keskiviikko 23. elokuuta 2023

Inferno #214/2023

The Bleeding
Monokrator
Redefining Darkness

4

The Bleedingin kalmankatkuinen ja kiivas thrash-pieksentä tasapainoilee taitavasti molempien genrejen raja-aidalla muistuttaen vanhakantaisempaa amerikkalaista lähestymistapaa. Pienoinen yllätys onkin, että bändi tulee Englannista tarjoten samalla pienoista valonpilkahdusta muuten jo pidempään hivenen ankealta ja vähälukuisalta vaikuttaneen saarivaltion rankemman sarjan metallitarjontaan.

Ei ole mikään ihme, että Monokrator soi todella tiukasti, onhan bändillä diskografiassaan kolme aiempaa minaria ja pari täyspitkää. Vauhdikkaasti etenevän levyn tärkein valtti on todella ärhäkkä ote, jota laulaja kireällä ja hengenahdistusta aiheuttavalla räksytyksellään johdattaa. Ja se mikä paikoitellen ampiaisten surinaa muistuttavien riffien mieleenpainuvuudessa osin hävitään, korvataan sopivan röyhkeillä ja yllättävillä sooloilla.

Pelkkä asenne tai soittoniekat eivät kuitenkaan tee biiseistä näin hyviä, vaan ne ovat sovituksellisesti mielipuolisessa monipuolisuudessaan hyvinkin oivaltavia. Musiikissa tapahtuu sopivan paljon muttei yhtään liikaa, mistä kertoo sekin, että yhtye runnoo kahdeksan biisiään vaivaiseen puoleen tuntiin. Kova suoritus Sadusin jalanjäljissä.

Formalist
We Inherit a World at the Seams
Brucia

2,5

Italiassakin podetaan sen sortin itseinhoa ja maailmantuskaa, että sitä on oksennettava ulos taiteeseen. Ja mikä sopisikaan tyyliksi kuin sludgeilu, joka lähtökohdiltaan on lähes poikkeuksetta nihilististä. Levyn kansitaide seppukua tekevästä hahmosta on sen verta raflaava, että sisällöltään odottaa automaattisesti jotain erityisen painostavaa ja syvältä viiltävää.

Vaan aivan kuin doomailun ja sludgen rajamailla kulkeva musiikki jää tunnelma myös puolitiehen.  Yksi syistä on Forgotten Tombin keulilla ääntelevän Ferdinando Marchision tulkinta, jonka tyylipuhtaasta tulkinnasta ei kuulu uskottava ahdistus. Sama vika vaivaa myös varttitunnin mittaisia kolmea liian sisäsiistiä kappaletta, jotka eivät onnistu piinaamaan ja musertamaan painonsa alle.

Parhaimmillaan Formalist onkin Monumentsin kaltaisessa biisissä, jossa se ei yritä olla koko aikaa liian tuskainen. Alun puheosuus ja väleihin ujutettu kepeämpi tunnelmointi kaikessa simppeliydessään nivoo yhtyeen eri tyylit saumattomammin yhteen. Näin sopivasti monipuolistettu ulosanti tuo musiikin kasvoille enemmän oman ilmettä pelkän mutristelun sijaan ja mieleen jää muukin kuin aina toimiva mutta perin tavanomainen mattamustuus.

Coffin Mulch
Spectral Intercession
Memento Mori

4

Skotit ovat totta vie Entombedinsa kuunnelleet. Tästä kielii sekin, että bändi on ennen tätä ensimmäistä täyspitkää tehnyt oman tulkintansa Nihlistin Supposed to Rotista. Spectral Intercession onkin täysin häpeilemätöntä Left Hand Path/Clandestine-palvontaa aina kitarasoundeja ja sooloja myöten eikä muhevaäänisen multakurkkunsa Alastairin alkukantainen ääntelykään kovin kaukana noista klassikoista ole.

Useimmissa tapauksissa tällainen imartelun korkein muoto on sekä halpaa että tylsää, mutta Coffin Mulch hoitaa haulit himaan komeasti. Pitkään ja hidastempoiseen Eternal Enslavementiin päättyvä kiekko on puolen tunnin mitassaan optimaalinen sisällöllisine vaihteluineen. Valikoimasta kun löytyy niin suoraviivaisesti rullaavaa perusrymistelyä kuin muutama napakamman mittainen punkahtavampi rykäisy. Albumin avaavassa nimiraidassa esitetään taas haastavampaa ilmaisua monine eri osineen ja muutoinkin esikuvalleen tyypilliset temponvaihtelut ovat niin biisien kuin koko levyn suola.

