Inferno #132/2015

Phased
Aeon
Czar of Bullets
3,5

Painavaa sanomaansa messuavan Phasedin toiminta on ollut vaiheessa jo pidempään, sillä jos kaksi vuotta sitten ilmestynyttä kokoelmaa ei lasketa, on edellisestä albumista ehtinyt vierähtää kuutisen vuotta. Hitaasti kumminkin hyvä tulee ja tätä slogania trio on noudattanut myös musiikillisessa kehittymisessäänkin. 

Alkuaikojen stoner rockista bändi on vaiheittain siirtynyt kohti aina vain jyrkempää ja painavampaa ulosantia. Vain vieno psykedelian katku ja murjomisen altakin esille puskeva groove ovat jääneet leijailemaan biiseihin muistutuksena alkuperäisistä lähtökohdista. Lanaus Aeonilla onkin kauttaaltaan tasaisen varmaa eikä missään nimessä kyllästyttävää. Siltikin sen toivoisi painostavan vieläkin raskaammin ja vastapainona taas kurkottavan entistäkin huuruisempiin ja yllättävämpiin sfääreihin.

Phasedin suuntavektorit sojottavat kyllä oikeisiin suuntiin, mutta nopeusvektorit tuppaavat taasen jäämään turhan tyngiksi. Nyt esimerkiksi pihinää ja suhinaa löytyy riittävästi vain Into the Gravity Well -biisistä Etchedin ollessa parhaiten balanssissa näiden keskeisten eri elementtien suhteen. Mitään muuta varsinaista vikaa ei Phasedin vektoriavaruudesta löydykään ja sen alkiotkin noudattavat musiikkiin vallan sopivia yksinkertaisia reaalilukujen lainalaisuuksia. Vaikka Aeon onkin ajaton levytys, ei se kuitenkaan tule uhmaamaan aikaa.

Seamount
Nitro Jesus
The Church Within
3,5

Hajanaisuudestaan huolimatta Seamountin kolmannesta ”Sacrifice”-albumista tuli varovaisesti innostuttua. Yhtyeen vanhakantaisessa doomin ja kaihoisan rockin hybridissä oli paljon kiehtovaa eikä vähiten Phil Swansonin omintakeisen äänen takia. Tätä seurannut IV: Earthmother -lätyskä onkin sitten livahtanut kokonaan ohi, mutta Nitro Jesuksen perusteella siihenkin olisi syytä kuulokontaktia ottaa.

Viidennellä levyllään bändi tuntuu rauhoittuneen hitusen verran ja melankolisten sävyjen kasvamisen myötä sen ote on myös entistä kiehtovampi. Kyllähän nelikko edelleenkin saa halutessaan instrumenteistaan irti raskaita riffejä ja painavia komppeja, mutta aiempaa ilmavammin, josta Can't Escape the Pain on paras esimerkki. Herkempää puoltaan orkka esittelee taas mainiosti Hold Up the Sunissa sekä No One Knowsissa ja näiden levyn parhaimmistoon kuuluvien ääripäiden väliin jää useita niin hyviä biisejä kuin myös mitäänsanomattomampaa täytemateriaaliakin.

Jos Seamount onnistuukin pistämään ehdottomasti parastaan levyllä, on kokonaisuus edelleen turhan epätasainen. Tasaisempaan lopputulokseen olisi vaadittu muutaman heikomman yksilön karsimista kokonaan kun taas parille-kolmelle olisi riittänyt pelkkä lisäsovitus ja tuottaminen. Jeesuksen toista tulemista odotellessa.

Status Abnormis
Amor Fati
Omakustanne
4

Parisen vuotta sitten ilmestynyt Status Abnormisin ensimmäinen täyspitkä Call of the Void esitteli umpihullun ja hallittua kaaosta levittävän bändin. Albumin kutsuun ei ollut helppo vastata, mutta lopulta se imaisi väkisinkin mukaansa. Minkäänlaista rauhoittumista ei näiden vuosien aikana ole tapahtunut, mutta jonkunlaisesta kehityksestä voidaan kuitenkin puhua. Siitäkin huolimatta, että nyt ilmestynyt kakkoslevy on edeltäjäänsä hankalammin lähestyttävä mutta vähemmän ahdistava.

Nyttemmin jyväskyläläistyneet ylivieskalaiset kuulostavat edelleenkin järkälemäiseltä, vaikka Amor Fati nykyaikana maltillinen 43 minuutin mittain teos onkin. Itse musiikki säntäilee edelleenkin sinne sun tänne ja takaisin niin temmoiltaan kuin tunnelmaltaankin, mutta kaikessa järjettömyydessäänkin biiseissä on jollain kieroutuneella tavalla ajatusta mukana. Helppoa punaisen langan löytäminen ei kuitenkaan ole ja vähän päivästä riippuen sen etsintä voi olla hyvinkin palkitsevaa tai vastapainoisesti jopa tympäisevää.

Vaikken koskaan ole oppinut ymmärtämään Strapping Young Ladin nerokkuutta, en myöskään ole voinut haukkua bändiä paskaksi. Status Abnormisin vertaaminen SYLiin ei varsinaisesti tee sille oikeutta, mutta samankaltaisista oireista ja pakkoliikkeistä molemmat tuntuvat kärsivän. Amor Fatiakaan ei helpolla voi eikä ehkä tarvitsekaan ymmärtää, ja tämä saattaakin olla monelle esteenä levystä nauttimiselle. Bändiä tämä tuskin haitannee.

TRS
Vicious Cycle of Life 7”
Eternal Now/Räkälevyt/Doomed to Misery/Filthy
3

Liekö kyseessä taiteellinen ratkaisu vai jonkinmoinen harkittu metamorfoosi, mutta TRS onnistui aluksi hämäämään uutena tuttavuutena. Meissä jokaisessa piilevä pieni Neiti Etsivä selvitti kuitenkin pian, että kyseessä on kotimainen aiemmin The Reality Show'na tunnettu trio. Valehtelisin jos väittäisin, että ilahduin löydöksestä, olihan mielikuvat yhtyeen kahden vuoden takaisesta Liberation Eschatalogy täyspitkästä varsin penseät.

Jonkinmoista riemastusta aiheutti kumminkin EP pyörittely soittimessa, sillä nyt mennään eikä meinata. Kaukana poissa on albumia pääasiallisesti edustanut tympeä hidas/keskitempoinen junnaus ja nyt vauhdin kasvun myötä koko orkesteri tuntuu heränneen koomasta ja saaneen vielä adrenaliinipiikin kannikkoihinsa. Kolme biisiä rymistellään raivokkaasti eteenpäin eikä edes seiskan avaava ja samalla sen sekä monipuolisin että mielenkiintoisin raita Mouth And Tail kärsi piiruakaan mitastaan, vaikka sillä onkin lähes viisi minuuttia kestävänä yhtä paljon mittaa kuin kääntöpuolen kappalekaksikolla yhteensä.

Rätväkän tymäkkä hardcore-myllytys on selkeästi TRS:n omin juttu. Vaikkei bändin mekkalointi ole kovinkaan kummoista edes kotimaan mittakaavassa, on se silti tällä julkaisulla ilahduttavan energistä ja vakuuttavaa.

Whiskey Ritual
Blow with the Devil
Art of Propaganda
3,5

Pelkän ensisilmäyksen perusteella tämän julkaisun olisi helppoa olettaa sisältävän jonkin sortin white trash & redneck uhoamista Teksasista, mutta erehdys kuin tärähdys joka suhteessa. Rokkaava proto-black metalista vaikutteensa vahvasti imenyt Whiskey Ritual onkin Italiasta ja täten niin lähtökohdiltaan kuin tutustumisen myötä myös sisällöltäänkin huomattavasti ennakko-oletuksia mielenkiintoisempi ja parempi.

Blow with the Devilin sanoituksellista sisältöä voisi kuvailla Popedan klassisella riimillä: Huumeita, viinaa, naisia ja rahaa, maailma on täynnä kaikenlaista pahaa” paitsi että varallisuudella ei tällä levyllä leveillä. Nämä aihepiirit sopivat toki saastaa levittävään musiikkiin hyvin, vaikka osaltaan turhan alleviivaavilta ja huomiohakuisilta tuntuvatkin huolimatta kieroutuneesta viihdyttävyydestään.

Itse kappaleet eivät kuitenkaan ole sieltä rujoimmasta ja rienaavammasta päästä, vaan yllättävänkin jämäkästi ja tarttuvasti rullaavaa black'n'rollia, mikä pelkästään eduksi laskettakoon. Melkoisen kovalla draivilla starttaava kiekko ei kuitenkaan aivan pysty pitämään yllä intensiteettiä ja mielenkiintoa maaliin saakka, mutta notkahdus on lopulta melko vähäinen. Osaltaan tämä johtuu myös itse biisijärjestyksestä, sillä normia hitaammat ja haastavammat kappaleet löytyvät juuri albumin loppupuoliskolta.

Viskistä ja rituaaleista en perusta, mutta Saatanan sekaantuessa rock'n'rolliin ja metaliin jälki yleensä tuppaa olemaan hyvää kuten nytkin.

Inferno #93/2012

The Black Keys

El Camino

Nonesuch

4,5 Periamerikkalainen jalkapalloäitien suosima Chryslerin puuviiluimitaatiolla varustettu tila-auto on helvetin ruma, mutta kun levynkanteen tällää pelkästään eri värivariaatioisia syslereitä, on jälki merkillisen tyylikästä. Pakkaus antaa hyvin myös osviittaa sisällöstä, sillä The Black Keys duon musiikki ammentaa vaikutteensa 50-, 60- ja 70-lukujen amerikkalaisesta musiikkiperinteestä modernisoiden sitä sopivasti, mutta säilyttäen silti miellyttävän retrohenkisen ilmapiirin.

Albumin soundia ja tyyliä voi kutsua trendikkääksi, mutta ainoastaan ja vain positiivisessa mielessä. Bändissä on paljonkin samaa kuin vaikkapa White Stripesissa, mutta The Black Keysin musiikki suuntautuu enemmän ulospäin, on tunnelmaltaan rennompaa ja sisällöltään monipuolisempaa kuin sittemmin eronneen avioparin muodostaman ja nyt jo hajonneen yhtyeen kätten jälki.

El Camino on kauttaaltaan letkeää ja kroppaa liikuttavaa kuunneltavaa, vaikka siltä löytyy usein myös melankolinen puolensa. Sopivasti rosoa sisältävän albumin hienous ja äärimmäinen kiehtovuus piilee kuitenkin siinä, kuinka saumattoman hienosti sen yksinkertaisissa ja tarttuvissa kappaleissa yhdistyy menneiden vuosikymmenten rock, pop, soul, blues, garage sekä americana lopputuloksen ollessa täysin ajatonta. Ei ihme, että Auerbach-Carney-kaksikon seitsemäs albumi on saanut suitsutusta osakseen, sillä se tulee täysin ansiosta.

Devastracktor

Warhorsepowers And a Megaton of Balls

No Sign of Life

3 Turkulaiset kehuvat palliensa olevan kuin hevosella konsanaan ja kyllähän Devastracktorin viisikon kassit vaikuttavatkin laskeutuneen jo kelpo tovi sitten ja siitä saakka myös rässi lienee soinut soittimissa ja osan aikaa myös omilla instrumenteilla. Tyylitaju tosin vaikuttaa jääneen aina naivististen melkein tyylikästä kansitaidetta myöten yli kahden vuosikymmen päähän, mutta tässä tapauksessa tätä voidaan pitää ainoastaan ja vain etuna.

Orkesterin ensijulkaisu soikin mukavan napakasti ja vanhakantaisen kevyt joskin tarkka äänimaailma miellyttää erityisesti korvaa tänä ääriahdettuna studiotaikuuden aikakautena. Kitarastit Järvinen ja Salmio osaavat tiukan perussahauksen, mutta erityisesti kaksikko kunnostautuu tyylikkään mieleenpainuvissa sooloissa ja melodiaosuuksissa. Vastaavanlaisia yhtä onnistuneita suorituksia tässä genressä harvemmin kuulee.

Yhtyeen heikoin lenkki on kuitenkin vokalistin tasapaksu ja osin ponnetonkin laulutyyli, joka tosin on lähempänä lausumista kuin todellista äänijänteiden repimistä. Myös kertosäkeet kaipaisivat enemmän iskevyyttä, sillä nyt niitä ei muiden säkeistöjen seasta tahdo erottaa. Hevosvoimia kavereilta tuntuukin löytyvän riittävästi jo nyt, mutta maksimaalinen vauhti jää saavuttamatta tehojen huvetessa osin pito-ongelmiin.

Famine Year/Hautaus

Split 7”

Omakustanne

4 Famine Year paiskoo tyrniä crust punk grindiään vakuuttavasti ja eikä neljään piisiin tuhlata aikaa kuin rapia neljä minuuttia. Biiseissä on aimo annos rujoa groovea eikä touhu ole pelkkää kohkaamista ja mekkalointia, vaan mukavasti basson käskyttämistä kappaleista löytyy hyvin sekä mielenkiintoa kohottavaa että ylläpitävää tarttuvuutta ja vaihtelevuutta. Orkesteri osaa olla sopivan äänekäs ja vauhdikas ilman että tämä olisi millään lailla itsetarkoituksellista. A-puoli vilahtaakin ohi ennen kuin hämäläisempi kuulija ehtii edes tajuta, mutta toistoja jää onneksi kaipaamaan lisää.

Vaihdettaessa B-puolelle kierrokset tippuvat melkoisesti jo ihan kirjaimellisestikin eikä vain mitä itse musiikkiin tulee. Hautaus antaa itsestään varsin mielenkiintoisen vaikutelman näin ensijulkaisullaan, sillä sen sludgemainen hidastelu on kiehtovaa ja osuvien vokalisointien osalta varsin häiriintyneen kuuloista riekkumista. Nimettömästä kappaleesta löytyy niin herkempää doom-fiilistelyä, rouheaa rokkaamista kuin synkkää lähes black metal tyylistä rienaamistakin. Tyylilajien kombo kulkee kuusi minuuttia täysin sujuvasti, mutta enemmän olisi jo liikaa.

Räväkkä pikkumusta yhteisjulkaisu kahdelta kotimaiselta underground toimijalta, jotka selkeistä musiikillisista eroavaisuuksistaan huolimatta muodostavat seiskan eri puolille jaoteltuna vahvan kokonaisuuden.

Lord Vicar

Signs of Osiris

The Church Within

4 Kolme vuotta debyytin jälkeen julkaistava Signs of Osiris on samaan aikaan sekä erittäin kiehtova mutta osaltaan myös hivenen ärsyttävä levy. Sen erittäin perinnetietoinen doom metal on aina soundeja ja kappaleita myöten erittäin hienosti toteutettua, mutta siltikin takaraivossa kutkuttaa jatkuvasti ajatus josko kokonaisuus voisi olla vieläkin iskevämpi. Aivan kuin nelikko ei olisi vieläkään käyttänyt sävellysvaiheessa kaikkia rahkeitaan, joiden olemassaoloa ei itse missään vaiheessa tule epäilleeksi.

Musiikillisesti Lord Vicar on suuresti velkaa vanhalle Black Sabbathille sekä tämän perintöä omalla tyylillään hienosti 80-luvulla jatkaneelle Count Ravenille eikä vähiten tämän debyytilläkin laulaneen Christian ”Chritus” Linderssonin tunnistettavan äänen takia. Komeasti herra edelleenkin suoriutuu tehtävästään aina rauhallisemmasta lämminsävyisestä tulkinnasta korkeuksia kohti yltävään voimakkaaseen ja valittavampaan laulutyyliin.

Kakkonen peittoaa ykkösen, vaikka ero ei lopulta niin suuri olekaan. Albumin päättävä vartin verran kellottava Sign of Osiris Risen on huikea ja monipuolinen eepos, jonka kaltaisia orkesterin toivoisi luovan jatkossa enemmänkin. Ko. kappale osoittaa Lord Vicarin karistaneen viimeisetkin Reverend Bizarren perinnön asettamat apinat selästään.

Orchid

Capricorn

The Church Within

3,5 Enpä ole yhtä taidokasta Black Sabbath imitaatiota kuullut 15 vuoteen sitten Sheavyn Blue Sky Mind -debyytin ja jos nämä amerikkalaiset olisivat julkaisseet Capricornin vuonna 1976, olisi se taatusti mennyt täydestä kuin väärä raha Sabotagen seuraajana Technical Ecstasyn sijasta.

Jos on itse biisit silkkaa doomin esi-isän klassikoiden palvontaa aina tunnelmaa ja bassosoundia myöten, on sitä myös vokalisti Theo Mindellin ääni joskaan ei aivan yhtä korkeana ja nasaalivoittoisena kuin Ozzylla. Eikä yhteneväisyydet jää tähän, sillä myös kappaleiden nimistä kuten Eyes Behind the Wall, Masters of It All tai Electric Father voi myös vetää varsin vahvoja assosiaatioita Sapattiin. Levyn päättävä rauhallinen Albatross ei ihme kyllä ole nimetty Planet Caravan part II:seksi.

Vaan ei Orchidia kaikesta matkimisesta huolimatta voi olla arvostamatta, sen verran hienosti ja tyylillä se kaiken tekee. Jos vain kappaleissa olisi vielä kunnon hoilaamaan pakottavat klassikkokertsit, olisin minä myyty lopullisesti. Tunnustettava tosin on, että enemmän odotan seuraavalta Orchidin levyltä kuin paluun tehneeltä alkuperäisen Black Sabbathin kokoonpanon seuraavalta mahdolliselta julkaisulta.

Seamount

III – Sacrifice

The Church Within

3,5 Jollain ovelalla tavalla Seamountin kolmas albumi kiehtoo, vaikka ensivaikutelma ei sen kummemmin korvakäytäviä kutkuta eikä julkaisun ansaitsemat ja vaatimat toistotkaan nosta levyä aivan kärkiviidennekseen. Sakemannien vanhakantaisen letkeä ja melankolinen doom metalin ja rockin hybridi on vain sen verran onnistuneesti tutuista palasista koottu, että esimerkiksi Saint Vitusin ystävien voisi kuvitella Seamountistakin pitävän.

Levyn kaksi vahvinta tekijää ovat ehdottomasti monessa mukana olleen Phil Swansonin omintakeinen puhdas lauluääni sekä kaihoisa tunnelma, joiden ansiosta se esille monet upottavasta tasapaksuuden hetteiköstä. Toki murea riffiosasto ja mieleenpainuvat kertosäkeet sekä yksinkertaiset melodiat ovat kiekolla myös hyvin esillä, vaikka läheskään jokaiseen kymmeneen biisiin niitä ei olekaan piisannut.

Kolmasosaa tiiviimpänä pakettina tai vastavuoroisesti enemmän alkukolmanneksen kuten avausraita The Ancientin kaltaisia kappaleita sisältävänä III – Sacrifice olisi kuluneen vuoden tuomiopäivän levyjä. Nyt se on sitä ainoastaan kuukausitasolla.

Sorcerer

S/T (reissue)

Forged in Fire/Brainticket

3 Ilmeisesti toissavuotisen comebackin takia ruotsalaisen jo 80-luvun puolivälissä perustetun mutta ilman suurempaa huomiota jääneen Sorcererin pari vuotta hajoamisen jälkeen julkaistu ainut täyspitkä vuodelta -95 julkaistaan nyt uusiksi pakollisella bonuskappaleella sekä uudella masteroinnilla. Tarkempi perehtyminen yhtyeen historiikkiin paljastaa debyytin koostuneen kokoonpanon ainoista demoista vuosilta -89 ja -92.

Jos Sorcererin eeppistä doom metalia a'la Candlemass tai Solitude Aeturnus olisi kuullut ensi kertaa 20 vuotta sitten, olisi itse musiikista ollut taatusti paljon innostuneempi kuin mitä nyt. Toki vokalistin korkealta ja kovaa vedetty laulu kuulostaa edelleenkin hyvältä eikä itse biisejäkään ole ajan hammas nakertanut, mutta sen verran yksinkertaisten perusasioiden ääressä tässä ollaan, että tämä kaikki on vain tehty jo aiemmin sekä myöhemmin paremmin ja mielenkiintoisemmin. Pelkkä kulttistatus kun ei automaattisesti takaa laatua.

Levyllä on toki varsin hyvätkin hetkensä, mutta vajaasta 80 minuutista niitä on ainoastaan vajaa puolet. Näistäkin suurin osa löytyy ensidemolta, vaikka jälkimmäisellä bändin yleisilme onkin astetta kypsempi. Jos tuomion julistaminen on genrenä henki ja elämä, kannattaa Sorcererilla täydentää äänitekokoelmaa. Nightfallin tai Into the Depths of Sorrowin haastajaksi siitä ei kuitenkaan ole.

Soulfallen

The Promise of Hell

Grave New Music

3,5 Kaksi laadukasta täyspitkää julkaissut jyväskyläläisporukka on kokenut kohtalaisia muutoksia sitten Grave New World -albuminsa (2009), sillä levy-yhtiö on vaihtunut Offista omaksi ja pitkän linjan kitaristi Simo Rahikainen on poistunut kokoonpanosta uusimman albumin äänitysten jälkeen.

Em. muutoksilla on tuskin ollut vaikutusta itse musiikillisen linjan suunnanmuutokseen, mutta edellisiltä levyiltä tuttu tuhti, mahtipontinen, melodinen death/black hybridi on vaihtunut selkeästi kepeämpään, harkitumpaan ja melankolisempaan doomahtavampaan metalliin. Kaikuja menneisyydestä löytyy toki yhä runsaasti eikä orkesteri ole hylännyt murina-kärinä akselin vokalisointeja, joka istuu myös hyvin nykyiseen tyyliin. Koskettimien ja orkestraatioiden käyttö on aiempaa herkempää niiden toimiessa pikemminkin mausteena kuin perus raaka-aineena. Synkästä on tullut tummaa, josta kuitenkin löytyy sävyjä aiempaa enemmän.

Tarkkaan harkitut sekä paljon muttei liikaa sisältävät sävellykset vaativat kuulijalta aiempaa enemmän ja tyylinvaihdos onkin pääosin onnistunut. Jotain kiehtovaa Soulfallenista silti tuntuu kadonneen, vaikka sen omaperäisyysaste ei olekaan laskenut, vaan pikemminkin ehkä kasvanut. Ehkä jo seuraavalla levytyksellä päästään portteja pidemmälle kohti vanhan vihtahousun valtakuntaa.