Inferno #219/2023

Coven Japan
Earthlings
No Remorse
2,5

Vuoden 2017 minimallinen ensijulkaisunsa antoi yhtyeestä kovin hailakan kuvan, j-hevinsä kun oli kaikessa koukuttomuudessaan hyvinkin ponnetonta. Nyt täyspitkälle saavuttuansa positiivista kehitystä on tapahtunut, mutta eipähän tälläkään levyllä vielä edes nousevan auringon korkeuksiin ylletä.

Jos yhtye onkin selvää jatkumoa kotimaansa metalliperinteeseen aina tunnetuimmista Loudnessista ja obskuurimmasta Seikima-II:sta lähtien, vilahtelee sen melodioissa viittauksia Iron Maideninkiin. Earthlings onkin kaikin puolin perusmallin perinneheviä, joka saa vähäisen määrän sympatiaa ja irtopisteitä eksoottisesta tavastaan käyttää äidinkieltään kertosäkeiden tullessa englanniksi normaalisti.

Coven Japanin astetta kevyemmällä kädellä soitettu hevi jää kuitenkaan sisällöltään vähän liian heppoiseksi ja vaikutelmaa ylikorostaa entisestään tylsä rumpukonepätkytys. Söpöiksi animehahmoiksi sonnustautuva nuoriso saattaisikin intoilla levystä huomattavasti enemmän mitä farkkutakin päälle vetävä varttuneisto. Lupaileehan nimiraidan pitkä alkukin lähes täysiveristä balladia ja vastaavankaltaista kikkaa hyödynnetään taajaan myös muualla.

Crust
Dissolution
Avantgarde
3

Arvojen ja moraalin rappeutumisesta kovasti huolissaan olevan Crustin kanta kotimaansa käymään hyökkäyssotaan ei ymmärrettävästi käy selville julkaisustaan. Eikä tällä ole edes mitään väliä, ainakin jos taiteeseen osaa lähtökohtaisesti suhtautua erottaen lopputuotoksen sisällön tekijöidensä omista henkilökohtaisista näkemyksistä.

Vajaan vuosikymmenen kestäneen olemassaolonsa aikana yhtye on ollut hyvinkin tuottelias, onhan alun EP-kasan jälkeen julkaistu nippu sinkkuja, live-levyjä ja neljä aiempaa täyspitkääkin. Luontaista musiikillista kehitystä on siis hyvinkin ehtinyt tapahtua, sillä yhtyeelle tällätystä blackened doom sludge -leimasta ei ole paljoakaan kuultavissa. Dissolution kun on selkeästi pohjimmiltaan hyvinkin black metalia.

Soundien ja ilmaisun karheudesta huolimatta yhtye ei kuitenkaan kuuluu karkeimpaan sarjaan, vaan jauhava toisteisuus yhdistettynä tempon vaihteluiden kautta post-tunnelmallisuuteen luo etäisiä mielikuvia jopa Mglan suuntaan. Samalle sävellysten sivistyneisyyden tasolle Crust ei vielä tosin yllä, mutta sen musiikilliset kasvot ovat kumminkin omat ja niitä on mahdollisuus luoda ja kohottaa enemmänkin.

Délétère
Songes d'une Nuit Souillée
Sepulchral
4

Quebecin alueen omaehtoinen ja omalaatuinen black metal on jo vuosien ajan nostanut päätään, että ilmiöstä puhuminen ei ole millään muotoa liioittelemista. Vaikka aluetta edustavien bändien määrä onkin maltillinen, osin samoista tyypeistä koostuva ja vieläpä pitkälti Sepulchral Productionsille levyttävä, kytee pinnan alla taatusti jotain laaja-alaisempaa ja syvällisempää kuin pelkkä vahva yhteisöllisyys.

Kolmatta levyään julkaiseva Délétère istuu skeneen mallikkaasti. Songes d'une Nuit Souillée ei pohjimmiltaan ole musiikillisesti sen mullistavampaa kuin mitä esimerkiksi Suomessa on tällä vuosituhannella tyypillisimmin tehty. Sen kylmässä ja karheassa black metalissa on Pohjolasta tuttua melodisuutta, mutta tunnelmaltaan se on alkukantaisen sijaan jalostuneempi aina sivistyneisyyteen saakka ilman hienohelmojen havinaa. Tämä onkin yksi itäiseen Kanadaan sijoittuvan alagenren merkittävimmistä joskin muutoin vaikeasti määriteltävistä ominaispiirteistä.

Kulunut vuosi ei ole ollut kovinkaan ihmeellinen mustan metallin suhteen ja jo siksikin Délétèren pimeästä ajasta kumpuavat ruttolaulut on helppo nostaa parhaimmistoon. Tätä ei pidä kumminkaan ottaa vähättelynä yhtyettä kohtaan, sillä julkaisunsa on vastaavalla laadukkaalla tasolla jo seitsemän vuotta sitten ilmestyneen Forteressen Thèmes pour la Rébellion kanssa.

Dream Unending/Worm
Starpath
20 Buck Spin
3,5

Tässäpä bändikaksikko, jotka sopivat kerrassaan mainiosti toistensa seuraan samalle julkaisulle. Molemmat kokoonpanot kun lähestyvät doom-deathia hieman epäortodoksisista vinkkeleistään omalla erilaisella tavallaan, joka on hyväksi havaittu jo aiemmilla levytyksillä.

Dream Unending tunnelmoi matalalla murinalla tulkitusta laulustaan huolimatta melkoisen kepeästi kahdessa pitkässä biisissään, joihin on istutettu reilusti herkkyyttä heleällä kitaravaeltelulla. Kuullaanpahan So Many Chancesissa jopa pätkä puhdasta miesääntä, joka on täysin kotonaan kokonaisuudessa. Lopputulos on tällaisessa kontekstissa ja määrässä toimivaa eikä aistinelimiin jää minkäänlaista light-version inhaa tunnetta.

Kimppakaveri Worm on ihastuttanut edellisillä Foreverglade-täyspitkällään ja pienemmällä Bluenothingilla. Senkään lähestymistapa raahustamiseen ei ole millään muotoa lyijynraskasta, mutta kappaleiden ilmavaan tunnelmaan on osittain kätketty myös synkempiäkin sävyjä. Laulajan  ärrimurreilu, kuiskailu ja ärinöinti tuovat oman monipuolisen lisänsä muutenkin monipuoliseen kappaletrioon, jonka vaikutteet ulottuvat kaukaisimmillaan aina black metaliin ja gootteiluun saakka.

Starpath on kiehtova kimppa, joka kuitenkin jää kokonaisuutena inasen verran kummankin omista tuotoksista.

Fraught
Transfixed on Dying Light
Argonauta
2

Esikoistaan julkaiseva Fraught käynnistää tuotoksena räväkästi. Kappalekaksikko pohjautuu death metaliin, jonka päälle on ripoteltu mustempia aineksia laulutyylissä ja sekaan tiputettujen riitasointujen muodossa. Kolmannessa Indignities of Decay -biisissä tempo on taas tiputettu lähelle doom-lukemia ja mittoja aivan kuten loppupuoliskon parissa muussakin rallissa. Laveasti tarkasteltuna mainostettu blackened sludge -genre pitää siis jossain määrin paikkansa.

Levyn alku lupaa kuitenkin enemmän mitä loppu tarjoaa. Puolivälin tienoilla pakka alkaa levitä käsiin ja biisit muuttuvat päämäärättömäksi vähän joka suuntaan huitomiseksi. Osumatarkkuuden kärsiessä kiinnostus lerpahtaa tylsyyden nostaessa ikävästi päätään. Tämä on helppoa diagnosoida monia debyyttejä vaivaavaksi lastentaudiksi.

Päätösbiisiksi jätetty levyn selkeästi tuomitsevin nimiraita onnistuu herättämään horroksesta, vaikka sekä leikattavaa että viilattavaa senkin sisällöstä löytyy muiden lailla. Ennen seuraavaa julkaisuaan irlantilaisten voisi olla hyvä ottaa muutama nestemäinen aamupuuro kera elämän veden antamaan neuvoja ja tuomaan lisää viisautta sävellyksiinsä.

Horrifier
Horrid Resurrection
Personal
3

Niin yhtyeenä kuin jäsenistöltään nuoret vuonojen kasvatit möyrivät visvaisen death metalin parissa ensimmäisellä pitkäsoitollaan, jonka esikuvat käyvät ilmeisen selviksi heti kättelyssä jo pelkästä nimestä mutta myös ensitahdeista. Kaikenlaiset modernit jonninjoutavat hömpötykset kuten siirappimelodiat tai tekoälyn luomalta kuulostava suorituskikkailu loistaa poissaolollaan.

Mutta eipä Horrid Resurrection kaikessa normaalia astetta rujommassa lähestymistavassaan ole mitenkään poikkeuksellinen täydellisyydestä puhumattakaan. Autopsya ja Repulsionia on kovasti kuunneltu ja oppi onkin mennyt lähes kiitettävällä arvosanalla perille. Hyvin hoidetun palvonnan lisäksi omaa näkemystä voisi silti haudata musiikkiin vähän enemmänkin, vaikka maukkaita hidasteluita aavemaisine tunnelmointeineen onkin sopivasti oikeissa paikoissa.

Mistä päästäänkin siihen, että biiseistä voisi aivan surutta pilkkoa turhia ulokkeita pois aivan surutta, turhan moni kun ylittää kuuden minuutin rajapyykin eivätkä loputkaan ole nasevissa punkkimitoissa. Eikä kyllä haittaisi yhtään sekään, jos seuraavalla julkaisulla tuotantoon kaadettaisiin ämpärillinen räkää ja hurmetta tehden siitä entistä maksoittuneemmalta löyhkäävää.

Slow
Abîmes I
code666
3

Nimi on tässäkin tapauksessa enne siitäkin huolimatta, että se on lyhenne sanoista Silence Lives Out/Over Whirlpool. Duona toimiva kokoonpano kun lupsahtaa nykyisellään vaivattomasti funeral doom -lokeroon, johon alkuaikojen droneilusta on aiempien kuuden albumin myötä liikuttu.

Periaatteessa Slow on genren peruskauraa, joka ei lähtökohtaisestikaan ole kovin innovatiivista tai yllättävää. Lukemattomien bändien pääjehu Déhàn komennossa asiaankuuluvan vähäiset ja pitkät biisit raahustellaan verkkaisesti syntymästä kuolemaan eikä niiden toisistaan erottelemisella ole suurtakaan merkitystä maltillisen mittaiseksi jätetyn kokonaisuuden kannalta.

Kaveri osaa kuitenkin ladata jyhkeille sävellyksille sellaista painoarvoa, että lopputulos ei muodostu  tasapaksuksi mötkäleeksi. Pohjaan päin painavaa tummaa massaa ja tunnelmaa on riittämiin ja muutamat kitara- sekä kosketinkuviot elävöittävät ajoittain yllättävästikin muuten matalataajuuksista massiivimurahtelua ilman että musiikillisesta ytimestä karattaisiin liian kauaksi. Abîmes I onkin hyvä genren perusteos.

Vastum
Inward to Gethsemane
20 Buck Spin
3,5

Tässäpä levyllinen päällekäyvää alkuvoimaista ruhjontaa, jonka pelkkä kuuntelu saattaa aiheuttaa mustelmia. Yhtyeellä on hieno taito olla samaan aikaan sekä primitiivinen että tarkasti kontrolloitu, jonka ansiosta pitkähköt ja enimmäkseen keskitempoisesti jyräävät pienin jipoin varustellut biisit ovat vakuuttavuudessaan tehokkaita.

Inward to Gethsemanen mustanpuhuvassa ilmapiirissä on myös sellaista painostavuutta, jonka uhkaavuus vain kasvaa volyymin myötä. Puolivälistä löytyvän lyhyen instrumentaalisen kavaltajan jälkeen albumi tuntuu vain terävöityvän kohti pahaenteistä Corpus Fractum -lopetusta.

Vastumin death metalille ei naura enää Jeesuskaan.

Inferno #206/2022

Abyssic

Brought Forth in Iniquity

Osmose

2,5

Kun muotokieli menee musiikissa sisällön edelle, voidaan puhua ulkokultaisuudesta. Jalometallin loiste hyvin toteutettuna tekee sokeaksi ja etenkin kuuroksi, jos siitä on vaivatonta nauttia. Tästä niin mm. Susperiassa kuin Old Man’s Childissa bassotelleen Memnochin perustamassa Abyssicin ja kolmannessa levyssä on kyse.

Brought Forth in Iniquityn viittä pitkää biisiä on vaivatonta kuunnella kerta toisensa jälkeen. 90-luvun loppupuoliskon mieleen tuova goottisävyinen doomailu kuulostaa jylhältä ja kohtalokkaalta soundtrackmaisten sinfonisten elementtien ja koskettimien ansiosta. Näitä samoja orkestraalisia tehokeinoja myös Dimmu Borgir on käyttänyt myöhempien aikojen tuotoksillaan, mutta mitään erikoisen eleganttia niistä ei löydy kuten ei Abyssicillakaan.

Vaikka pehmeän massiivinen murina on sekin mallikelpoista muiden osa-alueiden tavoin, ovat kappaleet ympäripyöreydessään ainoastaan pikkunättejä. Tosin nimelläänkin black metalinen Djevelens Lys erottuu tasapäisestä joukosta edukseen. Osittain tyhjäkäyntiä tuottavaa taitoa kuvaa hyvin sekin, että massiivisen mittainen päätöskappale soljuu muiden lailla helposti korvista sisään jättämättä kuitenkaan sen kummoisempia muistijälkiä.

Forlesen
Black Terrain
I, Voidhanger
3

Musiikin määrittely sanoin ei useinkaan ole aivan helppoa ja Forlesenin kakkoskiekko on malliesimerkki tällaisesta tapauksesta. Periaatteessa kyse on doom metalista, mutta Black Terrain on myös vähän muutakin kuin pelkkää hidastelua ilman että se olisi kuitenkaan tyylilajien sekamelskaa.

Mies- ja naissolistin pääosin puhtaasti tulkitsemat kappaleet ovat pitkiä ja puolet neljästä jopa monoliittisia. Syvän haikeasti soivan musiikin leimaavin piirre on eleettömyys, joka yhdistettynä laulutyyleihin ja kaukaisuudesta kumpuavaan äänimaailmaan tekee kokonaisuudesta jopa flegmaattisen oloista. Biisit ovatkin samaan aikaan sekä etäisiä että läheisesti läsnä eikä lähestymistapa olekaan missään määrin tylsä.

Biisipakkaa sekä sekoitetaan että värjätään puolivälissä. Kun nimikappale on luonteeltaan enemmän ambient-henkistä huminaa kuin varsinaista doomailua, rävähtää Harrowed Earth perään puhtaasti black metalina vain muuttuakseen puolessa välissä ja jatkuessa loppuun saakka eteerisen hauraana tunnelmointina. Tämänkin Forlesen osaa tyylillä, mutta tallaisenaan ihon alle saakka se ei kuitenkaan ihan yllä.

Rankka Päivä
Kylmään veteen MC
Omakustanne
3,5

Lähes 10 vuotta taukoa pitänyt Rankka Päivä on uudistanut miehistöään ja samalla myös tyyliään. Räväkkää hardcorea napakan mittaisilla biiseillä tykitellään edelleen menemään, mutta nyt on  isompi rokkivaihde silmässä ja tuotantokin on sopivasti aiempaa leppeämpää.

Letkeämpi ote ei kuitenkaan ole tippaakaan pois ärhäkkyydestä, vaan päinvastoin bändi kuulostaa kontrastin ansiosta entistä rajummalta sylkiessään lohduttomia tekstejään tinkimättömällä otteella ja tiukalla groovella. Omaa ilmettä on tullut aiempaa enemmän ja erilaisuudestaan huolimatta se on yhä edelleen irvistys. Tämän päivän Rankka Päivä on helppo mieltää räävittömän Hero Dishonestin hengenheimolaiseksi.

Riot City
Electric Elite
No Remorse
4

Esikoisellaan Burn the Night -ilostuttanut, mutta silti kovimman tulokaskärjen vanaveteen jäänyt Riot City tuntuu aikuistuneen eikä tylsällä tavalla. Kappaleisiin on tullut lisää mittaa, ne ovat sävellyksinä sekä aiempaa harkitumpia että sopivan niukasti monipuolisempia ja näiden muutosten myötä synkemmäksi muuttunut tunnelma tekee sekin levystä kiinnostavamman.

Kyllähän kaikessa edelleen tuoksahtaa miellyttävästi Screaming for Vengeance/Defenders of the Faith -aikojen ”Praisti” eikä vain levyn parhaassa biisissä Tyrant, jossa uusi kireämmin, korkeammalle ja kovempaa -koulukuntaa edustava solisti Jordan Jacobs tekee yhdessä köörien kanssa huikean suorituksen. Hieno on myös seuraava tanakkuutta ja melodista herkistelyä yhdistävä Ghost of Reality kaikessa yli kuuden minuutin mitassaan.

Niin kestoltaan kuin rakenteeltaan eeppinen päätöskappale Severed Ties on sekin kaikessa kunnianhimoisuudessaan toimiva osoittaen kanukkien kypsyneen bändinä eikä vain pelkästään säveltäjinä. Electric Eliten nousun täysosumaksi estää vain se, että levyn muut perusmallisemmat biisit jäävät em. kolmikon varjoon ollen ”vain” tasaisen hyviä. Mistä tahansa niistäkin moni vastaavia kirjoittanut kollega saisi olla ylpeä.

Ruby the Hatchet
Fear Is a Cruel Master
Magnetic Eye
3,5

Miten onkin mahdollista, että ihastuttavan kakkoslevyn Valley of the Snake (2015) seuraaja Planetary Space Child on päässyt menemään täysin ohi. Tämäkin aukko sivistyksessä on syytä korjata, sillä onhan tämä viiden vuoden hiljaiselon levytysrintamalla katkaissut uutukainenkin kaikessa jo ennestään tutussa hämyisyydessään yhä edelleen vallan kiehtovaa.

Ruby the Hatchetin musisoinnin perusteet ovat jossain määrin kytköksissä birminghamilaiseen heavy metalin pioneerin, vaikka yhtä lailla kappaleista löytyy niin kepeämpää psykeilyä kuin vauhdikkaampaa stoner rockin pörinää. Yhteistä solussa sovussa limittyneisiin vaikutteisiin on kuitenkin tummanpuhuvuus, ujeltavat urut sekä kuulaan äänensä perusteella viettelijättäreltä vaikuttavan Jillian Taylorin ääni. Nämä viimeksi mainitut elementit antavatkin yhtyeelle sen omat kasvot.

Fear Is a Cruel Master on tällaisenaan aivan hyvä levy, mutta kappalekahdeksikosta karkeasti puolet ovat ympäripyöreämpiä jääden kirkkaimpien raitojen The Change, 1000 Years, Last Saga ja Amor Gravis varjoon. Näistä saisikin hehkuvan huumaavan EP:n, joka samalla toisi hyvin esiin yhtyeen musiikin koko kirjon.

Sacrilegia
Sold Under Sin EP
Invictus
2,5

Duona levyillä operoivan vihreän saaren kaverit myllyttävät mustennettua thrash-sävytteistä death metaliaan barbaarimaisella raivolla ja vimmalla. Kunnianhimo kuuluu kaoottisuuttakin sisältävissä biiseissä suoraviivaisten kappalerakenteiden sekä riffien välttämisenä, joka tekeekin Sacrilegiasta tsekkaamisen arvoisen.

Sold Under Sin on kuitenkin turhan pehmoinen kuuntelukokemus, sillä vaikka kaikessa tekemisessä kuuluukin oikeanlainen julmuus, kaipaisi turhan kaukaisuudesta kajahtaviin soundeihin enemmän tanakkuutta. EP:n avaavassa Cimmerian Dawnissa asia ei vielä suuremmin haittaa, mutta kolme seuraajaansa alkavat jo menettää liikaa terävyydestään.

Vigilance
Vigilance EP
Dying Victims
4

Laulukieli tuo oman eksoottisen lisänsä musiikkiin, mutta sitä ns. slobo-hevin edustaja Vigilancella on takanaan ihan biiseissäänkin. Slovenialaisten EP:n kun huokuu omanlaistaan mystiikkaa äidinkielellä tulkittujen kappaleiden lisäksi myös niiden melodioissa muodostaen pauloihinsa kietovaa tunnelmaa.

Nimetön EP voisi sisältönsä puolesta olla aivan hyvin 80-luvun puolivälin kietteiltä. Tyylilajina tuon ajan haikea ja vilpitön heavy-metalli, mutta mukana on myös hienoa 70-luvun kitaravaeltelua sekä urkuhämyilyä. Ensimmäisestä paras esimerkki on Veliki Briljantni Valček EP:n päättyessä eeposmaisen huikeaan Orbis Mundiin, jossa Jon Lordin vaikutus on ilmeinen.

Vivisektio
Uusi normaali
Svart
4,5

Näennäisesti hardcore punkin tekeminen on helppoa, kunhan vain räimitään menemään kovalla tempolla lyhyitä biisejä vihaisia tekstejä huutaen. Mutta perin harvassa ovat ne porukat, jotka saavat kokonaisvaltaisesti ladattua musiikkiinsa asennetta ja vieläpä niin, että tuttuakin tutummista peruspalikoista tehdään biisejä, jotka ovat intensiteetillään ja tarttuvuudellaan samalla tasolla kuin 80-luvun klassikot.

Uusi normaali on pitkälle menneisyyteen kurottavan Vivisektion ehdottomasti tiukin ja sitä myötä paras levytys. Aiempaan verrattuna kappaleet ovat niin vauhdikkaampia kuin vihaisempiakin ja tässä yhteydessä selkeän tanakat ja terävät soundit ovat juuri oikeanlaiset. Samoja adjektiiveja voi käyttää myös kuvaamaan ihmiskunnan edesottamuksia ruoskivia sanoituksia, jotka Marian sylkeminä tuovat nekin kokonaisuuteen oman ekstraboostinsa pohjoisen ulottuvuuden lisäksi.

13 biisiä 21 minuuttiin kertoo sekin kaiken olennaisen, mistä levyllä on kysymys. Hidas, junnaava ja muihin verrattuna moninkertaisesti mittavin päätösraita Uusi järjestys on kaikessa inhorealistisessa lohduttomuudessaan hieno lasku karuun arkeen.

Worm
Bluenothing EP
20 Buck Spin
4

Männä vuonna ilmestynyt Foreverglade oli mallikelpoista vetelässä tarpomista, joka sai saappaat hörppäämään kunnolla humusta. Nyt ilmestyvä melko massiivisen mittainen minari sisältää puolet edeltäjänsä sessioiden ylijäämiä ja loput lihallistettua vanhaa materiaalia muodostaen selkeistä tyylillisistä eroistaan huolimatta yhtenäisen kokonaisuuden.

Siinä missä nimibiisi ja Centuries of Ooze II ovat tutun jylhää joskin aiempaa moniulotteisempaa raahustusta, ovat lyhyt intromainen Invoking the Dragonmoon sekä Shadowside Kingdom taas herkistelyssään kallellaan black metaliin. Bluenothingin perusteella on mahdotonta sanoa mitä tuleman pitää, mutta juuri nyt hyvä näin.

Inferno #197/2021

Deceased
Thrash Times at Ridgemont High
Hells Headbangers
3,5

Kymmeniä ja taas kymmeniä lainaversioita tehtaillut ja kolme aiempaa tyylipuhdasta cover-levyäkin julkaissut Deceased tulkitsee tällä kertaa nokkamiehensä Kingsley "King" Fowleyn johdolla 80-luvun raastoheviä. Mukaan on valittu ei niitä kaikista ilmeisempiä bändejä biiseistä puhumattakaan, ja meidän suomalaisten kelpaa vaikka vetää torihousuja jalkaan, onhan neljäntenä kappaleena hyvä näkemys omasta speed metal -hymnistämme Get Stoned.

Resepti on täysin identtinen kuin aiempienkin yhtyeen tekemien covereiden kohdalla. Alkuperäiset kappaleet ruhjotaan tutun lihamyllyn läpi ja lopputulos on tasalaatuista heavy-thrash-death metal -hybridiä aivan kuten bändin omakin materiaali. Deceasedilla on kuitenkin taitoa ladata versioihinsa rutosti energiaa eli remeltää biisit läpi poikamaisella innolla aivan kuten ne aikoinaankin on soitettu. Eikä haittaa tippaakaan, että tasapäisen tiukan soiton ja soundien johdosta joitain orkkisten nyansseja onkin hävinnyt.

Thrash Times at Ridgemont High toimii myös vaikka tukiopetuksena thrash metalin vanhaan hyvään aikaan, onhan mukana mm. Whiplash, Razor, Voivod, Rigor Mortis ja Bulldozer.

Mystras
Empires Vanquished and Dismantled
I, Voidhanger/Stellar Auditorium
4

Viime vuonna ilmestyneellä esikoisellaan Castles Conquered and Reclaimed kreikkalainen Mystras onnistui kietomaan pauloihinsa keskiaikaista tematiikkaa niin teksteissä kuin musiikissa hyödyntävällä black metalillaan. Toiselle levylle tultaessa edelleen kaikesta yksin vastuussa olevan Aylosin visio on vain jalostunut, mutta nyt katse on myös korvin kuultavasti suunnattu kohti Lähi-itää teemanaan ristiretket.

Kappaleissa tapahtuu edelleen joka instrumentin kohdalla ja tasolla paljon, mutta debyyttiä siistimmät ja vähemmän diskanttiset soundit vähentävät kaoottista ensivaikutelmaa. Tästäkin huolimatta yli tunnin mittaisen kokonaisuuden hahmottaminen sisäistämisestä puhumattakaan vaatii paljon kuuntelua, mutta musiikin heti iskevä mystinen kiehtovuus madaltaa vaivautumiskynnyksen lähes olemattomiin.

Empires Vanquished and Dismantled on edeltäjäänsä verrattuna joka suhteessa monipuolisempi ja paremmin toteutettu levytys, joka helleenisen räyhäkkäästi paiskotun mustan metallin lomaan tyylillä istutettujen lyhyiden välisoittojensa, itämaisten vaikutteidensa ja melodioidensa ansiosta laajenee eepokseksi. Ainoastaan debyytin kylmyyttä jää inasen kaipaamaan.

Sa-Int
Vihaa & tuskaa 7” EP
SA-Records
2,5

70-luvun lopussa Pelle Miljoona lauloi ”Ei oo järkee mennä armeijaan”, mutta kuinka mielekästä on kuunnella vajaa kymmenen vuotta myöhemmin esikois-EP:nsä julkaisseen Sa-Intin uutta materiaalia vuonna 2021? Alkuaikoihin verrattuna biisit ovat ymmärrettävästikin  setämiesmäistynyttä punk-rokkia, minkä aistii asiaan kuuluvana ja osin hellyyttävänäkin kömpelyytenä niin musiikissa kuin teksteissä.

Lahtelaiset ovat tehneet urallaan tiukempia ja tarttuvampia levytyksiä puhumattakaan muista tuoreemmista tekijöistä. Tästäkin huolimatta epätasaisuudellaan ristiriitaisia tunteita herättävä mutta ihailtavan luupäinen pienkiekko on perusteltu julkaisu.

Worm
Foreverglade
20 Buck Spin
4

Foreverglade on helppo kuvitella massiiviseksi ja lähes muodottomaksi suohirviöksi, jonka hitaassa raahustuksessa on sanoin kuvaamatonta uhkaavuutta. Floridalaisten vahvasti kaiutettu funeral doom death -seos kun on niin tuotannollisesti kuin musiikiltaan todella jylhää ja muhkeaa, mutta samalla myös ilmavaa ja pelkistettyä.

Yleinen tunnelma levyllä on pääosin rääkymisen ja örinän kautta hyvinkin tumma. Orkesteri ei kuitenkaan keskity missään kohtaan pelkkään lanaamiseen, vaan vahvassa 90-luvun hengessä luo pelkistetyillä kosketinmatoilla sekä tyylitellyn eteerisillä kitaramelodioilla yksinkertaisen tehokasta vastakohtaisuutta. Näitä kikkoja voisi kuvailla jopa goottilaisiksi alkuaikojen Paradise Lostin malliin, vaikka toteutus astetta karskimpaa onkin.

Albumin vahvuus koostuu niin yksilöistä, kokonaisuudesta kuin näiden muodostamasta ilmapiiristä.  Odottamattomiakin hetkiä sisältävät biisit ovat vahvoja ja genreraja-aitojensa sisällä sekä erilaisia että monipuolisia olematta kuitenkaan kokeellista genreklassikko Disembowelmentin Transcendence into the Peripheralin (-93) tapaan. 44 minuuttia haikean kaunista lohduttomuutta ilman ahdistusta.