Axegressor
Command
Dethrone
3 Näiden thrashaavien turkulaisten
kahden vuoden takainen EP oli varsin vakuuttava ja napakka pelinavaus,
joka lähes kirjaimellisesti tarjoili luotia päähän. Nyt julkaistava
debyytti-albumi ei pettymykseksi vastaavankaltaiseen letaaliin
väkivallan tekoon kuitenkaan pysty, vaan osuma jää lähinnä pelkäksi
keskivartalon lihashaavaksi.
Levyn suurin ongelma on, että vaikka sen kymmenen kauttaaltaan mukavasti
rullaavaan veisun kokonaisuus onkin optimaalisessa LP-mitassa, itse
kappaleet ovat lähempänä thrash-hölkkää kuin repivää ja raastavaa
hyvällä asenteella vedettyä aggressiivisesti ympäri korvia antavaa
pieksentää. Osa syypää on hitusen lussut soundit, mutta lähinnä syyttävä
sormi osoittaa itse sävellyksiin, joista puuttuu liikaa tappavia
riffejä ja tajuntaan uppoutuvia kertosäkeitä.
Lähimpänä onnistumista on loppupään Holy Terror ja Axegressor rallit,
mutta niistäkään ei kummastakaan ole em. ensijulkaisun parhaimpia
iskujen verrokeiksi. Command ei käskytä toivotulla tavalla kuulijaansa
vaan lähinnä kehottaa kohteliaasti.
Lay Down Rotten
Gospel of the Wretched
Metal Blade
4 Vuoden 2007 viimeisessä Infernossa
Lay Down Rottenin edellistä Reconquering the Pit -levyä tuli kehuttua ja
niin näyttää käyvän myös herrojen viidennen albumin kanssa. Bändi ei
ole lähtenyt Gospel of the Wretchedilläkään korjaamaan sitä mikä ei ole
rikki, ainoastaan melodisuus on kasvanut muutamalla asteella.
Sen verran komeita melodioita kitaristit kuitenkin instrumenteistaan
ovat sävellysvaiheessa irti saaneet, että määrä ei ole mennyt missään
vaiheessa laadun edelle. Yleismeininki on edelleen erittäin jylhää ja
murakkaa vokalistin miellyttävän pehmeää örinää ja soundeja myöten ja
kappaleet tarjoavat kuuntelijalle selvästi enemmän kuin mitä
ensivaikutelma antaa olettaa.
Toki orkesterin melodisen karhea death metal -vyörytys tuo edelleen
vahvasti mieleen Hypocrisyn, joka on onnistunut luomaan oman selkeästi
tunnistettavan soundinsa genren sisällä. Tägtgrenin johtaman poppoon on
kuitenkin syytä panna jatkossakin parastaan, sillä sen verran tasaisen
vahvaa jälkeä saksalaiset tälläkin julkaisullaan ovat saaneet
aikaiseksi.
Necrodeath
Phylogenesis
Scarlet
3 Reilun kymmenen vuoden takaisen
uudelleenaktivoitumisensa jälkeen Necrodeath on puskenut pihalle
tasaisen tappavalla tahdilla tasalaatuisen hyviä levyjä kuusi
kappaletta, joskaan mikään niistä ei ole päässyt lähellekään jo aiempien
arvioiden kohdalla hehkuttamani paluulevyn Mater of All Evil (1989)
tasolle. Tuota tasoa ei myöskään saavuta Phylogenesis-uutukainen.
Yhtyeen hitusen black ja death metal -genreistä vaikutteita imenyt
thrash on teknisesti taitavaa ja oikein napakkaa kaikin puolin aivan
kuten se on ollut oikeastaan orkesterin kaikilla julkaisuilla. Kun
bändille on vielä vuosien saatossa muotoutunut oma tyylinsä, kappaleissa
on osuva tumma tunnelma, runsaasti variaatiota ja hyvä ideoita enemmän
kuin riittävästi, pitäisi kaiken olla kohdallaan kovempaakin tavaraa
varten, mutta kun ei.
Enemmän kuin hyvistä asetelmista huolimatta bändi ei saa puhallettua
biiseissä kytevää kiehtovaa mustaa liekkiä kunnon roihuksi. Tämä ongelma
on vaivannut yhtyeen tuotoksia jo pitkään eikä ihan hyvä -tasoista
materiaalia toivoisi enää näiltä italiaanoilta kuulevan. Phylogenesis on
vähintään yhtä hyvä kuin sen kolme edeltäjäänsäkin, muttei näitä
mitenkään parempi.
Skyclad
In the...All Together
Scarlet
2,5 Edellinen kuulemani munasillaan
olemisen ilosanomaa ylistävän orkesterin levy oli vuoden -96 Irrational
Anthems, jolloin into orkesterin tuotoksia kohtaan lakkasi tykkänään
innovatiivisuuden laskiessa liikaa tiheän julkaisutahdin myötä. 12.
täyspitkä täydentää tiedot ajan tasalle vain osoittaakseen, ettei
ammattitaitoisen yhtyeen inspiraatio ole vieläkään palannut lähellekään
sen alkuaikojen tasoa.
In the...All Together alun kolme ensimmäistä kappaletta lupaa parempaa
kuin mitä loput seitsemän biisiä kokonaisuutena lunastaa. Skycladin
kevyesti folk-mausteinen metalli rullaa rennon vaivattomasti karttaen
silti äärimmäisen ärsyttävää hilipati-remellystä ja sen sisältämät
osuvat viuluosuudet on sovitettu yksinkertaisen tyylikkäästi
kokonaisuuteen. Tästäkin huolimatta veisut tuppaavat muutamaa poikkeusta
lukuun ottamatta jäädä helposti kuunneltaviksi, mutta turhan
vähäsisältöisiksi harmittomiksi rallatuksiksi.
Ei orkesterin musiikkia voi varsinaisesti ideaköyhyydestä syyttää, mutta
kiekon jalostusaste vain on jäänyt turhan alhaiselle tasolle etenkin
sen sisältämän metallisen osuuden suhteen. Tätä seikkaa alleviivaa myös
pienessä epätasapainossa oleva kolkko tuotantojälki ja näin ollen
Aatamin asussa suoritettavat pakanariitit jäävät tämän levyn tahtiin
kyllä suorittamatta.
Spiderpact
Goatspeed into Magenta Vacuum
True Face of Evil
2,5 Komealta kalskahtavan Juho
Goatspeed-taiteilijanimen käskyttämä Spiderpact antaa jo pelkällä
ulkoisella olemuksellaan osviittaa musiikin avantgardistisesta
sisällöstä ja kuuntelu varmistaa oletuksen oikeaksi. Naftin puolen
tunnin mittaisessa viiden biisin tuotoksessa on selkeitä yhtymäkohtia
Arcturukseen, joskin läheskään yhtä tyylikään oivaltavaan, koherenttiin
ja sinfoniseen lopputulokseen ei Spiderpact yllä. Kun tuotanto on vielä
turha kolkkoa ja sekavaa, katoaa kappaleista liiaksi terää ja
tarttumapintaa. Goatspeed into Magenta Vacuum onkin julkaisuna
demomainen ja joka suhteessa raakile, mutta pienen mielenkiinnon se
kyllä osaa herättää mahdollisia tulevia tuotoksia kohtaan.
Thor
Unchained
Ektro
4 Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö
Kanadan viikingin Thorin yli kolmekymmentä vuotta jatkuneeseen uraan
liity nykyisellään paljon camp-arvoa ja kulttistatusta niin levytyksiä
kuin keikkoja myöten. Näin oli tosin jo yli neljännesvuosisata sitten,
kun kuuden biisin Unchained EP alunperin julkaistiin ja maine on vain
kasvanut kuluvalla vuosituhannella.
Vaikka em. pääasiassa musiikin ulkopuoliset seikat vetävätkin suupieliä
väkisinkin virneeseen, ei käy kieltäminen etteikö yhtyeen osittain
koskettimillakin varustettu vanhan liiton heavy metal olisi paikoin
hyvinkin toimivaa kuten vaikkapa hittipitoisessa Angerissa tai
raskaampaa tunnelmaa henkivässä When Gods Collide -kappeleessa.
Sama tummempi vahvaa 80-luvun henkeä sisältävä musiikillinen linja
jatkuu myös levyn loppupuolen eri aikakausilta napatuilla viidellä
raidalla, joiden ansiosta julkaisusta muodostuu yllättävänkin eheä
täyspitkä. Pakkohan loppuarvosanaan on sisällyttää puolikas piste lisää
Ektron kulttuuriteon ja artistin viihdyttävyysarvon takia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti