Blake
Planetizer
Wolfgang Records
9 Nyt on galaksit vaarassa räjähdellä,
sillä astronomiseen bluespohjaan tukeutuvan Blaken kolmas kiekko
sisältää kymmenen meteoriitin kovaa hard rock rallia. Jo edeltävä
Starbringer-albumi väläytteli mehukkaasti groovaavia tummasävytteisiä
rokkipaloja, mutta stratosfääriä pidemmälle ei Blaken alus tuolloin
kuitenkaan jaksanut kivuta.
Planetizer tarjoilee monipuolisesti vastustamattomasti rokkaavia
rentoja menopaloja Holdin malliin väritettynä rauhallisen
fiilistelevällä materiaalilla ala Reborn. Kappaleiden
suomalais-ugrilaiseen melankoliaan vetoava vahva tunnelataus on alati
vahvasti läsnä, jota solisti Aaro Seppovaara pienin
Danzig-laulumaneerein ilmaisee erittäin vakuuttavasti. Kokonaisuuden
kruununa on albumin pelkistetty livehenkinen soundimaailma, joka
viimeistään kaikessa lämpimyydessään ja raskaudessaan potkii biisit
tajuntaan.
Täyteviisujen puuttuessa ja musiikin pakottaessa toistuvasti
kuuntelemaan levyn alusta loppuun on helppo todeta, että Blake on
Monster Magnetin suomalainen vastine, joka pesee aitoudellaan Black
Label Societyn punaniskarockin 6-0. Jos orkesterin aiempana rajana oli
taivas, on nyt syytä nostaa rimaa avaruuteen asti. Sieltähän Blaken
nokkamies on taatusti kotoisin.
Crematorium
The Process of Endtime
Prosthetic Records
6 Krematorion uuniluukut ovat alkaneet
kolissa myös Amerikan mantereella vaikkakin lähes 50 vuotta toisen
maailmansodan pahamaineisten tapahtumien jälkeen. Vuodesta -91 saakka
lämminnyt polttouuni on parin vuoden käyttökatkoksesta huolimatta
niellyt sisäänsä useita bändinjäseniä, mutta onpa liekeiltä silti
säästynyt jälkipolville ihmeteltäväksi pari EP:tä ja täyspitkää.
Kolmannella täyspitkällään orkesteri esittelee periamerikkalaista
osaamistaan yhdistämällä rankemman puolesta death metallia
tarttuvampaan asennejunttaukseen niin biisien sisällä kuin niiden
välilläkin. Aluksi levy kuulostaa siltä kuin bändi ei oikein tietäisi
haluaako se olla katu-uskottava brutaalimman metallin edustaja vai myydä
kenties levyjään jokusen tuhannen kappaletta enemmän sisällyttämällä
aggressiiviseen HC-pohjaiseen trendimetalliin hieman melodiaakin.
Palaset kuitenkin loksahtavat paikoilleen ja usko herrojen
vilpittömyyteen musiikkinsa suhteen varmistuu lisäkuuntelukerroilla.
Kymmenen raidan The Process of Endtime on aina kansia myöten mukava
pakkaus, joka valitettavasti lupaa enemmän kuin lopulta tarjoaa.
Kappaleet ruhjovat kelvollisesti ja soitto kyllä kulkee, mutta
värittömän kolkon tuotannon lailla kappaleet jäävät ontoiksi. Edes
toistolla tehoa –konsepti ei tunnut parantavan kokonaisuutta. Orkesterin
vahvuudeksi on tosin todettava, että keskinkertaisesta arvosanasta
huolimatta albumi on tasalaatuisen vahva ja harppaus paria numeroa
ylemmäksi saattaa olla hyvinkin pienistä asioista kiinni.
Deathchain
Deathrash Assault
Dynamic Arts Records
9 Lupsakkaiden savorässäreiden
kakkoskiekko kiteyttää jo nimessään mistä hommassa on kysymys eli
ankarasti päälle vyöryvästä death-thrashista. Albumin pyöriessä
soittimessa olo on kuin olisi istutettu Marcus Grönholmin kyytiin
Neste-rallin EK:lla: vauhtia on niin, että päätä huimaa ja huonot on
tulla housuun etupään kulkiessa osittain ojien yläpuolella. Vaikka
metsähallituksen puolelle päätyminen tuntuu enemmän kuin
todennäköiseltä, pysyy äärimmilleen kiristetty menopeli ammattimiehen
lapasessa, aivan kuten Deathchainin herroillakin.
Kakkoslevyllä orkesteri on kiristänyt turboruuvia entisestään, mutta
tuunausta on tapahtunut myös sävellyspuolella. Biisit kulkevat
entistäkin vauhdikkaammin kiitos pienentyneen ilmanvastuksen, mutta
samalla downforcea löytyy aiempaa enemmän tarttuvampien koukkujen ja
monimutkaistuneiden biisirakenteiden muodossa. Rumpali Kassaran
käskytyksessä Deathchainin kone kiertää tasaisesti kovillakin
kierroksilla, Bobby Undertakerin, Corpsen ja Kuolion
kielisoitinlegioonan vääntäessä rattia millimetrin tarkasti Rottenin
ankarien ajo-ohjeiden mukaisesti.
Kun ralliohjus kulkee yhtä hyvin niin täysillä kuutosvaihteella
ajettavilla pitkillä suorilla kuin kolmosella ajettavissa
shikaaneissakin, ei vauhtisokeuteen tylsistymisen vaaraa ole. Deathrash
Assault on kaikin puolin debyyttiä hoonatumpi kokonaisuus, vain
sanoituspuolella jatketaan perinteitä kunnioittavaa kieli poskessa
linjaa. Ihmetyttää vain, kuinka leppoiset umpisavolaiset pystyvätkin
vääntämään näin äkäistä materiaalia.
Detonation
Portals of Uphobia
Osmose Productions
7 NWOSDM-genre elää ja voi hyvin myös
Hollannissa, sillä Callenish Circlen rinnalle osaamistaan näyttämään
nousee myös Detonation toisella täyspitkällään. Vaikka monet ovat jo
pidemmän aikaa olleet valmiita leimaamaan kaikki tulokkaat tylsiksi
apinoijiksi, löytyy aina uusia orkestereita joilla on näkemystä tai
ainakin kovaa yritystä olla seuraava Dark Tranquillity tai In Flames.
Portals of Uphobialla löytyy bändi, jolta löytyy niin ikään yritystä
mutta ennen kaikkea keskivertoa enemmän näkemystä melodisen death
metallin saralla. Melodiat ovat varsin maukkaita ja karttavat hyvin
genren tyypillisimpiä sointukulkuja. Bändi uskaltaa ja mikä parasta
osaa olla kompleksinen sekä tarjota myös hienosti dynamiikkaa nopeamman
paahdon vastapainoksi. Potentiaalia Detonationilla siis löytyy, mutta
ikävä kyllä sen hyödyntäminen jää puolitiehen. Kappaleet tuntuvat
ajoittain karkailevan hieman liiankin rönsyileviksi ja todelliset päin
pläsiä täräyttävät iskusävelet jäävät vielä odottamaan kulman taakse.
Soundipuolella levy kärsii hieman voimattoman kolkoista soundeista ja
etenkin virveli tuppaa hukkumaan taustalle kitaroiden dominoidessa
kokonaisuutta. Pienoisella tuottamisella ja kokemuksen kartuttamisella
on hyvinkin mahdollista, että bändin seuraava levy nostaa Detonationin
profiilia roppakaupalla.
Fear Factory
Transgression
Roadrunner Records
6 Fear Factory osoitti edellisellä
albumillaan Archtypellä, ettei se tarvitse Dino Cazaresia
biisintekotiimiinsä. Transgressionin kohdalla epäilykset alkavat
kuitenkin herätä, josko raskaan sarjan kitaristin kyvyille löytyisi
kuitenkin yhä käyttöä.
Olennaisia muutoksia ei Fear Factory ole lähtenyt täsmämetalliinsa
tekemään, vaikka yleinen linja tuntuukin keventyneen selkeästi
kymmenillä kiloilla. Tämä näkyy etenkin kasvaneina melodioina ja
puhtaina vokalisointeina, mutta myös kliinisellä tuotantopuolella.
Rummut jyräävät kyllä totutusti, mutta kitaroista ja bassosta lähtevä
peruspotku on tungettu aivan liiaksi taka-alalle. Levyn alku lupaa
kyllä hyvää ja toimivaa kokonaisuutta, jossa niin jyrä kuin hempeily
ovat hyvässä balanssissa, mutta jo ennen puoliväliä alkava tasapaksuus
jatkuu ja jatkuu loppuun saakka. Joko materiaalipulasta tai
ennakkoluulottomuudesta kertovat myös loppuun sujautetut kaksi
lainakappaletta U2:lta ja Killing Jokelta, jotka kuitenkin uppoavat
samaan hetteikköön oman innovatiivisuuspulasta kärsivän materiaalin
kanssa.
Transgressionia ei voi varsinaisesti pitää kehnona levynä, sillä
kaikesta huolimatta se kuulostaa tympeän sijasta mukavalta. Ongelma
vain on, että Fear Factoryn kaltaiselta bändiltä on lupa odottaa
aggressiivisempaa ja omaperäisempää musiikkia, jolla orkesteri on
erottautunut muista jenkkiläisistä virkaveljistään. ”Ihan kiva” ei Fear
Factoryn kohdalla minulle riitä.
Gamma Ray
Majestic
Mayan Records
Sanctuaryn alalafka Mayan Records on kaikessa viisaudessaan
päättänyt sabotoida promonsa kuuntelukelvottomiksi kylvämällä sekunnin
mittaisia kohinaa sisältäviä pätkiä tasaisesti pitkin levyä. Sanokaa
mitä sanotte, mutta kun sitä staattista kohinaa kuulee 29 kertaa 55
minuutissa, niin ohan se varma, että alkaa v-tuttamaan kuin pientä
oravaa jolla on hammas poikki ja käpy jäässä.
Koska näkemykseni mukaan levyarviot ovat omaan kokemusmaailmaan
sidottuja subjektiivisia ja perusteltuja mielipiteitä, tunnustan tämän
promon edessä oman vajavaisuuteni kriitikkona. Kahta kertaa enempää ei
levyä yksinkertaisesti voi kuunnella läpi, joten päädyn noudattamaan
vanhaa suomalaista sananlaskua: sitä saa mitä tilaa.
Gamma Ray on niitä harvoja power metal …, jotka ovat ymmärtäneet että
sanan power viittaavan hyviin ja tarttuviin ei välttämättä duurissa
kulkeviin melodioihin metal-sanan tarkoittaessa raskasta
heavy-kitarointia. Useat genren orkestereista kun rakentavat
kappaleensa … laulu- ja kosketinmelodioiden varaan kitaroiden kompatessa
heiveröisesti jossain taustalla.
No World Orderiin verrattuna Majestic on astetta … ja rankempi levy,
jonka tavaramerkkeinä on edelleen Kai Hansenin mieleenpainuvat melodiat
ja hyvin sovitetut kappaleet. Uutta ja mullistavaa on turha odottaa
…., mutta orkesterin saksalainen voimametalli on kaikessa
yksinkertaisuudessaan vain vastustamattoman toimivaa muuta pientä
hairahdusta lukuun ottamatta. Majestic onkin kuin hajuton mutta hyvä
antiperspirantti, joka ei petä … tilanteissa.
Municipal Waste
Hazardous Mutation
Earache
8 Vaikka vanhojen pierujen haikailemat
vanhat hyvät ajat eivät koskaan palaakaan, löytyy onneksi aina silloin
tällöin nuorta sukupolvea osoittamaan kunnioitustaan vanhoille
esikuville. Municipal Waste ei varmasti voi kiistää saaneensa esikuvansa
80-luvulta ja erityisesti tuon ajan punkista ja thrashista. Jo albumin
Edward Repkan taiteilema kansikuva sekä nimi tuoksahtavat nenään
miellyttävällä tavalla vanhalta liitolta ja musiikki osoittautuukin
kaikeksi muuksi kuin bändin nimen mukaiseksi #2:ksi.
Municipal Wasten vahvasti D.R.I.:ltä aina laulajaa myöten lainattu
punkin ja thrashin crossover mekkalointi on intensiivisistä ja löyhkää
niin nuoruuden innolta kuin soittamisen ilolta. 26 minuutissa ehditään
paiskoa 15 iloista Gang Greenin mieleen tuovaa iloista ja
mallashuuruista veisua nykypäivän selkeiden ja tiukkojen soundien
tukiessa jämäkkää soittoa osuvasti.
Ensikuuntelulla päättömältä kohkaamiselta kuulostavat rallit avautuvat
nopeasti nasevan tarttuvaa riffittelyä ja tuhtia bassottelua
sisältäviksi menopaloiksi. Hyvä että hämäläinen ehtii mukaan kun levy
on jo lopussa ja tunne on joka kerta kuin joku olisi läpsäissyt
suurella taimenella kulman päin näköä: yllättänyt, mutta harmittoman
huvittunut. Toimii siis kuin märkä sukka lavuaarissa.
Yngwie Malmsteen’s Rising Force
Unleash the Fury
Steamhammer
6 Kitarasankari Yngwie Malmsteen jakaa
soitto- ja musiikkityylillään mielipiteet tasan kahteen kategoriaan:
niihin, jotka pitävät vahvasti klassisesta musiikista ammentavan
ankaran tiluttajan hard rockista ja niihin, jotka eivät voi sietää
miljoona nuottia sekunnissa soittoonsa änkevää maestroa. Yhtä kaikki
herran tyyliä jäljitteleviä kitaristeja on kuitenkin ilmaantunut, mutta
on vain yksi Yngwie, jonka mies itseksi varsin hyvin tietää.
Unleash the Fury on 72 minuutin mitassaan yhtä massiivinen kuin
kitarataitelijan ego. 18 kappaleen joukkoon mahtuu musiikkia laidasta
laitaan aina Bach-variaatioista rennon 80-luvun henkisiin kokeneen
Dougie Whiten tulkitsemiin hard rock paloihin. Kokonaisuus huokuukin
erittäin vahvaa Yngwien uran alkuaikojen henkeä, mikä tuntuu sopivan
miehelle paremmin kuin parilla aiemmalla levyllä kokeiltu hieman
modernimpi ote.
Vaikka Yngwie Malmsteenin sujuvaa ja yltiöpäistä kitarailoittelua
kuunteleekin mielellään, on Unleash the Fury kuin rusinapullataikinaa.
Pieninä erinä maukasta, mutta suurina määrinä ahmittuna öklöttävää.
Kuivatun rypäleen kaltaiset makeat sattumat ovat myös harvassa,
parhaana esimerkkinä kitaristin itsensä tulkitsema balladi Cherokee
Warrior ja vauhdikkaasti kulkeva Magic And Mayhem instrumentaali.
Sanonta ”kaikki asiat eivät aina ole siltä miltä ne näyttävät” on levyn
kohdalla hyvä pitää mielessä, sillä sen verran kammottavan tökerö
levyn kansitaide on.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti