Ancient Wisdom
Cometh Doom, Cometh Death
Avantgarde Music
2/5
Urallaan neljänteen täyspitkään päässyt Ancient
Wisdom toimii yhden miehen projektina, jonka kautta on ilmeisesti tarkoitus
purkaa mielen syövereistä kumpuavia ideoita ja tunteita, jotka eivät
pääbändien (Bewitched, Naglfar) konsepteihin sovi.
Ancient Wisdomin musiikkia on helppo kuunnella ja se kuulostaa heti ensimmäisestä kappaleesta
lähtien hyvältä. Yksinkertaisia laahaavia kitarariffejä tukee
hyvin runsas melankolinen kosketinmatto ja naitettuna yhteen BM-henkisiin pehmeisiin
kärinävokaleihin on lopputuloksena rauhallista easy-listening metallia
surumielisiin hetkiin.
Useiden kuuntelukertojen jälkeen levyltä alkaa odottaa syvällisempää avautumista,
mutta yksittäisten kappaleiden ohuus paljastuu nopeasti. Viisu viisun
perään on väännetty identtisellä konseptilla ja kauniiden
ulkokuorten alta ei paljastu minkäänlaista syvällisempää sisältöä saatikka
tarttumapintaa. Levy vyöryykin nohevasti korvasta sisään ja
toisesta ulos jättämättä kuitenkaan minkäänlaista ärsykettä harmaaseen
aivomassaan. Moni kakku päältä kaunis, vaan on silkkoa sisältä.
De Lirium's Order
Victim No. 52
Woodcut
3/5
Kuopio ei tanssi mutta thrashaa. Sen osoitti Deathchain
viime vuonna ilmestyneellä hienolla
debyytillään ja tänä vuonna on De Lirium's Orderin vuoro.
Vaikka orkesterien jäsenistöissä ja musiikissa onkin hienoisia
yhteneväisyyksiä, on Deathchain lähinnä death mausteista
vanhan liiton thrashia De Lirium's Orderin soittaessa taas thrash vaikutteista
modernimpaa deathia.
Kunnianhimon ja mielikuvituksen puutteesta ei bändiä voi syyttää.
Kappaleet on täynnä mitä kummallisempia kiekuroita niiden kuitenkaan
muodostumatta itsetarkoituksellisiksi. Kitarointi on kummallisen houreista
ja kieroa, mutta samalla myös äärettömän täsmällistä eikä rumpali
jää tässä taistossa yhtään jälkeen alati
vaihtelevilla tykityksillään. Periaatteessa biisit kulkevat joko
thrashin tai death metallin perinteisten kaavojen mukaan, mutta pakkaa pistetään
totaalisen sekaisin yllättävillä suunnan- ja temmonmuutoksilla,
jotka limittyvät kuitenkin saumattomasti kokonaisuuteen. Kuuntelijaa viedään
kuin pässiä narussa ja keskittymisen hetkittäinenkin herpaantuminen
tiputtaa välittömästi kelkasta. Jos meno alkaa kuitenkin hirvittämään,
on hyvä turvautua perinteiden mukaisesti vedettyihin mutta hyviin toimiviin
mureisiin raakkumisiin tai murinoihin.
Victim No. 52 jyrää taatusti päälle ja saa aikaan uhreja,
mutta ei tästä musiikiksi iltapäivän ratoksi ole. Vaikka
kimuranttisuus onkin olennainen osa bändin musiikkia, kappaleiden hienoinen
suoraviivaistaminen ja death metal elementtien kasvattaminen saattaisi tuottaa
kirurgisen tarkkoihin iskuihin yhä enemmän murhaavuutta.
Pyrexia
Cruelty Beyond Submission
Rex Records
3/5
Jenkkiläistä death metalliakin voi tehdä monella tavalla ja
Pyrexialla on esittänyt omaa näkemystään jo reilun kymmenen
vuoden ja kolmen levyn ajan. Tilikauden tässä vaiheessa on päätetty
visioida hieman tulevaisuutta kolmella rykäisyllä ja analysoida menneitä käänteisessä kronologisessa
järjestyksessä tasajakaumaa mahdollisimman tarkasti noudattaen.
Levyn avaavat kolme veisua ovat uutta ja samalla levyn parasta antia. Etenkin
vokalisointien osalta hoocee vaikutteinen death metal on brutaalia mutta samalla
kohtuullisen ilmeikästä ja vivahderikasta. Rumpali rankaisee kannujaan
raivolla ja soolot ovat mielipuolisia joskin suoraan Kerry Kingiltä matkittuja.
Temmot vaihtelevat sulavasti täysmätöstä keskitempoisempaan
runnomiseen ja takaisin kokonaisuuden kärsimättä millään
tavalla.
Vaikka vanhempi materiaali onkin selvästi perinteisempää ja
suoraviivaisempaa döödistä, tuntuu se silti ajoittain poukkoilevan
hieman päämäärättömästi joka suuntaan yhtä aikaa.
Musiikin innovatiivisuus ja mielenkiinto levyä kohtaan hiipuu tasaisesti
mentäessä ajassa taaksepäin kohti levyn loppua. Levyn räväkkä ja
tiukka alkupuolisko onnistuu kuitenkin nostamaan kokonaisuuden kohtalaiseksi.
Within Y
Extended Mental Dimensions
Karmageddon Media
2/5
Jos levyn nimenä olisi laajennetut metallin ulottuvuudet, ei kamalan
pahemmin metsässä voitaisi enää olla. Within Y:n esittämä musiikki
on vahvasti perus Göteborg-metalliin kallellaan päin olevaa, mutta
harvinaisen keskinkertaista ja helposti unohdettavaa. Laulajan rääkynä on
perushukkakauraa, ajaa asiansa mutta ei juurikaan tarjoile kummoisia sävyjä.
Jos laulu on monotonista, on sitä myös musiikki varsinkin nopeammissa
ralleissa ja osuuksissa. Rumpukompit on biisistä toiseen samaa taka-takaa
eikä kitaratyöskentelyssäkään ole suuria hienouksia
tai oivalluksia havaittavissa. Harvakseltaan viljellyt hitaammat ja melodisemmat
osuudet nostattavat toiveita paremmasta, mutta ympärillä oleva päämäärätön
riffittely torpedoi turhan helposti kappaleet upoksiin.
Bändin peruspaletti pysyy kyllä riittävän hyvin kasassa,
mutta muiden hyväksi havaittuja reseptejä orjallisesti apinoimalla
ei valoisaa tulevaisuutta ole odotettavissa. Aika ja kehitys tuntuu ajaneen
bändin ohi jo aikoja sitten, eikä innostusta jo aiemman paremmin
tehdyn materiaalin kaltaiseen kloonaukseen jaksa enää riittää.
Megan Metalli -blogissa nostetaan esille mielenkiintoisia koti- ja ulkomaisia artisteja sekä levyjä, jotka ansaitsisivat enemmän huomiota nykyisenä musiikin ylitarjonnan aikana.
Olen kirjoittanut haastatteluja sekä CD/DVD arvosteluja myös raskaan rockin erikoislehti Infernoon aina sen perustamisesta vuodesta 2001 alkaen. Näiltä sivuilta löytyvät nyt myös lähes kaikki lehteen tekemäni tekstit sekä myös aikoinani Tuhma-lehteen tekemäni kolumnit sekä Hamaraan raapustamani arviot.
