keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Inferno #188/2021

Agasia
Arkunkantajat LP
Räkälevyt/Mögähead

2,5

EP:n ja LP:n verran aiempaa kokemusta omaavan Agasian Arkunkantajat on monessa suhteessa ristiriitainen tapaus pahimmillaan aina ärsyttävyyteen saakka. Osaltaan tähän on syypää turkulaisten valitsema metallin ja crust punkin yhdistelmä, jonka em. elementit positiivisesta näkövinkkelistä katsottuna monipuolistavat ilmaisua laimentaen kuitenkin samanaikaisesti liiaksi jälkimmäisen tyylilajin armottomuutta.

A-puolen biisikolmikko on kaikessa suoraviivaisuudessaan ja yksinkertaisuudessaan huonolla tavalla lähellä monotonisuutta. Mitään kikkakolmostulitusta ei tämän sorttimentin mekkaloinnissa toki haluakaan kuulla, mutta kaikessa selkeydessään latteaksi jäävä tuotanto korostaa liiaksi kitarariffien palikkamaisuutta korvakarvatkin niittävän repivyyden loistaessa poissaolollaan. Osuvaa negatiivisuutta löytyy kyllä kaiken tekemisen taustalta aina laulajan röhisemiä tekstejä myöten, mutta vakuuttavalla tasolle ei nousta missään kohtaa ja mieleen jää pyörimään vain kysymys: ihan kivaa, mutta mitä sitten?

Kääntöpuolen pidemmin, polveilevammin ja rauhallisemmin kuljetetuissa Tomu sekä Saatana-kappaleissa bändi osoittaa olevansa paremmin sinut musiikkinsa kanssa. Melankolisuuden hiipiminen mukaan auttaa myös syventämään tunnetilojen kirjoa ja samalla myös riittävän kaukana toisistaan olevat osiot tarjoavat vastakohtaisuudessaan enemmän tarttumapintaa. Kokonaisuutta tarkasteltaessa puoliskojen eroavaisuudet eivät tähän itsessään valitettavasti pysty. Valitettavaa ristiriitaisuutta sekin.

Caedes Cruenta
Of Ritual Necrophagia and Mysterious Ghoul Cults
Helter Skelter

3

Kreikkalaisten kolmoskiekko on imenyt vaikutteensa hyvin pitkälti Rotting Christin Thy Mighty Contractista, vaikka sen nykyaikaistetumpi ilmaisu on myös jatkoa muidenkin maanmiestensä pioneerilevytykselle. Tästä syystä helleenisen mystistä tunnelmaa huokuva räväkkä avauskappalekaksikko nostattaakin odotuksia loppulevyä kohtaan.

Kokonaisuus kuitenkin taantuu tasaisesti aika hyvä -tasolle mitä pidemmälle se etenee. Mittavien biisien moninaisetkin kikat kun osoittautuvat kauttaaltaan liian samankaltaisiksi noustakseen kohti todellista eliittiä.

Exsul
Exsul EP
Caligari

3,5

Ensijulkaisuksi Exsulin minari on kaikin puolin jykevän uskottavaa toimitusta. Kaksikon hyvin vanhakantainen death metal riskisti luolakaiutettuine mehevine murinoineen etenee pääsääntöisesti doom-tempoisena, mutta pitkähköihin raahustuksiin mahtuu myös keskitempoisempia osuuksia ja nopeitakin pyrähdyksiä. Nämä sekä synkentävät että syventävät tunnelmaa mainiosti elävöittäen tätä myötä myös kokonaisuutta.

Tässäpä nimi, joka jo pelkällä alkukantaisella ja jylhällä musertavuudellaan painautuu väkisinkin alan miesten ja naisten mieleen.

Hero Dishonest/Ydinperhe
Split 7” EP
If Society/Hakaniemi Hardcore

3,5

Tätä loogisempaa yhteisjulkaisua tuskin löytyy Suomen maasta on genre mikä tahansa. Kaksikko on kannuksensa ansainnut jo aikoja sitten sekä levyllä että lavoilla, mutta duunarin hanska pitää edelleen eikä ärhäkästä ulosannista tai sanomasta ole edelleenkään puutetta. Ikääntyminen ei todellakaan tee kaikista ihmisistä ja muusikoista laiskanpulskeita hymistelijöitä.

Maailma palaa taas -albumiin (2019) verrattuna Hero Dishonestin kappalekolmikko keskittyy enemmän suoraviivaiseen päällekäymiseen kuin yhtyeelle tyypilliseen sinne tänne tiputeltuun pieneen venkoiluun pois lukien Pettynyt-biisin loppupuolisko. Neljän minuutin yhteismitta on tasapainoisen ytimekäs hardcore-pläjäys, jonka absurdejakin sävyjä sisältävät havainnot ja tarinat arkimaailmasta tuovat oman kiehtovan lisänsä musiikkiin.

Ydinperhe on kimppakaveriaan joka suhteessa pelkistetympi, muttei tippaakaan lussumpi. Yksinkertainen on kaunista kiteyttää karun soundimaailman, vauhtia mutta myös vaihtelua sisältävät biisit sekä laulaja Matin lausumat tekstit. Omasta sekä muiden asenteista sekä asioista puhutaan omaa skeneä myöten niiden oikeilla nimillä mitään kaunistelematta tai kaihtamatta. Tapa ei sinällään ole uusi edes bändin itsensä kohdalla, mutta sisältö ja tyyli erottuvat jälleen edukseen.

Kumpikin yhtye on julkaissut aiemmin mieleenpainuvampaakin matskua ja myös tiukempia kokonaisuuksia, mutta eihän kukaan voi aina olla erihyvä ja harva pääsee koskaan edes tälle tasolle.

Iotunn
Access All Worlds
Metal Blade

4

Musiikissakin ensivaikutelman merkitystä ei pidä missään nimessä väheksyä ja debyyttialbumillaan tanskalainen Iotunn tekee jo heti avauskappaleellaan selväksi, miksi se on kiinnittänyt Metal Bladen  huomion. Viisi vuotta sitten julkaistulla omakustanteisella EP:llä haettiin vielä musiikillisia uomia, mutta viimeistään Jón Aldarán liittyessä vahvuuteen laulajaksi voi paletin sanoa täydentyneen niin monipuoliseksi kuin valmiiksikin.

Hamferd-ukkelin äänenkäyttö on kirjaimellisesti isossa roolissa Access All Worldsilla eikä tästä syystä vertailuja pääbändiinsä musiikkiinkaan voi täysin välttää. Iotunn on kuitenkin paljon hankalammin lokeroitavissa ja niin näkökulmasta kuin jopa päivän fiilistilastakin riippuen tämän voi nähdä etuna tai haittana. Levyltä kun löytyy pitkää ja moneen suuntaan polveilevaa kappaletta, joita joku voisi kutsua myös progressiivisiksi. Komeasti korkeuksiin kohoavat laulusuoritukset taas tuovat kappaleisiin eeppisyyttä ja tunnelmallisuutta, mutta lähinnä mausteina käytetyt örähtelyt ja ärähtelyt yhdessä säästeliäästi rivakoiksi kiihdytettyine tempoineen ovat taas lähempänä Amon Amarth -tyylistä melodeathia ilman liiallista cheddarin aromia.

Näennäisen helpoista ja maistuvista elementeistään huolimatta Access All Worldsissa riittää hahmoteltavaa ja sulateltavaa pitkäksi aikaa. Vain aika näyttää, kuinka suuri levytys siitä lopulta kasvaakaan.

Jameson Raid
Raiderstronomy RE
High Roller

2,5

80-luvun taitteessa ainoastaan kaksi EP:tä ja demon julkaissut Jameson Raid tuntuu tehneen suuremmankin vaikutuksen ainakin pariin levylafkaan, sillä em. pienjulkaisut sisältävä Raiderstronomy on kolmas enempi vähempi samaa materiaalia sisältävä kokoelma 10 vuoden sisään.

Omiin korviini yhtyeen hentosoundista boogierokin ja esihevin seosta sympatiseeraa kuitenkin enemmän kuin mitä diggailee. Kokis on toki selkeässä kattavuudessaan kulttuurin säilyttämistä parhaimmillaan, jonka selkeä kauneusvirhe on loppuun ympätty ekan EP:n turha(n) moderni remiksaus.

Jewel Throne
Obscure Relics MC
Fetusvomit

2

Nimen perusteella Jewel Thronesta ei kannata tehdä minkäänlaisia oletuksia, sillä Celtic Frostin sijasta kaikessa kuuluu pikemminkin jo vähän varttuneempien tekijöidensä oma vahva 90-lukulainen soittohistoria. Primitiivisen proto-black-death-ughin sijasta musiikki on jonkinnäköinen rennosti rokkaava yhdistelmä karheahkoa mutta melodioita kaihtamatonta thrash/speed/death metalia.

EP:n viidessä biisissä kuuluu selkeästi jäsenten kokemus viehättävänä rullaavuutena, mutta suurin häiriötekijä on musiikin linjattomuus, joka saa kokonaisuuden vaikuttamaan epämääräiseltä.

Sandstorm
Desert Warrior EP
Dying Victims

2,5

Jos esillepanon nykyaikaista siisteyttä ei oteta huomioon, Sandstormin ep voisi olla hellyttävän käppäistä kansitaidettaan myöten vain todellisten alan miesten tiedossa oleva eurooppalainen kulttiklassikko 1980-luvun alkupuolelta.

Todellisuudessa Desert Warrior on kolmisen vuotta vanhan kanadalaisyhtyeen toinen levytys. Kolmikko osoittaa hallitsevansa lajin muotokielen, mutta sävellykset on koostettu vähän liiankin heppoisista eväistä, eikä tunnelmassakaan ole riittävästi ajan patinan tuomaa mystisyyttä.

Vox Mortis
Avignam Jagat Samagram
Necropsy
3

Viime syksynä ilmestyneen Vox Mortisin kahden biisin promo oli sen verran hyvin runnova ja ytimekäs death metal -pläjäys, että ihastuminen oli tosiasia, jossa eläinsuojeluteemalla on kieltämättä osuteensa. Vaan onhan indonesialaiskolmikolla aikaisempaakin kokemusta tämän sortimentin brutaloinnista, ettei laadukkaan ja em. kappalekaksikon ympärille rakennetun esikoistäyspitkän ilmestyminen näinkin nopeasti ole kummoinenkaan yllätys.

Albumi on läpikotaisin tymäkkä ja odotetunlainen kokonaisuus. Mutta näin pidennetyssä mitassa musiikki menettää aika lailla viehätystään eikä sen ympärillä tunnu leijuvan myöskään entisenlaista eksotiikkaa muuta kuin siellä täällä kappaleiden nimissä. Avignam Jagat Samagram onkin kuin mikä tahansa kirkassoundinen ja kaikin puolin teknisesti pätevä amerikkalainen myllytyslevy sekä hyvässä että pahassa.

Selkeän oman identiteetin puuttuminen ei kuitenkaan tee levystä mitenkään erityisen tylsää, vaan kappaleesta toiseen tutuin sarjoin tykitettyä rumputulta lukuun ottamatta koskettimillakin väritetystä dödöilystä löytyy riittävästi kiinniotettavaa vähintäänkin satunnaiseen kuunteluun. Paatuneimmille muttei vielä kaulaansa myöten saastaan uponneille genren ystäville levy voi hyvinkin olla astetta kovempi fiksi.