torstai 20. lokakuuta 2022

Inferno #205/2022

Bong-Ra
Meditations
Tartarus

4

Eräänlaista meditaatiomusiikkia se on tämäkin raahustus aivan kuten edellisellä Antediluvian-albumillakin (2018). Periaatteessa pohjana on funeral doom matalalta murisevine kielisoitinmassoineen, mutta käytännössä Celestial Season -jehu Jason Köhnen on laajentanut ilmaisua moniin yllättäviinkin suuntiin ilman että kokonaisuus olisi musiikillista sekamelskaa.

Toisin kuin doomissa yleensä, tunnelma on levyn nimen mukaisesti meditatiivinen eikä tummasta ilmeestään huolimatta mitenkään mieltä mustuttavan synkkä, vaan pikemminkin lohduttavan katarttinen. Tätä mielikuvaa vahvistavat hypnoottiset rumpukuviot sekä kauttaaltaan käytetyt saksofonimaalailut, joskin säästeliäästi käytetyt ja yllättävät free jazziin viittaavat kaoottiset pyrähdykset herättävät tylysti todellisuuteen.

Edeltäjäänsä verrattuna biisien määrä, kestot ja rakenteet ovat lähes identtisiä, mutta kokonaisuus tuntuu aavistuksen verran yhteneväisemmältä ja sitä myötä helpommin sisäistettävältä. Osansa tähän saattaa myös olla yllätysmomentin puute, mikä ei kuitenkaan vielä laske kiehtovuuden astetta. Jo nyt onnistuneen kokeellisuuden kautta tilaa löytyy jatkossa myös uudistumiselle.

Critical Defiance
No Life Forms
Unspeakable Axe

4

Nyt ollaan sellaisen thrash metalin äärellä, jollaista aivan liian harvoin nykyaikana kuulee. Kyse kun ei ole pelkästään siitä, että niin soitannon kuin sävellysten osaltakin pieksentä on taidokasta kaikessa perinnetietoisuudessaan vaan siitä, että kappaleet on ladattu täyteen vauhtia ja vimmaa joka tulee suoraan sydämestä.

No Life Formsin yksi erityisen miellyttävistä erikoispiirteistä on kiivaimmillaan ampiaislauman lailla surisevat kitarat sekä selkeästi kuuluvat bassolinjat, jotka tekevät muutakin kuin seuraavat orjallisesti kuusikielisiä. Niissäkin riittääkin kuunneltavaa, sillä alati raivoava riffimyrsky ja soolosade on ihastelun arvoista hitaammissakin osioissa, joita on osattu sovittaa juuri oikea määrä oikeisiin paikkoihin.

Critical Defiancen voi sanoa olevan löyhä yhdistelmä Testamentin The Legacy -levyn omintakeisen aggression ja melodisuuden seosta sekä Rigor Mortisin debyytin äärimmäisen kireää rypistystä. Jos edes muutama kymmenestä kappaleesta sisältäisi kerrasta kaaliin takoutuvia kertosäkeitä, olisi kokonaisuus aivan huipputasoa. Nyt 32 minuuttia on vain pelkkää kovuutta.

Dark Forest
Ridge & Furrow EP
Cruz Del Sur

3

Eipä ole mikään ihme, että 20 vuoden, useiden pienjulkaisujen sekä viiden täyspitkän kokemuksella Dark Forestin ajaton heavy metal soi mallikelpoisesti. Brittien sävellysten erityispiirteenä toimii iloluonteinen eeppisyys ilman överiä mahtipontisuutta, mistä johtuen Ridge & Furrowia ei yksinkertaisesti voi kuunnella naama mutrussa.

Niin vaivattomasti kuin leppoisat kappaleet kulkevatkin lyhyen akustisen Meadowlandin linnunsirkutuksineen luodessa tunnelmaa ennen EP:n räväkintä raitaa, uudelleenäänitettyä versiota Under the Greenwood Treestä, jää niiltä kuitenkin kaipaamaan enemmän syvällisempiä täkyjä.

Gutvoid
Durance of Lightless Horizons
Blood Harvest

3,5

Esikoisalbumillaan kanadalaiset vyöryttävät mallikasta death-doomia. Asiaankuuluvasti jylhillä kappaleilla on mittaa ja niissä on sanoituksellisten teemojen mukaista toismaallisen pahaenteistä tunnelmaa. Ilmapiiriä ei muuta edes silloin, kun bändi räväyttää ilmoille suoraviivaisempia DM-purskeita. Niistäkin löytyy kieroja kuvioita aivan kuten hitaammissa maalailuissakin. Osa Gutvoid kiehtovasta ilmeestä johtuukin sen hidastempoisesta dödöilystä enemmän kuin kalmaisesta doomailusta.

Wandering Dungeon -päätöseepoksessa kiteytyy onnistuneesti levyn koko repertuaari, vaikka The One Who Dwells Beyond Time onkin biisinä vaikuttavampi.

Plasmodulated
Plasmodulated RE EP
Personal

3

Tuotteliaalla Wharflurch-heebolla on myös aikaa ja ideoita ollut julkaista ensidemo maaliskuussa yksin pyörittämänsä Plasmodulated-nimen alla, joka nyt julkaistaan myös CD:nä eri toimijan kautta. Tyylilaji on doomilta ja limalta tuoksahtava vanhakantainen death metal, josta on aistittavissa myös suomalaisten pioneerien vaikutus.

Biisit on pidetty yksinkertaisina ja niiden vyöryttämisen tehokkuus perustuu brutaaliuden sijasta selkeiden soundien ilmavuuteen yhdistettynä kaukaisuudesta huokuvaan uhkaavuuteen. Toteutuksesta löytyy vielä kansiin viittaavaa vihreää raakilemaisuutta, mutta jatkossa suohirviö voi hyvinkin kasvaa entistä massiivisemmaksi.

Razor
Cycle of Contempt
Relapse

2,5

Razorin paluuta levytysrintamalle on ollut niitä viime vuosien harvoja odotettuja tapauksia, etenkin kun vuoden 2018 Tampereen keikka oli yllättävänkin hyvä kaikessa intensiivisyydessään. Soittotatsin ollessa tiukasti kohdallaan kelpasi varttuneempien herrojen hymyssä suin tykitellä menemään hittejä diskografiasta nostattaen viihdyttävyysarvon kohti kattoa.

Paluulevyt ovat hyvin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta pettymyksiä lähes joka suhteessa eikä Cycle of Contempt tee poikkeusta sääntöön. Jos ensimmäisenä näytteenä julkaistu avausraita Flames of Hatred oli lupaava, ei loppulevy lunasta vaatimattomampiakaan odotuksia. Biisit kun ovat kopioita toisistaan tempojen ja rumpukomppien ollessa identtisiä ja laulukin on kappaleesta toiseen pelkkää tasapaksua ja väkisen oloista ärjymistä. Maestro Dave Carlon bulkkiriffitkin tahtovat sekaantua kaikessa pakotetun oloisessa vauhdikkuudessaan omaan näennäisen näppäryyteensä.

Tuskin kukaan oikeasti odotti uutta Evil Invadersia, mutta aika kädenlämpöisen heikko ukoilla on nykyote. Rima ei nouse yhtään korkeammalle kuin neljännesvuosisata sitten julkaistulla edeltäjällä Decibels, joka oli siihen astisen uran vaisuin.

Reincarnated
Of Boötes Void Death Spell
Inhuman Assault

3

Jos Reincarnatedin ensimmäinen täyspitkä levytys onkin perustuksiltaan silkkaa vanhan liiton karkeajakoista death metalia, voi sitä myös kutsua jossain määrin myös doomiksi kappaleitten keskimäärin vallan verkkaisten tempojensa takia. Tyypillistä kaahaustakin sisältävälle lanaukselle on läpitunkeva tympeys, jota ei pidä missään nimessä sekoittaa tylsyyteen, vaan se on tekijöidensä täysin tietoinen lähestymistapa menneisyyden palvontaan.

Vain puolen tunnin ja viiden kappaleen mittainen Of Boötes Void Death Spell kiehtoo kaikessa karuudessaan. Se ei sisällä minkäänlaista kikkailua tai yritä olla mitään muuta kuin synkkää death metalia, jollaista on toki tehty aiemmin todella vakuuttavasti mm. Necros Christosin ja Undergangin toimesta.

Aivan yhtä syvälliselle tasolle eivät thaimaalaiset skenekonkarit vielä tässä vaiheessa pääse kuin em. syvällä pimeyden ytimessä olevat poppoot, mutta oikeanlaisen synkkiä saloja kohti vievän polun alkupisteessä ollaan jo nyt. Reincarnatedilla on syytä ja tilaa kehittyä ilman että sen tarvitsee tehdä minkäänlaisia kompromisseja musiikissaan.

Sumerlands
Dreamkiller
Relapse

4

Kuusi vuotta on ehtinyt vierähtää Sumerlandsin ihastuttaneesta nimettömästä debyyttilevystä ja alakerran herran kiitos yhtye ei ole jäänyt julkaisun ihmeeksi. Etenkin kun Dreamkiller on vähintäänkin yhtä hyvä ja jopa parempi tai ainakin tasapainoisempi kuin edeltäjänsä, vaikka arvosana onkin sama kriteereiden kiristyessä ja yllätystekijän puuttuessa.

Pitähköä taukoa levyjen välissä voi selittää solistin vaihtuminen monesta yhteydestä tutusta Phil Swansonista Brendan Radiganiin, jolla myös on monta rautaa monessa tulessa. Herrojen äänissä on paljon samaa, mutta uusi kaveri vetää kuitenkin kirkkaammin ja korkeammalta. Vaihdos tuntuu vaikuttaneen myös musiikkiin, sjoka on selkeästi saanut uusia ulottuvuuksia, vaikka tekijöidensä visioiden kristallisoituminen on enemmän kuin todennäköistä.

Kaiken pohjana on edelleen haikea 80-lukulainen eeppisiä sävyjä sisältävä vauhdikkaampaa menoakin kaihtamaton heavy metal, jossa on myös ripaus 70-luvun BÖC-tyylisten tekijöiden vaikutusta. Riffien tanakkuudesta on karsittu ja tuotantopuolta pehmennetty, mistä johtuen kappaleiden ihon alle pyrkivä kaihoisuus melankolisten kitara- ja kosketinmelodioiden myötä pääsevät aiempaa paremmin esille. Huolellisen tyylikkäästi toteutetut yksityiskohdat ovat piste Dreamkillerin i:n päälle.

Trauma
Awakening
Massacre

3,5

Trauma ehti alkuaikoinaan 80-luvun alkupuolella julkaista vain yhden levyn, mutta kymmenisen vuotta sitten tapahtuneen paluun jälkeen albumeita on ilmestynyt kolme. Käytännössä kyseessä on siis uusi bändi, jossa lähes alkuperäisiä jäseniä on vain rumpali ja Cliff Burtonin bassottelu ainoalla demolla pelkkä kuriositeetti tai painolasti katsantokannasta riippuen.

Awakening on yllättävänkin kiinteän vireä paketti Amerikan mallin power thrashia Metal Churchin malliin. Biiseissä on kauttaaltaan ideaa, kitaristit ovat oivassa vedossa ja laulajalla riittää rahkeet korkeuksiin saakka. Vaikka tapporallit uupuvatkin, tuntee kuuntelun tulokset nahoissaan.