Aeon
Czar of Bullets
3,5
Painavaa sanomaansa messuavan Phasedin toiminta on ollut vaiheessa jo pidempään, sillä jos kaksi vuotta sitten ilmestynyttä kokoelmaa ei lasketa, on edellisestä albumista ehtinyt vierähtää kuutisen vuotta. Hitaasti kumminkin hyvä tulee ja tätä slogania trio on noudattanut myös musiikillisessa kehittymisessäänkin.
Alkuaikojen stoner rockista bändi on vaiheittain siirtynyt kohti aina vain jyrkempää ja painavampaa ulosantia. Vain vieno psykedelian katku ja murjomisen altakin esille puskeva groove ovat jääneet leijailemaan biiseihin muistutuksena alkuperäisistä lähtökohdista. Lanaus Aeonilla onkin kauttaaltaan tasaisen varmaa eikä missään nimessä kyllästyttävää. Siltikin sen toivoisi painostavan vieläkin raskaammin ja vastapainona taas kurkottavan entistäkin huuruisempiin ja yllättävämpiin sfääreihin.
Phasedin suuntavektorit sojottavat kyllä oikeisiin suuntiin, mutta nopeusvektorit tuppaavat taasen jäämään turhan tyngiksi. Nyt esimerkiksi pihinää ja suhinaa löytyy riittävästi vain Into the Gravity Well -biisistä Etchedin ollessa parhaiten balanssissa näiden keskeisten eri elementtien suhteen. Mitään muuta varsinaista vikaa ei Phasedin vektoriavaruudesta löydykään ja sen alkiotkin noudattavat musiikkiin vallan sopivia yksinkertaisia reaalilukujen lainalaisuuksia. Vaikka Aeon onkin ajaton levytys, ei se kuitenkaan tule uhmaamaan aikaa.
Seamount
Nitro Jesus
The Church Within
3,5
Hajanaisuudestaan huolimatta Seamountin kolmannesta ”Sacrifice”-albumista tuli varovaisesti innostuttua. Yhtyeen vanhakantaisessa doomin ja kaihoisan rockin hybridissä oli paljon kiehtovaa eikä vähiten Phil Swansonin omintakeisen äänen takia. Tätä seurannut IV: Earthmother -lätyskä onkin sitten livahtanut kokonaan ohi, mutta Nitro Jesuksen perusteella siihenkin olisi syytä kuulokontaktia ottaa.
Viidennellä levyllään bändi tuntuu rauhoittuneen hitusen verran ja melankolisten sävyjen kasvamisen myötä sen ote on myös entistä kiehtovampi. Kyllähän nelikko edelleenkin saa halutessaan instrumenteistaan irti raskaita riffejä ja painavia komppeja, mutta aiempaa ilmavammin, josta Can't Escape the Pain on paras esimerkki. Herkempää puoltaan orkka esittelee taas mainiosti Hold Up the Sunissa sekä No One Knowsissa ja näiden levyn parhaimmistoon kuuluvien ääripäiden väliin jää useita niin hyviä biisejä kuin myös mitäänsanomattomampaa täytemateriaaliakin.
Jos Seamount onnistuukin pistämään ehdottomasti parastaan levyllä, on kokonaisuus edelleen turhan epätasainen. Tasaisempaan lopputulokseen olisi vaadittu muutaman heikomman yksilön karsimista kokonaan kun taas parille-kolmelle olisi riittänyt pelkkä lisäsovitus ja tuottaminen. Jeesuksen toista tulemista odotellessa.
Status Abnormis
Amor Fati
Omakustanne
4
Parisen vuotta sitten ilmestynyt Status Abnormisin ensimmäinen täyspitkä Call of the Void esitteli umpihullun ja hallittua kaaosta levittävän bändin. Albumin kutsuun ei ollut helppo vastata, mutta lopulta se imaisi väkisinkin mukaansa. Minkäänlaista rauhoittumista ei näiden vuosien aikana ole tapahtunut, mutta jonkunlaisesta kehityksestä voidaan kuitenkin puhua. Siitäkin huolimatta, että nyt ilmestynyt kakkoslevy on edeltäjäänsä hankalammin lähestyttävä mutta vähemmän ahdistava.
Nyttemmin jyväskyläläistyneet ylivieskalaiset kuulostavat edelleenkin järkälemäiseltä, vaikka Amor Fati nykyaikana maltillinen 43 minuutin mittain teos onkin. Itse musiikki säntäilee edelleenkin sinne sun tänne ja takaisin niin temmoiltaan kuin tunnelmaltaankin, mutta kaikessa järjettömyydessäänkin biiseissä on jollain kieroutuneella tavalla ajatusta mukana. Helppoa punaisen langan löytäminen ei kuitenkaan ole ja vähän päivästä riippuen sen etsintä voi olla hyvinkin palkitsevaa tai vastapainoisesti jopa tympäisevää.
Vaikken koskaan ole oppinut ymmärtämään Strapping Young Ladin nerokkuutta, en myöskään ole voinut haukkua bändiä paskaksi. Status Abnormisin vertaaminen SYLiin ei varsinaisesti tee sille oikeutta, mutta samankaltaisista oireista ja pakkoliikkeistä molemmat tuntuvat kärsivän. Amor Fatiakaan ei helpolla voi eikä ehkä tarvitsekaan ymmärtää, ja tämä saattaakin olla monelle esteenä levystä nauttimiselle. Bändiä tämä tuskin haitannee.
Vicious Cycle of Life 7”
Eternal Now/Räkälevyt/Doomed to Misery/Filthy
3
Liekö kyseessä taiteellinen ratkaisu vai jonkinmoinen harkittu metamorfoosi, mutta TRS onnistui aluksi hämäämään uutena tuttavuutena. Meissä jokaisessa piilevä pieni Neiti Etsivä selvitti kuitenkin pian, että kyseessä on kotimainen aiemmin The Reality Show'na tunnettu trio. Valehtelisin jos väittäisin, että ilahduin löydöksestä, olihan mielikuvat yhtyeen kahden vuoden takaisesta Liberation Eschatalogy täyspitkästä varsin penseät.
Jonkinmoista riemastusta aiheutti kumminkin EP pyörittely soittimessa, sillä nyt mennään eikä meinata. Kaukana poissa on albumia pääasiallisesti edustanut tympeä hidas/keskitempoinen junnaus ja nyt vauhdin kasvun myötä koko orkesteri tuntuu heränneen koomasta ja saaneen vielä adrenaliinipiikin kannikkoihinsa. Kolme biisiä rymistellään raivokkaasti eteenpäin eikä edes seiskan avaava ja samalla sen sekä monipuolisin että mielenkiintoisin raita Mouth And Tail kärsi piiruakaan mitastaan, vaikka sillä onkin lähes viisi minuuttia kestävänä yhtä paljon mittaa kuin kääntöpuolen kappalekaksikolla yhteensä.
Rätväkän tymäkkä hardcore-myllytys on selkeästi TRS:n omin juttu. Vaikkei bändin mekkalointi ole kovinkaan kummoista edes kotimaan mittakaavassa, on se silti tällä julkaisulla ilahduttavan energistä ja vakuuttavaa.
Whiskey Ritual
Blow with the Devil
Art of Propaganda
3,5
Pelkän ensisilmäyksen perusteella tämän julkaisun olisi helppoa olettaa sisältävän jonkin sortin white trash & redneck uhoamista Teksasista, mutta erehdys kuin tärähdys joka suhteessa. Rokkaava proto-black metalista vaikutteensa vahvasti imenyt Whiskey Ritual onkin Italiasta ja täten niin lähtökohdiltaan kuin tutustumisen myötä myös sisällöltäänkin huomattavasti ennakko-oletuksia mielenkiintoisempi ja parempi.
Blow with the Devilin sanoituksellista sisältöä voisi kuvailla Popedan klassisella riimillä: Huumeita, viinaa, naisia ja rahaa, maailma on täynnä kaikenlaista pahaa” paitsi että varallisuudella ei tällä levyllä leveillä. Nämä aihepiirit sopivat toki saastaa levittävään musiikkiin hyvin, vaikka osaltaan turhan alleviivaavilta ja huomiohakuisilta tuntuvatkin huolimatta kieroutuneesta viihdyttävyydestään.
Itse kappaleet eivät kuitenkaan ole sieltä rujoimmasta ja rienaavammasta päästä, vaan yllättävänkin jämäkästi ja tarttuvasti rullaavaa black'n'rollia, mikä pelkästään eduksi laskettakoon. Melkoisen kovalla draivilla starttaava kiekko ei kuitenkaan aivan pysty pitämään yllä intensiteettiä ja mielenkiintoa maaliin saakka, mutta notkahdus on lopulta melko vähäinen. Osaltaan tämä johtuu myös itse biisijärjestyksestä, sillä normia hitaammat ja haastavammat kappaleet löytyvät juuri albumin loppupuoliskolta.
Viskistä ja rituaaleista en perusta, mutta Saatanan sekaantuessa rock'n'rolliin ja metaliin jälki yleensä tuppaa olemaan hyvää kuten nytkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti