keskiviikko 24. elokuuta 2022

Inferno #203/2022

Aivolävistys
Oma illuusio
Off

2,5

Hardcoreakin voi tehdä monella eri tavalla ja jyväskyläläisten valinta on aina ollut soittaa sitä punk-henkisesti melodioita viljellen. Sanoituspuolella ollaankin sitten sivallettu parhaimmillaan hykerryttävän suoraviivaisesti ja terävästi erilaisten ongelmien suuntaan kaiken maailman fasistien, kansallissosialistien ja riistokapitalistien ollessa erityisinä maalitauluina. Tällä saralla mikään ei olekaan muuttunut pitkäksi venyneen ja hajoamisenkin sisältäneen tauon aikana.

Oman illuusion 12 biisiä ovat vaivattomasti kulkevia ytimekkäitä repäisyjä kuten aina ennenkin. Soundi on tuttu ja turvallinen, mutta näin viidennellä levyllä sitä olettaisi tai ainakin toivoisi kuulevansa entistäkin raisumpaa tai ainakin intensiivisempää otetta. Ei kappaleiden laadusta voi nytkään varsinaisesti valittaa, mutta turhan monesti niin melodioissa kuin riffeissä olisi terävöittämisen varaa.

De facto -standardien mukaisesta kokonaisuudesta erottuvat selkeästi edukseen vain Ajatuksia ja rukouksia sekä nimikappale levyn päätöksenä. Teksteissä ei vastaavaa itsensä turhan helpolla päästämistä sentään ole kuultavissa.

Bedsore/Mortal Incarnation
Split
20 Buck Spin

3

Tässäpä kimppajulkaisu, jossa sisältöä ei ole kuin kaksi biisiä, mutta kuunneltavaa päälle puoli tuntia ja sisäistettävää monin verroin pidemmäksi ajaksi. Pituuden lisäksi kappaleiden yhdistävä tekijä on death metal, mutta molemmat yhtyeet lähestyvät genreä varsin eri vinkkeleistä eikä kummankaan lähtöpiste ole se kaikista perinteisin.

Italian Bedsore on kaksikosta haahuilevampi, mutta toisin kuin kappaleen Shapes from Beyond the Veil of Stars And Space nimestä voisi luulla, ilmapiiri ei nouse kovinkaan toismaallisiksi. Eepoksessa riittää runsaasti osioita, joissa tunnelmoidaan verkkaisesti kosmisuutta tavoitellen, mutta kokonaisuutena sävellystä vaivaa liiallinen fokuksen, näkemyksen ja kunnianhimon puute.

Mortal Incarnationin In the Perpetual Torment of Recurrence on taas sekä julmuutta että jylhyyttä yhdistävä vanhakantaisempi doom death -vyörytys, joka massiivisesta mitastaan ja kaoottisista elementeistään huolimatta on kavereitaan intensiivisempi ja yhtenäisempi. Toinen samanmoinen japanilainen järkäle perään olisi todennäköisesti liikaa, mutta tällaisenaan se on mielenkiintoinen teos, joka sekä nostaa että tiivistää koko splitin hyvälle tasolle.

Besieged
Violence Beyond All Reason
Unspeakable Axe

3

Vuonna -85 Music For Nations lanseerasi Speed Kills -kokoelmalevyjen sarjan, joista osa neljä Speed Kills...But Who's Dying? (1989) oli itselle hyvin merkittävä esitellen tuon ajan kuumimmat ja kovimmat mättöorkat. Osa toki oli jo tuttuja kaikille alanharrastajille ja loppuja yritettiin puskea isommaksi. Tuplakokiksen nimessä esitetty relevantti kysymys ponnahti mieleen Besiegedin kakkoskiekkoa kuunnellessa. Vauhtia piisaa, mutta tuleeko raatoja?

Pitäähän death-thrashissa vauhtia olla, sehän on selvä, eivätkä kanadalaisten nopeudet edes nouse naurettavalle tasolle. Laadukasta venkoiluriffittelyä piisaa ja otteessa on omaa aggressiivista ilmettä, mikä tekee erittäin ytimekkäästä 27-minuuttisesta Violence Beyond All Reasonista hengästyttävän muttei tylsistyttävän vauhtirynnistyksen.

Toimivasta räväkkyydestään huolimatta jokaisen seitsemän kappaleen kohdalla miettii, kohdistuisivatko niiden iskut vieläkin tarkemmin ja voimakkaammin niskanikamiin, jos nakit liikkuisivat otelaudoilla edes hivenen maltillisemmin. Tehoja ei sävellyksistä puutu, mutta sovitukset tuppaavat sutimaan ja keulimaan vähän liikaa.