torstai 1. huhtikuuta 2004
Inferno #17/2004
ANDRALLS
Force Against Mind
Mausoleum
Saatekirje kehuu Andrallsia vaatimattomasti uuden vuosituhannen Sepulturaksi ja kyllähän tässä samaa on. Laulajan äänessä on paljon yhteistä Max Cavaleran kanssa ja "fast thrashiksi" tituleeratussa musiikissa on hieman samaa intoa ja intensiteettiä kuin alkuaikojen Sepulturassa. Yhdestä puusta veistetyt kappaleet eivät kuitenkaan tarjoa minkäänlaista vaihtelua ja rumpalin alituinen tapu-tapu komppi huvittaa aluksi mutta rasittaa lopuksi. Vaikka bändi häviääkin taidossa ja omaperäisyydessä rutkasti esikuvalle, kerää se silti sympatiat puolelleen. 5/10
MONOLITHE
Monolithe I
Appease Me
Levyn alkutahdeista lähtien pelin henki on selvä: äärimmilleen vietyä ja venytettyä doom metallia, josta ei raskautta ja synkkyyttä puutuu. Vokalisti ja kitarat ärjyvät laahaten tahdissa ja huuhteluaineen tavoin kokonaisuutta pehmentää hienosti ja huomaamattomasti taustalla olevat koskettimet. Musiikillinen variaatio on sen verran niukkaa ja verkkaista, että 52 minuuttinen yhden biisin kokonaisuus alkaa loppua kohden vaikuttamaan hieman liian tarkoitushakuiselta. Äärimmäisiä musiikillisia kokemuksia hakevalle Monolithe tarjoaa kuitenkin hyvin toteutettuja ahdistavan raskaita hetkiä. 7/10
MONSTROSITY
Millennium
Karmageddon Media
Nyt julkaistava Millennium ei tarjoile uutta Monstrositya, vaan on uusintapainos Conquest Musicin alun perin vuonna -96 julkaisemasta levystä. Bonuksia on levyltä kumminkin turha lähteä etsimään. Bändin brutaali mutta tekninen jenkki death metal on iskevää ja tehokasta eikä ammattimiesten kykyjä voi kuin ihailla. Levyn julkaisemisen jälkeen Cannibal Corpseen napatun Corpsegrinder Fischerin ääntely on esimerkillistä ja rumpali Lee Harrison nakutus ilmeikästä ja täsmällistä. Kun kitarakoukkujakin piisaa vaikka minkälaiseen murinamiesten virkkuuiltamaan, on levykokonaisuus tasapäistä mutta tappavaa. 7/10
MORGION
Cloaked by Ages, Crowned in Earth
Dark Symphonies
Morgion ei julkaisujensa ja musiikkinsa kanssa turhia kiirehdi. Edellisestä hienosta Solinari levystä on ehtinyt kulua jo viisi vuotta ja musiikki on yhä laskettavissa doom genreen uudistuksista huolimatta. Kaikki bändin edustaman tyylilajin tyypilliset elementit ovat tältäkin levyltä löydettävissä: raskaan surumielisiä melodioita maalailevat särökitarat, murinalla höystetyt laulut yhdessä puhtaan hennon mieslaulun kanssa sekä tietenkin pitkät jopa kymmenminuuttiseksi ja yli venytetty kappale. 14 vuoden kokemuksella kokoonpano suoriutuu kaikesta tyylikkäästi ja onnistuu luomaan taattua musiikillista melankoliaa.
Suurimpana muutoksena vanhempiin tuotoksiin on etusijalle nostettu puhdas mieslaulu sekä aiempaa kevyemmät ja maalailevammat melodiat. Akustisia kitaroita kuullaan kappaleiden osina säännöllisesti ja onpa mukaan tullut hippunen Eternityn aikaista Anathemaakin. Musiikin dynamiikka on näin kasvatettu runsaasti, mutta aivan jokaisessa kappaleessa uudistunut tyyli ei toimi halutunlaisesti. Parhaimmillaan herkät melodiat ovat koskettavia, mutta useimmiten musiikilta jää kuitenkin odottamaan tuttua kaiken alleen musertavaa raskautta. 7/10
NASTY SAVAGE
Psycho Psycho
Metal Blade
Nasty Savagen ilmeisenä missiona on palauttaa vanhat itsekin kokemansa hyvät ajat, jolloin valkoisissa lenkkareissa oli vielä varret ja mustat farkut puristivat reisiä. Aikamatka onnistuukin siedettävästi, sillä bändin biisikavalkadi koostuukin kelvollisen pikkunäppäristä joskin kuluneista thrash-riffeistä. Neljän minuutin kintailla liikkuvat kappaleet ovat kuitenkin valitettavan samasta puusta veistettyjä ja osittain sovituksiltaan myös ontuvia, että lopputulos muistuttaakin kaurapuuroa ilman hillosilmää: tuttua ja turvallista mutta perin harmaata ja mautonta. 5/10
NODE
Das Kapital
Scarlet
Herrakansan kielellä nimetty Das Kapital on teemalevy 20. vuosisadasta ja ajan hengen mukaisesti musiikista kuuluu erilaisia vaikutteita aina melodisemmasta materiaalista ankarampiin death ja thrash vaikutteisiin rypistyksiin. Rauhallisemmat kappaleet näppärine melodioineen ovat levyn parasta antia, mutta nopeimmissa rypistyksissä ideat ovat korkeintaan keskinkertaisia. Yksittäisiä viisuja vaivaa hienoinen sekavuus ja kokonaisuudesta muodostuu aavistuksen linjaton. Vaikka lainakappaleeksi valittu Queensrÿchen Empire sopiikin teemaltaan levylle, alkaa narinalaululla varustetun version aikana oikeasti ikävöidä Geoff Taten huikeata ääntä. 6/10
OCCULT
Elegy for the Weak
Karmageddon Media
Kahden vuoden sisään Elegy for the Weak on viides arvostelemani Occult julkaisu ja niin vanhempi kuin uudempi tuotantokaan ei allekirjoittanutta ole onnistunut juurikaan vakuuttamaan. Musiikissa on menty enemmän keskitempoisen thrashin suuntaan jota bändi vyöryttääkin tehokkaasti kuuntelijan päälle. Terävän raskaat saundit tukevat kokonaisuutta hyvin ja vokalisti Mauricen repivä ääni täydentää hyvin napakkaa riffittelyä. Vaikka biisien samankaltaisuus alkaakin puuduttamaan loppua kohti, on uusin täyspitkä ehdottomasti parasta ja tehokkainta kuulemaani Occultia. 7/10
VARIOUS
Seven Gates of Horror – A Tribute to Possessed
Karmageddon Media
Sadistic Intentin avatessa levyn on ruikulit tulla housuun. Jeff Beccaralla vahvistettu kokoonpano onnistuu säilyttämään Possessedin ehkä klassisimman kappaleen The Exorcistin rujon raivon. Niin Impious kuin Cannibal Corpsenkin kykenevät vielä tekemään kunniaa alkuperäisille versioille, mutta lupaavan alun jälkeen alkaa tasainen alamäki. Hyvistä lainaviisuista tunnettu Vaderkin kapsahtaa pahasti kuuseen Death Metallillaan eikä lopuista B-liigan kokoonpanoistakaan löydy edes yhtä yli muiden. Koverit on jälleen kerran roiskittu vähän sinne päin ja lopputulos on yhtä hengetön kuin vuoden vanha raato. 5/10
WOLF
Evil Star
No Fashion
”Tää täs, hää on Sus”. Ja jos oli Rokan kaveri hyvä tapaus, on sitä myös ruotsalaisen Wolfin kolmas täyspitkä Evil Star . Vanhan liiton metallin soittaminen vaatii kuulostaakseen hyvältä rutkasti kokemusta aihepiiristä sekä vielä enemmän hyvää tyylitajua ja kumpiakaan näistä ei bändiltä puutu. Wolfin metalli huokuu erittäin vahvasti 70- ja 80-luvun henkeä joka yhdistettynä Peter Tägtgrenin selkeään mutta heviin tuotantoon saa lopputuloksen kuulostamaan vallan makoisalta vanhan liiton diggareiden korvissa. Tämä on sitä oikeata metallia eikä mitään nykyaikana suosittua köyhän miehen Helloweenilta kuulostavaa kikuliheviä, jossa koskettimet vastaavat melodioista ja kitarat taustoista.
Sen lisäksi, että bändi osaa tehdä ajattomalta kuulostavia taidokkaita ja tarttuvia biisejä, ovat yksilösuoritukset mainitsemisen arvoisia. Persoonallisen vivahteen omaava laulu tulee korkealta kovaa, mutta silti se ei onneksi kuulosta nykyaikaiselta silkkimunauikutukselta. Niin kitarariffit kuin soolotkin ovat paljon velkaa vanhalle Iron Maidenille sekä Mercyful Fatelle, mutta suoranaisen lainailun sijasta niitä voidaan pitää selkeänä kunnianosoituksena. Erityisen oivana ideana on mainittava nimiraidan nerokkaasti Twilight Zone -sarjasta pöllitty melodia, jota oivasti pitkitetään ja varioidaan kappaleen keskiosisita loppuun saakka. Bassoraidoistakin löytyy tarkalla kuuntelulla pieniä ovelia jippoja jotka yhdistettynä jämerän simppeliin rummutukseen luovat vaaditun raskaan perustan. Perusraskaan poljennon lisäksi parasta kappaleissa on tummasävytteiset melodiat joita ei duurissa onneksi vedellä.
Kun vielä teosten nimetkin (Devil Moon , Black Wing Rider ) on kaikessa kliseisyydessään upeita ja osuvia, muodostuu kokonaisuudesta kunnon perehtymisen jälkeen hätkähdyttävän hieno ja lämminhenkinen teos. 9/10
Force Against Mind
Mausoleum
Saatekirje kehuu Andrallsia vaatimattomasti uuden vuosituhannen Sepulturaksi ja kyllähän tässä samaa on. Laulajan äänessä on paljon yhteistä Max Cavaleran kanssa ja "fast thrashiksi" tituleeratussa musiikissa on hieman samaa intoa ja intensiteettiä kuin alkuaikojen Sepulturassa. Yhdestä puusta veistetyt kappaleet eivät kuitenkaan tarjoa minkäänlaista vaihtelua ja rumpalin alituinen tapu-tapu komppi huvittaa aluksi mutta rasittaa lopuksi. Vaikka bändi häviääkin taidossa ja omaperäisyydessä rutkasti esikuvalle, kerää se silti sympatiat puolelleen. 5/10
MONOLITHE
Monolithe I
Appease Me
Levyn alkutahdeista lähtien pelin henki on selvä: äärimmilleen vietyä ja venytettyä doom metallia, josta ei raskautta ja synkkyyttä puutuu. Vokalisti ja kitarat ärjyvät laahaten tahdissa ja huuhteluaineen tavoin kokonaisuutta pehmentää hienosti ja huomaamattomasti taustalla olevat koskettimet. Musiikillinen variaatio on sen verran niukkaa ja verkkaista, että 52 minuuttinen yhden biisin kokonaisuus alkaa loppua kohden vaikuttamaan hieman liian tarkoitushakuiselta. Äärimmäisiä musiikillisia kokemuksia hakevalle Monolithe tarjoaa kuitenkin hyvin toteutettuja ahdistavan raskaita hetkiä. 7/10
MONSTROSITY
Millennium
Karmageddon Media
Nyt julkaistava Millennium ei tarjoile uutta Monstrositya, vaan on uusintapainos Conquest Musicin alun perin vuonna -96 julkaisemasta levystä. Bonuksia on levyltä kumminkin turha lähteä etsimään. Bändin brutaali mutta tekninen jenkki death metal on iskevää ja tehokasta eikä ammattimiesten kykyjä voi kuin ihailla. Levyn julkaisemisen jälkeen Cannibal Corpseen napatun Corpsegrinder Fischerin ääntely on esimerkillistä ja rumpali Lee Harrison nakutus ilmeikästä ja täsmällistä. Kun kitarakoukkujakin piisaa vaikka minkälaiseen murinamiesten virkkuuiltamaan, on levykokonaisuus tasapäistä mutta tappavaa. 7/10
MORGION
Cloaked by Ages, Crowned in Earth
Dark Symphonies
Morgion ei julkaisujensa ja musiikkinsa kanssa turhia kiirehdi. Edellisestä hienosta Solinari levystä on ehtinyt kulua jo viisi vuotta ja musiikki on yhä laskettavissa doom genreen uudistuksista huolimatta. Kaikki bändin edustaman tyylilajin tyypilliset elementit ovat tältäkin levyltä löydettävissä: raskaan surumielisiä melodioita maalailevat särökitarat, murinalla höystetyt laulut yhdessä puhtaan hennon mieslaulun kanssa sekä tietenkin pitkät jopa kymmenminuuttiseksi ja yli venytetty kappale. 14 vuoden kokemuksella kokoonpano suoriutuu kaikesta tyylikkäästi ja onnistuu luomaan taattua musiikillista melankoliaa.
Suurimpana muutoksena vanhempiin tuotoksiin on etusijalle nostettu puhdas mieslaulu sekä aiempaa kevyemmät ja maalailevammat melodiat. Akustisia kitaroita kuullaan kappaleiden osina säännöllisesti ja onpa mukaan tullut hippunen Eternityn aikaista Anathemaakin. Musiikin dynamiikka on näin kasvatettu runsaasti, mutta aivan jokaisessa kappaleessa uudistunut tyyli ei toimi halutunlaisesti. Parhaimmillaan herkät melodiat ovat koskettavia, mutta useimmiten musiikilta jää kuitenkin odottamaan tuttua kaiken alleen musertavaa raskautta. 7/10
NASTY SAVAGE
Psycho Psycho
Metal Blade
Nasty Savagen ilmeisenä missiona on palauttaa vanhat itsekin kokemansa hyvät ajat, jolloin valkoisissa lenkkareissa oli vielä varret ja mustat farkut puristivat reisiä. Aikamatka onnistuukin siedettävästi, sillä bändin biisikavalkadi koostuukin kelvollisen pikkunäppäristä joskin kuluneista thrash-riffeistä. Neljän minuutin kintailla liikkuvat kappaleet ovat kuitenkin valitettavan samasta puusta veistettyjä ja osittain sovituksiltaan myös ontuvia, että lopputulos muistuttaakin kaurapuuroa ilman hillosilmää: tuttua ja turvallista mutta perin harmaata ja mautonta. 5/10
NODE
Das Kapital
Scarlet
Herrakansan kielellä nimetty Das Kapital on teemalevy 20. vuosisadasta ja ajan hengen mukaisesti musiikista kuuluu erilaisia vaikutteita aina melodisemmasta materiaalista ankarampiin death ja thrash vaikutteisiin rypistyksiin. Rauhallisemmat kappaleet näppärine melodioineen ovat levyn parasta antia, mutta nopeimmissa rypistyksissä ideat ovat korkeintaan keskinkertaisia. Yksittäisiä viisuja vaivaa hienoinen sekavuus ja kokonaisuudesta muodostuu aavistuksen linjaton. Vaikka lainakappaleeksi valittu Queensrÿchen Empire sopiikin teemaltaan levylle, alkaa narinalaululla varustetun version aikana oikeasti ikävöidä Geoff Taten huikeata ääntä. 6/10
OCCULT
Elegy for the Weak
Karmageddon Media
Kahden vuoden sisään Elegy for the Weak on viides arvostelemani Occult julkaisu ja niin vanhempi kuin uudempi tuotantokaan ei allekirjoittanutta ole onnistunut juurikaan vakuuttamaan. Musiikissa on menty enemmän keskitempoisen thrashin suuntaan jota bändi vyöryttääkin tehokkaasti kuuntelijan päälle. Terävän raskaat saundit tukevat kokonaisuutta hyvin ja vokalisti Mauricen repivä ääni täydentää hyvin napakkaa riffittelyä. Vaikka biisien samankaltaisuus alkaakin puuduttamaan loppua kohti, on uusin täyspitkä ehdottomasti parasta ja tehokkainta kuulemaani Occultia. 7/10
VARIOUS
Seven Gates of Horror – A Tribute to Possessed
Karmageddon Media
Sadistic Intentin avatessa levyn on ruikulit tulla housuun. Jeff Beccaralla vahvistettu kokoonpano onnistuu säilyttämään Possessedin ehkä klassisimman kappaleen The Exorcistin rujon raivon. Niin Impious kuin Cannibal Corpsenkin kykenevät vielä tekemään kunniaa alkuperäisille versioille, mutta lupaavan alun jälkeen alkaa tasainen alamäki. Hyvistä lainaviisuista tunnettu Vaderkin kapsahtaa pahasti kuuseen Death Metallillaan eikä lopuista B-liigan kokoonpanoistakaan löydy edes yhtä yli muiden. Koverit on jälleen kerran roiskittu vähän sinne päin ja lopputulos on yhtä hengetön kuin vuoden vanha raato. 5/10
WOLF
Evil Star
No Fashion
”Tää täs, hää on Sus”. Ja jos oli Rokan kaveri hyvä tapaus, on sitä myös ruotsalaisen Wolfin kolmas täyspitkä Evil Star . Vanhan liiton metallin soittaminen vaatii kuulostaakseen hyvältä rutkasti kokemusta aihepiiristä sekä vielä enemmän hyvää tyylitajua ja kumpiakaan näistä ei bändiltä puutu. Wolfin metalli huokuu erittäin vahvasti 70- ja 80-luvun henkeä joka yhdistettynä Peter Tägtgrenin selkeään mutta heviin tuotantoon saa lopputuloksen kuulostamaan vallan makoisalta vanhan liiton diggareiden korvissa. Tämä on sitä oikeata metallia eikä mitään nykyaikana suosittua köyhän miehen Helloweenilta kuulostavaa kikuliheviä, jossa koskettimet vastaavat melodioista ja kitarat taustoista.
Sen lisäksi, että bändi osaa tehdä ajattomalta kuulostavia taidokkaita ja tarttuvia biisejä, ovat yksilösuoritukset mainitsemisen arvoisia. Persoonallisen vivahteen omaava laulu tulee korkealta kovaa, mutta silti se ei onneksi kuulosta nykyaikaiselta silkkimunauikutukselta. Niin kitarariffit kuin soolotkin ovat paljon velkaa vanhalle Iron Maidenille sekä Mercyful Fatelle, mutta suoranaisen lainailun sijasta niitä voidaan pitää selkeänä kunnianosoituksena. Erityisen oivana ideana on mainittava nimiraidan nerokkaasti Twilight Zone -sarjasta pöllitty melodia, jota oivasti pitkitetään ja varioidaan kappaleen keskiosisita loppuun saakka. Bassoraidoistakin löytyy tarkalla kuuntelulla pieniä ovelia jippoja jotka yhdistettynä jämerän simppeliin rummutukseen luovat vaaditun raskaan perustan. Perusraskaan poljennon lisäksi parasta kappaleissa on tummasävytteiset melodiat joita ei duurissa onneksi vedellä.
Kun vielä teosten nimetkin (Devil Moon , Black Wing Rider ) on kaikessa kliseisyydessään upeita ja osuvia, muodostuu kokonaisuudesta kunnon perehtymisen jälkeen hätkähdyttävän hieno ja lämminhenkinen teos. 9/10
WOODS OF BELIAL – URBAANIA KAUHUA
Industrialia, black ja doom metallia musiikissaan yhdistävän
Woods of Belialin levyn kannessa pitäisi olla varoitustarra: ei normaaleille,
ei heikkohermoisille. Wohi selittää miksi.
– Woods of Belial on tyyliltään suicide doomia eli musiikilliset elementit ovat siinä mielessä aika selvät, ja sieltähän se musiikki kumpuaa hyvin syvältä undergroundin syövereistä. Alun perin ruvettiin vääntämään tavallaan black doomia eli hidasta ja raskasta musiikkia missä on paljon black metal -elementtejä. Industrial-vaikutteet tulivat oikeastaan vahingossa Horned Blackin tultua mukaan bändiin, ja koska ne jutut kuulostivat helvetin hyvältä, ne sitten vakiintuivat osaksi musiikkia.
Kaikenkarvaisille kuuntelijoille ja tilanteisiin bändin musiikki ei taatusti sovi ja sen myöntää Wohi itsekin.
– Kyllä kuuntelijalla on jollain tasolla oltava kiero mielenlaatu, että meidän musiikkia pystyy kuuntelemaan, vaikka ei nyt tarvitsekaan olla mitenkään ”saatanallinen” persoona tai edes erityisen masentunut. Kliseisesti sanottuna en kuitenkaan suosittelisi musiikkiamme normaaleille ihmisille. Depressiot, vitutukset ja alkoholin yliannostukset ovat tilanteita, jotka sopivat toki musiikkimme kuuntelemiseen. Ei sitä missään häissä tai lastenkutsuilla kannata alkaa soittamaan.
Orkesterin levyä ja kotisivuja tarkastellessa huomio kiinnittyy ennen kaikkea bändin ympärillä vallitsevaan mystiseen ja salaperäiseen ilmapiiriin jäsenten operoidessa taitelijanimillä Wohi, Blood ja Horned Black. Kamerakaan ei ole onnistunut vangitsemaan herroista kovinkaan selkeitä kuvia.
– Joskus ennen vanhaan ja vielä 90-luvullakin monet bändit perustivat meininkinsä siihen, että soittajilla oli taiteilijanimet, eikä kukaan oikein tiennyt keitä he oikeasti olivat. Taiteilijanimien käytöllä haluamme viedä huomiota pois meistä, koska meillä ei ole mitään merkitystä tämän jutun kannalta, vaan tärkeintä on, että ihmiset keskittyisivät pelkästään musiikkiin. Ja toisaalta salaperäinen meininki tuo hommaan sellaisen mystisen aspektin, joka minun mielestäni on hyvin tärkeä tämäntyyppisiä bändejä kuunneltaessa.
Pitkällinen projekti
Bändi ei levynsä kanssa ole turhia hötkyillyt, sillä levyn tekemiseen kului kaiken kaikkiaan viisi vuotta. Äänityksiäkin tehtiin kolmessa eri sessiossa vuosina -98, -99 ja -02. Uuden materiaalin synnyttämisestä ei Wohilla kuitenkaan ole vielä tässä vaiheessa minkäänlaista käsitystä.
– Levy-yhtiöongelmat hidastivat tietysti levyn tekoprosessia, mutta toisaalta olemme myös niin laiskoja, että emme vain saaneet aikaiseksi tehdä levyä nopeammin. Meillä ei kuitenkaan ole mitään itsetarkoituksellista pyrkimystä odottaa viittä vuotta että tehdään seuraava levy, se syntyy ehkä jo vuoden päästä tai sitten ei ikinä. Tämä bändi on sellainen, että eletään sen mukaan mitä tapahtuu, joten uutta materiaalia tulee kun on tullakseen.
Debyytin visuaalisena teemana on karun harmaat ja likaiset urbaanit ympäristöt, vaikka bändin nimen perusteella voisi helposti odottaa jotain aivan muuta.
– Industrial-elementtien ja musiikin kylmenemisen myötä musiikki alkoi lähetä nykypäivää tunnelmaltaan ja tästä johtuen halusimme kansitaiteeseen mukaan inho-futuristisen elementin. Levyn kansissa olevat synkät betonimaisemat ilmentävät tätä hyvin, niissä ei ole muuta kuin murhetta ja kuolemaa.
Jos levyn kansitaide on tarkkaan mietitty sopivaksi musiikilliseen konseptiin, on sitä myös levyn nimi Deimos XIII.
– Sana deimos tarkoittaa kauhua, ja sen mukaan on nimetty myös Mars-planeetan toinen kuu. Yhdistettynä Deimos-nimeen luku kolmetoista viittaa ikään kuin kuninkaalliseen nimeltä Deimos XIII. Toisaalta jos jollekin luku 13 on epäonnenluku, niin tällä levyllä on yritetty tavoittaa hänen pahin painajaisensa.
Vaikeasta konseptista ja musiikista huolimatta Woods of Belialin debyytin saama suopea vastaanotto on yllättänyt myös itse orkesterin jäsenet.
– Emme osanneet odottaa, että ihmiset varsinaisesti pitäisivät levystä. Hyvähän se on kuulla, että on olemassa ihmisiä jotka selvästi ymmärtävät mistä levyssä on kysymys, ja kyllä sellaisia ihmisiä voi olla ympäri maailmaa. Emme itse näe, että musiikkimme liittyisi millään tavalla suorasti suomalaisuuteen, vaikka levyltä onkin ehkä havaittavissa sellaista suomalaista itsemurhafiilistä mitä ihan joka paikassa ei varmaankaan saataisi aikaan
Julkaistu Inferno #17/2004
– Woods of Belial on tyyliltään suicide doomia eli musiikilliset elementit ovat siinä mielessä aika selvät, ja sieltähän se musiikki kumpuaa hyvin syvältä undergroundin syövereistä. Alun perin ruvettiin vääntämään tavallaan black doomia eli hidasta ja raskasta musiikkia missä on paljon black metal -elementtejä. Industrial-vaikutteet tulivat oikeastaan vahingossa Horned Blackin tultua mukaan bändiin, ja koska ne jutut kuulostivat helvetin hyvältä, ne sitten vakiintuivat osaksi musiikkia.
Kaikenkarvaisille kuuntelijoille ja tilanteisiin bändin musiikki ei taatusti sovi ja sen myöntää Wohi itsekin.
– Kyllä kuuntelijalla on jollain tasolla oltava kiero mielenlaatu, että meidän musiikkia pystyy kuuntelemaan, vaikka ei nyt tarvitsekaan olla mitenkään ”saatanallinen” persoona tai edes erityisen masentunut. Kliseisesti sanottuna en kuitenkaan suosittelisi musiikkiamme normaaleille ihmisille. Depressiot, vitutukset ja alkoholin yliannostukset ovat tilanteita, jotka sopivat toki musiikkimme kuuntelemiseen. Ei sitä missään häissä tai lastenkutsuilla kannata alkaa soittamaan.
Orkesterin levyä ja kotisivuja tarkastellessa huomio kiinnittyy ennen kaikkea bändin ympärillä vallitsevaan mystiseen ja salaperäiseen ilmapiiriin jäsenten operoidessa taitelijanimillä Wohi, Blood ja Horned Black. Kamerakaan ei ole onnistunut vangitsemaan herroista kovinkaan selkeitä kuvia.
– Joskus ennen vanhaan ja vielä 90-luvullakin monet bändit perustivat meininkinsä siihen, että soittajilla oli taiteilijanimet, eikä kukaan oikein tiennyt keitä he oikeasti olivat. Taiteilijanimien käytöllä haluamme viedä huomiota pois meistä, koska meillä ei ole mitään merkitystä tämän jutun kannalta, vaan tärkeintä on, että ihmiset keskittyisivät pelkästään musiikkiin. Ja toisaalta salaperäinen meininki tuo hommaan sellaisen mystisen aspektin, joka minun mielestäni on hyvin tärkeä tämäntyyppisiä bändejä kuunneltaessa.
Pitkällinen projekti
Bändi ei levynsä kanssa ole turhia hötkyillyt, sillä levyn tekemiseen kului kaiken kaikkiaan viisi vuotta. Äänityksiäkin tehtiin kolmessa eri sessiossa vuosina -98, -99 ja -02. Uuden materiaalin synnyttämisestä ei Wohilla kuitenkaan ole vielä tässä vaiheessa minkäänlaista käsitystä.
– Levy-yhtiöongelmat hidastivat tietysti levyn tekoprosessia, mutta toisaalta olemme myös niin laiskoja, että emme vain saaneet aikaiseksi tehdä levyä nopeammin. Meillä ei kuitenkaan ole mitään itsetarkoituksellista pyrkimystä odottaa viittä vuotta että tehdään seuraava levy, se syntyy ehkä jo vuoden päästä tai sitten ei ikinä. Tämä bändi on sellainen, että eletään sen mukaan mitä tapahtuu, joten uutta materiaalia tulee kun on tullakseen.
Debyytin visuaalisena teemana on karun harmaat ja likaiset urbaanit ympäristöt, vaikka bändin nimen perusteella voisi helposti odottaa jotain aivan muuta.
– Industrial-elementtien ja musiikin kylmenemisen myötä musiikki alkoi lähetä nykypäivää tunnelmaltaan ja tästä johtuen halusimme kansitaiteeseen mukaan inho-futuristisen elementin. Levyn kansissa olevat synkät betonimaisemat ilmentävät tätä hyvin, niissä ei ole muuta kuin murhetta ja kuolemaa.
Jos levyn kansitaide on tarkkaan mietitty sopivaksi musiikilliseen konseptiin, on sitä myös levyn nimi Deimos XIII.
– Sana deimos tarkoittaa kauhua, ja sen mukaan on nimetty myös Mars-planeetan toinen kuu. Yhdistettynä Deimos-nimeen luku kolmetoista viittaa ikään kuin kuninkaalliseen nimeltä Deimos XIII. Toisaalta jos jollekin luku 13 on epäonnenluku, niin tällä levyllä on yritetty tavoittaa hänen pahin painajaisensa.
Vaikeasta konseptista ja musiikista huolimatta Woods of Belialin debyytin saama suopea vastaanotto on yllättänyt myös itse orkesterin jäsenet.
– Emme osanneet odottaa, että ihmiset varsinaisesti pitäisivät levystä. Hyvähän se on kuulla, että on olemassa ihmisiä jotka selvästi ymmärtävät mistä levyssä on kysymys, ja kyllä sellaisia ihmisiä voi olla ympäri maailmaa. Emme itse näe, että musiikkimme liittyisi millään tavalla suorasti suomalaisuuteen, vaikka levyltä onkin ehkä havaittavissa sellaista suomalaista itsemurhafiilistä mitä ihan joka paikassa ei varmaankaan saataisi aikaan
Julkaistu Inferno #17/2004
DEATH ANGEL – MONEN ALAN TAITAJAT
Vanhan liiton metallistit muistavat taatusti Death Angelin, joka 80-luvun
lopussa julkaisi kolme erittäin kovatasoista levyä, jotka kaikki
voidaan nostaa klassikoiksi. Yhtyeen ura katkesi kuitenkin valitettavan lyhyeen,
mutta 14 vuoden tauon jälkeen bändi on palannut takaisin. Kitaristi
ja pääasiallinen biisintekijä Rob Cavestany kertoo mitä aikanaan
tapahtui ja missä nyt mennään.
Lämmitelläkseni kitaristia hieman ennen varsinaiseen asiaan siirtymistä tiedustelen herralta hieman kitaransoittoon liittyvistä asioista. Ehkä hieman yllättäenkin Rob luettelee pohdiskelevasti aimo liudan vanhan kaartin kitarasankareita kuten Uli Jon Roth, Matthias Jabs, Michael Schenker, Stevie Ray Vaughan ja Jimmy Page. Varsinaisista metallikitaristeista ei esille tule kuin Randy Rhoads ja Loudnessista tuttu Akira Takasaki. Siirryttäessä puhumaan Robin kitaroista ja käytössä olevasta laitteistoista mies selvästi innostuu asiasta.
– Livenä käytän pääasiassa kustomoituja Jacksonin kitaroita. Heidän katalogissaan se kulkee Death Angel -mallin nimellä, mutta periaatteessa olen vain suunnitellut sen muodon. Tämän lisäksi minulla on pari kustomoitua Jacksonin Starbody-kitaraa, joissa on alkuperäiset Floyd Rose -kammet. Toisaalta taas rakastan Gibsonin soundia ja levyä äänitettäessä käytänkin pääasiallisesti Gibson Les Paulia vuodelta -73. Tämän lisäksi minulla on tietenkin vanhan kunnon uskollinen Flying V vuodelta –81, joka oli ensimmäinen oikea kitarani ja jolla yhä soitan tänäkin päivänä. Niin ja onhan minulla vielä Gibsonin SG -85, joka on muuten alun perin kuulunut Teslan Tommy Skeochille. Levyn akustiset kitaraosuudet soitin uskollisella Martini D-28:lla. Kyllähän noita soittopelejä on aika monta kappaletta vuosien varrella kertynyt.
– Olen aina käyttänyt Marshallin vahvistimia ja itse asiassa ostin juuri jokin aikaa sitten Marshallin 100-wattisen JCM-2000 TSL 100 nupin, jota käytän keikoilla yhdessä Mesaboogien dual rectifier -putkinupin kanssa. Tai sitten käytän tuota Marshallin nuppia yhdessä Marshallin JCM-800 2210 -vahvistimen kanssa, joka minulla on ollut aina 80-luvun alkupuolelta saakka. Äänittäessämme uutta levyä minulla oli taas käytössä muunneltu 100-wattinen Marshallin Superlead-nuppi vuodelta –70, jossa on todella mukavan lämmin soundi.
Muistoja menneisyydestä
Death Angelin 80-luvun lopussa julkaistut kolme levyä olivat toisiinsa verrattuna kaikki varsin erilaisia, mutta omasivat silti varsin loogisen kehityskaaren.
– Levyjen väliset eroavaisuudet ovat oikeastaan luonnollisen kehityksen tulosta. Levymme ovat heijastumia kunkin ajan kokemuksista ja tuntemuksista mitä kävimme läpi. Kokemuksista puhuttaessa en tarkoita vain musiikillista kehittymistä, vaan myös mitä elämässämme ja ympäröivässä maailmassa tapahtui. Toisaalta taas jopa meidän biisit eroavat toisistaan aika paljon eivätkä vain levyt kokonaisuuksina. Kaikista yhteneväisin levymme on ehkä The Ultra-Violence, koska se on ensimmäinen levymme ja siltä löytyy ensimmäiset koskaan tekemämme biisit. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että olimme biisejä tehdessämme vain 10-14 ikäisiä nuoria kavereita ja levyä äänittäessämme vain nelisen vuotta vanhempia. Tuohon aikaan ilmaisumme ja näkemyksemme eivät olleet kovinkaan laaja-alaisia verrattuna myöhempiin aikoihin.
– Toista levyä tehtäessä olimme jo jättäneet koulun, olimme ehtineet kierrellä niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin ja nähneet maailmaa paljon enemmän kuin monet ikätoverimme. Frolic through the Park on erittäin kokeellinen levy, koska halusimme tunkea sille kaikki kokemukset ja monipuoliset musiikilliset jutut, joita olimme alkaneet diggailla ja tämän takia muutos edelliseen levyyn oli aika radikaali. Päästyämme Act III:een olimme olleet todella kiireisiä keikkailun kanssa. Olimme kokeneet myös paljon muutoksia elämissämme, olleet paljon erossa ystävistämme ja perheistämme. Ikätovereihimme verrattuna olimme aivan erilaisia ihmisinä ja ilmaisimme tuota niin musiikissa kuin sanoituksissakin. Toki meistä oli tullut myös paljon parempia muusikoita ja olimme kehittyneet biisintekijöitä. Toimme musiikkiin myös paljon akustisia kitaroita ja otimme tietoisia riskejä hieman erilaisilla kappaleilla kuten A Room with a View ja Veil of Deception.
– Edellisen ja uuden levyn välillä vierähtikin sitten 14 vuotta. Olemme silti keikkailleet aika paljon parin viime vuoden aikana ja soittaneet biisejä kolmelta ensimmäiseltä levyltämme. Tuona aikana saimme ikään kuin uudestaan vaikutteita vanhasta materiaalistimme ja halusimme yhdistää nuo vaikutteet siihen missä me nyt musiikillisesti olemme.
Death Angel kokosi rivinsä uudestaan vuonna 2001 yli kymmenen vuotta hajoamisensa jälkeen. Aivan helppoa yhteen palaaminen ei kuitenkaan ollut.
– Eihän se aluksi ollut helppoa. Tiesimme kuitenkin, että jos haluamme tosissamme tehdä paluun Death Angelin kanssa, emme voi tehdä sitä puolivillaisesti. Jos aiomme soittaa livenä ihmisille, meidän tulee olla vähintäänkin yhtä hyviä ellei jopa parempia kuin aikanaan olimme. Vuosien tauon jälkeen kaikki oli hieman outoa, mutta vanha tunnelma palasi heti takaisin alettuamme keskenämme jammailemaan. Mitä enemmän me soitimme yhdessä, sitä paremmin asiat alkoivat sujua.
Orkesterin nykyinen kokoonpano on lähes sama kuin aikoinaan, poissa on vain toinen kitaristi Gus Pepa, jonka korvaajaksi löytyi orkesterin lähipiiristä herra nimeltä Ted Aguilar.
– Olemme tunteneet Tedin aina orkesterin alkuajoista lähtien ja hän tulee samalta alueelta kuin me. Hän on aina ollut kova DA-fani ja hän on luultavasti nähnyt kaikki Death Angelin, The Organizationin ja Swarmin keikat, joita olemme Bay Arean alueella soittaneet. Kun saimme tietää, ettei Gus halua olla mukana, Ted oli hyvin luonnollinen valinta ja hän otti pestin vastaan ilomielin. Hän osasi jopa soittaa lähes kaikki meidän biisimme ennestään ja hänen mukanaan bändiin tuli paljon energiaa ja positiivisia viboja. Ted on todella innoissaan mukana päästessään soittamaan keikkoja suurelle määrällä ihmisiä, ja hänen intonsa tarttuu koko bändiin ja tuo meille paljon ylimääräistä energiaa.
Vanhasta uuteen
Uuden materiaalin kirjoittaminen pitkällisen tauon ja kovien odotusten jälkeen ei ollut niitä helpoimpia tehtäviä.
– Olemme erittäin ylpeitä vanhoista kappaleistamme ja tiesimme, että jos haluamme julkaista uuden levyn, sen täytyy olla vertailukelpoinen vanhojen levyjen kanssa. Ennen biisien tekoa meillä ei ollut hajuakaan siitä, mitä saisimme aikaan, mutta toki toivoimme, että vanhat vibat ja kemia olisivat yhä tallella. Kun sitten saimme parit viisut valmiiksi, itseluottamuksemme kohosi ja säveltäminen alkoi sujua kuin rasvattu. Paineet katosivat kertaheitolla, koska kappaleiden tekeminen oli taas jännittävää ja mukavaa puuhaa.
– Uusien kappaleiden kohdalla sävellysprosessi oli aikalailla samanlainen kuin ennenkin. Vaikka olenkin pääasiallinen biisintekijä ja teen useimmiten sanat ja musiikin, niin joskus laulajamme Mark tai rumpalimme Andy saattaa tehdä sanoituksia. Joskus käy kuitenkin kuten Spirit-kappaleen kanssa, johon Andy teki musiikin, sanat ja hän myös laulaa tuon kipaleen. Vaikka uuden levyn biisit kuulostavakin tutulta ja turvalliselta Death Angelilta, on muutoksia silti tapahtunut sävellyspuolella.
– Näkökulmani ja kokemuksien kautta opitut asiat heijastuvat toki musiikissani, mutta periaatteessa kaikki tapahtuu samalla tavalla kuin ennenkin. Kun saavutan oikean mielentilan, otan kitaran käteen ja alan soitella tai sitten nappaan kynän ja paperia ja alan raapustaa tekstejä.
– Nykyaikana teknologia on mahdollistanut asioita, mitkä ennen eivät olleet mahdollisia. Nykyisin minulla on mukana taskussa kulkeva ja pattereilla toimiva neliraituri, johon voi suoraan kytkeä kitaran. Osa uuden levyn kappaleista onkin tehty kiertäessämme Eurooppaa viime marraskuussa. Voin siis istuskella vaikka vuoren huipulla tai keikkabussissa ja tallentaa ideani helposti. Ennen vanhaan tämä ei ollut mahdollista ja jälkeenpäin sitä vain yritti muistella keksimiänsä ideoita. Tuosta vempeleestä on ollut todella paljon apua tähän mennessä, ja olenkin innoissani kun pääsen käyttämään sitä enemmän kiertueilla tulevaisuudessa.
Sanoituspuolella ei Robin mukaan levyltä löydy mitään varsinaista punaista lankaa tai yhteistä teemaa.
– Koska sanoituksista on vastuussa kolme eri henkilöä, jokaisessa sanoituksessa on hieman erilainen tyyli ja lähestymistapa käsiteltävään asiaan. Yritän itse kirjoittaa sanoitukset aina niin, että niiden lukija osaisi suhteuttaa ne omaan elämäntilanteeseensa eikä pyrkisi ymmärtämään miten minä asiat näen. Tavoitteeni on, että sanoitukseni saisivat lukijoissa aikaan heidän omanlaisiaan tunteita.
Levyn nimi The Art of Dying ei kuitenkaan ole aivan niin yksikäsitteinen, kuin ensisilmäyksellä voi vaikuttaa.
– Levyn nimellä on oikeastaan parikin eri merkitystä, joista toinen on hieman monimutkaisempi käänteinen sanaleikki. Tässä merkityksessä tarkoitamme nimellä itse asiassa elämistä ja kuinka ihminen elää elämäänsä on hänen taitonsa kuolla. Toisaalta levyn nimi viittaa myös siihen kuinka bändi aikanaan kuoli ja heräsi myöhemmin taas henkiin. Jos bändi ei olisi aikanaan lakannut olemasta, emme nyt olisi tässä ja nyt tekemässä tätä hommaa. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, tiedostamme kuitenkin asian levyn nimessä.
Tuottajan temput
Jos Death Angelin uusin levy on kokoelma uutta ja vanhaa, ovat levyn soundit puhtaasti vanhaa liittoa hyvässä mielessä. Levyn äänimaailma on mukavan rosoinen eikä minkäänlaisesta ylituottamisesta ole hajuakaan. Päädyn kehumaan Robille erityisesti raakaa mutta lämmintä kitarasaundia.
– Olemme kaikki vanhan koulukunnan faneja myös soundipuolella ja voisi kai sanoa, että meidän korvamme on viritetty juuri tämänkaltaiselle äänimaailmalle. Kukin taaplatkoon tyylillään, mutta en ole koskaan pitänyt ylituotetuista ja liian käsitellyistä soundeista. Toki soundien pitää olla selkeät, hyvin tuotetut ja miksatut, mutta kun kuuntelen musiikkia, pitää sen iskeä päin naamaa ja kuulostaa aidolta. Meille tarjottiin pitkä lista tuottajaehdokkaita, mutta vaikka heille pitääkin antaa kaikki kunnia, meidän pitää kuulostaa meiltä emmekä pitäneet juuri kenenkään kädenjäljestä. Tästä syystä päädyimme Brian Dobbsiin, koska hän työskenteli aikanaan Bob Rockin pääasiallisena äänitysteknikkona ja on todella pätevä siinä hommassa. Tuottaessamme levyn hänen kanssaan yhdistimme ideoita ja hän osasi toteuttaa kaiken mitä halusimme. Mehän emme tiedä alan terminologiasta hölkäsen pölähdystä, mutta matkimalla esimerkiksi suullamme mitä halusimme, hän tajusi oitis mitä ajoimme takaa.
Uudella levyllä huomiota kiinnittää myös albumin neljä viimeistä raitaa, jotka eroavat levyn muista kappaleista hieman. Suurin muutos on kuitenkin lauluissa, joita ei näillä raidoilla hoitele Mark vaan bändin muut jäsenet.
– Andy laulaa edellä mainitun Spirit-kappaleen, Dennis Land of Blood ja minä levyn päätösraidan Word to the Wise. Meillä kaikilla kolmella oli sanottavaa ja koska me kaikki osaamme laulaa, meillä on erilaiset äänet ja laulutyylit, meistä tämä tuntui hyvältä idealta ja olen lopputulokseen erittäin tyytyväinen. Halusimme, että levyn alkupuolisko olisi tavallisempaa Death Angelia varustettuna Markin tunnistettavalla äänellä, ja kun se tempaisee kuulijan mukaansa ja saa hänet koukkuun, on levyn loppupään syvällisemmät kappaleet helpompi omaksua.
Kun kerron Robille, että mielestäni nuo levyn neljä viimeistä kappaletta edustavat levyn parhaimmistoa, herra vaikuttaa aidosti ilahtuneelta ja kiittelee vuolaasti mielipidettäni, jota ei ole tarkoitettu pelkäksi kohteliaisuudeksi. Kun tiedustelen aikovatko herrat kenties soittaa noita kappaleita myös livenä, on vastaus hieman mietteliäs.
– Soitammeko noita biisejä livenä riippuu paljolti siitä, missä me soitamme ja kuinka paljon meillä on aikaa käytettävissä. Vaikka aiommekin soittaa noita kappaleita mahdollisuuksien mukaan, niin uskoisin että ne tulevat silti olemaan keikoilla hieman harvinaisempaa herkkua.
Tarkoittaako tämä nyt sitä, että minulla on kuitenkin mahdollisuus kuulla edes jonkin noista kappaleista heinäkuussa järjestettävällä Tuska-festivaalilla, jossa olette soittamassa?
– Tässä vaiheessa meillä ei ole vielä mitään käsitystä siitä, minkälainen biisilista meillä on Tuskassa. Biisilistamme vaihtelee keikalta keikalle, joten seuraavalla keikalla saatamme soittaa kappaleita, joita ette Tuskassa tule kuulemaan ja päinvastoin. Varmaa kuitenkin on, että tulette kuulemaan parhaat biisimme kaikilta neljältä levyltämme, joten toivottavasti pääset paikalle.
Siitä voit olla varma.
Julkaistu Inferno #17/2004
Lämmitelläkseni kitaristia hieman ennen varsinaiseen asiaan siirtymistä tiedustelen herralta hieman kitaransoittoon liittyvistä asioista. Ehkä hieman yllättäenkin Rob luettelee pohdiskelevasti aimo liudan vanhan kaartin kitarasankareita kuten Uli Jon Roth, Matthias Jabs, Michael Schenker, Stevie Ray Vaughan ja Jimmy Page. Varsinaisista metallikitaristeista ei esille tule kuin Randy Rhoads ja Loudnessista tuttu Akira Takasaki. Siirryttäessä puhumaan Robin kitaroista ja käytössä olevasta laitteistoista mies selvästi innostuu asiasta.
– Livenä käytän pääasiassa kustomoituja Jacksonin kitaroita. Heidän katalogissaan se kulkee Death Angel -mallin nimellä, mutta periaatteessa olen vain suunnitellut sen muodon. Tämän lisäksi minulla on pari kustomoitua Jacksonin Starbody-kitaraa, joissa on alkuperäiset Floyd Rose -kammet. Toisaalta taas rakastan Gibsonin soundia ja levyä äänitettäessä käytänkin pääasiallisesti Gibson Les Paulia vuodelta -73. Tämän lisäksi minulla on tietenkin vanhan kunnon uskollinen Flying V vuodelta –81, joka oli ensimmäinen oikea kitarani ja jolla yhä soitan tänäkin päivänä. Niin ja onhan minulla vielä Gibsonin SG -85, joka on muuten alun perin kuulunut Teslan Tommy Skeochille. Levyn akustiset kitaraosuudet soitin uskollisella Martini D-28:lla. Kyllähän noita soittopelejä on aika monta kappaletta vuosien varrella kertynyt.
– Olen aina käyttänyt Marshallin vahvistimia ja itse asiassa ostin juuri jokin aikaa sitten Marshallin 100-wattisen JCM-2000 TSL 100 nupin, jota käytän keikoilla yhdessä Mesaboogien dual rectifier -putkinupin kanssa. Tai sitten käytän tuota Marshallin nuppia yhdessä Marshallin JCM-800 2210 -vahvistimen kanssa, joka minulla on ollut aina 80-luvun alkupuolelta saakka. Äänittäessämme uutta levyä minulla oli taas käytössä muunneltu 100-wattinen Marshallin Superlead-nuppi vuodelta –70, jossa on todella mukavan lämmin soundi.
Muistoja menneisyydestä
Death Angelin 80-luvun lopussa julkaistut kolme levyä olivat toisiinsa verrattuna kaikki varsin erilaisia, mutta omasivat silti varsin loogisen kehityskaaren.
– Levyjen väliset eroavaisuudet ovat oikeastaan luonnollisen kehityksen tulosta. Levymme ovat heijastumia kunkin ajan kokemuksista ja tuntemuksista mitä kävimme läpi. Kokemuksista puhuttaessa en tarkoita vain musiikillista kehittymistä, vaan myös mitä elämässämme ja ympäröivässä maailmassa tapahtui. Toisaalta taas jopa meidän biisit eroavat toisistaan aika paljon eivätkä vain levyt kokonaisuuksina. Kaikista yhteneväisin levymme on ehkä The Ultra-Violence, koska se on ensimmäinen levymme ja siltä löytyy ensimmäiset koskaan tekemämme biisit. Kannattaa kuitenkin pitää mielessä, että olimme biisejä tehdessämme vain 10-14 ikäisiä nuoria kavereita ja levyä äänittäessämme vain nelisen vuotta vanhempia. Tuohon aikaan ilmaisumme ja näkemyksemme eivät olleet kovinkaan laaja-alaisia verrattuna myöhempiin aikoihin.
– Toista levyä tehtäessä olimme jo jättäneet koulun, olimme ehtineet kierrellä niin Yhdysvalloissa kuin Euroopassakin ja nähneet maailmaa paljon enemmän kuin monet ikätoverimme. Frolic through the Park on erittäin kokeellinen levy, koska halusimme tunkea sille kaikki kokemukset ja monipuoliset musiikilliset jutut, joita olimme alkaneet diggailla ja tämän takia muutos edelliseen levyyn oli aika radikaali. Päästyämme Act III:een olimme olleet todella kiireisiä keikkailun kanssa. Olimme kokeneet myös paljon muutoksia elämissämme, olleet paljon erossa ystävistämme ja perheistämme. Ikätovereihimme verrattuna olimme aivan erilaisia ihmisinä ja ilmaisimme tuota niin musiikissa kuin sanoituksissakin. Toki meistä oli tullut myös paljon parempia muusikoita ja olimme kehittyneet biisintekijöitä. Toimme musiikkiin myös paljon akustisia kitaroita ja otimme tietoisia riskejä hieman erilaisilla kappaleilla kuten A Room with a View ja Veil of Deception.
– Edellisen ja uuden levyn välillä vierähtikin sitten 14 vuotta. Olemme silti keikkailleet aika paljon parin viime vuoden aikana ja soittaneet biisejä kolmelta ensimmäiseltä levyltämme. Tuona aikana saimme ikään kuin uudestaan vaikutteita vanhasta materiaalistimme ja halusimme yhdistää nuo vaikutteet siihen missä me nyt musiikillisesti olemme.
Death Angel kokosi rivinsä uudestaan vuonna 2001 yli kymmenen vuotta hajoamisensa jälkeen. Aivan helppoa yhteen palaaminen ei kuitenkaan ollut.
– Eihän se aluksi ollut helppoa. Tiesimme kuitenkin, että jos haluamme tosissamme tehdä paluun Death Angelin kanssa, emme voi tehdä sitä puolivillaisesti. Jos aiomme soittaa livenä ihmisille, meidän tulee olla vähintäänkin yhtä hyviä ellei jopa parempia kuin aikanaan olimme. Vuosien tauon jälkeen kaikki oli hieman outoa, mutta vanha tunnelma palasi heti takaisin alettuamme keskenämme jammailemaan. Mitä enemmän me soitimme yhdessä, sitä paremmin asiat alkoivat sujua.
Orkesterin nykyinen kokoonpano on lähes sama kuin aikoinaan, poissa on vain toinen kitaristi Gus Pepa, jonka korvaajaksi löytyi orkesterin lähipiiristä herra nimeltä Ted Aguilar.
– Olemme tunteneet Tedin aina orkesterin alkuajoista lähtien ja hän tulee samalta alueelta kuin me. Hän on aina ollut kova DA-fani ja hän on luultavasti nähnyt kaikki Death Angelin, The Organizationin ja Swarmin keikat, joita olemme Bay Arean alueella soittaneet. Kun saimme tietää, ettei Gus halua olla mukana, Ted oli hyvin luonnollinen valinta ja hän otti pestin vastaan ilomielin. Hän osasi jopa soittaa lähes kaikki meidän biisimme ennestään ja hänen mukanaan bändiin tuli paljon energiaa ja positiivisia viboja. Ted on todella innoissaan mukana päästessään soittamaan keikkoja suurelle määrällä ihmisiä, ja hänen intonsa tarttuu koko bändiin ja tuo meille paljon ylimääräistä energiaa.
Vanhasta uuteen
Uuden materiaalin kirjoittaminen pitkällisen tauon ja kovien odotusten jälkeen ei ollut niitä helpoimpia tehtäviä.
– Olemme erittäin ylpeitä vanhoista kappaleistamme ja tiesimme, että jos haluamme julkaista uuden levyn, sen täytyy olla vertailukelpoinen vanhojen levyjen kanssa. Ennen biisien tekoa meillä ei ollut hajuakaan siitä, mitä saisimme aikaan, mutta toki toivoimme, että vanhat vibat ja kemia olisivat yhä tallella. Kun sitten saimme parit viisut valmiiksi, itseluottamuksemme kohosi ja säveltäminen alkoi sujua kuin rasvattu. Paineet katosivat kertaheitolla, koska kappaleiden tekeminen oli taas jännittävää ja mukavaa puuhaa.
– Uusien kappaleiden kohdalla sävellysprosessi oli aikalailla samanlainen kuin ennenkin. Vaikka olenkin pääasiallinen biisintekijä ja teen useimmiten sanat ja musiikin, niin joskus laulajamme Mark tai rumpalimme Andy saattaa tehdä sanoituksia. Joskus käy kuitenkin kuten Spirit-kappaleen kanssa, johon Andy teki musiikin, sanat ja hän myös laulaa tuon kipaleen. Vaikka uuden levyn biisit kuulostavakin tutulta ja turvalliselta Death Angelilta, on muutoksia silti tapahtunut sävellyspuolella.
– Näkökulmani ja kokemuksien kautta opitut asiat heijastuvat toki musiikissani, mutta periaatteessa kaikki tapahtuu samalla tavalla kuin ennenkin. Kun saavutan oikean mielentilan, otan kitaran käteen ja alan soitella tai sitten nappaan kynän ja paperia ja alan raapustaa tekstejä.
– Nykyaikana teknologia on mahdollistanut asioita, mitkä ennen eivät olleet mahdollisia. Nykyisin minulla on mukana taskussa kulkeva ja pattereilla toimiva neliraituri, johon voi suoraan kytkeä kitaran. Osa uuden levyn kappaleista onkin tehty kiertäessämme Eurooppaa viime marraskuussa. Voin siis istuskella vaikka vuoren huipulla tai keikkabussissa ja tallentaa ideani helposti. Ennen vanhaan tämä ei ollut mahdollista ja jälkeenpäin sitä vain yritti muistella keksimiänsä ideoita. Tuosta vempeleestä on ollut todella paljon apua tähän mennessä, ja olenkin innoissani kun pääsen käyttämään sitä enemmän kiertueilla tulevaisuudessa.
Sanoituspuolella ei Robin mukaan levyltä löydy mitään varsinaista punaista lankaa tai yhteistä teemaa.
– Koska sanoituksista on vastuussa kolme eri henkilöä, jokaisessa sanoituksessa on hieman erilainen tyyli ja lähestymistapa käsiteltävään asiaan. Yritän itse kirjoittaa sanoitukset aina niin, että niiden lukija osaisi suhteuttaa ne omaan elämäntilanteeseensa eikä pyrkisi ymmärtämään miten minä asiat näen. Tavoitteeni on, että sanoitukseni saisivat lukijoissa aikaan heidän omanlaisiaan tunteita.
Levyn nimi The Art of Dying ei kuitenkaan ole aivan niin yksikäsitteinen, kuin ensisilmäyksellä voi vaikuttaa.
– Levyn nimellä on oikeastaan parikin eri merkitystä, joista toinen on hieman monimutkaisempi käänteinen sanaleikki. Tässä merkityksessä tarkoitamme nimellä itse asiassa elämistä ja kuinka ihminen elää elämäänsä on hänen taitonsa kuolla. Toisaalta levyn nimi viittaa myös siihen kuinka bändi aikanaan kuoli ja heräsi myöhemmin taas henkiin. Jos bändi ei olisi aikanaan lakannut olemasta, emme nyt olisi tässä ja nyt tekemässä tätä hommaa. Niin kummalliselta kuin se kuulostaakin, tiedostamme kuitenkin asian levyn nimessä.
Tuottajan temput
Jos Death Angelin uusin levy on kokoelma uutta ja vanhaa, ovat levyn soundit puhtaasti vanhaa liittoa hyvässä mielessä. Levyn äänimaailma on mukavan rosoinen eikä minkäänlaisesta ylituottamisesta ole hajuakaan. Päädyn kehumaan Robille erityisesti raakaa mutta lämmintä kitarasaundia.
– Olemme kaikki vanhan koulukunnan faneja myös soundipuolella ja voisi kai sanoa, että meidän korvamme on viritetty juuri tämänkaltaiselle äänimaailmalle. Kukin taaplatkoon tyylillään, mutta en ole koskaan pitänyt ylituotetuista ja liian käsitellyistä soundeista. Toki soundien pitää olla selkeät, hyvin tuotetut ja miksatut, mutta kun kuuntelen musiikkia, pitää sen iskeä päin naamaa ja kuulostaa aidolta. Meille tarjottiin pitkä lista tuottajaehdokkaita, mutta vaikka heille pitääkin antaa kaikki kunnia, meidän pitää kuulostaa meiltä emmekä pitäneet juuri kenenkään kädenjäljestä. Tästä syystä päädyimme Brian Dobbsiin, koska hän työskenteli aikanaan Bob Rockin pääasiallisena äänitysteknikkona ja on todella pätevä siinä hommassa. Tuottaessamme levyn hänen kanssaan yhdistimme ideoita ja hän osasi toteuttaa kaiken mitä halusimme. Mehän emme tiedä alan terminologiasta hölkäsen pölähdystä, mutta matkimalla esimerkiksi suullamme mitä halusimme, hän tajusi oitis mitä ajoimme takaa.
Uudella levyllä huomiota kiinnittää myös albumin neljä viimeistä raitaa, jotka eroavat levyn muista kappaleista hieman. Suurin muutos on kuitenkin lauluissa, joita ei näillä raidoilla hoitele Mark vaan bändin muut jäsenet.
– Andy laulaa edellä mainitun Spirit-kappaleen, Dennis Land of Blood ja minä levyn päätösraidan Word to the Wise. Meillä kaikilla kolmella oli sanottavaa ja koska me kaikki osaamme laulaa, meillä on erilaiset äänet ja laulutyylit, meistä tämä tuntui hyvältä idealta ja olen lopputulokseen erittäin tyytyväinen. Halusimme, että levyn alkupuolisko olisi tavallisempaa Death Angelia varustettuna Markin tunnistettavalla äänellä, ja kun se tempaisee kuulijan mukaansa ja saa hänet koukkuun, on levyn loppupään syvällisemmät kappaleet helpompi omaksua.
Kun kerron Robille, että mielestäni nuo levyn neljä viimeistä kappaletta edustavat levyn parhaimmistoa, herra vaikuttaa aidosti ilahtuneelta ja kiittelee vuolaasti mielipidettäni, jota ei ole tarkoitettu pelkäksi kohteliaisuudeksi. Kun tiedustelen aikovatko herrat kenties soittaa noita kappaleita myös livenä, on vastaus hieman mietteliäs.
– Soitammeko noita biisejä livenä riippuu paljolti siitä, missä me soitamme ja kuinka paljon meillä on aikaa käytettävissä. Vaikka aiommekin soittaa noita kappaleita mahdollisuuksien mukaan, niin uskoisin että ne tulevat silti olemaan keikoilla hieman harvinaisempaa herkkua.
Tarkoittaako tämä nyt sitä, että minulla on kuitenkin mahdollisuus kuulla edes jonkin noista kappaleista heinäkuussa järjestettävällä Tuska-festivaalilla, jossa olette soittamassa?
– Tässä vaiheessa meillä ei ole vielä mitään käsitystä siitä, minkälainen biisilista meillä on Tuskassa. Biisilistamme vaihtelee keikalta keikalle, joten seuraavalla keikalla saatamme soittaa kappaleita, joita ette Tuskassa tule kuulemaan ja päinvastoin. Varmaa kuitenkin on, että tulette kuulemaan parhaat biisimme kaikilta neljältä levyltämme, joten toivottavasti pääset paikalle.
Siitä voit olla varma.
Julkaistu Inferno #17/2004
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)