Alestorm
Captain Morgan’s Revenge
Napalm
3 Varokoon Rock’n’Rolf Running Wildinsa
kanssa, ei niin kaukaisessa horisontissa seilaa pääkallolipun alla uusi
suurten rikkauksien perään janoava skottilainen haastaja, Alestorm.
Debyytillä purjeet on reivattu ja tykkiluukut avattu tarkoituksena
kertoa tarinoita ryöstö- ja raiskausretkistä irkkuhenkisillä
ryyppylaulumelodioilla kyllästetyn piraattimetallin parissa.
Merirosvo-tematiikka istuu kokonaisvaltaisesti hyvin bändille ja
vaikea siitä on olla pitämättä. Vokalisti Christopher Bowesin äänessä
on merikarhulle sopiva rommiraspi ja muutaman minuutin liian pitkäksi
venytetyssä nimikappaleessa Huh hah hei ja rommia pullo –meininki on
niin tekstillisesti kuin musiikillisestikin varsin onnistunut.
Valitettavasti loppulevyn rallien sinkoamat entraushaat eivät tartu
yhtä tehokkaasti kuuntelijaan kiinni.
Useimmiten biisien suurin ongelma on, että koskettimilla luotu
simppeli folk-henkisyys kuulostaa turhan halvalta ja muoviselta
piipitykseltä ja toisaalta ilman niitä moni viisu jäisi koukuiltaan
varsin heppoiseksi. Oikeiden perinneinstrumenttien rohkealla käytöllä
lopputulos olisi huomattavasti vakuuttavampaa, nyt nelikon seilaus
hapuilee turhan lähellä pohjan auki helposti repiviä vaarallisia
karikkoja.
Asesino
Cristo Satanico
Listenable
4 ”Pussy, pussy, pussy caliente…Hey
gringo! How Much dude? One hundred dollars for you gringo” Adelitas
–kappaleen intro yhdessä albumin nimen kanssa kiteyttää Asesinon
kakkoskiekon lyyrisen annin eikä tämän perusteella liene kovinkaan
vaikea päätellä mitä musiikkia levy sisältää. Etenkään, jos tiedossa on
että kitaristi Asesinon taitelijanimen takaa paljastuu herra Dino
Cazares.
Cristo Satanico on vauhdikas death metal levy, joka ajoittain
liikkuu myös lähellä grindcorea ja onpahan seassa myös tarkalla
korvalla kuultavia vaikutteita jopa black metalista. Espanjaksi
lauletuissa kappaleissa on eksoottinen, likainen ja synkkä sävy, vaikka
itse soitto ja tuotanto onkin jämäkkää ja selkeätä. Homma vertautuu
väkisinkin lähes joka suhteessa Brujeriaan, joka kuitenkin on oikeasti
se kaktuksen varjossa papuja syövä ja tequilaa litkivä sombreropäinen
rasvainen viiksivallu-Pedro siinä missä Asesino on tämän urbanisoitunut
ja huomattavasti sivistyneempi veli.
Väkisinkin korvaan pistää ajoittaiset suht selkeät heijastumat Dinon
menneisyydestä, mutta muuten bändillä ei paljoakaan ole tekemistä Fear
Factoryn kanssa. 17 kappaleen vyörytys on hitusen turhan tuhti tapaus
kuten tekijänsäkin, vaikka sekaan mahtuu Padre Pedofilon kaltainen
hitaampi vyörytys tai koskettimilla hienosti pahaenteiseksi sävytetty
Maldito. Kiekon lopussa kuultava Y tu mama tambien on yllättävä
herkistelyhitti tältä kokoonpanolta, joka muuten on vastuussa levyn
brutaaleista ylenpalttista päänheilutusta ja niskavammoja aiheuttavista
veisuista.
Black Comedy
Instigator
Season Of Mist
4 Hätäilemällähän ei tule kuin pää
täynnä ureaa olevaa jälkikasvua. Tämän viisauden on vuonomaan Black
Comedy oppinut, sillä 12 vuoden olemassaolonsa aikana on tullut vain
kaksi täyspitkään. Ensilevytys vuonna 2001 ja nyt toinen heti perään
seitsemän vuotta myöhemmin. Osasyynä verkkaiseen julkaisutahtiin
saattaa tietty olla soittajien velvoitteet mm. Old Man’s Childissa sekä
Susperiassa.
Instigator on periaatteessa helvetin ärsyttävä levy, koska se
siirtyy lähes välittömästi ensimmäisestä kuuntelukerrasta alkaen
päänsisäiseen jukeboksiin alkaen soimaan aina kun itse fyysinen äänite
ei soittimessa pyöri. Levyllä kaikki on äärimmäisen yksinkertaista,
mutta tehokasta. Usein toistuvat syntikkakuviot eivät taatusti vaadi
konserttipianistin taitoja, kertosäkeet ovat sorvattu idioottivarman
tarttuviksi ärinän syrjäyttävillä puhtailla vokaaleilla eikä melodisen
death metalin ja asennerunnomisen välimaastoissa kulkeva riffittely
sekään tarjoa mitään yllättävää. Pisteenä i:n päällä on kevyt sävytys
gootti- ja konemusiikkipuolelta tehden veisuista entistäkin
takertuvampia.
Voisi kuvitella, että näistä lähtökohdista ärsyttävyys olisi
ylitsepääsemätöntä, lopputulos tylsää ja moneen kertaan ennen kuultua
ja paremmin tehtyä. Vaan eihän tästä teoksesta piru vie voi olla
pitämättä, ei vaikka 12 veisun kokonaisuus melkein tunnin kestääkin. Ei
tähän vaivaan auttanut edes toisto toiston perään, tappio oli
tunnustettava ja levystä digattava.
Noekk
The Minstrel’s Curse
Prophecy
2,5 Jonkin sorttista kokonaisvaltaista
mystisyyttä ja luontoa syleilevää musiikkia tarjoileva Noekk haluaa
epäilemättä luoda genreajoista piittaamatonta musiikkia. Puolituntinen
kokoonpanon kolmas julkaisu The Minstrel’s Curse onkin melankolisuutta
viljelevää kevytprogrerokkia ja metallia, jonka eräs etäisistä
hengenheimolaisista voisi olla vaikka vanhempi Green Carnation.
Vaikka duon kappaleet eivät tökeröimmästä päästä olekaan, eivät ne
silti yllä läheskään em. verrokin tasolle missään suhteessa. Melodiat
eivät yksinkertaisesti ole yhtä nerokkaita eikä sovituksetkaan ole
samalla tasolla jouhevuudessa. Noekkin suurin ongelma on kuitenkin
musiikin luomalla tunnepuolella. Se ei syvene missään vaiheessa
riittävän voimakkaaksi tehdäkseen kummoistakaan vaikutusta kuuntelijaan,
johon sinällään moniulotteiset kappaleet pyrkivät.
Mikäli tekijäkaksikon muita hengentuotoksia mm. Empyriumia ja The
Vision Bleakia pitää nerokkaina, saattaa tämäkin julkaisu maistua
paremmalle. Tällaisenaan ilman lisämausteita se kuitenkin jättää suuhun
valjun, joskaan ei millään tapaa pahan maun.
Obskuria
Discovery Of Obskuria
World Sound
1,5 Maailmassa tulee aina silloin
tällöin vastaan asioita, joista ei tiedä ovatko ne lintuja, kaloja vai
ihan jotain muuta. Discovery Of Obskuria on juuri tällainen albumi,
sillä lähes CD:n täyden kapasiteetin täyttävällä kiekolla kuullaan niin
The Doors -henkistä trippailua kuin progeakin, joka huipentuu 19
minuuttia kestävään Essence Of Its Own –kappaleeseen. Onpahan mukana
vielä yksi selkeä blues –veisukin. Mutta ei tässä vielä kaikki.
Kokonaisuutta hämmentää entisestään sekaan ripotellut lainaversiot
mm. Metallicalta, The Beatlesilta sekä The Misfitsiltä, jotka eivät ole
kovinkaan kaksisia tulkintoja kovin näennäisestä yrityksestä
huolimatta saada niihin jotain omia sävyjä. Kun omakin materiaali on
kovin heppoista ja innotonta, ei Obskuran musiikillinen missio aukene
sitten millään.
Ainahan on tosin täysin mahdollista, että mukana on yli hilseen
menevää saksalaista huumoria, jonka sisäistäminen avaisi silmät ja
korvat. Nyt bändin mahdollinen musiikillinen nerokkuus jää löytämättä.
Retribution
Made In Hell
Metal Mind
3,5 Ei ole polakkeja siunattu kyvyllä
keksiä kaikista omaperäisimpiä nimiä bändille ja levylle, mutta ihme ja
kumma musiikissa omaa näkemystä on huomattavasti enemmän. Jopa niin
paljon, että ei ihan hevillä tule mieleen koska viimeksi olisi vastaan
tullut bändi, joka onnistuu kuulostamaan näinkin hienosti
amerikkalaiselta power-thrashilta.
Vaikka yhtyeen ulosanti onkin pieksentää, ei se yritä millään
tavalla olla mahdollisimman aggressiivinen tai brutaali. Sen sijaan
orkesteri on satsannut runsaasti melodisuuteen, joka ei kuitenkaan ole
missään määrin siirappista, vaan pikemminkin erittäin voimakasta kiitos
äärimmäisen tanakan kitaratyöskentelyn. Kun vokalistikin on vielä
samalla aaltopituudella ja teknisellä tasolla muun orkesterin kanssa,
on lopputuloksessa paljon samaa kuin vanhassa Nevermoressa ilman
liiallisia kiemuroita.
Made In Hell on ilahduttavan hyvä ja odotuksia seuraavalle
julkaisulle paljon kasaavaa ensijulkaisu. Sen ainut miinus on
ainoastaan runsaista hyvistä melodioista huolimatta selkeiden
tappokertosäkeiden puute. Muut osa-alueet viisikolla onkin jo hyvin
kuosissa.
Warbringer
War Without End
Century Media
4 Nuoret parikymppiset ja allekin
Amerikan sällit ovat nousseet ensimmäistä kertaa sotapolulle, jonka
uhotaan olevan päättymätön. Vaan kun takana on heti alusta alkaen iso ja
voimakas heimo, kelpaa kirveitä heilutella ja isommankin joukkion
päänahkoja tavoitella. Henkilökohtainen taito- ja näkemystason
puutteestakaan ei sodan lopputulos tunnu olevan kiinni, sen verran
vakuuttavaa viisikon jälki on.
Warbringerin tyyli on perinnetietoinen thrash-metal ja sitä se
nimenomaan on prikulleen jokaista yksityiskohtaa myöten. Tarkkaan
lapasessa pysyvää kaahausta riittää joka rallissa ja toki jarrua
painellaan mallikelpoisia mosh-osuuksiin hidastaen. Laulajan äreässä
äänessä on sopivaa maanisuutta mukana ja kun legendaarisen
thrash-tuottaja Bill Metoyerin vahvassa 80-luvun hengessä ruuvaamat
soundit ovat jämäkät, loksahtavat kaikki palaset kohdalleen. Itse
ääritiukkoihin ja ankaralle kitaran kuritukselle perustuviin biiseihin
hommahan ei todellakaan kompastu.
Ainut asia, mitä poppoo ei täysin ole osannut omia selkeiltä
esikuviltaan, on kaaleihin väkisinkin syvälle uppoavat köörit ja
kertosäkeet, mutta mitä pienistä. Albumia kuunnellessa monen
mahdollisen re-unionkin jo tehneen vanhan konkarin on syytä skarpata
riskisti, sillä pojasta polvi todellakin paranee. Oikeastaan koko levyä
on turha selitellä mitenkään, se vaan toimii.
Waysted
The Harsh Reality
Livewire
4 Uffomies Pete Wayn johdattamalla
Waystedillä on takanaan pitkä historia, vaikka pitkä 80-luvun
loppupuolen ja koko 90-luvun kestänyt tauko uralle mahtuukin. Vanhojen
konkareiden tekemiset ovat kärjistettynä usein varsin kaksijakoisia.
Joko herrojen ammattitaidon ja näkemyksen lopputuloksena on erittäin
toimivaa materiaalia tai toisena ääripäänä vanhojen partojen väsynyttä
rokkaamista. The Harsh Reality on onneksi ensimmäistä ja vieläpä lähes
parasta A-luokkaa.
Vanhojen herrojen rehellinen raskaahkolla kädellä soittama
rock’n’roll on tyylikästä ja ennen kaikkea siitä välittyy vahvasti ns.
hyvä boogie. Ilman tätä äärimmäisen vaikeasti määriteltävää ja
saavutettavaa ilmiötä moni rock-levy jää vaisuksi, mutta ei tämä
tuotos. Vaikka bändin musiikki ei paljoa perusasioiden ääreltä liiku
suuntaan tahi toiseen, on se lähes vastustamattoman hyväntuulista ja
letkeää, mutta samalla myös aitoa ja riittävän räväkkää kun tämän
suhteuttaa kokoonpanon ja herrojen ikään.
Albumin puolivälistä loppua kohden aloitettu himmaillu ei aivan
toimi parhaalla mahdollisella tavalla, vaikka ei rauhallisempi
materiaali sekään huonoa ole. Hyvälle tuulelle kiekon kuuntelemisesta
väkisinkin tulee, on sitten talvinen leppoisa pyhäpäivä tai laiskan
sutjakka kesäpäivä.