Haserot
Throne of Malice EP
Redefining Darkness

3

Esikoisjulkaisullaan amerikkalaisten tulokulma death metaliin on vinkeä, Haserot kun ei yritä kuulostaa rajulta niin millään muotoa. Throne of Malicea lukuun ottamatta biisit jyräävät keskitempoisina ja sounditkin ovat korvia miellyttävän lämminhenkinen. Silti musiikissa on jylhyyttä muttei pompöösiä mahtipontisuutta ja maltillisesti viljellytkin melodiatkin ovat kaikkea muuta kuin sokerihuurrettuja.

Kitaristikaksikko pistelee tyylillä parastaan ja etenkin soolot kiinnittävät huomion kertalaakista. On lopulta melko pienistä ja vaikeasti määriteltävistä asioista kiinni, miksi iskevyydestä jää vielä jotain olennaista uupumaan.

Intoxicated
Watch You Burn
Seeing Red

3,5

Pienen iäisyyden kasassa ollutta, mutta vasta nyt kakkoslevynsä aikaan saanutta Intoxicatedia markkinoidaan sillä, että äänitykset on tehty vanhassa Morbid Angelin treenistudiossa. Johtuuko  sitten itse tilasta vaiko pelkästä fanituksesta, mutta etäisiä Morbbaritkaikuja niin tunnelmasta kuin riffeistäkin on selkeästi aistittavissa. Mielikuvia muodostuu myös Obituaryn suuntaan, sillä myös Andrew W.K.:n bändissä vaikuttavan ja ainoan alkuperäisjäsenen laulaja-kitaristin Erik Paynen äänessä on kuultavissa teräsvaijerit äänijänteinään omaavan John Tardyn sävyjä ja maneereita.

Death metalia floridalaisten musiikki ei kuitenkaan selkeästi ole, vaan kyse on enemmänkin kalmankatkuisesta thrashista 80-90-lukujen taitteeseen viittaavaan amerikkalaiseen malliin. Toisin kuin Euroopassa, rapakon tuolla puolen raja-aidat näiden kahden genren välillä olivat monesti häilyvämmät painottuen jompaankumpaan suuntaan. Näin myös Watch You Burnilla, josta selkeimmät erot löytyvät biisien välillä hybridimallin ollessa vähemmässä määrin käytössä.

Rouheista kolmeminuuttisista koostuva albumi on kaikessa napakkuudessaan iskevä konkareiden tuotos, joka muistuttaa sekä menneistä ajoista sekä siitä, kuinka metallissa ”rajuus” tulee aina lähteä kunnon riffittelystä efektien ja turbosoundien sijasta.

In Twilight's Embrace
Lifeblood
Malignant Voices

2

Kun yhtyeen tyyli on vaihtunut alkuaikojen melodisen death metalin ja metalcoren kautta vanhan liiton hurridödöön ja siitä black metaliin, haiskahtaa homma kaikelta muulta kuin luonnolliselta kehittymiseltä. Kuudenteen Lifeblood-levyyn paneutumalla tunne vain vahvistuu: nyt on täysin tietoisesti päätetty lähteä tekemään puolalaista black metalia esikuvinaan ne kaikista ilmeisimmät nimet Mglasta Behemothiin.

Vauhtia ja melodiaa levyltä ei puutu ja tunnelmakin on asiankuuluvan mystistä eikä vain kuvauksessa käytetyissä adjektiiveissa kuten epäsovinnainen (unorthodox). Jopa omalle genremääritteelle morbid rock löytyy perusteet, sillä aivan kuten Blaze of Perditionilla, musiikista löytyy Fields of the Nephilimin gootti rock -vaikutteita kaiken kaahauksen välillä.

Yksittäiset kappaleet eivät ole millään muotoa huonoja, ainoastaan hyvin tavanomaisia. Kokonaisuutena albumi on kuitenkin vähemmän kuin osiensa summa, päällimmäisiksi mielikuviksi tuotoksesta kun jää lähinnä vain muilta lainatut ideat ja yliyrittäminen.

Luzifer
Iron Shackles
High Roller

2,5

Speed-thrashia Vulturessa kaahaavilla ukoilla löytyy annettavaa myös perinteisemmän heavy metalin saralla, josta siitäkin tosin on pääbändissään vivahteita havaittavissa. Luzifer musiikilliset juuret on helppo vetää 80-luvun hämysempään alkupuoliskoon, joskin sävytystä kokonaisuuteen tuovat taas vahvasti edellisen vuosikymmeneen viittaavat urku-ujellukset.

Trio osaa tehdä pääosin rennon vaivattomasti rullaavia kappaleita, jotka takoutuvat takuuvarmasti luiskaotsaisempienkin maanmiestensä takatukkaisiin kaaleihin. Ja tuskinpa muuallakaan maailmassa moni pystyy vastustamaan avauskappaleeksi tällättyä nimibiisiä, sillä sen verran simppelin tehokkaasta junttaamisesta on kysymys. Hexer (In Dreiteufelsnamen) on taas nimeään myöten astetta monimuotoisempi sävellys, vaikka simppeleitä senkin elementit ovat.

Bändin yksinkertaisuuteen perustava tapa tehdä musiikkia on sekä hienoa että paikoin myös ärsyttävää. Suorastaan rasittavaa se on Der Goldene Reiter -hevihölkässä, jonka koukkuna käytetty pilipalimelodia on viimeinen niitti ja syy skippaamiseen. Jokin ristiriitaisia tuntemuksia nostattavassa levyssä kuitenkin osittain kiehtoo ja onneksi se kestää vain reilu puoli tuntia.

Mournful Congregation
The Exuviae of Gods - Part I EP
Osmose

3,5

30 vuoden kokemuksella voi musiikkiinsa näemmä sisällyttää kaikki genren kliseisimmätkin peruselementit lopputuloksen kuulostaa silti hyvältä. 14 minuuttisesta avauseepoksesta kun löytyy kirkkourkua, lyijynpainavaa riffiä raahustustempon päälle tiputeltuna sekä matalan verkkaista murinaa. Ehtaa ja mallikelpoista funeral doomia siis.

Herkän kauniisti soiva instrumentaalinen nimibiisi on sekin lajissaan tyypillinen, mutta edeltäjänsä vastapainona oikein toimiva. Uudelleentulkinta demoaikojen biisistä tuntuu tässä seurassa aavistuksen tönköltä, ja toivoa sopiikin, että loppuvuodesta ilmestyvällä EP:n kakkososalla ei vanhoja enää muisteltaisi.

Negative 13
Mourning Asteri
Omakustanne

4

Vain vajaa vuosi paluulevystä ilmestyvä Mourning Asterin ei voi sanoa sisältävän mitään sludge-kenttää varsinaisesti mullistavaa, mutta soittajiensa ote ja sitä myötä albumin tunnelma tuntuu tuoreelta. Osaltaan tämä johtuu varmasti siitä, että bändi on kokoonpanoltaan lähes sama kuin vuosituhannen alussa debyyttinsä julkaissut Negative Theory. Väheksyä ei varmaan voi uuden basistinsa Mary M. Bielichin roolia, joka on ehtinyt olla 90-luvun puolelta alkaen todella monessa poppoossa mukana.

Biisien pohjana on nihilistinen angstisuus ja repivyys, jota on sävytetty noisen rockin ja jopa doom metalin keinoin kuten päätöskappaleessa Villain. Nämä sinällään pienet ja yksinkertaiset musiikilliset laajennukset syventävät ilmapiiriä kummasti ja alun osin poukkoilusta syntynyt ärsyttävä ensivaikutelma muuttuu hyvinkin nopeasti tykästymiseksi.

Virkistävää on myös kuunnella laahauksen seassa Never Ending Exit Woundin kaltaisia nopeampia kiskaisuja. Muutenkin musiikkia yhdistää omanlaisensa ilmavuus ja rentous, joka tuo siihen eri elementtejä korostavaa ekstrapontta. Tämä lienee porukan itsensä mainostamaa punkin vaikutusta.

Kesäisin ei jaksa kuunnella tympeää musiikkia, mutta Negative 13:sta voi hyvinkin ottaa kaveriksi luontoretkellä puuhapussin kera.

Tzompantli
Tlazcaltiliztli
20 Buck Spin

3,5

Tätä bändin tai levyn nimeä on härmäläisen ihan turha edes yrittää lausua, mutta melkoisen painavaa sanottavaa amerikkalaisilla on debyyttialbumillaan. Jopa siinä määrin, että reilu puoli tuntia tuntuu juuri sopivalta mitalta. Verkkaisesta ja huimimmillaankin keskitempoisesta möyrinnistä huolimatta kyse kun on ehdasta death metalista.

Tlazcaltiliztli tunnelma on kauttaaltaan painostavaa ja sen iskevyys perustuu primitiiviseen lähestymistapaan sekä mm. mesoamerikkalaisesta kulttuurista ammennettuihin synkkiin teemoihin. Oman pikantin lisänsä kokonaisuuteen tuovat tribaalirytmiikkaa sekä messuamista sisältävät Yaohuehuetl-intro ja puolivälin välisoitonomainen Eltequi. Muutamat maltillisesti käytetyt heleät ja yksinkertaiset melodiat ovat myös löytäneet tiensä kappaleisiin, joten täysin luupäistä Tzompantlin musiikki ei todellakaan ole.

Kolmikkona toimivan orkesterin lähes kaikkien instrumenttien takana on Brian ”Bigg o)))” Ortiz, jonka toinen mukiinmenevä bändi Xibalba ammentaa sekin tekijänsä kulttuuriperinnöstä ja death metalista joskin vahvoin hardcore-vaikuttein. Osaavaa ja sopivasti genreistä poikkeavaa toimittamista molemmat.