maanantai 22. helmikuuta 2016

Inferno #133/2016

Casket Soil
In the Gardens of Vermin
Omakustanne
3

Kotimainen death metal elää ja voi hyvin kuten on 2010-luvulla monen bändin ja julkaisun myötä saatu iloksi todeta. Lajivaihtelua on löytynyt aina syvimmistä syvyyksistä kumpuavasta mustimmasta vyörytyksestä hieman maanläheisempään ja helpommin lähestyttävään rullaukseen. Yhteisenä nimittäjänä on kuitenkin aina ollut, jos ei nyt mullistava omaleimaisuus, niin vähintäänkin intensiivinen ote ja suomalainen säväys on oppi sitten otettu rapakon takaa, länsinaapurista tai jostain muaalta.

Ensimmäistä täyspitkäänsä nyt julkaiseva muhoslainen Casket Soil ei ole läheskään synkin eikä rankin ruholle löyhkäävä myllyttäjä mitä rajojemme sisältä on tullut, mutta ei levyllä myöskään elämää syleillä duurisointujen ja purkkakertsien tahdissa. Bändin varovaisesti rönsyilevässä ja synkempäänkin suuntaan kurkottelevassa death metalissa on kunnianhimoisuutta ja omanlaistaan ilmettä, joka osittain toimiikin vallan hyvin.

In the Gardens of Verminin suurin vika on usein esikoisille tyypillinen sovituksellinen kulmikkuus sekä liiallinen tyhjäkäynti. Biiseissä on kyllä kauttaaltaan paljon hienoja hetkiä, mutta sitä kaikista olennaisinta niistä ei ole saatu tiristettyä esiin. Köpöksi tämä ei sentään kokonaisuutta tee, mutta kärkikahinoihin ei tällaisella materiaalilla ole vielä mitään asiaa. Lupaukset jäävät ainakin vielä toistaiseksi lunastamatta.

Chastain
We Bleed Metal
Leviathan
2,5

Heavy metalin ihmeellinen maailma on työmyyriä täynnä, joista useimmat saavat arvostusta enemmän sinnikkyydestään kuin musiikistaan. Yksi näistä on amerikkalainen kitaristi David T. Chastain, jota myös tilusankariksi on tituleerattu. Vähän reilu 30 vuotta kestäneen uran aikana onkin syntynyt kymmenittäin levyjä, joista koko nimen alla julkaistut keskittyvät instrumentaaliseen kitarasankarointiin. Pelkän sukunimen taas lukiessa kannessa juntataan suoraviivaisempaa tosimetallia kuten kymmenennen We Bleed Metal -levyn pelkästä nimestäkin voi jo ounastella.

Kappaleista paistaa edelleen läpi vahva 80-lukulaisuus, vaikka raskas ja synkkä yleissävy modernimpaa aikakautta edustaakin. Yhdistelmä tekee musiikista omalla tavallaan ajatonta, vaikka suurin osa nykynuorison edustajista tuskin piittaisi Chastainista palaneen puupennin puolikkaan vertaa. Puolestaan me kokeneemmat viehätymme albumista selvästi enemmän, vaikka paria poikkeusta lukuun ottamatta kappaleet tasaista tuuttaamista ovatkin.

Jos Leather Leonen tarvittaessa riittäviin korkeuksiin yltävässä äänessä onkin mukana viihdyttävä annos kohtalokkuutta ja ilkeää raspia, ei mies pääse juurikaan lataamaan kunnolla vaisuiksi jääviin kertosäkeisiin, vaikka näitä edeltävät osiot usein runsaammin lupailevatkin. Jos herra kitaristi väläytteleekin paikoitellen mukavilla sooloillaan, on varsinainen riffittely ja sovitukset lähes poikkeuksetta yllättävänkin tönkköjä.

We Bleed Metalilla tokkopa saavutetaan uusia sankkoja yleisöjä, mutta metallinsa muuttumattomina kuten vanhoina hyvinä aikoina tahtovat kelpuuttanevat tämänkin äänitteen kokoelmiinsa.

Horrendous
Anareta
Dark Descent
4

Melko tarkkaan vuosi sitten ilmestyneellä kakkosalbumillaan Ecdysis triona toimiva Horrendous osoitti olevansa yksi mielenkiintoisimmista death metal -yhtyeistä tässä ajassa. Jos The Chills -esikoinen olikin jo lähes täysin valmista kauraa, oli seuraajallaan tehty kaikki hieman eri tavalla mutta samalla myös paremmin ja taidokkaammin. Eikä yhtye ole nyt kolmannella albumillakaan jämähtänyt paikoilleen, vaan rikkoo joko tietoisesti tai luonnollisen kehityksen myötä kaavojaan kuulostaen silti kuitenkin yhä edelleen vain itseltään.

Siinä missä Ecdysisillä kuultiin aina kansikuvaa myöten aiempaa eeppisempää ja maalailevampaa ja sitä myöten myös helpommin lähestyvää death metalia runnomisen vastapainona, on Anareta taas kiemuraisempi tapaus. Tokihan levyltä löytyy edelleen kappale kappaleelta toinen toistaan hienompaa melodiaa ja kuljetusta, mutta nyt uusina elementteinä on mukana äkkiväärää pieksentää, joka osaa yllättää kumartaen usein enemmän thrashin kuin deathin suuntaan. Levy muistuttaakin periaatteiltaan paljon monien 80-luvun uranuurtajien kuten Coroner, Destruction ja Death kehitystä, jossa juuri kolmas albumi oli selkeä irtiotto menneisyydestä kohti haastavampaa ja monimuotoisempaa ilmaisua tyylilajin pysyessä kuitenkin lähtökohdiltaan samana kuin aina ennenkin.

Lähtökohtaisesti Anareta on haastava ja vaikeasti lähestyttävä levy, joka ensimmäisillä kuuntelukerroilla tuntuu jopa pieneltä pettymykseltä. Sen hienous ja syvällisyys alkaa kuitenkin paljastua pikkuhiljaa, vaikka osa biiseistä vastusteleekin avautumista muita enemmän. Ja juuri tästä syystä sen kahdeksan biisiä muodostavatkin vahvan kokonaisuuden, joka taatusti kestää aikaa ja jota vuosien päästä todennäköisesti tullaan arvostamaan enemmän kuin mitä nyt.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti