torstai 27. tammikuuta 2022

Inferno #197/2021

Deceased
Thrash Times at Ridgemont High
Hells Headbangers

3,5

Kymmeniä ja taas kymmeniä lainaversioita tehtaillut ja kolme aiempaa tyylipuhdasta cover-levyäkin julkaissut Deceased tulkitsee tällä kertaa nokkamiehensä Kingsley "King" Fowleyn johdolla 80-luvun raastoheviä. Mukaan on valittu ei niitä kaikista ilmeisempiä bändejä biiseistä puhumattakaan, ja meidän suomalaisten kelpaa vaikka vetää torihousuja jalkaan, onhan neljäntenä kappaleena hyvä näkemys omasta speed metal -hymnistämme Get Stoned.

Resepti on täysin identtinen kuin aiempienkin yhtyeen tekemien covereiden kohdalla. Alkuperäiset kappaleet ruhjotaan tutun lihamyllyn läpi ja lopputulos on tasalaatuista heavy-thrash-death metal -hybridiä aivan kuten bändin omakin materiaali. Deceasedilla on kuitenkin taitoa ladata versioihinsa rutosti energiaa eli remeltää biisit läpi poikamaisella innolla aivan kuten ne aikoinaankin on soitettu. Eikä haittaa tippaakaan, että tasapäisen tiukan soiton ja soundien johdosta joitain orkkisten nyansseja onkin hävinnyt.

Thrash Times at Ridgemont High toimii myös vaikka tukiopetuksena thrash metalin vanhaan hyvään aikaan, onhan mukana mm. Whiplash, Razor, Voivod, Rigor Mortis ja Bulldozer.

Mystras
Empires Vanquished and Dismantled
I, Voidhanger/Stellar Auditorium

4

Viime vuonna ilmestyneellä esikoisellaan Castles Conquered and Reclaimed kreikkalainen Mystras onnistui kietomaan pauloihinsa keskiaikaista tematiikkaa niin teksteissä kuin musiikissa hyödyntävällä black metalillaan. Toiselle levylle tultaessa edelleen kaikesta yksin vastuussa olevan Aylosin visio on vain jalostunut, mutta nyt katse on myös korvin kuultavasti suunnattu kohti Lähi-itää teemanaan ristiretket.

Kappaleissa tapahtuu edelleen joka instrumentin kohdalla ja tasolla paljon, mutta debyyttiä siistimmät ja vähemmän diskanttiset soundit vähentävät kaoottista ensivaikutelmaa. Tästäkin huolimatta yli tunnin mittaisen kokonaisuuden hahmottaminen sisäistämisestä puhumattakaan vaatii paljon kuuntelua, mutta musiikin heti iskevä mystinen kiehtovuus madaltaa vaivautumiskynnyksen lähes olemattomiin.

Empires Vanquished and Dismantled on edeltäjäänsä verrattuna joka suhteessa monipuolisempi ja paremmin toteutettu levytys, joka helleenisen räyhäkkäästi paiskotun mustan metallin lomaan tyylillä istutettujen lyhyiden välisoittojensa, itämaisten vaikutteidensa ja melodioidensa ansiosta laajenee eepokseksi. Ainoastaan debyytin kylmyyttä jää inasen kaipaamaan.

Sa-Int
Vihaa & tuskaa 7” EP
SA-Records

2,5

70-luvun lopussa Pelle Miljoona lauloi ”Ei oo järkee mennä armeijaan”, mutta kuinka mielekästä on kuunnella vajaa kymmenen vuotta myöhemmin esikois-EP:nsä julkaisseen Sa-Intin uutta materiaalia vuonna 2021? Alkuaikoihin verrattuna biisit ovat ymmärrettävästikin  setämiesmäistynyttä punk-rokkia, minkä aistii asiaan kuuluvana ja osin hellyyttävänäkin kömpelyytenä niin musiikissa kuin teksteissä.

Lahtelaiset ovat tehneet urallaan tiukempia ja tarttuvampia levytyksiä puhumattakaan muista tuoreemmista tekijöistä. Tästäkin huolimatta epätasaisuudellaan ristiriitaisia tunteita herättävä mutta ihailtavan luupäinen pienkiekko on perusteltu julkaisu.

Worm
Foreverglade
20 Buck Spin

4

Foreverglade on helppo kuvitella massiiviseksi ja lähes muodottomaksi suohirviöksi, jonka hitaassa raahustuksessa on sanoin kuvaamatonta uhkaavuutta. Floridalaisten vahvasti kaiutettu funeral doom death -seos kun on niin tuotannollisesti kuin musiikiltaan todella jylhää ja muhkeaa, mutta samalla myös ilmavaa ja pelkistettyä.

Yleinen tunnelma levyllä on pääosin rääkymisen ja örinän kautta hyvinkin tumma. Orkesteri ei kuitenkaan keskity missään kohtaan pelkkään lanaamiseen, vaan vahvassa 90-luvun hengessä luo pelkistetyillä kosketinmatoilla sekä tyylitellyn eteerisillä kitaramelodioilla yksinkertaisen tehokasta vastakohtaisuutta. Näitä kikkoja voisi kuvailla jopa goottilaisiksi alkuaikojen Paradise Lostin malliin, vaikka toteutus astetta karskimpaa onkin.

Albumin vahvuus koostuu niin yksilöistä, kokonaisuudesta kuin näiden muodostamasta ilmapiiristä.  Odottamattomiakin hetkiä sisältävät biisit ovat vahvoja ja genreraja-aitojensa sisällä sekä erilaisia että monipuolisia olematta kuitenkaan kokeellista genreklassikko Disembowelmentin Transcendence into the Peripheralin (-93) tapaan. 44 minuuttia haikean kaunista lohduttomuutta ilman ahdistusta.