maanantai 22. helmikuuta 2016

Inferno #133/2016

Casket Soil
In the Gardens of Vermin
Omakustanne
3

Kotimainen death metal elää ja voi hyvin kuten on 2010-luvulla monen bändin ja julkaisun myötä saatu iloksi todeta. Lajivaihtelua on löytynyt aina syvimmistä syvyyksistä kumpuavasta mustimmasta vyörytyksestä hieman maanläheisempään ja helpommin lähestyttävään rullaukseen. Yhteisenä nimittäjänä on kuitenkin aina ollut, jos ei nyt mullistava omaleimaisuus, niin vähintäänkin intensiivinen ote ja suomalainen säväys on oppi sitten otettu rapakon takaa, länsinaapurista tai jostain muaalta.

Ensimmäistä täyspitkäänsä nyt julkaiseva muhoslainen Casket Soil ei ole läheskään synkin eikä rankin ruholle löyhkäävä myllyttäjä mitä rajojemme sisältä on tullut, mutta ei levyllä myöskään elämää syleillä duurisointujen ja purkkakertsien tahdissa. Bändin varovaisesti rönsyilevässä ja synkempäänkin suuntaan kurkottelevassa death metalissa on kunnianhimoisuutta ja omanlaistaan ilmettä, joka osittain toimiikin vallan hyvin.

In the Gardens of Verminin suurin vika on usein esikoisille tyypillinen sovituksellinen kulmikkuus sekä liiallinen tyhjäkäynti. Biiseissä on kyllä kauttaaltaan paljon hienoja hetkiä, mutta sitä kaikista olennaisinta niistä ei ole saatu tiristettyä esiin. Köpöksi tämä ei sentään kokonaisuutta tee, mutta kärkikahinoihin ei tällaisella materiaalilla ole vielä mitään asiaa. Lupaukset jäävät ainakin vielä toistaiseksi lunastamatta.

Chastain
We Bleed Metal
Leviathan
2,5

Heavy metalin ihmeellinen maailma on työmyyriä täynnä, joista useimmat saavat arvostusta enemmän sinnikkyydestään kuin musiikistaan. Yksi näistä on amerikkalainen kitaristi David T. Chastain, jota myös tilusankariksi on tituleerattu. Vähän reilu 30 vuotta kestäneen uran aikana onkin syntynyt kymmenittäin levyjä, joista koko nimen alla julkaistut keskittyvät instrumentaaliseen kitarasankarointiin. Pelkän sukunimen taas lukiessa kannessa juntataan suoraviivaisempaa tosimetallia kuten kymmenennen We Bleed Metal -levyn pelkästä nimestäkin voi jo ounastella.

Kappaleista paistaa edelleen läpi vahva 80-lukulaisuus, vaikka raskas ja synkkä yleissävy modernimpaa aikakautta edustaakin. Yhdistelmä tekee musiikista omalla tavallaan ajatonta, vaikka suurin osa nykynuorison edustajista tuskin piittaisi Chastainista palaneen puupennin puolikkaan vertaa. Puolestaan me kokeneemmat viehätymme albumista selvästi enemmän, vaikka paria poikkeusta lukuun ottamatta kappaleet tasaista tuuttaamista ovatkin.

Jos Leather Leonen tarvittaessa riittäviin korkeuksiin yltävässä äänessä onkin mukana viihdyttävä annos kohtalokkuutta ja ilkeää raspia, ei mies pääse juurikaan lataamaan kunnolla vaisuiksi jääviin kertosäkeisiin, vaikka näitä edeltävät osiot usein runsaammin lupailevatkin. Jos herra kitaristi väläytteleekin paikoitellen mukavilla sooloillaan, on varsinainen riffittely ja sovitukset lähes poikkeuksetta yllättävänkin tönkköjä.

We Bleed Metalilla tokkopa saavutetaan uusia sankkoja yleisöjä, mutta metallinsa muuttumattomina kuten vanhoina hyvinä aikoina tahtovat kelpuuttanevat tämänkin äänitteen kokoelmiinsa.

Horrendous
Anareta
Dark Descent
4

Melko tarkkaan vuosi sitten ilmestyneellä kakkosalbumillaan Ecdysis triona toimiva Horrendous osoitti olevansa yksi mielenkiintoisimmista death metal -yhtyeistä tässä ajassa. Jos The Chills -esikoinen olikin jo lähes täysin valmista kauraa, oli seuraajallaan tehty kaikki hieman eri tavalla mutta samalla myös paremmin ja taidokkaammin. Eikä yhtye ole nyt kolmannella albumillakaan jämähtänyt paikoilleen, vaan rikkoo joko tietoisesti tai luonnollisen kehityksen myötä kaavojaan kuulostaen silti kuitenkin yhä edelleen vain itseltään.

Siinä missä Ecdysisillä kuultiin aina kansikuvaa myöten aiempaa eeppisempää ja maalailevampaa ja sitä myöten myös helpommin lähestyvää death metalia runnomisen vastapainona, on Anareta taas kiemuraisempi tapaus. Tokihan levyltä löytyy edelleen kappale kappaleelta toinen toistaan hienompaa melodiaa ja kuljetusta, mutta nyt uusina elementteinä on mukana äkkiväärää pieksentää, joka osaa yllättää kumartaen usein enemmän thrashin kuin deathin suuntaan. Levy muistuttaakin periaatteiltaan paljon monien 80-luvun uranuurtajien kuten Coroner, Destruction ja Death kehitystä, jossa juuri kolmas albumi oli selkeä irtiotto menneisyydestä kohti haastavampaa ja monimuotoisempaa ilmaisua tyylilajin pysyessä kuitenkin lähtökohdiltaan samana kuin aina ennenkin.

Lähtökohtaisesti Anareta on haastava ja vaikeasti lähestyttävä levy, joka ensimmäisillä kuuntelukerroilla tuntuu jopa pieneltä pettymykseltä. Sen hienous ja syvällisyys alkaa kuitenkin paljastua pikkuhiljaa, vaikka osa biiseistä vastusteleekin avautumista muita enemmän. Ja juuri tästä syystä sen kahdeksan biisiä muodostavatkin vahvan kokonaisuuden, joka taatusti kestää aikaa ja jota vuosien päästä todennäköisesti tullaan arvostamaan enemmän kuin mitä nyt.

Inferno #132/2015

Phased
Aeon
Czar of Bullets
3,5

Painavaa sanomaansa messuavan Phasedin toiminta on ollut vaiheessa jo pidempään, sillä jos kaksi vuotta sitten ilmestynyttä kokoelmaa ei lasketa, on edellisestä albumista ehtinyt vierähtää kuutisen vuotta. Hitaasti kumminkin hyvä tulee ja tätä slogania trio on noudattanut myös musiikillisessa kehittymisessäänkin. 

Alkuaikojen stoner rockista bändi on vaiheittain siirtynyt kohti aina vain jyrkempää ja painavampaa ulosantia. Vain vieno psykedelian katku ja murjomisen altakin esille puskeva groove ovat jääneet leijailemaan biiseihin muistutuksena alkuperäisistä lähtökohdista. Lanaus Aeonilla onkin kauttaaltaan tasaisen varmaa eikä missään nimessä kyllästyttävää. Siltikin sen toivoisi painostavan vieläkin raskaammin ja vastapainona taas kurkottavan entistäkin huuruisempiin ja yllättävämpiin sfääreihin.

Phasedin suuntavektorit sojottavat kyllä oikeisiin suuntiin, mutta nopeusvektorit tuppaavat taasen jäämään turhan tyngiksi. Nyt esimerkiksi pihinää ja suhinaa löytyy riittävästi vain Into the Gravity Well -biisistä Etchedin ollessa parhaiten balanssissa näiden keskeisten eri elementtien suhteen. Mitään muuta varsinaista vikaa ei Phasedin vektoriavaruudesta löydykään ja sen alkiotkin noudattavat musiikkiin vallan sopivia yksinkertaisia reaalilukujen lainalaisuuksia. Vaikka Aeon onkin ajaton levytys, ei se kuitenkaan tule uhmaamaan aikaa.

Seamount
Nitro Jesus
The Church Within
3,5

Hajanaisuudestaan huolimatta Seamountin kolmannesta ”Sacrifice”-albumista tuli varovaisesti innostuttua. Yhtyeen vanhakantaisessa doomin ja kaihoisan rockin hybridissä oli paljon kiehtovaa eikä vähiten Phil Swansonin omintakeisen äänen takia. Tätä seurannut IV: Earthmother -lätyskä onkin sitten livahtanut kokonaan ohi, mutta Nitro Jesuksen perusteella siihenkin olisi syytä kuulokontaktia ottaa.

Viidennellä levyllään bändi tuntuu rauhoittuneen hitusen verran ja melankolisten sävyjen kasvamisen myötä sen ote on myös entistä kiehtovampi. Kyllähän nelikko edelleenkin saa halutessaan instrumenteistaan irti raskaita riffejä ja painavia komppeja, mutta aiempaa ilmavammin, josta Can't Escape the Pain on paras esimerkki. Herkempää puoltaan orkka esittelee taas mainiosti Hold Up the Sunissa sekä No One Knowsissa ja näiden levyn parhaimmistoon kuuluvien ääripäiden väliin jää useita niin hyviä biisejä kuin myös mitäänsanomattomampaa täytemateriaaliakin.

Jos Seamount onnistuukin pistämään ehdottomasti parastaan levyllä, on kokonaisuus edelleen turhan epätasainen. Tasaisempaan lopputulokseen olisi vaadittu muutaman heikomman yksilön karsimista kokonaan kun taas parille-kolmelle olisi riittänyt pelkkä lisäsovitus ja tuottaminen. Jeesuksen toista tulemista odotellessa.

Status Abnormis
Amor Fati
Omakustanne
4

Parisen vuotta sitten ilmestynyt Status Abnormisin ensimmäinen täyspitkä Call of the Void esitteli umpihullun ja hallittua kaaosta levittävän bändin. Albumin kutsuun ei ollut helppo vastata, mutta lopulta se imaisi väkisinkin mukaansa. Minkäänlaista rauhoittumista ei näiden vuosien aikana ole tapahtunut, mutta jonkunlaisesta kehityksestä voidaan kuitenkin puhua. Siitäkin huolimatta, että nyt ilmestynyt kakkoslevy on edeltäjäänsä hankalammin lähestyttävä mutta vähemmän ahdistava.

Nyttemmin jyväskyläläistyneet ylivieskalaiset kuulostavat edelleenkin järkälemäiseltä, vaikka Amor Fati nykyaikana maltillinen 43 minuutin mittain teos onkin. Itse musiikki säntäilee edelleenkin sinne sun tänne ja takaisin niin temmoiltaan kuin tunnelmaltaankin, mutta kaikessa järjettömyydessäänkin biiseissä on jollain kieroutuneella tavalla ajatusta mukana. Helppoa punaisen langan löytäminen ei kuitenkaan ole ja vähän päivästä riippuen sen etsintä voi olla hyvinkin palkitsevaa tai vastapainoisesti jopa tympäisevää.

Vaikken koskaan ole oppinut ymmärtämään Strapping Young Ladin nerokkuutta, en myöskään ole voinut haukkua bändiä paskaksi. Status Abnormisin vertaaminen SYLiin ei varsinaisesti tee sille oikeutta, mutta samankaltaisista oireista ja pakkoliikkeistä molemmat tuntuvat kärsivän. Amor Fatiakaan ei helpolla voi eikä ehkä tarvitsekaan ymmärtää, ja tämä saattaakin olla monelle esteenä levystä nauttimiselle. Bändiä tämä tuskin haitannee.

TRS
Vicious Cycle of Life 7”
Eternal Now/Räkälevyt/Doomed to Misery/Filthy
3

Liekö kyseessä taiteellinen ratkaisu vai jonkinmoinen harkittu metamorfoosi, mutta TRS onnistui aluksi hämäämään uutena tuttavuutena. Meissä jokaisessa piilevä pieni Neiti Etsivä selvitti kuitenkin pian, että kyseessä on kotimainen aiemmin The Reality Show'na tunnettu trio. Valehtelisin jos väittäisin, että ilahduin löydöksestä, olihan mielikuvat yhtyeen kahden vuoden takaisesta Liberation Eschatalogy täyspitkästä varsin penseät.

Jonkinmoista riemastusta aiheutti kumminkin EP pyörittely soittimessa, sillä nyt mennään eikä meinata. Kaukana poissa on albumia pääasiallisesti edustanut tympeä hidas/keskitempoinen junnaus ja nyt vauhdin kasvun myötä koko orkesteri tuntuu heränneen koomasta ja saaneen vielä adrenaliinipiikin kannikkoihinsa. Kolme biisiä rymistellään raivokkaasti eteenpäin eikä edes seiskan avaava ja samalla sen sekä monipuolisin että mielenkiintoisin raita Mouth And Tail kärsi piiruakaan mitastaan, vaikka sillä onkin lähes viisi minuuttia kestävänä yhtä paljon mittaa kuin kääntöpuolen kappalekaksikolla yhteensä.

Rätväkän tymäkkä hardcore-myllytys on selkeästi TRS:n omin juttu. Vaikkei bändin mekkalointi ole kovinkaan kummoista edes kotimaan mittakaavassa, on se silti tällä julkaisulla ilahduttavan energistä ja vakuuttavaa.

Whiskey Ritual
Blow with the Devil
Art of Propaganda
3,5

Pelkän ensisilmäyksen perusteella tämän julkaisun olisi helppoa olettaa sisältävän jonkin sortin white trash & redneck uhoamista Teksasista, mutta erehdys kuin tärähdys joka suhteessa. Rokkaava proto-black metalista vaikutteensa vahvasti imenyt Whiskey Ritual onkin Italiasta ja täten niin lähtökohdiltaan kuin tutustumisen myötä myös sisällöltäänkin huomattavasti ennakko-oletuksia mielenkiintoisempi ja parempi.

Blow with the Devilin sanoituksellista sisältöä voisi kuvailla Popedan klassisella riimillä: Huumeita, viinaa, naisia ja rahaa, maailma on täynnä kaikenlaista pahaa” paitsi että varallisuudella ei tällä levyllä leveillä. Nämä aihepiirit sopivat toki saastaa levittävään musiikkiin hyvin, vaikka osaltaan turhan alleviivaavilta ja huomiohakuisilta tuntuvatkin huolimatta kieroutuneesta viihdyttävyydestään.

Itse kappaleet eivät kuitenkaan ole sieltä rujoimmasta ja rienaavammasta päästä, vaan yllättävänkin jämäkästi ja tarttuvasti rullaavaa black'n'rollia, mikä pelkästään eduksi laskettakoon. Melkoisen kovalla draivilla starttaava kiekko ei kuitenkaan aivan pysty pitämään yllä intensiteettiä ja mielenkiintoa maaliin saakka, mutta notkahdus on lopulta melko vähäinen. Osaltaan tämä johtuu myös itse biisijärjestyksestä, sillä normia hitaammat ja haastavammat kappaleet löytyvät juuri albumin loppupuoliskolta.

Viskistä ja rituaaleista en perusta, mutta Saatanan sekaantuessa rock'n'rolliin ja metaliin jälki yleensä tuppaa olemaan hyvää kuten nytkin.

torstai 18. helmikuuta 2016

Nagant Neckshot "Under Downpour of Steel"

Sotaisaa black ja death metalia on tykitetty jo pitkään sekä maailmalla että kotirintamalla laaja-alaisesti ja hätäisen pintaraapaisun perusteella Nagant Neckshot ei vaikuttaisikaan erottuvan rivistöstä niin millään tavalla. Syventyminen lähinnä promokäyttöön tarkoitettuun "Under Downpour of Steel" -albumipakettiin paljastaa kuitenkin välittömästi taitonsa: tämä ryhmä on sittenkin lähempänä eliittisotilaita kuin tavallisia tykinruuaksi tarkoitettuja rivimosureita. Tämä käy myös selväksi bändin sanoituksellisesta konseptista, jossa kerrotaan täysin realistisen oloisia tarinoita Suomen ja Neuvostoliiton välillä vuosina 1939-1944 vallinneista sodista. Pääosissa on molempien osapuolien yksittäisen sotilaan kokemukset ja näkökulmat erilaisiin sotiin liittyneisiin tapahtumiin. Uraa!

Melkoisella pieteetillä kasattu yhdeksän biisin julkaisu mukana tulevine lukuisine aidoista lähteistä kopioituine propagandaleikkeineen on äärimmäisen tyylikästä jälkeä kaikkinensa. Albumi ei kuitenkaan missään nimessä ole pelkästään ulkokultainen, vaan myös itse tärkein eli musiikki on lähes tiptop-kunnossa. Nagant Neckshotin päälle käyvässä death metal -vyörytyksessä on armottomuutta, jylhyyttä, monipuolisuutta ja napakkuutta juuri sopivassa suhteessa. Näiden laadukkaiden ja taidokkaasti toteutettujen ominaisuuksiensa ansiosta naseva alle 24 minuuttinen kokonaisuus on sekä iskevä että riittävän omaperäinen tuotos, jotta sille voi saman tien antaa kenttäylennyksen suomalaisen death metalin päällystön joukkoon.

Jos bändi jossain osa-alueella voisi vielä parantaa ilmaisuaan, on se konseptinsa sopivan vähäisessä mittakaavassa laajentaminen myös musiikin puolelle. Enkä nyt tarkoita kitarasahauksen korvaamista balalaikalla, vaan melodioiden, puhesamplejen sekä aikalaismarssien ja sävelien mukaanottamista joiden toimivuudesta "Oh, Katyushkan" lyhyt intro antaa hyvää osviittaa.

"Under Downpour of Steel" ansaitsisi ehdottomasti kunnollisen julkaisun ensitilassa, tapahtuu se sitten levy-yhtiön kautta tai "vain" omakustanteisesti. Tämän valmiimpaa tapausta tokkopa löytyy edes etsimällä.

torstai 11. helmikuuta 2016

Alkuvuoden kasettikatsaus

Viime vuoden toukokuussa tuli kirjailtua satunnaisia ajatuksia muutamasta kasettijulkaisusta sekä itse formaatin paluusta otsikolla Kasetti on uusi vinyyli. Muutama nauha on tuonkin jälkeen ajautunut käsiini ja eiköhän tämän vuoden aikana haltuun päädy ainakin vielä julkaisuaan odottavat kirskuvan HC:n edustajien Conformin sekä Harhat-yhteen analogiasilmukat.


Lemmy otti ja kuoli juuri täytettyään 70-vuotta, mutta miehen arvostettava elämäntyö elää ja voi hyvin niin Motörheadin kuin tästä vaikutteita imeneiden likemattomien yhtyeiden musiikissa. Eräs näistä on viime vuonna esikoisensa maailmaan saattanut Steel Machine, jonka "Sacrifice on the Road" kertoo jo pelkällä kansikuvallaan mistä bändissä on pohjimillaan kysymys. Motörheadille, miehelle ja maltaallehan kassun neljä kappaletta haisevat ja mielikuvaa vahvistaa entisestään kitaristi-laulajan lemmymäinen äänenkäyttö. Samaa draivia tai karismaa ei bändillä tietenkään ole kuin ilmeisellä esikuvallaan, mutta ehdottomasti oikealla asialla kolmikko kuitenkin on eivätkä kappaleet ole missään nimessä huonoja tai vaisuja. Uusi julkaisu on kuuleman mukaan työn alla ja päätyy kyllä tsekattavien listalle.


Heavy rockiksi itsensä määritelleeltä Initiatedilta ilmestyi niin ikään debyytti viime vuoden puolella. Väkevähköä ja mysteerisen tummaa tunnelmaa huokuva äänite on kaikin puolin mallikelpoinen tapaus. Minkäänlaisesta jo osaltaan ohimenneestääkin trendikkäästä retro-hippeilystä ei ole tietoakaan, vaikka menneiden vuosikymmenten kaikuja bändi musiikissaan hyödyntääkin. Vahvojen, joskin lisää tarttuvuutta kaipaavien kappaleiden lisäksi Initiatedin ehdoton plussa on vahvasti tulkintaansa eläytyvä komeaääninen laulaja. Nyt kun hommat on laitetu alulle, toivon mikään uutta siementä pannaan vakoon mahdollisimman pian.



Tuore tulokas Scumripper tarjoaa punkin sekaista death metal saastaa itäsuomalaiseen tapaan. Autopsyn ja etenkin Nekrofilthin tapaiset visvavatkaimethan musiikissa löyhkäävät suorastaan härskisti, mutta kun tekemisen asenne ja taso on näinkin hyvä, niin eikun lisää paskaa housuun ja korville. Sanakikkailuillaan rockin/metallin historiaan viittaavat "Burning of the Midnight Tramp" ja "Run to the Pills" vetävät suuta väkisinkin ilkikurisempaan virneeseen yhdessä musiikin kanssa.


Lappeenrantalainen Ripride ei sekään ole sieltä salonkikelpoisimmasta päästä. Ensimmäisen "Demo 2015" julkaisunsa sisältö on samaa mitä kantensakin: karskia ja konstailematonta thrashia, jossa on myös ripaus jos toinenkin death metalia mukana. Ties mistä eri lähteistä sekaan ujutetut puheenpätkät tuovat oman synkän säväyksensä mekkalointiin, mutta myös muunlaista väriä ja vaihtelua jää kappaleisiin vähän kaipaamaan. Repäisevä startti joka tapauksessa.


"Haista minua" ei varsinaisesti ole uutta materiaalia sisältävä julkaisu kerrassaam mainiolta Haistelijoilta, vaan yhtyeen koko neljän EP:n mittaisen levytysuran samalle nauhalle pakkaava kokoelma varustettuna yhdellä reenivedolla, parilla Terveet Kädet coverilla sekä yhdellä kokonaan uudella kappaleella. Bonuksia lukuunottamatta lähes kaikki biisit löytyvät toki myös bändin bandcampista, vaikka kasetti on aina kasetti vinyylistä puhumattakaan. Jostain syystä kasetin äänenlaatu jättää kuitenkin hieman toivomisen varaa, mutta onneksi kannet ovat taattua Haistelijat-tyyliä.


Laukaan punk-ylpeys Aivolävistys otti ja laittoi pillit pussiin tammikuun lopulla soittamalla viimeisen keikkansa Lutakossa. Suunnitteilla ollut albumi jäi lopulta tekemättä, mutta osa sille tarkoitetuista biiseistä sentään päätettiin julkaista treenikämppädemoina ja asiaankuuluvasti kasetilla totta maar. Aivolävistykseltähän tämä edelleen toki kuulostaa, vaikka meno onkin aiempaa hieman suoraviivaisemmalta eikä aiemmin tutuksia tulleita joskus yllättäviäkin musiikillisia irtiottoja niinkään kuulla. Sanan säilä sentään sivaltaa bändille tutulla tavalla tarkasti kohti erilaisia yhteiskunnan epäkohtia antaen myös ajattelemisen aihetta ihan yksilötasollakin suhtautumisessa vaikeisiinkin asioihin.