Inferno #32/2005

Naildown
World Domination
Spinefarm Records

7 Tie projektibändistä debyyttinsä Suomen tunnetuimman metallilafkan kautta julkaisevaksi oikeaksi kokoonpanoksi voi olla joko kivinen tai sileä. Naildownin tapauksessa asiat tuntuvat luistaneet kuin se kuuluisa suksi, sillä vajaassa kahdessa vuodessa perustamisestaan nimenvaihdoksenkin läpikokenut Mikkeliläiskopla esittelee jo taitojaan Pinky And The Brainin suunnitelmien mukaan nimetyllä ykköslevyllään.

Vaikka kukaan Naildown-nelikosta ei mainitse vaikutteikseen Amorphista tai Children Of Bodomia, niin kyllä tämä oudoltakin kuulostavan parin tutuksi tekemiä ideoita ja melodioita on mahdollisuus World Dominationilta löytää. Erityisesti solisti Daniel Freyberg kuulostaa pääsääntöisesti Pasi Koskiselta, joka usein saman kappaleen sisällä vaihdetaan sujuvasti lennossa hieman Alexi Laihoa muistuttavaan tulkintaan musiikin äityessä nopeammaksi.

Teknisesti orkesteri on kuitenkin sen verran taitava ja tarkka sekä runsailla Bodom-kosketinjuoksutuksilla varustetut kappaleet mielekkään monipuolisia, että varsinaista pahaa sanaa musiikista on vaikea sanoa. Sävellyksissä on kuuntelua vaativaa kunnianhimoisuutta ja kevyemmän sekä rankemman ilmaisun vuorottelu on hyvin tasapainossa. Vaikka omaperäisyyttä ei debyytissä olekaan liikaa, toimii se silti vankkana kivijalkana tulevaisuuden musiikilliselle kasvamiselle.

S.O.D.
20 Years Of Dysfunction DVD
Megaforce Records

4 Ei taida maailmasta montaa orkesteria löytyä, joka olisi julkaissut enemmän virallisia DVD:tä kuin studiolevyjä. S.O.D. ei kuitenkaan ole mikä tahansa bändi ja orkesterin legendaksi nostaneen debyytin Speak English Or Die:n 20-vuotispäiviähän tämä audiovisuaalinen kiekko juhlistaa. Juhlakalu olisi kyllä ansainnut paremmankin lahjan, sillä sen verran köppästä huttua hopeakiekko sisältää. Kovasti kannessa kehutaan yli kolmen tunnin sisällöllä ja bonus CD:llä, mutta kun se määrä ei todellakaan korvaa laatua.

Sisältö on jaettu kolmeen osaan: 45 minuuttisen dokumenttiin, joka kokonaisten biisien lisäksi sisältää myös normaalia spedeilyä ja ”hauskoja” sutkauksia. Kappaleet ovat vielä hieman hassusti koostettu usealta eri keikoilta vuosilta -97 ja -99, joten asusteiden vaihtuminen ja Milanon hiusmallin muutokset tarjoavat ekstra-bongattavaa. Kiekon varsinaista pituutta venyttää viisi minikeikkaa eri maanosista, joiden sisältö menee osittain päällekkäin niin toistensa kanssa kuin itse rockumentinkin kanssa. Näistäkin Hollannin keikka on lähes kuuntelukelvoton kuten myös Japanin, joskin nousevan auringon maan poikien lähes urheilukilpailua muistuttava stagediving jaksaa hieman viihdyttää. 

Bonuksista mielenkiintoisimmaksi nousee tuottajalegenda Alex Perialaksen vanhoja hyviä aikoja muistuttava lyhyt haastattelu sekä osuva joskin roiskaisemalla kyhätty Fuck The Middle East -video.
Tekniseltä toteutukseltaan kokonaisuus on todellista lo-fiä. Edistyneistä kuvasuhteista tai ääniraidoista on turha puhua mitään, sillä kaikki materiaali on kuvattu tavallisilla videokameralla joko bändin jäsenten tai fanien toimesta ja tämän myös näkee ja kuulee. Kyllähän niin kuvasta kuin äänestä selvän saa, mutta turha tällaista on lähteä videotykillä seinälle heijastamaan saati hifi-laitteilla luukuttamaan. Rujo taltiointitapa sopii kyllä osittain bändin vastaavaan ulosantiin, mutta rajansa kaikella ja parempaa niin bändi kuin fanit olisivat taatusti ansainneet.

Testament
Live In London DVD
Eagle Vision

8 Vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia totesi Testament ja haali yhteen alkuaikojensa legendaarisen kokoonpanon tämän vuoden rundiaan varten. Vaikka kolme viimeisintä albumia ovatkin täynnä kivenkovaa materiaalia jotka eivät kalpene yhtään vanhojen tuotosten rinnalla, tunnetaan Testament parhaiten kuitenkin viiden ensimmäisen levynsä ralleista. Ja näitähän livenä on nyt sitten pelkästään kuultu ja nyt männä suven Tuskassa huuruissa olleet voivat verestää muistojaan live CD tai DVD formaattien muodossa.

Äärimmäisen pelkistetty punertavasävyinen pahvipakkaus ei lupaile paljoakaan sisällöltä, mutta tiukassa livekunnossa oleva Testament tuuttaa sellaista settiä, että lyhytkin tukka alkaa taatusti täräjämään. Siinä missä perinteinen stereoääniraita kuulostaa hieman tukkoiselta parantaa Dolby Digital onneksi hieman tilannetta. Mutta pojat kuinka DTS-äänet sitten hyökkäävätkin kirkkaina ja raskaina suoraan kaiuttimista päälle! Koko ruudun täyttävä laajakuva on laadultaan selkeä, mutta jälleen kerran ilmeisesti MTV:ltä oppinsa ammentanut ohjaajan kuvaustyyli ei puolihämäläistä oikein miellytä. Leikkaus poukkoilee turhankin hätäisesti ja kuvakulmat ovat ajoittain hieman oudohkoja puhumattakaan merkillisistä lähizoomauksista.

Jos toteutus ei täysin tyydytäkään, niin biisivalinnoista tai esityksestä on kenenkään turha alkaa napisemaan. Intiimi klubitunnelma on vahvasti läsnä, yleisö pitteineen mukana ja bändi veivaa 70 minuutissa 14 tanakkaa klassikkoaan läpi intensiivisellä otteella ja kovalla ammattitaidolla. Musiikillista sisältöä voi estottomasti ylistää, mutta kokonaisvaltaista toteutusta ei. Lyhyehkö haastattelukaan ei kummoista ekstraa faneille tarjoile.

Trendkill
No Longer Buried
Regain Records

6 Trendkillin kaksi kolmebiisistä demoa esittelivät lupaavan levytysuralle valmiihkon orkesterin, jonka lähes death metal henkinen aggressiivinen mutta groovaavaa ote asenteli maukkaasti riffejä biiseiksi. Yhtä kappaletta lukuun ottamatta vanhempi materiaali on saanut seurakseen neljä uudempaa samassa hengessä kulkevaa rallia joista täyspitkä debyytti on koostettu.

Mutta voi itku ja hammasten kiristys. Demojen murakan orgaaniset soundit on onnistuttu latistamaan ikävällä tavalla albumin nauhoitusten yhteydessä ja lopputulos taannuttaakin hyvät itsenäiset biisit turhan tasapäiseksi massaksi. Musiikillisia muutoksia ei vanhojen ja uusien kappaleiden välillä ole juurikaan havaittavissa, vaikka asenne- ja death metalin ristisiitos korostuu entisestään albumia kuunnellessa perushuutovokaalien kompatessa hyvin molempia tyylilajeja. Välillä varsin kimurantiksikin menevät kitarakoukut eivät aluksi hyökkää korville, mutta kasvattavat paneutumisen myötä levyn elinkaarta hitusen pidemmäksi.

Vaikka No Longer Buried ei odotuksia lunastakaan, ei se myöskään hautaa niitä kuuden jalan syvyyteen. Aggression jalostamisen ja soundimaailman terävöittämisen kautta Trendkill voi helposti nousta arvosteluasteikossa pari pykälää ylemmäksi.

DIABLO - KITKERÄLLÄ HIELLÄ, PUHTAALLA VERELLÄ

Diablon neljäs pitkäsoitto Mimic47 ei viittaa Herra 47:ään, Roswell 47:ään ja Suomen Hiihtoliittoonkin vain osittain. Vaikka D-näyte onkin osoittautumassa positiiviseksi, laulaja-kitaristi Rainer Nygård ja säveltäjä-kitaristi Marko Utriainen korostavat olevansa vasta epäiltyjä.

Diablo on orkesteri, jonka luomis- ja synnytysprosessit eroavat totutusta bänditoiminnasta. Bändi ei viihdy treenikämpällä sorvaamassa materiaalia kuosiin, vaan musiikin äitinä toimiva Marko ”Kuula” Utriainen esittelee ideansa isänä toimivalle Nygårdille lähinnä tietoverkkojen välityksellä. Vasta kappaleiden tuottamisvaiheessa, noin puoli vuotta ennen levytyksiä tehotiimi kokoontuu yhteen muokkaamaan ideoista kokonaisia kappaleita.

Rainer: – Mikä onkaan tuskallisempaa kuin olla joku sunnuntai-ilta bändin kanssa reenikämpällä, kun mitään ei synny, hyi helvetti!

Marko: – Yleensä sitä kaipaa sen oman rauhan ennen kuin mitään saa syntymään. Kaiken materiaalin pitäisi kuitenkin olla niin valmista, ennen kuin sitä lähtisi edes yhdessä kokeilemaan…

R: – …lauluja myöten.

M: – Ehkä kämpällä saattaisi jotain sovituksellisia ideoita syntyäkin…

R: – … mutta veikkaanpa, että meidän bändin kohdalla vaikutus kokonaiskuvaan olisi tyyliin 5 prosentin luokkaa.

Kuinka paljon sitten ”Hetfield-Ulrich-kaksikoksikin” tituleerattu pari kiistelee materiaalin työstövaiheessa?

– Terapeutteja ei sentään ole vielä tarvittu, hörähtää Marko.

R: – Siihen hommaan ovat vielä nämä oheisaineet riittäneet.

M: – Aika vähän meidän tarvitsee enää kiistellä. Tällä kertaa kävinkin huomattavasti aiempaa harvemmin Tampereella. Kun istuttiin alas tekemään hommia, niin kuolleita hetkiä ei tullut. Joskus tietty Rainer ei saa samaa kicksiä jostain jutusta mitä itse. Sen verran kauan olemme kumminkin yhdessä hommia tehneet, ettei ole enää mitään tarvetta alkaa vaalia mustasukkaisesti omia ideoita. Meillä on varaa antaa toisen objektiiviselle näkemykselle se arvo mikä sille kuuluukin.

R: – Kyllähän Marko tulee väliin sorvaamaan miettimiäni sanoja ja sitä miten olen meinannut ne esittää. Onneksi Marko tuntee minut sen verran hyvin, että vaikka aluksi saatan moisesta tulistuakin, niin seuraavana päivänä olen usein hiljaista poikaa ja totean, että oikeassa olit.

FANTOMIN SUOJELUKSESSA

Orkesteri on löytänyt omat latunsa heti uransa alusta alkaen, eikä niiltä ole juurikaan poikettu. Levyt äänitetään tamperelaisessa Studio Fantomissa Samu Oittisen johdolla ja julkaistaan kahden vuoden välein Miikka Tikan luomien kansien välissä. Muutoksia kuvioihin ei ainakaan toistaiseksi ole tulossa.

M: – Olihan meillä tällä kertaa miksaajanakin Samu.

– Sitten kun biisit rupeaa olemaan paskempia, on aika alkaa hakea uusia äänittäjiä, miksaajia ja kannentekijöitä, Rainer höröttää ja jatkaa:

– Me ollaan kumminkin tehty vasta neljä levyä tällä samalla tavalla, että siinä suhteessahan me olemme vasta alkutekijöissään.

M: – Ei tässä ainakaan vielä ole ollut mitään tarvetta muuttaa meidän soundia. Ollaan Oittisen Samun kanssa kumminkin molemmat kehitytty.

– Tai ainakin bändi luulee kehittyneensä, huikkaa Rainer virnistäen väliin. – Päinvastoin, me ollaan oikeastaan vasta nyt saavutettu se, mitä itse hiljaisesti olemme toivoneet. Mimic47:lla on vaan jollain tapaa lämpimämmät ja – kauhea sana – humaanimmat soundit kuin Eterniumilla. Humaania murhaamista!

Pitkien studiosessioiden sijasta Diablon albumit synnytetään pääasiassa muiden töiden ohella iltaisin ja viikonloppuisin. Eikö studiossa olisi mielekkäänpää ja tuottavampaa viettää aikaa enemmän putkeen lyhyiden ilta- ja viikonloppusessioiden sijaan?

– Hermothan siellä vaan menisi, Marko naurahtaa. – Tällä kertaa meillä oli onneksi enemmän aikaa kuin viimeksi, kerkesi opettelemaan biisit kunnolla ja pääsin hakemaan enemmän sellaisia fiilisottoja. Siltikin tuli tehtyä helvetin pitkää päivää putkeen.

R: – Kyllähän se niin on, että ne biisit on studioon mennessä funtsittu jo niin valmiiksi, että kunhan ne vaan saa oikein tallennettua, niin se on siinä.

M: – Mutta eihän tälläkään kertaa laulumelodioita mietitty loppuun asti kuin vasta studiossa. Siellä pääsi sitten kokeilemaan ja syntyikin sellaisia pieniä komeita juttuja. Jos olisi vieläkin enemmän aikaa viilata pohjia, niin laulut olisivat todennäköisesti entistä paremmin sopusoinnussa pohjien kanssa.

R: – Mutta eihän tuollaisia muutoksia tavallinen kuulija varmaan edes huomaisi, ellei tekisi kahta eri versiota joita soittaisi rinta rinnan.

– Josko sittenkään, Marko täydentää pohdiskelua.

Tutuiksi tulleista maneereistaan huolimatta bändi ei ole jäänyt polkemaan paikallaan, vaikka muutokset saattavatkin tuntua kuulijoista varsin marginaalisilta.

– Soolopuolella kuulee varmaan jotain muutoksia, vaikka ne saattaakin kuulostaa ihan samanlaisilta kuin ennenkin, Marko naurahtaa. – Mutkia on vähän oiottu ja yritetty tehdä musiikista vähän kuulijaystävällisempää hakemalla kappaleisiin ja lauluihin enemmän dynamiikkaa.

R: – Laulussa on puolestaan menty sellaisille vesille, joille vielä kaksi vuotta sitten ei kantti olisi kestänyt lähteä uistelemaan.

M: – Olihan niitä puhtaita lauluja jo Eterniumilla, mutta nyt niitä on vedetty entistäkin rohkeammin.

R: – Murinaosastohan luonnistuu kerta kerran jälkeen helpommin, ja mikrofonin edessä jännittäminen on jäänyt jo ihan tyystin.

M: – Ei me ainakaan tietoisesti olla lähdetty mitään muuttamaan, kyllä se kaikki on ihan luonnollista kehitystä.

R: – Onhan tällä Mimic47:lla kumminkin pari reilusti rivakampaa rallia kuin mitä ollaan vähään aikaan tehty. Pari rallia on taas huomattavasti iisimpää kuin koskaan ennen.

Jo edellisen levyn kohdalla Diablon ulosanti oli jalostunut huomattavasti, ja Mimic47:llä hienosäädön kautta on pyritty kohti täydellistä albumia. Mistä sitten näkee, että täydellisyys on saavutettu?

– Pankkitilistä, Rainer laukaisee.

– Levymyynnistä, Marko lisää.

Kuinka paljon uutta levyä pitäisi sitten myydä, jos Eternium jo triplasi levymyynnin vuonna 2002 julkaistuun Renaissanceen verrattuna?

R: – Aika paljon, ei siinä riittäisi HIMi:n ja Nightwishin myynnit yhdessäkään. Sitten vasta voisi sanoa, että nyt on hommat oikeasti isoillaan.

M: – Enää ei ainakaan triploja odoteta, tuplatkin olisi jo tosi kova juttu. Levymyynnistä ei toisaalta kannata edes alkaa puhumaan, kunhan nyt keikoilla kävisi vähintään yhtä paljon ihmisiä kuin ennen.

R: – Onhan näitä nähty, että ”listasuosikitkin” joutuvat soittamaan tyhjille saleille. Tarkoitan niitä surullisia esimerkkejä, joita populaarimedia on hehkuttanut. Kultalevyt on saatu, kun Nokia ne levyt on varmaan ostanut, mutta keikoilla ei käy kukaan. Käy melkein sääliksi sellaisia artisteja.

MIEHET TUMMISSAAN

Jos ei Eternium ollut täynnä hilpeitä rallatteluja, tuntuu uutukaisella viisari vääntyneen entistäkin synkempään suuntaan perusaggressiota unohtamatta. Singleksikin valittu albumin nimikappale on tästä vain yksi esimerkki, joka sekään ei päästä kuulijaansa aivan helpolla.

– Minusta Mimic47 oli kaikkein selkein rakenteeltaan, biisi johon olisi helppo päästä sisälle, mutta ilmeisesti valinta meni sitten vituiksi, Marko höröttää. – Siinähän on varmaan vähiten tiluakin eikä mitään ekstraa.

R: – Ja se kestääkin vain 3:02! Meillä oli kyllä parikin vaihtoehtoa, mutta lopulta asia oli aika selvä. Artistinhan näissä pitää luottaa omaan näkemykseensä. Eikä meillä edes olisi mitään mahdollisuutta soittaa biisejä Bon Jovin malliin jollekin valikoidulle kohderyhmälle ja katsoa mikä putoaa parhaiten. Jos ei lähde, niin sehän ei ole meidän vaan kuulijan ongelma.

Siinä missä Read My Scars oli selkeä sinkkuvalinta Eterniumilta, on keikkailun kautta hieman yllättäenkin yleisön suosikiksi noussut The Preacher. Tällä kertaa D-kaksikkoa ei aivan housut kintuissa tulla keikoilla yllättämään.

R: – Siellä on puolenkymmentä sellaista biisiä, joiden jo melkein arvaa uppoavan yleisöön kuin kusi lumeen. Kathryn, Blackheart, Damien, In Sorrow We Trust, Shadow World. Tekisi melkein heti mieli lähteä treenikämpille kokeilemaan, miten nämä saadaan lähtemään.

M: – Jos esimerkiksi joku Blackheartin pre-chorus ei lähde, niin sitten ei lähde mikään.

R: – Keikoilla alkaa taatusti yleisön pää nykiä ja Virtasen potkuri pyöriä peruslaulun startatessa.

Keikoilla orkesteri on onnistunut ottamaan yleisönsä, mutta muuten sen mielipide tuntuu jakautuneen hieman kahtia: bändin nimeen vannoviin sekä niihin, joita bändi lähes ärsyttää.

M: – Minä olenkin siitä Rainerille joskus sanonut, että on hienoa olla ihmisille joko tosi kova juttu tai sitten sellainen, ettei pidetä yhtään. Mutta ei sitä, että oltaisiin kellekään mitäänsanomattomia.

R: – Se ”ihan ok” on näissä piireissä aika paha. Luulenpa vaan, että meidän musiikki on jalostettu niin äärimmilleen, että niiden juttujen löytäminen vaatii äärimmäistä keskittymistä. Esimerkiksi kun itse kuuntelin noita miksattuja versioita kotona, oli pakko laittaa televisio ja tietokone kiinni. Ei sitä vaan voinut sivukorvalla kuunnella ja todeta, että kait tuo ihan ok on.

M: – Ehkä sen takia keikoilla onkin aina tosi hyvä meininki, koska sinne tulee ne jotka tosissaan diggaa eikä niin, että tultiin vaan vähän menoa kattelemaan.

R: – Ne äijät jotka tulee keikoille, ovat niitä joiden tyttökaverit todennäköisesti jäävät kotiin! Ei listasijoitukset tai levymyynnit ole sinällään meille tärkeitä, vaan suurinta nautintoa aiheuttaa, kun keikoilla kattelee jengin menevän ihan pähkinöiksi. Se on se tämän homman suola, ja keikoilla se levyn hyvyys vasta punnitaan.

Diablossa näkyy ja varsinkin kuuluu vahvasti pohjanmaalaisuus, jota varsinkaan sen nokkamies ei koskaan ole edes yrittänyt peitellä. Kaikkia tämä suorapuheisuus ei kuitenkaan ole aina miellyttänyt.

R: – Minun mielestä ei ole ollenkaan huono asia, että bändillä on jonkinlainen luonne, vaikka se olisi pahakin. Vaikka minua kuinka haukuttaisiin kusipääksi änkyräksi, niin parempi sekin kuin jokin sympaattinen veijari. En minä ole luonnettani koskaan yrittänyt peitellä, päinvastoin sitä on tullut vaan entistä röyhkeämmäksi sanomaan mitä sylki suuhun tuo.

– Kyllähän minä tykkään provosoida, vaikka ainahan siellä taustalla huumoria onkin. Tekeehän jo ikäkin sen, ettei sitä enää koeta esittää mitään roolia. Enhän minä esimerkiksi örise mitään välispiikkejä, vaan normaalilla äänellä esitän vaikka juttuja, joita olen maailman turuilta kuullut ja kuittailen siiten niillä.

M: – Asiathan voisivat olla aivan tosin, jos esimerkiksi parikymppisenä olisivat hommat napsahtaneet edes tälle tasolle missä nyt ollaan. Silloin olisi varmaan moni asia jäänyt tekemättä, opiskelut sun muut, ja varmasti olisi kusi kihahtanut hattuun. Riittävästi kun tallailee kivisiä polkuja, niin saa jotain perspektiiviä asioihin ja jää ne turhat kouhotukset pois.

Pohjalaisuuteen on aina liitetty vahva uhoaminen, jota ei kuitenkaan tule ottaa aina aivan kuolemanvakavasti.

R: – Kyllä tässä vanhemmalla iällä on tuota kotiseuturakkautta tullut enemmän mukaan kuvioihin. Ei se mitään totista uhoa ole, mutta sellaisia pikku juttuja, kuten jotain Juha Miedon hehkuttamista. Musiikin suhteen ei koskaan olla kumminkaan katteettomasti uhottu.

– Eihän nämä mitään tietoisesti kelattuja juttuja ole. Kyllähän tietty kun lavalle astelee, niin toki siellä pääkopassa joku kytkin menee toiseen asentoon ja sitä vaahtoa lentää suusta vähän tavanomaista enemmän. Ei se lavaminä kuitenkaan merkittävästi siviiliminästäni poikkea. Meidän bändin ulosanti on kuitenkin sitä saatananmoista möykkää, jossa meikäläinen huutaa pää punaisena. Vaikea siinä on alkaa runojakaan lausua kukkahattu päässä.

SANASTA MIESTÄ, SARVESTA HÄRKÄÄ

Edellisellä albumilla pyörät pistettiin pyörimään Henry Theelin Rattaanpyörän tahdissa, Mimic47:lla ratsu pistetään liikkeelle ravimaailmasta tutulla ärhäkällä ”Aja!”-huudolla.

R: – Alun perinhän introksi piti tulla Dallasista tutun J.R. Ewingin legendaarinen lause, mutta kun ei saatu lupia siihenkään, niin jollakinhan levy piti käynnistää. Lueskelin tässä juuri muuten Kalajoki-lehdestä, että kotopuolessa on kuulemma nämä ravihommat nykyisin niin isoillaan, että paikallisella Essolla pyörii jengiä totoamassa enemmän kuin missään muualla Pohjanmaalla.

Eikä lähtölaukkoja todellakaan oteta, vaan raviin kirmataan heti. Villien huhujen mukaan levyn työnimenä on kulkenut niin IV (The Sacrifice) kuin Dallas Metalkin. Miten ihmeessä Dallas ja J.R. saadaan heviin sotkettua?

R: – Vaikka kyseessä onkin pelkkä roolihahmo, niin kyllä sitä on tullut mietittyä, kuinka joku voi olla niin ilkeä ihminen ja sutki suustaan. Shadow World -kappaleessakin on sekoitettu yhtä ja toista asiaa, johon J.R.:n sutkautukset sopivat vaan niin hyvin.

M: – Mietin jo helkutin kauan sitten, että jos Shadow World on avauskappale, niin toimisiko Damien kakkosena. Molemmat ovat niin synkkiä joskin erilaisia biisejä, mutta hyvinhän tuo järjestys toimii.

Vaikka Damien nimenä viittaakin vahvasti klassiseen The Omen -leffatrilogiaan, on kappaleessa itsessään kyse aivan muusta kuin Antikristuksen pojan saapumisesta maan päälle. Hyvä esimerkki siitä, miten Rainerin sanoituksissa on lopulta usein kyse aivan muusta kuin mistä inspiraatio on alun perin syntynyt.

R: – Periaatteessa kappaleessahan on kyse siitä, miten joku ottaa kaiken hyödyn irti toisen tappiosta, nimiä millään tavoin mainitsematta. Tekstejä tehdessä rönsyilen usein alkuperäisestä ideasta niin kauas, että vasta määränpäässä huomaan peittäneeni jälkeni helvetin hyvin. Sävellysten ja sanoitusten teko on siitä mukavaa, että saa tehdä niin kuin itse huvittaa. Ei siinä hommassa ole pomoa tahi konsultteja sanomassa, kuinka hommat hoidetaan.

– En tykkää varsinaisesti alleviivata mitään tai tehdä sanoituksia ihan tavanomaisimmista hevikliseistä. Ehkä ikä on tässäkin tehnyt sen, että sitä on vähän seestynyt ja muiden tekemiset ärsyttää enemmän kuin omat. Ja onhan se vissi, että jos mies on kiinnostunut enemmän elokuvista, omaelämäkerroista ja aikakausilehdistä kuin runoudesta ja filosofiasta, niin tämmöisiä teksteistä sitten tulee.

Markoa sanoitukset eivät ole koskaan kiinnostaneet, ainoastaan musiikilla on miehelle merkitystä.

M: – Minä olen sellainen musiikinkuuntelija, että en koskaan kuuntele tekstejä. Toki päähän joskus tarttuvat tietynlaiset kertosäkeet, mutta en minä niitä koskaan jaksa alkaa filosofoimaan. Minulle riittää se, että biisi toimii biisinä ja laulut on hyvin sovitettu.

– Kyllähän minä toki meidän sanat luen ja korjailen mahdollisia virheitä parhaimpani mukaan kieliopillisesti oikeiksi. Ja saatan joskus ehdottaa, että voisiko jonkin asian sanoa toisin, jos se on jotenkin hassusti sanottu. Tuota kautta yritän samalla myös itse hahmottaa, mistä niissä oikein kerrotaan. Osanhan olen oikein arvannutkin, mutta on paljon sellaista, mistä minulla ei ole mitään hajua.

R: – Sanoitukset ovatkin niitä harvoja tabuja tässä bändissä, joista en mielelläni keskustele. Kyllähän muiden sanoittajien kanssa on kiva keskustella sanoittamisesta noin yleensä, koska on mukava kuulla samasta aihepiiristä mutta ihan eri kantilta katsottuja näkemyksiä. Ainoastaan ihan lähimmän ystäväpiirin kanssa tulee joskus naureskeltua, että mistä kaikesta sitä on taas mennyt tekstejä tekemään. Minä olen kumminkin aina pitänyt eniten sanottajista, jotka pistää asiat paperille niin, että jokainen voi tulkita ne omalla tavallaan.

HIIHTOLIITON ASIALLA

Julkisuudessa koko levyä on jo ehditty kuvata termillä ”hiihtoliittometalli”, joka juontaa juurensa Mimic47:n inspiraationlähteenä toimineeseen Lahden MM-kilpailujen doping-skandaaliin 2001. Aivan näin yksiselitteinen asia ei kuitenkaan ole, ja mukana on paljon virnuiluakin.

R: – Minua viehättää koko tragediassa se, että se oli muka joku kansallinen häpeä, vaikka itseäni se silloinkin lähinnä vaan nauratti. Ihmetytti vain, että kuinka joku lehdistö jaksoi päivä- ja viikkotolkulla painaa lehteen kuvia hikisistä kasvoista ja taivastella kuinka nyt hävettää ja mitä ne ulkomaalaisetkin meistä oikein ajattelee. Oikeastaan vielä enemmän minua inspiroi pohdinta, miltä niistä myllytyksen keskellä olevista äijistä tuntui toimittajien kytätessä jatkuvasti selän takana kuin haaskalinnut.

– Kyllähän joku Mika Myllylän Tervanevan testamenttikin on sellaista luettavaa, että sitä rupeaa oikein ihmettelemään koko asian järkevyyttä. Miehet ottivat kumminkin tietoisen riskin, ja kun hommat sitten kusivat, niin ryhdyttiin huutelemaan Jumalaa apuun. Että kyllähän Jumala varmaan tänne maan päälle tulee pesemään syntini puhtaiksi, jos vain tunnustan julkisesti uskoni. Harri Kirvesniemi oli minusta ainut, joka teki miehen työn. Hän löi oven perässään kiinni eikä tullut julkisuuteen selittelemään.

– Hiihtoliiton toiminta oli vain yksi asia, josta satuin inspiraatiota saamaan, eikä se minua haittaa vaikka musiikkiamme ruvettaisiinkin kutsumaan hiihtoliittoheviksi. Saahan tuosta vedettyä sisäpiirin huumoria vaikka kuinka paljon, vaikka loppujen lopuksi tässähän ei todellakaan ole kyse mistään hiihtoliitosta.

– Ja kuten basisti Virtanen jo sanoikin, niin taas varmaan ärsytetään ihmisiä ja elitistimetallistit ovat ihmeissään. Enhän minä tätä asiaa ole provokaationa miettinyt. Tuollaisen asian kun on mennyt julkisuudessa lataamaan ja huomataan, että se ärsyttää ihmisiä, niin sittenhän meilläpäin ruvetaan heittämään vaan lisää vettä kiukaalle.

M: – Kyllähän koko ajatus hiihtoliitosta ja hevistä on hyvinkin absurdi. Mutta kyllä se minua huvittaa ja on sikälikin hyvä, koska hevi on tämmöistä yrmyilyä. Se vaan on niin loppuun kaluttu juttu. Sama se on sitten, jos heitetään herjaa vaikka hiihtoliitosta. En minä kumminkaan musiikille koskaan naura.

R: – Luojan kiitos, että meillä on tämä musiikillinen konsepti kunnossa. Jos ei olisi, niin sittenhän tämä touhu olisi ihan spedeilyä, kun ei olisi muuta tarjottavaa kuin tuo läpänheitto. Ei minulle musiikki tai tekstittäminen sinällään mitään leikkiä ole, vaikka saatankin joskus vähän niillä irvailla.
Me olemme kuitenkin pystyneet tähän mennessä välttämään kuulijan aliarvioimisen. Kaikki tähän mennessä levylle päätyneet jutut ovat loppuun asti hierottuja.

MAAILMA JALKOJEN JUURESSA

Esimerkiksi Saksassa kiinnostus Diabloa kohtaan tuntuu pikkuhiljaa heränneen Eterniumin julkaisun myötä. Ulkomaan toimittajille mahtaa olla selittelemistä ainakin levyn teemoissa.

R: – Mehän ollaan varmaan se seuraava vientitoivo suomalaisessa metallissa, Rainer heittää virnistellen. – Sellainen vieno toive meillä kyllä on, että jos tulevan levyn jälkimainingeissa pääsisi ulkomailla edes piipahtamaan.

M: – Ulkomaan kiertueita ei ole vielä ainakaan buukattu.

R: – Kotimaa on nyt aika hyvin hallussa ja mennyt edellisen levyn ajoista selkeästi eteenpäin. Ei silloinkaan keikkapulaa tarvinnut kokea, mutta nyt keikat ovat vaan tulleet aikaisemmassa vaiheessa.

M: – Enemmän sitä nälkää olisi kumminkin käydä näyttämässä omaa naamaa muuallakin kuin Suomen keikkapaikoilla.

Toiveet maailmanvalloitukset suhteen ovat siis lähes inhorealistisilla pohjilla.

R: – Ei tämä bändi koskaan isoiksi mene ennen kuin laulaja vaihtuu, koska sitä puhdasta laulua pitäisi vaan olla enemmän. Särölaulu on vieläkin monelle aikamoinen kynnys, vaikka olisi kuinka tarkkaan mietityt laululinjat ja kauniit melodiat. Mutta jos oikein kärkevästi sanotaan, niin eihän joku Kirka tai Paula Koivuniemi nykyisessä laulukunnossaan kamalan kaukana örinästä ole. Suurta yleisöä varten pitäisi olla jollain tavalla pliisumpaa, mutta arvaa kiinnostaako semmoinen.

M: – Ei sellainen ole edes koskaan ollut meidän tavoite, vaan se, että tekee sellaista musiikkia kuin tekee ja katsoo kuinka pitkälle sillä pääsee. Ei meidän ole tarkoitus muuttaa musiikkia siksi, että saataisiin lisää kuulijoita.

R: – Eikä lähteä hyväntahdonlähettiläiksi. Paskoilla levyillä kova promootiokaan ei kanna kuin sen yhden levyn verran. Jos teet yhdenkin paskan levyn, niin siitä on kahta hirveämpi työ päästä enää samalle hyvälle tasolle. Siksihän tämä onkin tavallaan koko ajan sellaista veitsi kurkulla olemista, koska pitäisi jatkuvasti pystyä tekemään laadukkaita levyjä. Tämän takia meillä onkin levyjen julkaisuväli kaksi vuotta eikä vuosi.

JOSKUS LIPSUU, JOSKUS LUISTAA

Mimic47:n hiihtoteema näkyy myös Juha Miedon saavutuksista ja elämänasenteesta inspiraationsa saaneessa In Sorrow We Trust -biisissä. Mietaan filosofiassa musiikissa ja urheilussa on kyse pitkälti samankaltaisista asioista.

– Mitä mä nyt oon kuunnellu muusikoita, niin niillähän on erittäin pitkäjänteistä toimintaa se ja pitää keikoille lähteä niinku urheilija lähtöö valmennusleirille. Ja sitten tullahan aamuyöstä kotia. Kyllä siinä tarvitahan erittäin kurinalaista ja pitkäjänteistä ajattelua, jos sitä vuodesta toiseen ja vuosikymmeniä tehrähän. Kyllä mä laskisin urheilijatkin tietyiksi herkiksi ihmisiksi, melkoisia taiteilijoita nekin on, luonne on vähän samanmoinen, vaikka eri sektoria tehrähänkin.

Persoonallisuuksien katoaminen on yleinen ilmiö niin nykypäivän musiikissa kuin urheilussakin. Pitkä-Jussilla on tähänkin oma selkeä näkemyksensä.

– Se johtuu osittain siitä, että yrittämällä yritetähän sinne huipulle niin musiikissa ku urheilus, ja heti eikä hetken päästä. Siinä persoonat katoaa, ja joutuu pikkasen ajattelemahan mitä sanoo ja varomahan sellaasia äärisanomisia tai olemisia. Kyllä mä väitän, että varsinkin urheilussa tuollaaset tietyt persoonallisuudet on aika lailla poljettu lyttyyn. Kun jopa koulutetaan, kuinka pitää sanoa ja esiintyä, niin silloonhan se tukehruttaa sen sisimmän eli persoonallisuuden. Taitaa musiikissa olla sama asia. Noustahan helposti aivan tuosta noin ja kuule isot markkinamiehet ja managerit on takana ja kaiken aikaa sanomas, että ei noin saa tehrä, vaan sun pitää pukia noin, puhua noin ja hymyillä silloin ja silloin.

Kurikan jätti luonnehtii itseään musiikin suhteen kaikkiruokaiseksi ja itse In Sorrow We Trust -kappaletta ammattimiesten teokseksi. Osakseen saama kunnianosoitus kuulostaa ja tuntuu Miedosta hyvältä.

Alun perin orkesterin ideana oli tehdä kappaleeseen tunnelmaa nostattava intro ja outro suoraan Ylen arkistoista napatusta Paavo Noposen ja Veikko Rantasen hiihtoselostuksesta. Legendaarisessa pätkässä hehkutetaan estottomasti Mietaan mahdollisuuksia kultamitaliin miesten 15 kilometrin hiihdossa Lake Placidin olympialaisissa vuonna 1980. Lopputuloksena on historian niukin tappio yhdellä sadasosalla naapurimaan Thomas Wassbergille. Lupaa ei Yleltä kuitenkaan herunut. Vedottiin materiaalin legendaarisuuteen ja sinivalkoisuuteen.

– Ei yhtään mitään olisi ollu vastahan, ei toki tänä päivänä sitä enää niin ahtaasta reiästä näitä maailmoja kattella. Mutta mä oon ymmärtäny, että Ylen linja on tiukka kaikissa tämmösissä.
Itse hiihtoa Mieto on luonnehtinut sonnin hiihdoksi. Mies muistelee kyseessä olleen ”oikian työmiehen kelin”, jossa voimavarat oli käytettävä äärimmilleen. Tappiota hiihtäjälegenda muistelee enää pelkästään positiivisessa mielessä.

– Mä kuule luulen, että se opetti hirviästi. Se nöyryytti, se kasvatti ja sitä tuli itse paljon suvaitsevammaksi. Oppi hyväksymähän, että joku toinen voi olla paree ja elämä tästä kuitenkin jatkuu. Ja kun sen osas sillon heti ottaa oikialla lailla, ettei lähtenyt selittelijän linjoille. Saa olla jopa tyytyväinen, että näin tuli toimittua. Siitä tuloo helmikuussa 26 vuotta aikaa ja voidaan sanoa edelleenkin, että se on pitkässä juoksussa kantanu hedelmää. Kun ihmisten muistikuvat on jääny positiivisiksi eikä negatiivisiksi, niin kyllä mä kattoisin, että se on melkein ollu voitto siinä mielessä.

– Urheiluunhan kuulu dramatiikka, ja kun on kiperiä voittoja ja häviöitä, niin sehän on urheilun suola. Näin se pitää ollakkin. Jos on isoja voittoja ja tappioita, niin ne ei maistu miltään, mutta jos kitkerästi häviää, niin ne koskettaa. Mä luulen, että tässä elämässä tarvitahan juuri tällaisia ja ne kasvattaa ja kovettaa samalla myös ihmistä.

Miedon neuvot muusikoille ja lukijoille ovat selkeitä.

– Kannattaa olla erittäin pitkäjänteinen ja kärsivällinen. Ehkä sitä ennen oli enemmän sellasta itsehillintää ja kärsivällisyyttä odottaa, että kaikki ei tapahdu heti tai edes hetken päästä. Tehrään uutterasti töitä ja matkan varrelle kuuluu nämä vastoinkäymiset, joista sitten aina noustaan. Ne antaa toisaalta voimaa. Pitää aina muistaa, että huomenna on päivä uusi, ja kun jaksetaan ponnistella, niin aurinko taas nousoo mukavasti ja taas tulee niitä valosia hetkiä. Jos ihmisellä on aina vaan puolittainen hyvä olo, niin sillä ei koskaan oikeen hyvää oloa ole käsilläkään.

Julkaistu Inferno #32/2005

Inferno #31/2005

AnJ
Under An Intent Target
Rosenfield Records

2 Äiti Venäjän loputtomilta aroilta, pelloilta ja kaupungeista luulisi löytyvän tarvittavaa ahdistusta ja taitoa tehdä toimivaa metallia, vaan kun ei. Perin vähissä on itänaapurimme hyvät raskaamman musiikin orkesterit eikä AnJ:kään mainetta pelasta, vaan tunkee sitä yhä kauemmaksi ihmisten ilmoille aina karuun Siperiaan saakka.

AnJ kuulostaa vahvasti aloittelevalta demotason bändiltä, jonka oma linja, luovuus ja sovitustaidot tuntuvat olevan vielä hakusessa. Erona demoihin vain on, että AnJ:n täyspitkä sisältää 13 äärimmäisen tasapaksua ja tönkköä rallia, joiden parissa saa elämästään menemään hukkaan lähes tunnin verran. Hyvät koukut ovat yhtä harvassa kuin isä Stalinin hyvät teot eikä mikään osa-alue tahdo toimia on kyseessä sitten kolkko tuotanto, ponneton laulu tai tökkivät sovitukset. Modernin metallin aggressiivista otetta ei saada aikaiseksi muutamalla kehnolla ärjäisyllä, parilla köpöttelevällä tuplabasariosuudella tai jokusella lepsulla täsmäriffillä.

Biisit etenevät ensimmäisestä viimeiseen täsmälleen samalla unettavalla keskitempolla ja kuuntelukokemus on yhtä kiinnostava kuin matka 50-luvun bussilla Venäjän halki kauas Kiinaan: perillä toivoo olevansa jo heti Tallinnan kohdalla.



Bongzilla
Amerijuanican
Relapse Records

7 Suomalaisittain katsottuna Bongzillan avoin suitsutus jazz-tupakan puolesta vaikuttaa hieman etäiseltä ja naurettavalta, aivan yhtä hyvin kotimaassa voitaisiin ylistää vaikkapa sitä kossua inspiraationlähteenä. Mutta jos tuo hassunhajuinen yrtti saa ukoista letkeän raskaita riffejä irti, ei kasvi kokonaan turha voi olla.

Bongzillan rujohko stonermainen sludgefiilistely tuo etäisesti mieleen Electric Wizardin, vaikka yhtä musertavan raskaisiin ja synkkiin tunnelmiin ei orkesteri leijukaan. Solistin teennäinen ja ilkkuva kärinälaulu alkaa ärsyttää heti ensimmäisestä kappaleesta lähtien, mutta onneksi vokalisointiosuudet on älytty pitää varsin minimissä. Tästäkin johtuen albumin parhaimmaksi raidaksi nousee massiivisesti groovaava 12+ minuuttinen instrumentaali Stonesphere.

Orkesterin rokkaava materiaali toimii myös ilman minkäänlaisia nautintoaineita, sillä psykedeeliseksi tai liialliseksi fiilistelyksi se ei koskaan ylly. Kun levyn pituus noudattaa vielä standardia 43 minuutin rajaa, tarjoaa kokonaisuus kaikin puolin rentouttavan kuuntelutovin kappaleiden lievistä samankaltaisuuksista huolimatta.

Candlemass
The Curse Of Candlemass DVD
Escapi Music

Kolme vuotta sitten julkaistussa Documents Of Doom tupla DVD:ssä muisteltiin vanhoja keikkamuodossa, nyt julkaistava digitaalikiekko näyttää missä kunnossa klassisen doomin uranuurtaja on 13 vuotta myöhemmin toisen tulemisensa alkutaipaleella vuonna 2003. Formaatti noudattaa samaa kaavaa kuin ensimmäinen julkaisukin, kokonainen 1,5 tunnin keikka ensimmäisellä levyllä ja toisella haastattelua sekä pätkiä vanhemmista esiintymisistä. Harmi vain, että kokonaisuuden arviointi jää puolitiehen pelkkään sanalliseen muotoon kakkoskiekon uupuessa arvostelukappaleesta.

Tekniseltä toteutukseltaan The Curse Of Candlemassa on erittäin laadukas. Kultakorvia hellitään peräti kolmella eri audiomiksauksella, joista DTS miellyttää eniten korvaa selkeydellään ja jämäkkyydellään. Kuvapuolella ei sitten ihme kyllä olekaan tarjolla kuin pelkkää 4:3. Leikkaukset toimivat hyvin, mutta kuvaajien yletön hinku zoomata kuvaa erittäin lähelle muusikkojen kasvoja saa jokaisen vaikuttamaan yhtä isopäiseltä kuin Sakari Kuosmanen. Muutenkin kuvakulmat ovat sikäli outoja, että monesta muusikoista leikkautuu joko osa päästä tai kropasta pois, aivan kuten aloittelevien valokuvaajien ensimmäisissä otoksissa.

Musiikillisesti keikka on klassikkoa toisensa perään eikä edelliseen DVD:hen verrattuna yhteneväisyyksiä setissä ole kuin noin puolet. Tukholmalainen yleisö on alati nyrkit pystyssä laulaen mukana Messiahin vähänkään niin kehottaessa. Klubikeikalla Candlemassin vahvoihin viisuihin liittyy ekstra-intensiivinen tunnelma, mutta aivan yhtä syvään hurmokseen Documents Of Doomin kanssa tämä keikkakiekko ei kykene.


Confessor
Unraveled
Season of Mist

5 Kulttibändiksi pääsee, jos bändi on perustettu vähintään 10 vuotta sitten ja tekemällä sen verran omaperäistä ja/tai vaikeata musiikkia, että myyntiluvut jäävät pieniksi. Kun kulttibändi sitten vuosien vierähdettyä kasataan uudestaan, nousee historia arvoon arvaamattomaan ja bändin nimeen vannovia sikiää kuin sieniä sateella huolimatta todellisista entisistä tai nykyisistä musiikillisista arvoista.

Confessor jakoi tehokkaasti mielipiteitä kahtia jo 90-luvun alkupuolella aktiivisimmillaan ollessaan eikä tilanne nykypäivänä ole varmasti juurikaan toinen. Itse kuuluin siihen ryhmään, jota bändin progressiivinen ote doom metaliin ihmetytti ja laulajan erikoinen ulina ärsytti. Nyt lähes 15 vuotta myöhemmin Scott Jeffreysin äänenkäyttö on onneksi hieman normalisoitunut, vaikka valittava tyyli etenee yhä korkeissa rekistereissä. Musiikki on yhä varsin kompleksista ja perinteisiä rakenteita karttavaa hidastelua, vaikka doomin rajat käyvätkin hieman ahtaiksi Unraveledin kohdalla.

Musiikin suurimpana ongelmana on päämäärättömältä haahuilulta vaikuttavat kappaleet, jotka eivät tunnu etenevän mihinkään ja joiden koukut hautautuvat tehokkaasti liiallisen rakennekikkailun alle. Kun vaisu soundimaailmakin vie pohjaa pois tehokkaalta synkistelyltä, ei korviin tartu mitään ihan kivaa kummempaa.


Crematory
Liverevolution
Nuclear Blast

7 Sanotaan, että mikään ei ole niin viisas kuin saksalainen insinööri. Crematoryn männä vuotisen Revolution-paluulevyn kunniaksi tarjoillaan CD:tä bonus DVD:llä tai DVD:tä bonus CD:llä, määritelmä joka riippuu täysin onko pakkauksena DVD-kotelo vai digipack. Molempien kotelointien sisältö on kuitenkin identtinen eli tunnin livekeikka audio-visualisessa muodossa pakollisine bonuksineen sekä sama setti CD:llä.

Wave Gotik Treffenissä 2004 kuvattu keikka on ääneltään erittäin laadukas, vaikka DVD:llä äänikanavia onkin käytössä vain perinteiset kaksi. Kuvakulmat ovat ajoittain hieman erikoisia ja leikkauksissa ei säästellä, mutta kokonaisuus liikkuu silti vielä ärsytyskynnyksen alapuolella. Bonusmateriaali on perinteisiä kuvagallerioita, diskografiaa sekä haastattelua, jonka sisältö jää arvoitukseksi herrakansan kieltä taitamattomille. Reilu parikymppinen tien päällä osuus sisältää pikakelauksella ohitettavaa pakollista perseilyä sekä toikkarointia, mutta pääasiassa turistihaahuilua aina Espanjasta Venäjälle. Kolme promovideota tuoreimmalta studioalbumilta täydentää pakettia sentään siedettävästi.

12 kappaleen keikka painottuu selkeästi uusimpaan Revolution albumiin, vaikka vanhemmiltakin levyiltä muutama yksittäinen biisi kuullaan. Lopetusbiisi Temple Of Love klassikkolainankin summaa, mistä Crematoryssä on kysymys: syntikoilla luotujen simppeleiden goottipop-melodioiden yhdistämisestä runnoviin kitaroihin maustettuna vokalisti Felixin ärinällä ja kitaristi Matthiaksen puhtailla taustalauluilla. Yksinkertaisen perverssillä tavalla tarttuvan toimivaa materiaalia, johon vain germaanit pystyvät.

Helloween
Keeper Of The Seven Keys - The Legacy
Steamhammer

7 Kahdeksantoista vuotta sitten kaverini kertoi löytäneensä uuden loistavan bändin, pisti vinyylin levylautaselle ja käski kuunnella. Hyvä että olin nojatuolissa istumassa, sillä muuten olisin löytänyt itseni lattialta polvien petettyä. Keeper-saagan kakkososa olikin sitten jo astetta vaisumpi, mutta -91 julkaistu Pink Bubbles Go Ape tappoi kiinnostukseni yhtyettä kohtaan lopullisesti. Helloweenin neljä ensimmäistä julkaisua ovat kuitenkin yhä armottomia melodisen metallin klassikoita, joille nykyinen kasvoton ja ponneton power metal on lähes kaiken velkaa.

Vaikka teos olisikin mahtunut yhdelle CD:lle, on sen jakaminen kahdelle eri kiekoille onnistunut ratkaisu. Jo ykköslevyllä olevissa kappaleissa on havaittavissa selkeitä musiikillisia viittauksia 1 ja 2 –osiin, mutta lähes kaikkia biisejä vaivaa pienoinen tasapaksuus ja happy-happy-joy-joy rallattelu, joka korostuu ärsyttävyyteen saakka Silent Rain päätöskappaleessa. Kakkoskiekko on onneksi musiikiltaan astetta rankempaa ja tunnelmaltaan synkempää, mutta samalla myös mielenkiintoisempaa niin yksittäisinä kappaleina kuin niiden muodostamana kokonaisuutena. Siinä missä ykköslevyn anti nousee vain hieman keskiarvon yläpuolelle, on kakkoslevy jo selkeästi hyvää albumin yhteissumman jäädessä johonkin näiden välimaastoon.

Ideatasolla uuden Keeper-levyn tekeminen kuulosti vähintäänkin arveluttavalta ja haikailuilta vanhoihin hyviin aikoihin. Lopputulos vakuuttanee kuitenkin ainakin osittain osan myös vanhan liiton skeptikoista, joita Andi Deriksen aikainen Helloween ei ole jaksanut sytyttää. Albumia on kuitenkin aivan turha laittaa samalla viivalle samaa avaimenhaltijan tarinaa kertovien edeltäjien kanssa, sillä ennen oli ennen ja nyt on nyt.

Mythological Cold Towers
The Vanished Pantheon
Firedoom Music

7 Hidas on julkaisutahti ja tempo Brasilian kavereilla, sillä edellisestä eepoksesta on ehtinyt vierähtää jo viisi vuotta. Hitaasti hyvä tulee –sanonta pätee niin orkesterin esittämään doom-death genreen kuin uutukaiseensa, vaikka varsinaista musiikillista historiaa ei Mythological Cold Towers albumilla tulekaan tekemään.

Runsain kosketinmatoin tunnelmalliseksi värjätty tummahipiäinen musiikki ei ole aivan sieltä raskaimmasta saati synkimmästä päästä, vaan liikkuu hieman epätavallisenkin kepeästi ja ripeästi etapista toiseen. Matkojen pituudet ovat sentään tyypillisesti vähintäänkin keskipitkiä ja varsin tyylipuhtaalla askelluksella orkesteri matkaa taivaltaa. Solisti Samejin hapenottokyky osoittautuu hyväksi murinaosuuksissa ja onneksi omalaatuista puhtaampaa mylvintää käytetään harvemmin.

The Vanished Pantheonin vie orkesteria aina loppukilpailuun saakka, mutta pistesijoja korkeammalle se ei kuitenkaan yllä. Lopputulos muistuttaakin hieman Risto Ulmalan oma juoksu -taktiikkaa, jossa muut yleensä vain ehtivät maaliin ennen Riston kirin alkua. Parempi olisi kuitenkin Lassen Virenin tavoin kompuroinnista huolimatta ehtiä maaliin ensimmäisenä.

Wall Of Sleep
Sun Faced Apostles
Psychedoomelic

8 Orkesterin nimivalinnasta ei liene vaikea arvata sen esittämään musiikkityyliä ja suurinta vaikuttajaa. Tylsästä kloonauksesta ei kuitenkaan ole kysymys, vaikka esikuvien ja näiden opetuslapsien hengessä Wall Of Sleepin ensiaskeleet on taatusti otettukin. Käynti toisella täyspitkällä on kuitenkin kaukana ensiaskeliaan ottavan piltin haparoivasta kahdella jalalla kulkemisesta.

Wall Of Sleepin esittämä perinteinen doom rock tai vaihtelevasti jopa perinteinen doom on kaikessa mureudessaan erittäin tyylikästä. Sävellyksistä löytyy rutkasti svengiä, jota ei kaupasta voi ostaa ja soitosta puolestaan riskisti groovea, jota autotune ei pysty lisäämään. Toki bändin soundi on paljon velkaa varsinkin Saint Vitukselle tai Place Of Skullsille ja vieraileepa Scott Weinrich kitaroineenkin yhdessä biisissä, mutta hyviltähän saa aina lainata jos sen tekee taidolla.

Laulajan eri omaperäisiä sävyjä omaava puhdas ääni miellyttää korvaa ja fiilistelee osaset viimeistään paikoilleen lämpimän mureassa tuotannossa. Osatekijöidensä summana Sun Faced Apostles muodostaa sympaattisen kokonaisuuden, jonka raskaan hellään syleilyyn on mukava käpertyä toistuvasti.

MALICIOUS DEATH - THRASHAAVAT SOTAKONEET

Helsinkiläinen Malicious Death on vanhan liiton thrash-kollektiivi nimiään ja ytimiään myöten. Kakkoskiekko War And Powerilla taotaan riivattuja riimejä ja rupisia riffejä basisti Bilibalduksen ja kitaristi Obadion käskyttäminä.

Kokonaisvaltaisesti 80-lukulaiselta kuulostava orkesteri ei koe tyylilajiaan rajoittavaksi. Musiikki kun valitsi miehet eivätkä miehet musiikkia.

– Itse en ainakaan osaa soittaa moderneja riffejä saati tehdä niitä. Hirveästi yritän tehdä Black Sabbathia, mutta aina joku lisää siihen vauhtia, ja pikkuhiljaa meillä on taas uusi thrash-biisi, Bilibaldus pohtii asiaa.

– Eihän tämä 80-lukulainen thrash-leima ole meille ollut millään tavalla rasitteena. Päinvastoin olemme ylpeitä saadessamme liputtaa tämän meille niin rakkaan musiikkityylin puolesta. Tämä sattuu vaan olemaan jotenkin luonnollinen tila meille, Obadio täydentää.

Hevihän on tunnetusti niin vakava asia, etteivät sen kuuntelijat ainakaan ääneen tunnusta sille koskaan nauravansa. Malicious Deathin herroilta löytyy kuitenkin myös pilkettä silmäkulmasta. ”Rässiä ilman ressiä” onkin noussut yhtyeen epäviralliseksi tunnuslauseeksi.

B: – Meillä on sen sortin huumorintaju tässä bändissä, että ei haittaa, vaikka meidät jätettäisiin sen takia noteeraamatta. Itsekin on välillä vaikea ottaa meitä vakavasti, ja joskus tuo huumori tulee ulos myös musiikillisissa ratkaisuissa.

Kumpikaan herroista ei pelkää, että vanhojen hyvien aikojen puolesta liputtava konsepti saattaisi jossain vaiheessa kääntyä itseään vastaan ja muuttua pelkäksi hassunhauskaksi vitsiksi.

O: – Joidenkin mielestä bändimme oli varmasti vanha vitsi jo syntyessään. Meillehän tämä ei ole ollut vitsi missään vaiheessa, vaikka hauskaa onkin ollut. Uskon, että meille tämä homma on antoisaa vielä hyvinkin pitkään. Musiikillisesti ja soitannollisesti olemme kehittyneet selvästi alkuajoista, ja mielenkiinto on pysynyt yllä. Antaa thrashin paukkua vaan!

”Itsensä kehittäminen” kuulostaa konsulttikieleltä ja naistenlehtien hömpötykseltä, mutta niin Obadio kuin Bilibalduskin tunnustavat sijaa kehittymiselle olevan.

O: – Soitamme aika pitkälti omien taitojemme ylärajoilla, eli haasteita riittää tuolla alueella toistaiseksi riittämiin. Studiotyöskentelyssä meillä on varmasti vielä paljon opittavaa, ja ehkä kaipaamme myös varmuutta live-tilanteisiin, jota saa ainoastaan ahkeralla keikkailulla.

B: – Jerkerin rumputyöskentely on kyllä meidän sydän. Sen mukaan me pumppaamme verta sotakoneisiimme ja mätämme thrash metal -luoteja ympärillemme. Vahvuutemme on kyky pystyä luomaan pienistä jutuista ilonaiheita itsellemme ja sitä myöten toivottavasti muillekin.

Mikä sitten on oikea thrash metal -luodin kaliiperi?

B: – Tekisi mieli sanoa, että Tom-Tom-Tom, mutta on niitä muitakin hyviä elementtejä kuin nuo kolme komeaa vokalistia. Ehdottomasti biisissä pitää olla riipiviä, repiviä ja raiskaavia sooloja eikä mitään melodista ja ennalta treenattua tuubaa. Mokia sopivasti ja väärinsoittoa tarkoituksella. Oman aksentin korostaminen on myös aina hienoa. Tempovaihteluita sekä lähes progeiluun asti osia ja oman soittotaidon rajoilla kulkemista.

Vauhdilla hyvä tulee 

Siinä missä debyyttilevy Devilization saatiin miksausta myöten valmiiksi 16 tunnissa ja julkaistiin ainoastaan omakustannevinyylinä, on kakkoslevyn tekemiseen uhrattu enemmän aikaa. Cd:n myös julkaisee ihan oikea levy-yhtiö Verikauha Records. Molemmat herrat ovat tilanteeseen tyytyväisiä.

O: – Tosiaan, kyllähän War And Powerin sessiot kestivät ainakin kaksi viikonloppua. Huolestuttavaa hifistelyä siis! Korjataan asia kolmannella lätyllä.

B: – Myimme itsemme ja olemme huoranneet persvakomme täysin markkinoille. Viimeksi kyseltiin cd:tä ja nyt vinyyliä, mitähän seuraavaksi?.

Albumin musiikki ehti odotella ilmestymistä lähes vuoden päivät, mutta bändistä riippumattomista syistä julkaisu venyi ja venyi. Toimettomina herrat eivät ole peukaloitaan pyöritelleet, ja uutta materiaalia onkin jo syntynyt. Suunnitelmat vain ovat hieman muuttuneet.

B: – Seuraavan levyn materiaali olisi jo valmis, mutta aloimme muokata sitä ja tehdä uuden suunnitelman mukaan. Meiltä jäi yli siis vain nelisen biisiä, jotka ehkä päätyvät seuraavalle levylle. Sen julkaisua täytyy tosin odottaa, mutta toivottavasti siitä tulee hivenen erilainen, odottamisen arvoinen paketti.

Uusista kappaleista Thrash ’til Death kuulostaa hyvinkin tutulta Destructionin raidalta, eikö tämä ole jo hieman liian härskiä lainailua?

O: – Itse asiassa lainasimme nimen Tankardilta, joka puolestaan lainaisi sen Onslaughtilta.

B: – Kyllä lainata saa ihan niin suoraan kuin kukin kehtaa. Tätähän me ollaan harrastettu biisien nimissä alusta alkaen.

War And Power -nimestäkin on helppo vetää mielleyhtymiä ainakin edesmenneen Piggyn omalaatuiselle kitaroinnille perustuneeseen VoiVodiin.

B: – Yhdistimme VoiVodin War And Pain ja Whiplashin Power And Painin debyyttialbumien nimet ihan kunnioituksesta molempia kohtaan. Olen miettinyt VoiVodin biisin coveroimista, mutta sovimme jo alkuaikoina, että bändiä kunnioitetaan ja jätetään yhtye rauhaan, koska se on pyhä. Uusissa biiseissä on kyllä VoiVodia muistuttavia riffejä, mutta eiväthän ne koskaan ole niin hyviä kuin alkuperäiset.

Julkaistu Inferno #31/2005

Inferno #30/2005

Blake
Planetizer
Wolfgang Records

9 Nyt on galaksit vaarassa räjähdellä, sillä astronomiseen bluespohjaan tukeutuvan Blaken kolmas kiekko sisältää kymmenen meteoriitin kovaa hard rock rallia. Jo edeltävä Starbringer-albumi väläytteli mehukkaasti groovaavia tummasävytteisiä rokkipaloja, mutta stratosfääriä pidemmälle ei Blaken alus tuolloin kuitenkaan jaksanut kivuta.

Planetizer tarjoilee monipuolisesti vastustamattomasti rokkaavia rentoja menopaloja Holdin malliin väritettynä rauhallisen fiilistelevällä materiaalilla ala Reborn. Kappaleiden suomalais-ugrilaiseen melankoliaan vetoava vahva tunnelataus on alati vahvasti läsnä, jota solisti Aaro Seppovaara pienin Danzig-laulumaneerein ilmaisee erittäin vakuuttavasti. Kokonaisuuden kruununa on albumin pelkistetty livehenkinen soundimaailma, joka viimeistään kaikessa lämpimyydessään ja raskaudessaan potkii biisit tajuntaan.

Täyteviisujen puuttuessa ja musiikin pakottaessa toistuvasti kuuntelemaan levyn alusta loppuun on helppo todeta, että Blake on Monster Magnetin suomalainen vastine, joka pesee aitoudellaan Black Label Societyn punaniskarockin 6-0. Jos orkesterin aiempana rajana oli taivas, on nyt syytä nostaa rimaa avaruuteen asti. Sieltähän Blaken nokkamies on taatusti kotoisin.


Crematorium
The Process of Endtime
Prosthetic Records

6 Krematorion uuniluukut ovat alkaneet kolissa myös Amerikan mantereella vaikkakin lähes 50 vuotta toisen maailmansodan pahamaineisten tapahtumien jälkeen. Vuodesta -91 saakka lämminnyt polttouuni on parin vuoden käyttökatkoksesta huolimatta niellyt sisäänsä useita bändinjäseniä, mutta onpa liekeiltä silti säästynyt jälkipolville ihmeteltäväksi pari EP:tä ja täyspitkää.

Kolmannella täyspitkällään orkesteri esittelee periamerikkalaista osaamistaan yhdistämällä rankemman puolesta death metallia tarttuvampaan asennejunttaukseen niin biisien sisällä kuin niiden välilläkin. Aluksi levy kuulostaa siltä kuin bändi ei oikein tietäisi haluaako se olla katu-uskottava brutaalimman metallin edustaja vai myydä kenties levyjään jokusen tuhannen kappaletta enemmän sisällyttämällä aggressiiviseen HC-pohjaiseen trendimetalliin hieman melodiaakin. Palaset kuitenkin loksahtavat paikoilleen ja usko herrojen vilpittömyyteen musiikkinsa suhteen varmistuu lisäkuuntelukerroilla.

Kymmenen raidan The Process of Endtime on aina kansia myöten mukava pakkaus, joka valitettavasti lupaa enemmän kuin lopulta tarjoaa. Kappaleet ruhjovat kelvollisesti ja soitto kyllä kulkee, mutta värittömän kolkon tuotannon lailla kappaleet jäävät ontoiksi. Edes toistolla tehoa –konsepti ei tunnut parantavan kokonaisuutta. Orkesterin vahvuudeksi on tosin todettava, että keskinkertaisesta arvosanasta huolimatta albumi on tasalaatuisen vahva ja harppaus paria numeroa ylemmäksi saattaa olla hyvinkin pienistä asioista kiinni.

Deathchain
Deathrash Assault
Dynamic Arts Records

9 Lupsakkaiden savorässäreiden kakkoskiekko kiteyttää jo nimessään mistä hommassa on kysymys eli ankarasti päälle vyöryvästä death-thrashista. Albumin pyöriessä soittimessa olo on kuin olisi istutettu Marcus Grönholmin kyytiin Neste-rallin EK:lla: vauhtia on niin, että päätä huimaa ja huonot on tulla housuun etupään kulkiessa osittain ojien yläpuolella. Vaikka metsähallituksen puolelle päätyminen tuntuu enemmän kuin todennäköiseltä, pysyy äärimmilleen kiristetty menopeli ammattimiehen lapasessa, aivan kuten Deathchainin herroillakin.
Kakkoslevyllä orkesteri on kiristänyt turboruuvia entisestään, mutta tuunausta on tapahtunut myös sävellyspuolella. Biisit kulkevat entistäkin vauhdikkaammin kiitos pienentyneen ilmanvastuksen, mutta samalla downforcea löytyy aiempaa enemmän tarttuvampien koukkujen ja monimutkaistuneiden biisirakenteiden muodossa. Rumpali Kassaran käskytyksessä Deathchainin kone kiertää tasaisesti kovillakin kierroksilla, Bobby Undertakerin, Corpsen ja Kuolion kielisoitinlegioonan vääntäessä rattia millimetrin tarkasti Rottenin ankarien ajo-ohjeiden mukaisesti.

Kun ralliohjus kulkee yhtä hyvin niin täysillä kuutosvaihteella ajettavilla pitkillä suorilla kuin kolmosella ajettavissa shikaaneissakin, ei vauhtisokeuteen tylsistymisen vaaraa ole. Deathrash Assault on kaikin puolin debyyttiä hoonatumpi kokonaisuus, vain sanoituspuolella jatketaan perinteitä kunnioittavaa kieli poskessa linjaa. Ihmetyttää vain, kuinka leppoiset umpisavolaiset pystyvätkin vääntämään näin äkäistä materiaalia.

Detonation
Portals of Uphobia
Osmose Productions

7 NWOSDM-genre elää ja voi hyvin myös Hollannissa, sillä Callenish Circlen rinnalle osaamistaan näyttämään nousee myös Detonation toisella täyspitkällään. Vaikka monet ovat jo pidemmän aikaa olleet valmiita leimaamaan kaikki tulokkaat tylsiksi apinoijiksi, löytyy aina uusia orkestereita joilla on näkemystä tai ainakin kovaa yritystä olla seuraava Dark Tranquillity tai In Flames.

Portals of Uphobialla löytyy bändi, jolta löytyy niin ikään yritystä mutta ennen kaikkea keskivertoa enemmän näkemystä melodisen death metallin saralla. Melodiat ovat varsin maukkaita ja karttavat hyvin genren tyypillisimpiä sointukulkuja. Bändi uskaltaa ja mikä parasta osaa olla kompleksinen sekä tarjota myös hienosti dynamiikkaa nopeamman paahdon vastapainoksi. Potentiaalia Detonationilla siis löytyy, mutta ikävä kyllä sen hyödyntäminen jää puolitiehen. Kappaleet tuntuvat ajoittain karkailevan hieman liiankin rönsyileviksi ja todelliset päin pläsiä täräyttävät iskusävelet jäävät vielä odottamaan kulman taakse.

Soundipuolella levy kärsii hieman voimattoman kolkoista soundeista ja etenkin virveli tuppaa hukkumaan taustalle kitaroiden dominoidessa kokonaisuutta. Pienoisella tuottamisella ja kokemuksen kartuttamisella on hyvinkin mahdollista, että bändin seuraava levy nostaa Detonationin profiilia roppakaupalla.

Fear Factory
Transgression
Roadrunner Records

6 Fear Factory osoitti edellisellä albumillaan Archtypellä, ettei se tarvitse Dino Cazaresia biisintekotiimiinsä. Transgressionin kohdalla epäilykset alkavat kuitenkin herätä, josko raskaan sarjan kitaristin kyvyille löytyisi kuitenkin yhä käyttöä.

Olennaisia muutoksia ei Fear Factory ole lähtenyt täsmämetalliinsa tekemään, vaikka yleinen linja tuntuukin keventyneen selkeästi kymmenillä kiloilla. Tämä näkyy etenkin kasvaneina melodioina ja puhtaina vokalisointeina, mutta myös kliinisellä tuotantopuolella. Rummut jyräävät kyllä totutusti, mutta kitaroista ja bassosta lähtevä peruspotku on tungettu aivan liiaksi taka-alalle. Levyn alku lupaa kyllä hyvää ja toimivaa kokonaisuutta, jossa niin jyrä kuin hempeily ovat hyvässä balanssissa, mutta jo ennen puoliväliä alkava tasapaksuus jatkuu ja jatkuu loppuun saakka. Joko materiaalipulasta tai ennakkoluulottomuudesta kertovat myös loppuun sujautetut kaksi lainakappaletta U2:lta ja Killing Jokelta, jotka kuitenkin uppoavat samaan hetteikköön oman innovatiivisuuspulasta kärsivän materiaalin kanssa.

Transgressionia ei voi varsinaisesti pitää kehnona levynä, sillä kaikesta huolimatta se kuulostaa tympeän sijasta mukavalta. Ongelma vain on, että Fear Factoryn kaltaiselta bändiltä on lupa odottaa aggressiivisempaa ja omaperäisempää musiikkia, jolla orkesteri on erottautunut muista jenkkiläisistä virkaveljistään. ”Ihan kiva” ei Fear Factoryn kohdalla minulle riitä.

Gamma Ray
Majestic
Mayan Records

Sanctuaryn alalafka Mayan Records on kaikessa viisaudessaan päättänyt sabotoida promonsa kuuntelukelvottomiksi kylvämällä sekunnin mittaisia kohinaa sisältäviä pätkiä tasaisesti pitkin levyä. Sanokaa mitä sanotte, mutta kun sitä staattista kohinaa kuulee 29 kertaa 55 minuutissa, niin ohan se varma, että alkaa v-tuttamaan kuin pientä oravaa jolla on hammas poikki ja käpy jäässä.
Koska näkemykseni mukaan levyarviot ovat omaan kokemusmaailmaan sidottuja subjektiivisia ja perusteltuja mielipiteitä, tunnustan tämän promon edessä oman vajavaisuuteni kriitikkona. Kahta kertaa enempää ei levyä yksinkertaisesti voi kuunnella läpi, joten päädyn noudattamaan vanhaa suomalaista sananlaskua: sitä saa mitä tilaa.

Gamma Ray on niitä harvoja power metal …, jotka ovat ymmärtäneet että sanan power viittaavan hyviin ja tarttuviin ei välttämättä duurissa kulkeviin melodioihin metal-sanan tarkoittaessa raskasta heavy-kitarointia. Useat genren orkestereista kun rakentavat kappaleensa … laulu- ja kosketinmelodioiden varaan kitaroiden kompatessa heiveröisesti jossain taustalla.

No World Orderiin verrattuna Majestic on astetta … ja rankempi levy, jonka tavaramerkkeinä on edelleen Kai Hansenin mieleenpainuvat melodiat ja hyvin sovitetut kappaleet. Uutta ja mullistavaa on turha odottaa …., mutta orkesterin saksalainen voimametalli on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain vastustamattoman toimivaa muuta pientä hairahdusta lukuun ottamatta. Majestic onkin kuin hajuton mutta hyvä antiperspirantti, joka ei petä … tilanteissa.


Municipal Waste
Hazardous Mutation
Earache

8 Vaikka vanhojen pierujen haikailemat vanhat hyvät ajat eivät koskaan palaakaan, löytyy onneksi aina silloin tällöin nuorta sukupolvea osoittamaan kunnioitustaan vanhoille esikuville. Municipal Waste ei varmasti voi kiistää saaneensa esikuvansa 80-luvulta ja erityisesti tuon ajan punkista ja thrashista. Jo albumin Edward Repkan taiteilema kansikuva sekä nimi tuoksahtavat nenään miellyttävällä tavalla vanhalta liitolta ja musiikki osoittautuukin kaikeksi muuksi kuin bändin nimen mukaiseksi #2:ksi.

Municipal Wasten vahvasti D.R.I.:ltä aina laulajaa myöten lainattu punkin ja thrashin crossover mekkalointi on intensiivisistä ja löyhkää niin nuoruuden innolta kuin soittamisen ilolta. 26 minuutissa ehditään paiskoa 15 iloista Gang Greenin mieleen tuovaa iloista ja mallashuuruista veisua nykypäivän selkeiden ja tiukkojen soundien tukiessa jämäkkää soittoa osuvasti.

Ensikuuntelulla päättömältä kohkaamiselta kuulostavat rallit avautuvat nopeasti nasevan tarttuvaa riffittelyä ja tuhtia bassottelua sisältäviksi menopaloiksi. Hyvä että hämäläinen ehtii mukaan kun levy on jo lopussa ja tunne on joka kerta kuin joku olisi läpsäissyt suurella taimenella kulman päin näköä: yllättänyt, mutta harmittoman huvittunut. Toimii siis kuin märkä sukka lavuaarissa.


Yngwie Malmsteen’s Rising Force
Unleash the Fury
Steamhammer

6 Kitarasankari Yngwie Malmsteen jakaa soitto- ja musiikkityylillään mielipiteet tasan kahteen kategoriaan: niihin, jotka pitävät vahvasti klassisesta musiikista ammentavan ankaran tiluttajan hard rockista ja niihin, jotka eivät voi sietää miljoona nuottia sekunnissa soittoonsa änkevää maestroa. Yhtä kaikki herran tyyliä jäljitteleviä kitaristeja on kuitenkin ilmaantunut, mutta on vain yksi Yngwie, jonka mies itseksi varsin hyvin tietää.

Unleash the Fury on 72 minuutin mitassaan yhtä massiivinen kuin kitarataitelijan ego. 18 kappaleen joukkoon mahtuu musiikkia laidasta laitaan aina Bach-variaatioista rennon 80-luvun henkisiin kokeneen Dougie Whiten tulkitsemiin hard rock paloihin. Kokonaisuus huokuukin erittäin vahvaa Yngwien uran alkuaikojen henkeä, mikä tuntuu sopivan miehelle paremmin kuin parilla aiemmalla levyllä kokeiltu hieman modernimpi ote.

Vaikka Yngwie Malmsteenin sujuvaa ja yltiöpäistä kitarailoittelua kuunteleekin mielellään, on Unleash the Fury kuin rusinapullataikinaa. Pieninä erinä maukasta, mutta suurina määrinä ahmittuna öklöttävää. Kuivatun rypäleen kaltaiset makeat sattumat ovat myös harvassa, parhaana esimerkkinä kitaristin itsensä tulkitsema balladi Cherokee Warrior ja vauhdikkaasti kulkeva Magic And Mayhem instrumentaali. Sanonta ”kaikki asiat eivät aina ole siltä miltä ne näyttävät” on levyn kohdalla hyvä pitää mielessä, sillä sen verran kammottavan tökerö levyn kansitaide on.

WITHERED - KAIKKI KUOLEE POIS

Memento Mori – ”muista kuolevasi” – on sen verran hyvä neuvo, että Atlantin takaa Atlantasta ponnistava Withered on nimennyt tuolla latinan kielen fraasilla ankaran debyyttialbuminsa. Näin syksyllä, luonnon kuihtuessa kitaristi/vokalisti Mike Thompson pohtii äärimetallia ja jakaa elämänohjeita.

Kesällä 2003 yhdessä musisoineille Mike Thompsonille ja Chris Freemanille ei enää riittänyt crustpunk/grindcore-bändi Social Infestation, vaan heillä oli hinku päästä yhdistelemään myös muita äärimetallin eri genrejä: black-, death- ja doom metalia. Tuloksena syntyi kokonaan uusi orkesteri Withered ja vuotta myöhemmin viiden kappaleen ep, joka päätettiin levydiilin myötä laajentaa parilla lisäkappaleella täyspitkäksi.

Mike kertoo, että bändin hybridiäärimetalli-tyyli löytyi kuin itsestään sisälle patoutuneen musiikin alkaessa virrata kappaleiksi. Witheredin musiikissa kuuluu sen kitaristikaksikon pitkä ura rankemman metallin parissa, ja Thompson myöntääkin, että ilman tuota musiikillista historiaa ja elämänkokemusta Witherediä ei voisi olla olemassa. Lopputuloksen omaperäisyyteen kitaristi ei kuitenkaan ota kantaa.

– Tiedä siitä, olemmeko jonkinlaisia pioneereja musiikkimme kanssa, mutta eipä sellainen edes välttämättä ole meidän aikomuksemme. Pidämme monesta eri bändistä ja halusimme yksinkertaisesti kunnioittaa heidän saavutuksiaan ja yhdistellä heidän edustamiaan tyylejä omiin crustpunk- ja grindcore-vaikutteisiimme.

Albumin raaka ja onton kuuloinen soundimaailma yhdistettynä suriseviin kitaroihin on kaukana kliinisestä ja muistuttaakin läheisesti monien black metal -levyjen tuotantoa. Ratkaisun ansiosta 38-minuuttinen kokonaisuus täydentyy erittäin intensiiviseksi kuuntelukokemukseksi.

– Halusimme nimenomaan vangita vanhan koulukunnan black metal- ja grind-levyjen tummanpuhuvan tunnelman, ja lopputulos on juuri halutun kaltainen. Minusta levy on juuri oikean mittainen, siinä ole yhtään täytemateriaalia, mutta kyllä pitkätkin levyt voivat osoittautua toimiviksi. Hyvään levyyn on nautinnollista uppoutua ja se saa ajatukset vaeltamaan aivan muualle, vähän kuin meditaatiossa.

Kiehtooko teitä black metalin ideologinen puoli?

– Meitä kiinnostaa vanhojen bm-bändien musiikki ja sen luoma uhkaava atmosfääri. Minusta suurin osa black metaliin liitetystä ideologiasta on naurettavaa ja osa jopa vastenmielistä, mutta sehän juuri onkin koko jutun idea. Tärkeintä black metalissa on juuri imago ja synkkä sävy, joiden avulla kuuntelijat saavat musiikista maksimaalisen säväyksen.

NAPPIA NAAMAAN JA ELÄMÄ HYMYILEE

Musiikkinsa näköiset, elämisen synkempää puolta käsittelevät sanoitukset ovat niistä vastaaville Mikelle ja Chrisille erittäin henkilökohtaisia ja toimivat purkautumisteinä heidän ajatuksilleen.

– Rustatessamme lyriikoita emme koskaan mieti minkälainen vaikutus niillä mahdollisesti on kuuntelijoihin. Emme toki halua aiheuttaa teksteillämme kenellekään mitään pahaa, pikemminkin toivomme, että kuuntelijat voisivat saada jonkinlaista lohtua sanoituksistamme.

Amerikassahan mielialalääkkeitä, kuten Prozacia, syödään kuin Suomessa ruisleipää. Olisiko teidän musiikistanne masennuslääkkeiden korvaajaksi?

– En ole mikään lekuri, mutta uskon, että ratkaisu masennuksen hoitoon on aika tapauskohtainen. Joitakin musiikinkuuntelu tai samasta asiasta kärsivän ihmisen tuki saattaa auttaa, ja jotkut taas voivat tarvita lääkitystä. Uskon kuitenkin, että lääkkeitä määrätään paljon enemmän kuin oikeasti olisi tarvetta, koska reseptien kirjoittaminen on lääkäreille helpoin ratkaisu potilaiden ongelmiin.

– Itse kärsin harvemmin masennuksesta, mutta silloin yritän ratkaista masennustilan aiheuttamat ongelmat logiikalla. Yritän myös pitää mielessä, että asiat voisivat aina olla vieläkin huonommin. Ja jos nuokaan konstit eivät auta, alan tehdä uusia biisejä tai menen treeneihin, koska nämä asiat tepsivät taatusti.

Levyn nimi Memento Mori ei sekään ole sieltä kaikista hilpeimmästä päästä. Mike haluaa muistuttaa sillä ihmisiä kuolevaisuudestaan, koska on itse joutunut painiskelemaan paljon asian kanssa.

– Suurin osa sanoituksistamme käsittelee kuolemaa ja sen kanssa toimeen tulemista, ja tässä valossa Memento Mori on hyvä nimi levylle. Olen menettänyt useita perheenjäseniä ja ystäviäni parin viime vuoden aikana, ja nämä kokemukset muistuttivat minua kuolemasta. Ajauduin pohtimaan kuolevaisuutta ja kaikkia niitä alkukantaisia käsitteitä, jotka läheisesti liittyvät kuoleman aiheuttamiin koettelemuksiin.

Kuolevaisuudesta muistuttamisen lisäksi herra Thompsonilla on myös muita hyviä elämänohjeita.

– Kaikkiin asioihin kannattaa suhtautua avoimin mielin ja harkita tarkkaan jokaista tarjolla olevaa tiedonjyvästä. Yrittäkää ajatella omilla aivoillanne älkääkä nielkö purematta kaikkea mitä media teille yrittää syöttää. Pitäkää ajatus mukana jokaisessa päivittäisessä asiassa ja miettikää myös kuinka kohtelette muita ihmisiä, sillä jo huomenna he saattavat olla poissa. Muistakaa myös kuunnella ja tukea rankempaakin musiikkia, koska siitä on ollut paljoa apua elämässäni ja niin voi myös olla teille.

Julkaistu Imferno #30/2005

HATESPHERE - HURTILLA HUUMORILLA

Syksyisin flunssavirukset ja muut pöpöt alkavat usein jyllätä. Tanskalaisen Hatespheren leirissäkin tauti kalvaa sisintä. Solisti Jacob Bredahl paljastaa kuitenkin kyseessä olevan itse aiheutettu sairaus, joka on monelle suomalaisellekin erittäin tuttu. 

– Uuden albumimme nimi kertoo todellakin kaikissa meissä olevasta sairaudesta, joka ei ole lääketieteellisessä merkityksessä varsinainen tauti. Jotkut ihmiset vain tekevät kaikenlaisia kieroutuneita asioita, koska ovat sellaisia mieliltään. Levyn nimibiisi kertoo kylläkin kaiken aikaa maksimikänneissä olemisesta ja letaaleista krapulatiloista, jotka melkein vievät sinulta hengen, valottaa varsin iloluontoiselta veikkoselta vaikuttava Jacob ideaa The Sickness Within -nimen taustalla.

Kukapa ei joskus alkoholia elämässään juonut olisi moista myrkytystilaa kokenut, mutta mistä muusta sanoitukset sitten kertovat kuin erilaisista taudeista?

– Kaikki tekstimme kertovat kuolemasta, verestä, hävityksestä ja tietenkin juopottelusta, näitä tyypillisiä metallikliseitä, tiedäthän. Olemme orkesteri, joka laulaa kaikista ikävistä ja pelottavista asioista. Ei meitä kiinnosta saarnata ihmisille maailman pelastamisesta tai siitä mikä on oikein tai väärin. Olemme mukana tässä bisneksessä yksinkertaisesti vain siksi, että se on hauskaa ja koska rakastamme metallia.

Kovin ovat tanskalaisten tekstit synkkiä ja vihaa tihkuvia, mutta Jacob kertoo olevansa kaikkea muuta kuin kaiken aikaa suupielet alaspäin ja koko ruumis raivosta vapisten kulkeva kaveri.

– Sanoitukset nyt vain ovat tuollaisia, koska se kuuluu tähän musiikkityyliin. Ei minua erityisesti mikään ärsytä, paitsi tietysti minua silloin tällöin kiusaavat bändikaverit. Olen vain luonteeltani aika rento kaveri, joka ei mieti asioita koskaan liikaa. Päivittäinen elämäni on aika normaalia ja koko bändi koostuu mukavista kavereista, mutta musiikkia tehdessämme ja soittaessamme päästämme sitten pedon irti.

Minkälaisesti pedosta sitten tällä kertaa oli kysymys, kun aloitte tehdä seuraajaa viime vuonna julkaistulle Ballet Of The Brute -täyspitkälle?

– Tarkoituksenamme on tehdä parasta mahdollista metallia ja yhdistellä erilaisia asioita, joista me metallissa pidämme. Lopputuloksesta yritämme tehdä aina mahdollisimman brutaalia hukkaamatta kuitenkaan tarttuvuutta. Mutta emme me kyllä koskaan pohdi liikoja tällaisia asioita. Jos treenikämpällä kehitellyt jutut kuulostivat heti hyviltä, niin ne säilytettiin. Tällä kertaa itseluottamuksemme oli tosin parempi kuin koskaan aiemmin.

The Coming Of Chaos ja Heaven Is Ready To Fall ovat ralleja, jotka parhaiten mielestäni edustavat koko levyä ja sitä mistä Hatespheressä yleensäkin on kysymys. Jacob äityy myös itse kehumaan jälkimmäistä valintaani erääksi omista suosikeistaan.

– Biisi on erittäin tarttuva, mutta siinä on samalla erittäin synkkä tunnelma. Seeds Of Shame erottuu myös joukosta, koska se ei ole tyypillinen Hatesphere-kappale. Veisussahan painellaan menemään alusta loppuun aika hitaalla kompilla. Mutta kaikki levyn rallithan ovat hyviä, joten mitä niistä yksittäisiä sen kummemmin valitsemaan.

Luottoa herrojen musiikkia kohtaan löytyy myös levy-yhtiön puolelta. The Sickness Within on orkesterin ensimmäinen täysmittainen albumi Steamhammerille ja jatkoa alkuvuodesta julkaistulle The Killing ep:lle.

– Julkaisimme edellisen lafkamme kautta kolme albumia ja yhden ep:n, joten meidän oli aika siirtyä eteenpäin. Olemme vallitsevaan tilanteeseen erittäin tyytyväisiä, olemme kamppailleet ja ryypiskelleet niin paljon päästäksemme tähän tilanteeseemme, jossa nyt olemme. Itse asiassa tarjouksia isommilta yhtiöiltä alkoi tulla jo toisen levymme jälkeen, mutta päätimme silti, että on parempi odotella hieman ja kerätä nimeä underground-ympyröissä. Keikkailimme paljon, ja yhtäkkiä tarjouksia alkoi sitten ropista toden teolla ja meillä oli jopa varaa valita niistä paras mahdollinen, Jacob kehuu.

– Steamhammer ilmaisi kiinnostuksensa meihin jo ennen edellistä levyämme. Heidän edustajansa tuli minulle kehumaan erästä Hampurin keikkaamme. Pysyimme yhteyksissä ja keskustelimme hänen kanssaan erilaisista asioista yli vuoden, samoin kuin bändin sisällä siitä, mikä meille olisi parasta. Nyt meillä on sitten heidän kanssaan koko maailman kattava sopimus.

Levyn kansitaiteessa nähdään hieman huonovointisen näköinen sydän, mutta onko se sinun suosikkielimesi? Jacob pohtii vastausta tovin verran ja laukaisee:

– Ei, kyllä se on vagina, ja tuskinpa minun tarvitsee asiaa sen kummemmin perustella, mies virnuilee.

SUOMI HALTUUN

Hatespheren nykyiset puitteet alkavat olla kohdallaan, joten niistä mahdollinen maailmanvalloitus ei jää kiinni. Mutta mikä sinusta, Jacob, tekee Hatespheresta sellaisen, että rankempaa musiikkia kuuntelevien kannattaisi tsekata teidät?

– Jaa, että minun pitäisi kertoa sinulle kuinka hyviä olemme, solisti naurahtaa. – Parasta, että tulet keikoille toteamaan asian itse, koska livenä me olemme parhaimmillamme niin minun kuin monien muidenkin mielestä. Lavalla ollessamme tiedämme, kuinka homma hoidetaan kotiin soittamalla jämäkästi aggressiivinen show, unohtamatta tietenkään naamalla värehtivää pientä hymynkaretta.

Lokakuun alkupuolella jokaiselle suomalaisella aukenee mahdollisuus todeta Jacobin sanat todeksi, sillä bändi kiertää yhdessä Soilworkin ja Constructdeadin kanssa neljällä paikkakunnalla. Soilwork tunnetaan sen verran kovana livepoppoona, että Hatesphere saa todellakin pistää parastaan, mikäli meinaa pistää pääaktin koville.

– Jääköön keinomme siihen salaisuudeksi, hekottaa Jacob mutta jatkaa, että bändi etenee normilinjalla pitämällä hauskaa lavalla ja päästämällä metallihelvetin irti.

Kun nyt rantaudutte ensimmäistä kertaan Suomeen ja Tampereelle, niin mitä aiotte ensimmäisenä tänne tullessanne tehdä?

– Odotuksemme kiertuetta kohtaan ovat kovia, mutta ei minulla ole hajuakaan mitä odottaa Suomen-minikiertueelta. Mutta siinähän jutun hauskuus juuri piileekin! Eiköhän me ensimmäisenä tilata drinkit ja sitten kierrellä vähän kaupunkia. Nautimme taatusti jokaisesta hetkestä, ja toivottavasti te suomalaiset osaatte nauttia myös meistä ja musiikistamme. Kippis sille!

Julkaistu Inferno #30/2005

BESEECH - EI PAISTA PÄIVÄ RISUKASAAN

Länsinaapurimme goottimetalliporukka Beseech ei paistattele auringon kilossa, mutta tuoreen Sunless Days -albumin myötä heihin kohdistuu ainakin julkisuuden valokeila.

Beseechin kolmen keikan mittainen minirundi ei ole sujunut aivan suunnitelmien mukaisesti, sillä vaikeudet alkoivat jo heti laivalta Suomeen saavuttaessa. Edellisen illan ja yön aikana orkesterilta olivat hommat karanneet väkijuomien suhteen hieman lapasesta, ja virkavalta joutuikin toteamaan aamutuimaan peräti kahteen eri otteeseen kuskeina olleiden henkilöiden tilan lainvastaiseksi. Kun kamojakin oli vielä onnistuttu reissussa hävittämään, ei ihme että laulaja Erik Molarin vaikutti Pellavarockin-keikan aikana hieman angstiselta.

Heti vedon jälkeen juttutuokiolle festarin taka-alueella sijaitsevaan uskolliseen ajoneuvooni saapuva kitaristi Robert Vintervind osaa kuitenkin jo hieman naureskella asialle. Hän pohtii virnuillen, mitä kaikkea kotimatkalla ehtiikään vielä tapahtua.

Beseechin viides albumi Sunless Days esittelee 13 vuoden ajan kypsyneen orkesterin, jonka alkuaikojen doom/death metal on vuosien saatossa jalostunut kuuntelijaystävällisempään goottimetallin suuntaan. Robertilta löytyykin selkeä näkemys siitä, miksi uusin levy on heidän parhaansa.

– Sunless Days on paljon ehjempi kokonaisuus kuin aiemmat levymme. Olemmekin tällä levyllä kokeilleet hieman erilaisia asioita ja yrittäneet samalla kurkottaa kokonaan uudelle tasolle. Levyn heikkouksien nimeäminen on vaikeaa, sillä jälkikäteen huomaa aina asioita, joita olisi voinut tehdä toisin. Juuri nyt olemme kuitenkin varsin tyytyväisiä levyyn ja sen kappaleisiin.

Kesän 2004 jälkeen orkesterin riveihin liittyi kitaristi Manne Engström, jonka meriitteihin kuuluvat esimerkiksi jäsenyydet Cemetary- ja Sundown-orkestereissa. Hääriipä herra vielä omistajana ja tuottajana Studio Megassa, jossa Beseechinkin levyt on äänitetty. Robert ei suoranaisesti myönnä Mannen vaikutusta uuden levyn kappalemateriaaliin, vaikka Sunless Daysin seitsemäs raita Last Obsession kuulostaa varsin paljon herran edellisten orkesterien tuotoksilta.

– Manne on vanha tuttumme, hyvä tyyppi ja vahva persoona, mutta tärkeintä on kumminkin, että kemiamme sopivat hyvin yhteen. Hän osaa suhtautua objektiivisemmin asioihin kuin me, koska hänellä on paljon kokemusta niin soittamisesta, äänittämisestä kuin tuottajana olemisestakin.

Vuonna 2002 julkaistulta Souls Highway -levyltä löytyvä ja keikallakin kuultu Abba-cover Gimme Gimme Gimme saa Sunless Daysilla seurakseen toisen lainakappaleen, Danzigin esittämän Devil’s Playthingin.

– Alkuperäinen versiohan on loistava, ja itse asiassa juuri Manne ehdotti meille tuon biisin coveroimista. Testasimme myös 3-4 muuta lainakappaletta, mutta emme saaneet puhallettua niihin oikeanlaista Beseechin musiikkiin sopivaa tunnelmaa. Versiomme Devil’s Playthingistä on meistä varsin onnistunut, ja minusta pystyimme tuomaan kappaleeseen myös hieman jotain uutta.

Kun Dali Burtonin kohtasi

Levyn yksittäisistä kappaleista puhuttaessa ei sovi unohtaa myöskään albumin avausraitaa Innerlane, josta on tehty varsin mielenkiintoinen, tavallisuudesta poikkeava musiikkivideo.

– Innerlane valittiin videoksi sen takia, että se esittelee kokonaan uuden puolen orkesterista. Biisin tarkoituksena on näyttää meidät puhtaaksi goottimetalliksi leimaaville ihmisille, että vaikutteinamme ovat myös Toolin ja A Perfect Circlen tapaiset orkesterit ja heidän luomansa tunnelmat.

– Niin kappaleessa kuin sanoituksessa on mukana paljon kieroutuneita asioita ja tunteita, jotka olisivat olleet erittäin hankalia tuoda esille perinteisessä soittovideossa. Animaation keinoin kappaleen tarina oli paljon helpompi kertoa, ja videosta tulikin erittäin mielenkiintoinen, "Salvador Dali kohtaa Tim Burtonin" -tyylinen pätkä.

Suomen-minikiertueen erikoisuutena toimivat Kuopiossa ja Turussa tehdyt puoliakustiset keikat, temppu jota orkesteri ei koskaan aiemmin ollut tehnyt.

– Kokemus oli erittäin positiivinen ja opettavainen, koska biisit jouduttiin soittamaan hieman eri tavalla. Keikat antoivat bändille paljon uutta potkua, ja vanhoista tuhanteen kertaan soitetuista kappaleistakin avautui kokonaan uusia ulottuvuuksia. Lähitulevaisuudessa julkaistavalla dvd:llä kenties nähdään ja kuullaan myös noita akustisia versioita.

Beseechin musiikki, yhdessä naisvokalisti Lotan äänen kanssa, omaa potentiaalia huomattavasti isommillekin markkinoille, mutta orkesteria ei kiinnosta Within Temptationin jalanjäljissä kulkeminen.

– Kysymyshän on kokonaan siinä, haluaako myydä 10 000 vai 500 000 levyä. He ovat jossain vaiheessa uraansa päätöksensä tehneet ja valinneet popsävytteisen metallin soittamisen. Tiedämme omat vahvuutemme ja haluamme tehdä itsemme kaltaista musiikkia emmekä olla pelkkä levy-yhtiön tuote. Ja vaikka emme myisikään paljon levyjä, olemme ainakin pystyneet säilyttämään musiikkimme sielukkuuden.

Julkaistu Inferno #30/2005

Hamara #2/2005

The Monolith Deathcult
The White Crematorium
Karmegeddon Media
4/5

Nuorehkosta iästään huolimatta The Monolith Deathcult myllyttää kaoottisen brutaalia death metalliaan ammattilaisten ottein murjoen arempien kuuntelijoiden korvat ja pään sisällön veriseksi mössöksi. Vaikutteita on haettu rapakon toiselta puolelta ilmeisimpänä esikuvana Nile, sillä sen verran samoissa vauhdikkaissa sfääreissä molemmat orkesterit liikkuvat. Siinä missä Nile hämmentää ja maustaa soppaa egyptiläisillä vaikutteilla, fiilistelee hollantilaisorkesteri huomattavasti kylmemmissä tunnelmissa.

Musiikin sekavaa vaikutelmaa korostaa em. vauhdin ja kaaoksen lisäksi myös Slayer-henkiset järjettömiltä kuulostavat soolot, joita viljelläänkin varsin tiuhaan. Orkesteri onnistuu kuitenkin pitämään ohjakset käsissään ja synnyttämään aggressiivisen ja raskaan synkän tunnelman, jota niin raamatusta kuin ihmiskunnan historian hirmuteoista inspiraatiota ammentavat sanoitukset korostavat. Kaahauksesta aiheutuva puutuminen ei aivan ehdi iskeä täysillä päälle ja onneksi biiseihin on osattu ajoittain laittaa yllättäviä minimalistisen vaihtelevia osioita.

Isä aurinkoisen suosikki talvilomakohteesta kertova massiivinen 11-minuuttinen päätöskappale maalailee doom metallin temmoissa ja tunnelmissa rauhoittaen leposykkeen normaalille tasolle. Kohta on turha mennä merta edemmäs kalaan, kun Euroopan puoleltakin alkaa löytyä varteenotettavia vaihtoehtoja Amerikan mantereen isoille nimille.

Running Wild
Rogues En Vogue
Gun
3/5


Running Wild on jaksanut jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan seilata maailman meriä merirosvolipun alla. Piraattijoukkion selkeästi merkittävimmät saaliit haudattiin jo 80-luvulla autiolle saarelle, jonka löytämiseksi alan miehet eivät edes nykypäivänä tarvitse X:llä merkittyä karttaa. Vaikka saaliit ovatkin selkeästi pienentyneet bändin kulta-ajoista, eivät entraushaat ole myöhemminkään aivan kokonaan menneet saalislaivoista ohi.

Rock’n’Rolfin johtama bukkaneeri luottaa yhä tuttuihin perusarvoihin, kepeästi eteneviin ralleihin, joiden yksinkertaiset laulu- ja kitarakoukut saavat helposti kaivamaan silmälappua ja puujalkaa kaapista sekä hoilamaan huh hah hei ja rommia pullo. Vaikka orkesterin aiemmin toimivaksi osoittautunut musiikillinen konsepti ei vuosien varrella ole muuttunut tippaakaan, alkaa Running Wildin kipparoima sluuppi olla turhan kevyt ja vanhanaikainen kun samoilla vesillä seilaa huomattavasti raskaampia ja uudenaikaisempia kaljuunoita.

Rogues En Vogue purjehtii varsin huolettomasti ja ketterästi kappaleesta toiseen eikä suurimpia vikoja löydy kuin turhan ohuista ja taustalle tungetuista kitarasaundeista, joiden ansiosta bändi menettää muutaman solmun vauhdistaan. Märssykorissa istuvan tähystäjän takaraivossa vaan vaanii koko ajan pieni pelko siitä suuresta viimeisestä taistelusta, jossa laivan kapteeni vaihtaa punaisen paitansa ruskeisiin housuihin.

Sapattivuosi
Vol. 2
EMI
4/5

Monet saattoivat pitää pari vuotta sitten julkaistua bändin nimeä kantavaa debyyttiä vitsinä ja kyllähän Black Sabbathin coveroiminen suomeksi ideatasolla kuulostaakin siltä. Vaan kun kiekon laittoi soittimeen, niin johan mieli muuttui. Lopputulos oli heavy metallin pioneeria hienosti kunnioittava aina soundimaailmaa myöten eikä Vol. 2 tarjoa tässä suhteessa mitään mullistavaa, mutta kun toimii yhä niin toimii.

Vaikka Sapattivuosi tulkitseekin lähes kaikki suuret Sabbath-klassikot orjallisesti lähes 1:1 aina laulaja Hannu Paloniemen Ozzymaista ääntä myöten onnistuu bändi siinä missä lukuisat muut ovat epäonnistuneet. Nimittäin saamaan sitä määrittelemätöntä svengiä mukaan, jota Black Sabbathilla on aina ollut rutkasti viisuissaan ja jonka puutteen vuoksi niin moni BS-laina olisi saanut jäädä soittamatta. Käsittämätöntä myös on, että levyn soundimaailma on saatu myös hyvin lähelle alkuperäistä lämpimän analogista äänimaailmaan, johon on sekoitettu hyppysellinen modernia selkeyttä. Niiden suurten klassikojen kuten Sotasiat ja Ikuisuuden Jälkeen lisäksi orkesteri on ilahduttavasti ottanut repertuaariinsa myös muutaman hieman vähemmän arvostusta saaneen kappaleen kuten Ei Saa Luovuttaa (Never Say Die) sekä Tarvin Pimuu (Dirty Women). Jos em. kaltaiset suomennetut kappaleidennimet saattavatkin ensisilmäyksellä tökätä silmään, ei lyriikka sitä enää tee vaan onnistuu sekin yllättävän hyvin säilyttämään alkuperäisten riimien hengen.

Vaikka Black Sabbathia tuleekin nykyisin kuunneltua kotioloissa varsin harvoin, niin Sapattivuoden ansiosta Electric Funeralin tai Symptom Of The Universen klassiset riffit tulevat taatusti kaikumaan tiheämmin asumuksessani. Mielenkiintoista on seurata, tuleeko sitä vaikeaa kolmatta levyä koskaan ja onko bändillä kiinnostusta lähteä kokeilemaan kuinka Ronnie James Dion tai miksei jopa Ian Gillanin aikainen Black Sabbath taipuisi suomeksi.

Centinex
World Declension
Regain

6 Svea mamman helmoista ponnistava Centinex on takonut pitkää uraan tinkimättömällä asenteella ja linjastaan tinkimättä muttei ole koskaan onnistunut nousemaan pistesijoja korkeammalle kilpailtaessa svedu-deathin parhaimmuudesta. Kahdeksas täyspitkä jyrää samoilla eväillä kuin vuosi sitten julkaistu Decadence - Prophecies Of Cosmic Chaos, mutta aromisuolan lisäksi kalmanherkkujen makua täydentävät hieman uudenlaiset mausteet.

Ainoan alkuperäisjäsenen Martin Schulmanin kipparoiman orkesterin miehistössä on soittokokemusta ja sovitusnäkemystä, näiden puutteiden vuoksi Centinex ei karille karahda. Kappaleet luovivat eksymättä merimerkiltä toiselle, vaikka reitti ei aina noudatakaan suorinta tai nopeinta mahdollista. Aiempiin seilailuihin verrattuna merikortit on vaihdettu astetta uudempiin ja tämä kuuluu erityisesti kasvaneena melodisuutena, joista osaa nojaa hieman jopa nuoremman polven NWOSDM:n suuntaan. Harmi vain, että World Declension –nimen alla seilaava alus kärsii ponnettomista ja tasapaksuista soundeista. Kapteenin ääni kantaa kyllä hyvin kovemmassakin myrskyssä, mutta ohuen vaisut kitarasoundit tuppaavat hukkumaan kylkeen piiskaavien aaltojen lailla tykittäviin rumpuihin.

Järvi-Suomessa albumin tahtiin risteilee mielellään muutamaan otteeseen, mutta viikkojen mittaisen Karibian risteilyn soundtrackiksi levystä ei ole. Vaikka nähtävää ja kuultavaa piisaa tälläkin reissulla kotitarpeiksi, todelliset suuret elämykset jäävät kokematta ja tallentamatta aivolohkojen digikennoihin.


Circulus
The Lick On The Tip Of An Envelope Yet To Be Sent
Rise Above

7 Hevimiehethän ei kirjeitä kirjoittele eikä varsinkaan sinetöi niitä suudelmin, mutta eipä olekaan Circulus heviä saati edes metallia. Jonkinlaista logiikkaa löytyy silti bändin kiinnittämisestä doomisra ja stonerista tunnetulle Rise Above –lafkalle, sillä onhan Lee Dorrian, mies levy-yhtiön takana, varsinainen hippi itsekin.

Tältä levyltä ei kuitenkaan löydy ensimmäistäkään raskasta säveltä, sillä Circulus leijuu vahvasti 60- ja 70-lukujen folk-henkisissä hippitunnelmissa aina soundeja, sanoituksia ja jopa asusteita myöten. Kokonaisvaltainen toteutus on erittäin lämminhenkinen, monipuolinen ja ennen kaikkea uskottava, vaikka useimmiten tällainen jalat tukevasti ilmassa haihattelu ja vapaan rakkauden sekä rauhan perään haaveilu tuokin mieleen Cartmanin lanseeraaman lausahduksen: screw you hippies, I’m going home. Musiikki koettelee ärsytyskynnystä useissakin kappaleissa, mutta vilkaisu ulkona paahtavaan kesäisen keliin ja rehottavaan luontoon saa mielen aina kummasti rauhoittumaan.

Orkesterin debyytti tarjoaa todennäköisesti enemmän usein kuuntelijoiden vanhemmille kuin itse jälkikasvulle, mutta kyllä tämän tahdissa kelpaa nuorempienkin varttua kunhan vain unohdetaan ne tajuntaa laajentavat huimausaineet neljänkymmenen vuoden taa.


Neuraxis
Truth Imagery Passage
Earache 

6 Vastikään solmitun diilin ja syksyllä julkaistavan uuden täyspitkän kunniaksi Earache niputtaa Voivodilaisten kotimaasta ponnistavan Neuraxiksen uran kolme täyspitkää kahdelle kiekolle. Viiden vuoden aikana synnytetyt 34 biisiä on tanakka setti, jonka parissa rapian 100 minuutin viettäminen on taatusti raskas kokemus.

Paketin avaava vuonna 2002 julkaistu toistaiseksi tuorein levytys Truth Beyond… on ehdottomasti levyn parasta antia. Enemmän teknisenä ja fiilistelevänä kuin yltiöbrutaalina vyöryvä death metal on kiinnostavaa ja omaa omaperäisiä ja jopa yllättäviä ratkaisuja musiikkivirran kuitenkaan katkeamatta missään vaiheessa. Kokemus kuuluu selkeästi ja ero korostuu entisestään, jos soittimeen työnnetään referenssipisteeksi välittömästi levyn loppumisen jälkeen A Passage Into Forlorn ja Imagery-levyt sisältävä kakkoskiekko.

Vaikka orkesteri ei tyylillisesti olekaan kokenut suuria mullistuksia uransa aikana, on kappalemateriaali ja sovitusratkaisut huomattavasti tylsempiä ja väkinäisemmän oloisia vanhemmilla tuotoksilla. Materiaalia kuunnellessa ei voikkaan välttyä tunteelta, että uransa alkuaikoina Neuraxis ei uskaltanut aivan täysin rinnoin heittäytyä omaan musiikilliseen maailmaansa ja näin erottautua liiaksi death metal veljistään.

Witchcraft
Firewood
Rise Above

8 Maagisin sävelin kuuntelijaa vahvoihin ja usvaisiin 60- ja 70-lukujen tunnelmiin johdattava Witchcraft on selkeästi syntynyt liian myöhään. Vahvasti Pentagramin ja miksei osittain Roky Ericksoninkin nimiin vannova kombo kuulostaa autenttiselta ja ajan hengen mukaiselta kaikin puolin, mutta osaa myös fiilistellä sopivasti tummatunnelmaisten kappaleiden varassa.

Orkesterin retroilua synkän ja raskaan rockin genreissä tukee erittäin hyvin analoginen ja primitiivisellä tavalla osuvan lämminhenkinen tuotanto, joka vahvistaa tunnetiloja entisestään. Laulut vedetään suurella tunteella teknisen taituruuden jäädessä taka-alalle ja sama pätee myös muihin instrumentteihin. Witchcraftin vahvuutena onkin juuri tyylitajuinen kokonaisuuksien hallitseminen sekä näiden raamien sisälle rakennetut kiehtovat kappaleet, on kyseessä sitten rokkaavan rullaavat rallit tai hitaudessa haahuilevat hymnit.

Ensimmäisten kuuntelukertojen jälkeen pää nyökkii tahdissa hyväksyvästi, mutta todellisen valaistumisen pääkoppa kokee pidempikestoisen nauttimisen jälkeen. Firewood iskee varoittamatta tajuntaan kuin pahainen LSD:n jälkitrippi avaten kokonaan uuden värikkään maailman. Antaa kaikkien kukkien ensiksi kukkia ja sitten lakastua.


Wytchcraft
I Taste Your Fucking Tears Of Sorrow 
Omakustanne
 
3 Huonoistakin bändeistä löytää yleensä jotain hyvää, mutta Wytchraftin kohdalla paletin osaset alkavat olla kohtuullisen luokattomia aina bändin ja levyn nimestä albumin kansikuvaan, sanoituksiin ja musiikkiin. Kansikuvan tappaja/tapettava –hommissa olevat kaksi gootahtavaa neitoa eivät vakuuta edes pärstävärkeillään eikä kliseisistä aiheista väkerretyt yksinkertaiset sanoitukset maalaile kovinkaan kummoisia melankolian maisemia: ”In solitude you will die, none will hear that you cry, you’re afraid, fighting with fear, but in the end you just will sear”

Wytchcraftin musiikki rakentuu hidastempoiselle doom-perustukselle, jonka päälle ladotaan ärsyttävän puuduttavia ja yksinkertaisia pilipali-melodioita eri genreistä. Mukana on niin goottisävyjä, folkkia kuin black metalliakin ja sama pätee tilanteen mukaan myös yksiulotteisen solistin karheahkoon ulosantiin. Näin lohduttomista lähtökohdista rakennetut 6-7 minuutin mittaiset kappaleet jaksavat kantaa korkeintaan ensimmäisen minuutin ajan, jonka jälkeen kuuntelija vajoaa väkisinkin tylsyyden syövereihin toivoen pikaista vapautusta.

Jos kyseessä olisi debyyttituotos, voisi bändille antaa puutteita enemmänkin anteeksi. Nyt kahden demon ja yhden MCD:n jälkeen ei kuitenkaan ole mikään ihme, että bändi julkaisee itse omilla rahoilla tuotoksiaan.

DESTRUCTION - RÄKSYTTÄVÄT RÄSSIKOIRAT

Teutoni-thrash voi yhä vahvasti, kiitos Kreatorin ja Destructionin kaltaisten vanhojen pierujen. Jälkimmäinen ei ole lähtenyt keksimään pyörää uudestaan missään vaiheessa uraansa; tuoreella Inventor Of Evil -kiekollaankin Destruction käsittelee pahuuden olemusta.

Tuska-festivaaleilta tavoitettu nelikielisen nypyttäjä ja mikinmurskaaja Marcel "Schmier" Schirmerin kielenkannat avaa haastattelun aluksi tarjottu alkoholipitoinen hauki-drinkki.

– Onko tämä salmiakkia? utelee Schmier kummissaan ruskeanväristä litkua, jota tarjoan hänelle pienestä lasisesta laulukirjasta.

– Haisee ainakin kamalalle, vähän kuin jollekin itämaiselle käärmesalvalle, jatkaa herra arvuuttelua kummissaan. Hän uskaltautuu viimein maistamaan tarjotusta pullosta, kun vakuutan siinä olevan puhdasta vodkaa. Varovaisen huikan jälkeen miehen ilme kirkastuu, ja Schmier kertoo pitävänsä Fisherman’s Friendistä, jota paljastan liuotetun alkoholiin. Schmier huikkaa jotain saksaksi pukukopin suuntaan, ja paikalle ilmaantuukin rumpali Marc videokamaran kanssa ikuistamaan suomalaistoimittajan tarjoamaa kummallista juomaa.

Haastattelun aikana Schmier kysyy muutamaan kertaan kohteliaasti, saisiko hän kenties vielä pienet huikat ja vakuuttelee tekevänsä lappeenrantalaisissa urheilupiireissä kehitettyä haukea kotonaan Saksassakin. Näin on taas suomalaista juomakulttuuria levitetty onnistuneesti ulkomaille.

RUSH-THRASH

Elokuun lopussa ilmestynyt Inventor Of Evil on 21 vuotta sitten ensimmäisen tuotoksensa julkaisseen Destruction kahdeksas täyspitkä studiolevy. Samaa riffisampoa trio ei kuitenkaan ole suostunut levy levyltä hyödyntämään, ja tuore platta kuulostaakin edeltäjäänsä verrattuna monipuolisemmalta ja teknisemmältä.

– Uusin levymme on ehkä hieman outo siinä mielessä, että osa kappaleista ja riffeistä on saanut vaikutteita itämaisesta musiikista ja jopa Rushilta, eivätkä ne alun perin oikein edes kuulostaneet thrashilta. Demovaiheessa palaset kuitenkin loksahtivat kohdalleen ja biiseistä tuli mahtavia. Juuri tuo vaihtelevuus tekee musiikista jännittävää ja mielenkiintoista.

– Metal Dischargen (2003) kappaleet olivat todellakin suorempia kuin uuden levymme materiaali, mutta jostain kumman syystä ne eivät mielestämme potkineet sittenkään niin hyvin kuin olisi pitänyt. Yhtenä syyllisenä on rumpusoundi, joka ei todellakaan ole täydellinen. Uuden levyn biiseissä on enemmän vaihtelua ja niissä tapahtuu enemmän. Kaipa levyä voisikin kutsua dynaamiseksi ja jopa progressiiviseksi.

Tällä kertaa thrash-trio ei halunnut tehdä samaa virhettä soundien kanssa, vaan palkkasi levyn tuottajaksi ja miksaajaksi moneen kertaan kannuksensa ansainneen, Hypocrisystä ja Painista tutun Peter Tägtgrenin.

– Peter toimi enemmänkin miksaajana kuin varsinaisena tuottajana. Rummut nauhoitettiin Saksassa erään studion isossa huoneessa ilman triggereitä, koska halusimme luonnollisen kuuloisen rumpusoundin. Loput instrumenteista nauhoitettiin Sveitsissä, ja Peter hoiti miksauksen Ruotsissa. Peter on todella hyvä ja rehellinen tyyppi, joka osaa sanoa asiat suoraan päin naamaa, jos hän ei pidä jostain. Olemme erittäin tyytyväisiä lopputulokseen, ja Peter itsekin ihmetteli oikein ääneen kuinka hyvää jälkeä saimme yhdessä aikaiseksi.

Yhtenä levyn erikoisuuksista voidaan pitää The Alliance Of Hellhoundz -kipaletta, jossa vierailee tuhti vierasjoukko hyvinkin erilaisia laulajia. Mutta miksi kappaleen nimen pitää päätyä Z-kirjaimeen?

– Nimi näyttää paremmalta noin kirjoitettuna, Schmier hekottaa ja jatkaa, että laulettunakin sanan loppu kuulostaa hieman Z:lta. Vakuuttaakseen minut herra vetäisee pienen ääninäytteen, ja pakkohan asia on tämän jälkeen uskoa.

– Alkuperäisenä ajatuksena oli tehdä biisi, joka olisi ehtaa Destructionia, mutta jossa voisi yhdistää erilaisia vokalisointeja. Aikataulujen yhteensovittaminen eri ihmisten kanssa oli aika hankalaa, ja useat vierailijoista suostuivatkin aluksi, mutta peruivat myöhemmin osallistumisensa aikatauluihin vedoten. Pitkään en edes tiennyt, saanko haalittua kasaan 5, 10 vai 15 eri laulajaa, ennen kuin vasta aivan kesäkuussa miksausten alkaessa painaa päälle. Kyse ei kuitenkaan ollut siitä, että saisimme mukaan mahdollisimman monta eri laulajaa vaan siitä kuinka heidän erilaiset äänensä sopisivat yhteen.

– Kysyin muuten Udoakin mukaan, mutta hän ei ehtinyt Acceptin reunionin takia. Miehen poisjääminen oli meille suuri pettymys. Rob Halfordia en edes yrittänyt saada messiin, koska tuskinpa hän olisi ehtinyt saati suostunut mukaan projektiin. Tapasin jälkikäteen muuten useita laulajia, jotka kysyivät minulta että hei, miksi et pyytänyt minua mukaan.

Onneksi Saksan toinen kultakurkku Doro on sentään mukana.

– Joo, hän oli todella innoissaan koko touhusta, soitteli minulle moneen kertaan ja kyseli missä mennään. Doro oli itse asiassa ensimmäisiä, joita pyysimme mukaan. Sain häneltä paljon energiaa jatkaa, koska jossain vaiheessa aloin epäillä koko homman järkevyyttä.

PAHUUDEN YTIMESSÄ

Vuonna 2000 paluun All Hell Breaks Loose -levyllä tehnyt Destruction palauttaa "hullun teurastajan" levynsä kanteen ihmisten kauhisteltavaksi. Liha-alan työläisestä on kyllä ehditty laulaa viimeisten vuosien aikana, mutta muuten herra on pysytellyt taka-alalla.

– Edellisen levymme Metal Dischargen kansi oli todella simppeli, ja nyt kun halusimme teurastajan takaisin kanteen, piti siitä tehdä 80-luku-henkinen. Kannen piti olla samaan aikaa sekä iskevä että paluu juurillemme muttei kuitenkaan vanhojen aikojen tai kansien matkimista. Onneksi löysimme erään unkarilaisen taiteilijan, joka pystyi toteuttamaan visiomme aina kannesta kaikkiin cd-vihkosen kuviin.

– Itse albumin nimi juontaa juurensa erääseen Soul Collector -biisin riimiin. Nimi kuvastaa ihmiskuntaa, ja tästä saimme myös idean levyn kansitaiteeseen. Monet ovat kysyneet minulta, kuka keksi pahuuden, mutta kyseessä ei todellakaan ole yksittäinen ihminen vaan koko ihmiskunta. Ihmiskunta on pahin ja julmin asia koko helvetin planeetalla. Tämän tiedon valossa levyn kansikuvasta saa enemmän irti, kuvassa oleva hullu teurastaja esittää veristä petoa eli ihmiskuntaa itsessään.

Mikä sinusta, Schmier, on sitten pahin asia, jonka ihmiskunta on keksinyt tai tehnyt?

– Ehkä uskonnot, täräyttää herra tovin tuumimisen jälkeen.

Jaksat siis yhä saarnata uskontoja vastaan?

– Kyllä. Mietipä vaikka, mitä tapahtui vähän aikaa sitten Lontoossa. Napoleon on joskus lausunut jotakin sen suuntaista, että jos ihmisille antaa uskonnon, he pysyvät vaitonaisina, ja ehkä asia todellakin on niin. Kasvoin itse hyvin konservatiivisessa ympäristössä, jossa uskonnolla oli hyvin vahva asema ja opin vihaamaan sitä jo nuorena. Kirkolla on todella paljon valtaa tänäkin päivänä ja kaikki perustuu siihen tosiasiaan, että ihmisillä on perustavaa laatua oleva tarve saada ohjeita joltakulta tai uskoa johonkin.

Mihin sinä itse sitten uskot?

– Minusta ihmisten pitäisi tehdä mitä he haluavat ja mikä heistä tuntuu parhaalta, yrittää olla luovia eikä seurata trendejä ja mitä muut ihmiset tekevät. Suurin osa ihmisistä on unohtanut tuollaisen käyttäytymisen ja heistä on tullut osa harmaata kasvotonta massaa. En todellakaan väitä itse olevani maailman luovin ihminen, yritän olla vain minä itse. Ehkä minun uskontoni onkin tuoda ilmi omia mielipiteitäni, vaikka siinä sivussa voikin aina saada uusia vihollisia.

Musiikin lisäksi Schmier on uskonut myös ruokabisnekseen, joka ei koskaan tule katoamaan, sillä jokaisen ihmisenhän pitää syödä että jaksaa. Aivan heinäkuun alkupuolelle saakka herra omisti osuuden Baracuda-nimisestä ravintolasta, joka sijaitsee Infernon kaivamien tietojen mukaan Lounais-Saksassa, pienessä Isteinin kylässä lähellä Sveitsin rajaa.

– Myin osuuteni ravintolasta. Vaikka sen pyörittäminen oli mukavaa hommaa, ei minulla yksinkertaisesti riittänyt tarpeeksi aikaa sille. Ihmiset haukkuivat minua hulluksi luopuessani hyvää ruokaa tarjoavasta paikasta, mutta loppupeleistä pidän kuitenkin enemmän tienpäällä olemisesta.

Vaikka Schmieria ei enää nähdäkään häärimässä paikanpäällä essuun pukeutuneena, miksi Saksaan eksyneen nälkäisen rässärin kannattaisi kuitenkin käydä tutustumassa paikkaan ?

– Menusta löytyy muun muassa loistavia pihvejä, erittäin maukkaita pitsoja sekä pasta-annoksia, eikä taatusti yhtään roskaruokaa. Juomapuolelta suosittelen margaritoja, eivätkä mitkään ruuat tai juomat ole hinnalla pilattuja. Paikanpäältä löytyy myös jukeboxi, jonka sisältö on 90% metallipitoista, mahdollisesti jo marraskuussa bändinsä kanssa Suomeen seuraavan kerran suuntaava Schmier kehuu.

Julkaistu Inferno #29/2005