lavaolemus. DVD-puoliskon viat taas löytyvät sekä kuvauksesta että toteutuksesta. Pääasiassa klubiolosuhteissa taltioidut biisit ovat väreiltään erittäin tummasävytteistä ja kontrastipitoisia, jota aivot ja silmät jaksavat sietää efektinä vain lyhyen aikaa. Leikkausta on myös lähdetty turhaan elävöittämään jakamalla säännöllisesti ruutu lyhyeksi aikaa horisontaalisesti kahtia ja esittelemällä kapeassa alaosassa harmaasävytteisiä soittovilautuksia. Eheästä keikkakokemuksesta nauttimista rapistaa osaltaan myös kaksi ulkoilmafestareilla sekaan tällättyä kappaletta.
Power, Soul, Rock’n’Roll -liven settilista koostuu puoliksi kahden viimeisimmän levyn ja puoliksi vuosien 1984-91 välisestä hard rock -aikaudesta. Puhtaasti best of -tyyppisenä julkaisuna ajateltuna se on hyvä, mutta kokonaisuutena taas valitettavan keskinkertainen.
Metalian
Vortex
High Roller
3
Kanukkimetalianistin juuri sopivan naseva puolituntinen kolmoskiekko on täynnä ilahduttavan energistä ja mainion vauhdikkaasti rullaavaa perinnetietoista heavy metalia asiaankuuluvine kiekaisuineen. Tällaista materiaalia kuuntelee aina mielikseen ja mieluummin kuin alati velloen iänikuisten klassikoiden nostalgiasyövereissä. Vortexin perustukset ovat kyllä kaikkinensa hyvin vankat, mutta ilmeisen esikuvansa Judas Priestin kaltaista tarttuvuutta ja sävellyksellistä syvyyttä voisi olla vähän enemmänkin.
Ordo Rosarius Equilibrio
Let's Play (Two Girls & a Goat)
Out Of Line
2,5
Hieman ytimekkäämmällä nimellä jo 90-luvun alkupuolella startannut Ordo Rosarius Equilibrio on työstänyt tätä tyttöjen ja vuohen välisestä leikkikenttäkertomusta niin pitkään, että yksi levykin ehti jo ilmestyä kolme vuotta sitten. Vastikään tapahtunut Suomen vierailu kertoo jo sekin kokoonpanon statuksesta ja tunnettavuudesta nykyisessä neofolk-skenessä, joten albumi on ehdottomasti tämän vuoden odotetuimpia tapauksia genressään.
Kaikenlaisista rietastelun iloista kertova Let's Play (Two Girls & a Goat) on niin hyvässä kuin pahassa genrensä arkkityyppi. Taidokkaasti ja tyylikkäästi toteutettu kokonaisuus ei tunnin ja kolmentoista kappaleen mitassa tarjoa mitään mitä ei olisi jo aiemmin itsekin moneen kertaan toteuttanut. Vaihteluakaan ei levyltä liiemmin löydy muutamaa jyhkeämpää ja tummempaa apokalyptisen folkin/martial industrialin suuntaan kepeästi viittaavaa vetoa lukuun ottamatta. Myös hivenen liiaksi nykymaailmassa ajattomuuden sijasta kiinni oleva soundimaailma kuulostaa pienissä määrin häiritsevältä.
Marmatuksestani huolimatta levy on kaikin puolin helppoa ja takuuvarmaa kuunneltavaa, mutta enemmän ja syvemmälle menevää coitusta hekuman huippuineen olisin toivonut perinteisen lauantai-illan suorituksen sijaaan.
Repent
Condemned to Fail
High Roller
1,5
Nämä sakemannet ovat tahkonneet 27 vuotta rässiä, mutta neljäs levynsä Condemned to Fail on ainakin sen luokan tuhanteen kertaan luuhun saakka kaluttua yksiulotteista pätkytystä, ettei ole mikään ihme uran jämähtäneen lähtökuoppiinsa. Sinnikkyys on toki musiikkihommissakin hyve, mutta jo pelkkä albuminnimi muodostaa vahvan mielikuvan, että koko touhuun on kenenkään vaikea uskoa. Miehistökin on vaihtunut siihen malliin, ettei alkuperäisestä jäsenistöstä ole jäljellä kuin kitaristi.
Ihmetellä vain voi, kuinka keskimäärin varsin laadukkaista julkaisuistaan tunnettu High Roller on Repentin talliinsa napannut vai onko sanonta Saksasta maailman suurimpana paskan musiikin markkinana sittenkin täyttä totta?
Screamer
Highway of Heroes
The Sign
3
Kun ruotsalainen retro-heavy-akti levyttää retroilu rock/heavy-julkaisuistaan tunnetuksi tulleelle maanmiestensä lafkalle, ovat askelmerkit selvät jo lähtökuopissa. Screamerin kepeästi rullaava ja hyvin melodinen vanhan heavy metal onkin tyyppiesimerkki The Signin rosterista (mm. Hällas, Iron Lamb ja Night): hyvällä tyylitajulla ja taidolla sävellettyä haikailua vuosikymmenten takaisiin aikoihin, joka kuitenkin kuulostaa samalla ainakin jo noina aikoina eläneelle täysin ajattomalta. Out of the Darkin kaltaisia simppeleitä karkkikertsejä lisäämällä Screamerikin alkaisi erottumaan paremmin tasaisen hyvästä mutta laajasta joukosta.