Puritaaneille ja kovimmille fanihenkilöille liika voi olla liikaa, mutta kun jälki on kauttaaltaan näin ansiokasta, ei albumista voi olla niin mitenkään tykkäämättä. Tyylikäs kopioiminenkin kun vaatii niin näkemystä kuin taitoa ja pelkällä omaperäisyydellä ei pääse kovinkaan pitkälle, jos hyviä veisuja ei ole.

High Priest
Invocation
Magnetic Eye

3,5

Parhaimmillaan otteeltaan letkeä mutta tiukasti rokkaava stoner rock on rautaista kamaa, mutta perin harva poppoo saa sen toimimaan vaaditulla tavalla. Rajoitteina kuin on vielä genren vähäinen temppuvalikoima ja lähtökohtaisesti ahdas karsina. Ilahduttavaa onkin huomata, kuinka High Priest onnistuu esikoispitkäsoitollaan kuulostamaan tuoreelta, vaikka niin sekä soundinsa että kikkansa perin tuttuja vanhakantaisuudessaan ovatkin.

Groovaava pössyttelyrokkihan näilläkin jenkeillä on perustanaan. Päälle on ladottu raskasta ja laulun puolesta jopa eeppisen haikeaa klassista doomailua yhdistettynä Thin Lizzyn suuntaan kumarteluun ja hienoisen psykedeeliseen leijuntaan. Seos voi kuulostaa erikoiselta, mutta täysin saumattomasti näistä on kappaleita saatu koostettua. Etenkin, kun tuotanto on korvia hivelevän lämmintä, muhjuista ja tuhtia.

Niin hyvä kuin Invocationin kappalekahdeksikon resepti onkin, sen suuren ongelma on kuitenkin liiallinen samankaltaisuus. Ei tämä vielä kovin suureksi ongelmaksi muodostu näin ensimmäisellä levyllä, mutta tulevaisuudessa olisi hyvä panostaa entistä rohkeampaan vaikutekirjon hyödyntämiseen ja materiaalin jatkojalostamiseen.

KHNVM
Visions of a Plague Ridden Sky EP
Neckbreaker/Bitter Loss

3

Laulaja-kitaristi Obliteratorilla on vahva visio johdattamansa yhtyeen suhteen, onhan viidessä vuodessa syntynyt kaksi täyspitkää ja nyt ilmestyvä EP. Panostuksen näkee myös siitä, että kaveri on ilmeisesti keikkailun takia muuttanut kotimaastaan Bangladeshista Saksaan.

Pienjulkaisu sisältääkin viisi biisiä tymäkkää ja tyyliteltyä death metalia, joka on paljon velkaa Nilelle. Mielikuvia vahvistaa myös selkeästi kuultavat vaikutteet itämaisesta musiikkiperinteestä kärkenään kaksi lyhyehköä instrumentaalia, jotka rytmittävätkin kokonaisuutta oivasti. Esikuvansa yhtä korkealle tekniselle ja kunnianpäiviensä innovatiiviselle tasolle KHNVM ei ainakaan vielä tosin nouse.

Nibiru
Anamorphosis
Argonauta

3

Anamorphosis on lähes tunnin mittainen järkäle syvän mustaa ambienttia ja rituaalimaista manaamista. Kaiken huminan ja hälyn keskellä hyödynnetään pahaenteisyyttä huokuvia kosketinmattoja elektronisen musiikin pioneerien hengessä sekä hypnoottista tribaalirytmiikkaa. Toteutus on niin hyvää, että koko levyllä kauttaaltaan vallitseva uhkaava ilmapiiri osaa olla jopa pelottavaa.

Julkaisun suurin ongelma kuitenkin on, että vaikka sekä musiikki että tunnelma muuntautuvat matkan varrella, kokonaisuus ei tunnu silti päätyvän oikein mihinkään. Vaikutelma korostuu myös siksi, että vaikka teos onkin vain yhden raidan mittainen, on siitä selkeästi tunnistettavissa useampi draaman kaaren osa.

Seven Impale
Summit
Karisma

3

Ei ole epäilystäkään etteikö tämä porukka olisi King Crimsonin klassikkodebyyttiä kuunnellut rutosti. Neljästä pitkähköstä biisistä koostuva Summit kun on aika lailla autenttista kunnolla kikkailevaa pieruprogea mutta ei vain pelkästään sitä. Kiitos taajaan käytetyn fonin, löytyy musiikista myös runsaasti jazz-vaikutteita, ja kun kielisoitinten johdolla jyräytellään paikoitellen todella jykevästi ilmeisen esikuvansa tavoin, sietäisi lopputuloksen kiinnostavan osaa heviväestäkin.

Niin taidolla ja tyylillä toteutettua kuin levy läpeensä onkin, ei lämmin tunnepuoli laulajan kovasta yrityksestäkään huolimatta tasapainota riittävästi kylmää teknistä tasoa. Harvoihin hetkiin silti hyvä valinta.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti