Spiders ei pelästytä vaan ihastuttaa

Pari pientä vinyyliä julkaissut Spiders osoittaa, että retrohenkinen rock elää Ruotsissa hyvin myös The Hellacoptersin jälkeen ja Witchcraftin viettäessä hiljaiseloa.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #92/2011

El Camino

The Satanik Magiik

Night Tripper

3 Paha se on lähteä tätäkään ruotsalaista orkesteria suuremmin kritisoimaan, vaikka kovin moneen kertaan aurattuja tasaisen maan stoner-latuja El Camino lykkiikin menemään ensimmäisellä albumillaan. Ainoan oikean eli perinteisen sivakoimistyylin valinnut bändi etenee mukavalla sykkeellä sekä rytmillä ja tekemisen meininki on irtonaista. Kun sekä soitossa, laulussa kuin soundeissakin on vielä sopivan pieni räkä poskella, on helppoa havaita että harjoittelukaudella on monta asiaa tehty oikein.

The Satanik Magiikissa on nimensä mukaisesti kyse vanhan kehnon miellyttämisestä osin myös vanhankantaisen heavy/doom metalin keinoin, mutta massiivinen kirottujen kuoro ulvoo helvetissä sen verran kovaa, että El Caminon täysin asiallisesti mutta perin yllätyksettömästi toteuttama peruspalvonta saa tuskin pirunparkaa lotkauttamaan korvaansa. Oikealla vasemman käden polulla yhtye kuitenkin on, joten kaikki mahdollisuudet sillä on tulla jatkossa saatanan hyväksi bändiksi.

Fastway

Eat Dog Eat

Steamhammer

3,5 Motörheadin kovimmat kiekot julkaisseessa kokoopanossa vuosina 1976-1982 kannuksensa kitaristina ansainneen Edward Allan Clarken perustama Fastway nautti jonkinmoista suosiota 80-luvulla julkaistulla viidellä albumillaan, mutta uutta materiaalia porukalta ei yli 20 ole vuoteen kuultu. Sittemmin liveä, kokoelmaa ja uusioita kyllä on julkaistu, vaan kyllähän Eat Dog East osoittaa että kuudenkympin rajapyykin ohittaneella Fast Eddiellä edelleen on sekä kitara että sävellyskynä tanakasti hyppysissään.

Albumin klassinen ja osin boogie sekä blues pohjainen pelkistetty hard rock soi erittäin leppoisasti, vaikka lipsahtaminen laiskan pulskean puolelle ei kaukana olekaan. Sekä basistin että vokalistin tontin hoitava ex-Little Angels jehu Toby Jepson on mies paikallaan ja panee parastaan molempien instrumenttiensa kanssa levyn parhaimmaksi nousevissa sielukkaassa Dead And Gonessa sekä yksinkertaisen tarttuvassa perusrokkipalassa Sick As a Dog.

Tämän lähemmäksi ei rokin perusarvoja sekä elementtejä voi oikeastaan päästä, mutta Clarken tyylikäs ja svengaava välähdyksittäin jopa Motörheadin mieleen tuova kitarointi pelastaa ja nostaa kiekon keskivertoa paremmaksi. Ammattimies on aina ammattimies.

Glyder

Backroads to Byzantium

Steamhammer

3 Kovin lunkia kuunneltavaa on näiden irkkujen klassisen pehmoinen hard rock, josta voi aistia myös häivähdyksiä AOR:n puolelta. Aiemmat kolme täyspitkää ovat keränneet jonkinmoista suosiota niin kotimaassaan kuin isommalla naapurisaarellakin ja onpahan muualla Euroopassakin keikkailtu mm. Dion, Thunderin, Blye Öyster Cultin sekä Fishin niin rundikamuina kuin lämppäreinäkin. Tästäkin pienoisesta sukseesta huolimatta musiikkibisneksen raadollisuuteen turhautuneina instrumentit ehdittiin kertaalleen jo laittaa naulaan viime vuonna, mutta niin vain sitä taas ollaan tien päällä kohta Bysantiaa matkalla.

Backroads to Byzantium on lähes täydellistä käyttömusiikkia autoiluun, sillä vaikka proteesin painumisesta kohti syyläriä ei ole pelkoa, tekee hyvää joskin hieman surumielistä fiilistä huokuvan levyn tahtiin kuitenkin mieli naputella ohjauspyörää sekä nyökytellä varovaisen hyväksyvästi päätään. Jos kappaleet etenevätkin varmasti ja letkeästi, kaikki osa-alueet ovat sekä kohdallaan että tasapainossa ja pikkunättejä koukkuja löytyy niin sieltä kuin täältäkin, ei albumi kuitenkaan pysty aiheuttamaan suurempia väristyksiä tai riemunkiljahduksia. Hyvin tehtyä, helposti unohdettua.

Obrero

Mortui Vivos Docent

Night Tripper

3,5 Rakkaan länsinaapurimme raskaasta ja vanhasta rokista tykkääviä musikantteja voi harvemmin haukkua Svea-mammanpojiksi, sillä niin monen guben instrumenteista tuntuu irtoavan vähintäänkin vallan kelvollista jälkeä, ja näin on myös Obreron ensimmäisen virallisen studioalbumin kanssa.

Jos yhtyeen tyyli ja kikat ovatkin yksinkertaisia ja tuttuja aina Black Sabbathin ajoilta, svengaa Mortui Vivos Docent kokonaisuutena hyvin. Levyn klassista doom-koulukuntaa edustavat raskaat sekä myös sopivam satunnaisia stoner-vaikutteita sisältävät biisit sekä synkähkö tunnelma osuvat tyylillisesti hyvin kohdalleen eikä toteutustakaan voi haukkua missään vaiheessa. Mm. saksalaisessa thrash-pumppu Protectorissa jo 80-luvulla vaikuttanut vokalisti Martin Missy on tuomari paikallaan, sillä herran eläytyvä, spontaaninoloinen ja osin myös epätoivoa henkivä puhdas laulutyyli on tulkinnallisesti miellyttävää kuunneltavaa.

Obrerosta on vaikea olla pitämättä, jos sen edustama genre yleensäkään miellyttää yhtään, sillä sen verran raskaamman musiikin historiaa tuntevalta, taitavalta sekä hyviä ideoita pursuavalta poppoolta se vaikuttaa. Yhtyeen edustama tyylilaji vain on kaikessa simppeliydessään sen verran haastava, että ainakin vielä näin debyytillään pienten mutta jyvät akanoista erottavien detaljien puute pitää bändin erossa parhaasta A-sarjasta. Suuret divaritason kärkeen vievät linjat Obrerolla sen sijaan on jo hyvin hallussa.

Riot

Immortal Souls

Steamhammer

2,5 Kyllä, Riot on juurikin se samainen 70-luvun puolivälistä lähes taukoamatta kasassa ollut bändi, jonka parhaimmiksi tituleerattujen Narita (1979) ja Fire Down Under (1981) albumien kansikuvat puolestaan ovat menestyneet huonompien levynkansien listauksissa. Yhtyeen maskottina kun sattuu olemaan mystinen hyljepäinen ihmishahmo Johnny nimeltään, joka etenkin näissä kahdessa helakan värisissä kannessa esiintyy varsin hämmentävissä valossa.

Alkuaikojen tuttu jämäkkä ja perinteinen heavy metal on muuttunut jo yli 20 vuotta sitten lähemmäksi power metalia, ja tuota vauhdikasta hölkkää kuullaan tälläkin levyllä turhankin paljon. Hitaammat ja lähempänä alkupään Riotin tyyliä olevat kappaleet kuten Crawling ja Fall Before Me ovat huomattavasti miellyttävämpää ja omailmeisempää kuin tylsäksi muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta nopeammat tuhdisti tuku-tukua sisältävät rallatukset.

Ei käy kieltäminen, etteikö Riotin kitaristikaksikolta Mark Reale ja Mike Flyntz löytyisi taitoa ja näkemystäkin ainakin paikka paikoin, eikä Tony Moorekaan ole vokalistina pöllömpi. Omia korviani vain miellyttää enemmän amerikkalainen 80-lukulainen melodinen ja enemmän perinteiseen heavy metaliin perustuva voimametalli kuin tämän modernimpi eurooppalainen nopeampi ja sisältököyhempi vastineensa. Ensin mainitusta tyylistä on Immortal Soulsilla jäljellä vain rippeet, ikävä kyllä.

Soul Manifest

White Season

Night Tripper

4 Olisi erittäin helppoa erehtyä luulemaan Soul Manifestoa ruotsalaiseksi poppooksi, sillä sen verran hyvällä maulla se rakastaa ja tulkitsee 70-luvun raskaampaa rokkia. Yhteys länsinaapuriimme löytyy tosin levy-yhtiön kautta, vaikka yhtyeen omat juuret ovatkin sekä Ranskassa että Englannissa. Itse musiikki puhuu kuitenkin universaalia kieltään.

Debyyttilevyksi White Season on harvinaisen onnistunut julkaisu tarkastelee sitä mistä vinkkelistä tahansa. Vaikka levy onkin soundillisesti modernilla tapaa jämäkkä ja tuhti, on se samalla myös erittäin lämmin ja syvään hengittävä tuoden hienosti esille musiikin monet eri puolet. Orkesteri kun osaa niin psykedeelisen leijunnan siinä missä suoraviivaisemman rokin kuin raskaamman tunnelmoinninkin löytyvät nämä kohdat sitten vaihtelevasti joko samasta tai eri kappaleista. Jäsenistön tyylitajua ja osaamista täytyy myös ihastella, sillä mitään ei ole liikaa tai väärässä paikassa on kyse sitten sopivaa fiilistä sisältävistä laululinjoista tahi tismalleen oikeassa paikassa mukaan liittyvästä tai lopettavasta urkurista kitarasooloista nyt puhumattakaan.

Kieltämättä Witchcraftin tai Graveyardin tunnetuksi tekemää genreähän tässä ollaan varsin lähellä, mutta kopioksi leimaaminen olisi Soul Manifestin pahanlaista väheksymistä. Jos albumilta onkin vaikeaa nostaa esille yhtään varsinaista iskusävelmää, paikkaa tämän pienen puutteen äärimmäisen vahva ja kompakti kokonaisuus, josta ei turhaa täytetty löydy. Menneitä aikoja joka sekunnilla huokuva White Season on albumi, joka on läpeensä raikasta kuunneltavaa korville vailla ähkyn vaaraa.

Steel Mammoth

Nuclear Rebirth LP

Full Contact

2,5 Kovin muistuttaa porilaisten keksimä NWOFHM (New Wave of Finnish Heavy Metal) nykyisessä muodossaan 30 vuoden takaista brittiläistä vastinettaan ja etenkin sen rujompaa punk-henkistä suuntaa, jonka lipunkantajana Venom toimi. Vaan eipä aikoinaan maailman hurjimman bändin titteliä kantaneelle triolle voi kaikkea glooriaa vaikutteista jakaa, sillä epäilemättä myös Celtic Frostin ja Warfaren alkupään tuotanto on Steel Mammothille varsin tuttua.

Keskimäärin parisen minuuttia per kappale riittää Steel Mammothille esittää asiansa Nuclear Barbaarien karusta elosta, ja lähtökohtaisesti niin graafiset kuin musiikilliset seikat ovatkin kohdallaan. Biisit ovat periaatteessa sopivan simppeleitä, karuja ja rivoja rykäisyjä myös soundillisesti, mutta ikävän harva niistä kuitenkaan toimii yhtä hyvin kuin A-puolen avaava Nightmare As Nauseam. B-puolelle sen sijaan tuntuu valikoituneen astetta hitaampaa ja monipuolisempaa materiaalia, joka tasapainottaakin kokonaisuutta mukavasti.

Nuclear Rebirthiä kuunnellessa ei voi välttyä tunteelta, että sen purkittaneet genreä tuntevat musikantit naureskelevat yhtä lailla niin itselleen kuin itse musiikille ja sen kuuntelijoille. Huumoriahan saa toki musiikissa olla mukana, mutta sen sovittaminen yhteen oikean asenteen kanssa onkin huomattavasti haastavampaa. Tässä Steel Mammothilla on vielä petrattavaa, sillä tällaisenaan sen konsepti vaikuttaa hivenen liian sisäänpäin lämpiävältä.

Inferno #91/2011

Bob Malmström

Tala svenska eller dö

Spinefarm

3 Punkkaripiireissä on tapana kumartaa vasemmalle ja pyllistää oikealle, mutta Westendin porvarihurrit kyykyttävät debyytillään mieluummin köyhiä ja toteavat, että ei raha mitään haise. Kaikkihan nimittäin tietävät, että ruotsia äidinkielenään puhuvat ovat parempia ja kauniimpia ihmisiä ja tätä sanomaa Bob Malmström julistaakin proletariaanisen hardcoren keinoin. Kieli poskessa toki.

Orkesterin selkeätä metallipohjaa sisältävät alle pariminuuttiset hc-rallit kulkevat vaivattoman kepeästi eteenpäin ja musiikissa on paljon samaa kuin Impaled Nazarenessa punkeimmillaan. Yhtä kiukkuiseen ja kireään räksytykseen kuin Luttinen ei Carolus Aminoff kuitenkaan yllä, mutta mukavan repivällä äänellä svenska talande bättre folkin edustaja kuitenkin sanoja sylkee. Kappaleista löytyy sopivia genrelle tyypillisen yksinkertaisia mutta sopivan pikkunättejä koukkuja, vaikka Elitenin tarttuvuudella ei haastajia tahdokaan löytyä.

Jos kokonaisuudesta karsitaan siihen paljon lisää tuovat ulkomusiikilliset seikat pois, jää itse musiikilta kaipaamaan astetta aggressiivisempaa, punkimpaa ja roisimpaa otetta. Vaan mitäpä siitä hopealusikka suussa syntyneet hurrit mitään tietäisivät, kermaperseitä kaikki tyynni. Kan jag nu få en påse lakrits eller hur?

Corpsessed

The Dagger & the Chalice EP

Dark Descent

4,5 On ilo huomata, että kotimainen ehta death metal elää ja voi hyvin. Genren uuden tulemisen ja etupäässä nuorten tulokkaiden etunenässä ovat olleet lähinnä mallikkaita pienjulkaisuja aikaisiksi saaneet Vorum ja Stench of Decay, mutta nyt kaksikko täydentyy kolmikoksi Corpsessedin julman kovan ensijulkaisun myötä.

Niin sisällöltään kuin kestoltaankin äärimmäisen kompaktin EP:n intro asettaa tunnelman heti kohdalleen, sillä yhdistelmä taustahälinää ja doom metalin nopeusluokkaa olevaa synkkää riffitunnelmointia ja tuplabasaripapatusta viittaa suoraan kohti mitä tulemaan pitää. Teema jatkuukin komeasti Crypt Infesterissä, jossa bändin sekä sävellykselliset että sovitukselliset taidot tulevatkin hienosti esille. Vaikka kappaleesta löytyy niin hidasta ja fiilistelevää laahausta, keskitempoista junttaa kuin täydellä vauhdilla etenevää mäiskettä, on yllättävätkin temmonvaihdokset saatu todella luonnollisen ja kiehtovan kuuloisiksi ilman että kappaleen pahaenteinen tunnelma muuttuisi tai latistuisi millään tavalla.

Corpsessedin vahvuudet piilevätkin juuri tarkkaan harkitussa monipuolisuudessa, jossa ei kuitenkaan tingitä missään vaiheessa helvetin jyhkeästä tunnelmasta sekä kuinka tehokkaasti se osaa hyödyntää pari eri genren hyvät puolet alkaen periaatteessa yksinkertaisista riffeistä ja kompeista ja luoden näistä omankuuloistaan jälkeä. Jos mukavasti haastavuutta sisältävissä biiseissä ehtiikin tapahtumaan paljon, kuulostavat ne silti pirullisen tarttuvilta ja mukaansatempaavilta.

Vaikka musiikin perusta lepääkin 20 vuoden takaisissa Abhorrencen ja Demigodin kaltaisissa pioneerien tuotoksissa, on lopputulos onnistuttu modernisoimaan silti sopivasti menettämättä mitään olennaista aivan samalla tavoin kuin vaikkapa Necros Christos viimeisimmällä julkaisullaan, jonka suuntaan mielikuvat myös muodostuvat musiikin perusteella. Kun todella tymäkät mutta selkeät sounditkin vielä tukevat sekä ilmapiiriä että musiikkia parhaalla mahdollisella tavalla, voi The Dagger & the Chalicen julistaa vähintäänkin vuoden kotimaiseksi death metal julkaisuksi.

Doomdogs

Unleash the Truth

Doomentia

2,5 Mukavan letkeästi ja vauhdilla lähtee käyntiin rakkaan länsinaapurimme Doomdogsin kakkoskiekko, mutta alkuinnostus alkaa hiipua nopeasti toisen kappaleen jälkeen. Toista tuntia stoner kohtaa vahvasti Black Sabbath vaikutteisen doomin on liikaa, etenkin kun kyse on ilman suurempaa omaa ilmettä kaikkien genren sääntöjen mukaan veivatusta materiaalista. Minkäänlaista yllätystä ei myöskään tuota löytää levyn päätösraitana lainaversio A National Acrobatista.

Kyllä bändiltä tyylitajua tuntuu löytyvän enemmän kuin monelta keskivertobändiltä, mutta suhteellisuudentajussa sillä sen sijaan on vakavia puutteita. Parin oikeasti hyvän biisin ja useamman hyvän kohdan vastapainona tyhjänpäiväistä tai tyhjäkäyntiä sisältävää materiaalia on vain aivan liian paljon. Aika ajoin solistin raspinen ja väkisen äijämäiseltä kuulostava tapa käyttää ääntään alkaa pahasti ärsyttämään, vaikka suurimmalta osin herra leiviskänsä hoitaakin asiallisesti, perusmeiningillä tosin.

Kummastuttaa hieman, miten toista levyä julkaiseva yhtye onnistuukin kuulostamaan välillä hyvältä ja heti perään aloittelevalta demotasolla olevalta porukalta. EP mittaisena Unleast the Truth olisi hyvää keskitasoa, täyspitkänä taas sen alle.

Earth Today

S/T LP

Rusto Osiris

2 Reilussa vuosikymmenessä etelä-suomalaiselle Earth Todaylle on ehtinyt kertyä kourallinen splittejä ja demojulkaisuja, mutta vasta nyt ensimmäinen täyspitkä. Sekin vinyylinä totta kait. Genren alkuaikoja muisteleva hardcore on saanyt sävyjä myös crust punkista sekä grindistä, jotka on kuorrutettu kahden vokalistin mölinällä. Siinä missä toinen ääntelijöistä edustaa perinteisempää jäntevän väkinäistä HC-huutoa, löytyy solistikaverilta äärimmäisen päihtyneen ja syyttä vihaisen punkkarin viimeisillä voimilla tuotettua räksytystä kuulostava tapa ilmaista itseään. Kumpikaan näistä ei säväytä.

Samaa voi sanoa myös itse musiikista. Siinä missä levy on tuotannollisesti turhankin jyhkeä, selkeä ja metallinen, kaipaa soittoon myös sopivaa taidon puutteen tai promillejen tuomaa asennetta ja tahatonta groovea. Näennäisesti levy on kyllä intensiivinen, aggressiivinen ja vauhdikas, mutta ilman musiikkimaailman yhden suurimmista mysteereistä ns. X-tekijän läsnäoloa, varsin onttoa. Paljon muttei riittävästi melua tyhjästä.

Ghoul Patrol

Ghoul Patrol

Spinefarm

4 Harppaus demotasolta levyttäväksi artistiksi muiden maksaessa banjot on nykypäivänä melkoista kolmiloikkaa, mutta kovan työn ja miehistövaihdoksien kautta edenneelle Ghoul Patrolille tämän ilon suo. Bändi kiittää lunastamalla odotukset ja petraapa vielä hiukan omaa ennätystään, sillä kehuja keränneisiin demoihin verrattuna ensimmäinen täyspitkä on kokonaisen kymmeneen kappaleen muodostama omalaatuinen ja onnistunut kokonaisuus.

Ruuminsyöjäpartiolla kun on veikeä taipumus kuulostaa äärimmäisen letkeältä, mutta samaan aikaan jylhältä ja murealta jyräykseltä. Juuri näiden ääripäiden luoma kontrasti luo omanlaisensa jännitteen ja kieron viihdyttävän ilmapiirin koko levylle, josta ei draivia puutu. Satunnaisen säästeliäästi käytetty hillbilly-riffittely ja southern rock -tunnelma ei hämmästytä edes ensimmäisellä kuuntelukerralla, vaan jotain sen tyyppistä musiikilta tiedostamattomasti on huomannut odottavansakin. Louhimisen sekaan olisi voinut ujuttaa maltillisesti jopa vieläkin enemmän punaniskameininkiä, sen verran luonnollisesti se yhtyeen musiikkiin tuntuu istuvan.

Jokaiselta kolmelta demolta napattujen biisien lisäksi albumilla on yli puolet uutta, mutta ei oikein mitään heikkoa. Death'n'rollin kulmakivi Entombedin Wolverine Blues saa kovan vastauksen lähes 20 vuotta julkaisemisensa jälkeen suomalaisten levyltä, joka amerikkalaisten olisi pitänyt osata ja tajuta tehdä jo kauan aikaa sitten.

Kaula

Avadhuta Gita

Doomentia

2 Kun ulkomusiikilliset seikat nousevat itse sisältöä suurempaan osaan, on jotain yleensä vialla tai sitten on haluttu tehdä todellista taidetta. Kaulan takana oleva mies määrittelee itsensä filosofiksi, säveltäjäksi sekä ääni että multimedia-artistiksi, joten taidetta saapasmaan mies on lähtenyt tekemään, mutta metsään tässä on päädytty ja sinne myös osin eksytty.

Sisällöllisesti debyytti on hidasta, primitiivistä ja osin toistoon perustuvaa yksinkertaista lo-fi black metalia, jossa mukana on hienoisia ambient ja noise vaikutteita. Kokeelliseksikin tätä voisi kutsua myös sillä perusteella, että tekstillinen sisältö on ammennettu suoraan hinduisimin Kali-kultista ja muinaisesta 900-luvulla kirjoitetusta tekstistä, joka levyn nimessäkin esiintyy. Käytännössä albumi on läpeensä tympeää ja tylsää itsensä toistoa aina vokalistin kähinää myöten, ja joka ei onnistu valjastamaan sinällään mukavan vallitsevaa synkkää ilmapiiriä ja musiikin hypnoottista lähestymistapaa edukseen.

Ei ihme ettei tällainen agnostikko ei saa paljoakaan irti levystä, joka kuuleman mukaan onkin pikemminkin enemmän henkistä etsintää kuin perinteinen musiikkijulkaisu. Ainoaa oikeaa hindu black metalia on yhä edelleenkin Impaled Nazarenen Ugra Karma.

Lähdön Aika

S/T 7”

Rusto Osiris

2 Kahdeksassa vuodessa Lähdön Aika on ehtinyt julkaisemaan koko joukon erinäisiä julkaisuja aina splitti-seiskoista, MCD:hen ja kasettialbumeihin ja onpahan joukossa täyspitkä CD:kin. Silti orkesteri tuntuu olevan vasta musiikillisen taipaleensa alussa, sillä turhan linjatonta ja osin hapuilevaa yhtyeen tyyli on eikä itsesäälissä rypevät itseään toistavat sanoituksetkaan onnistu voittamaan sympatioita puolelleen.

Seiskan molemmissa ralleissa kättä paiskaa niin hardcore kuin osin sludgen/doomin puolelle viittaava raskaampi mekkalointi. Seoksen osasista ei tahdota saada tehoja irti, ja mieleen hiipii väkisinkin ajatus, että sekalainen viisikko ei oikein itsekään osaa päättää millaista musiikkia se haluaisi lopulta soittaa. Livenä myörintä saattaisi tehota pistettä paremmin, mutta huonolla tavalla turhan suttuinen äänite ei sekään tahdo vakuuttaa.

My Dying Bride

34.788%...Complete LP

Svart

3,5 Ilmestyessään 1998 My Dying Briden viidettä albumia pidettiin melkoisena outona lintuna, eikä sen osin hyvin kokeileva ja urbaani lähestymistapa musiikkiin viehättänyt läheskään kaikkia goottisävytteiselle doom-deathille sydämensä menettäneitä. Suurelta osin silloisen kitaristin Calvin Robertshawin kynäilemä kiekon tiesi aavisti jo silloin olevan aikaansa edellä aivan kuten Pestilencen Spherisinkin, vaikka eipä ajan kuluminen ole mikään automaattinen tae korvien ja mielen avautumiselle.

Ei prosenttilevy MDB:n parhaimmistoa ole, mutta sen modernissa ja ajan henkeä hyvin kuvaavassa välinpitämättömyyden ilmapiirissä on silti jotain äärimmäisen kiehtovaa ja vangitsevaa. Paras esimerkki tästä on B-puolen avaava trip hopista vaikutteita vahvasti ammentanut ja äärimmäisen hypnoottinen Heroin Chic, jota tylympää kappaletta ei yhtyeen diskografiasta löydy. Seuraaja pikkunätein koukuin varusteltu Apocalypse Woman kuuluu myös kaikessa etukenossa etenevässä suoraviivaisuudessaan levyn kärkikappaleisiin. Lopuilla levyn kappaleilla bändi tekee perussuorituksen niin hyvässä kuin pahassakin. Kroppaan ei nouse kylmiä väreitä, mutta pelkkänä taustamusiikkina albumia on aika vaikea kuunnella.

Hyvältähän levy edelleenkin kuulostaa lämpimältä vinyyliltä, vaikka hopeinen ja kylmä compact disc lienee onkin se oikeampi formaatti tälle julkaisulle jo pelkän fiiliksensäkin puolesta. Lähes tunnin mittaisen levyn olisi tosin jo pelkkien soundien takia toivonut julkaistavan tuplana eikä graafinen lisämateriaalikaan olisi pahitteeksi ollut muuten varsin pelkistetyssä gatefoldissa.

Myrath

Tales of the Sands

XIII Bis

4 Myrathin sanotaan olevan Tunisian ensimmäinen levy-yhtiölle kiinnitetty metallibändi ja saatekirje kertoo yhtyeen joutuneen jopa studion vartiointihommiin äänittäessään tätä kolmatta albumiaan alkuvuonna maassa sattuneiden mellakoiden aikaan. Perin sympaattista, mutta onneksi itse musiikki on sen verran vahvaa ja vakuuttavaa, että yhtään sympatiapistettä yhtye ei tarvitse.

Helpon käsityksen yhtyeen musiikista saa pudottamalla nimen Evergrey ja lisäämällä tähän pari hyppysellistä light progea, runsaasti koskettimia sekä itämaisia melodioita että rytmityksiä aina lauluosuuksia myöten. Näissä elementeissä ei metalliinkaan sotkettuna ole sinällään vielä mitään kamalan uutta, mutta kun koko paletti on sekä sävellyksellisesti että sovituksellisesti saatu kuulostamaan äärimäisen jouhevalta ja täysin luonnolliselta, alkaa lopputuloskin olla jo varsin ihmeellistä. Ja kun yhtyeestä löytyy vielä laajasti komeaa ääntään hyvillä laululinjoilla käyttävä vokalisti Zaher Zorgatti, ei heikkoja lenkkejä löydy etsimälläkään.

Albumin suurin vahvuus ja ilahduttava piirre piilee kuitenkin siinä, että vaikka sen kappaleissa tapahtuukin paljon ja ne on kuorrutettu runsailla ja hienoilla melodioilla, löytyy perustuksista aina vahvaa ja raskasta kitarointia jonka varaan kaikki oikeaoppisesti nojaa. Maltillisen mittaisen albumi hahmottaminen ei kertakuuntelulla ehkä luonnistu, mutta salakavalasti korvakarkki kuitenkin kuuloelimiin tunkeutuu ja takertuu sen aistinsoluihin pitkäksi aikaa.

Nightsatan

Midnight Laser Warrior LP

Solina/Svart

4 Vuosi sitten debyyttinsä osuvasti laserilla luettavana compact discinä julkaissut Nightsatanin levy-yhtiö Solina palaa ajassa taaksepäin tehdessään yhteistyötä ulkoisesti ja lähes yhtä usein myös sisällöllisesti laadukkaista julkaistuistaan tutun Svartin kanssa. Lopputuloksena on longplay eli avattavilla kansilla ja uusilla kansitaiteilla sekä bonuskappaleella varustettu vinyyliversio, jolla turkulaisten hypnoottinen ja uhkaava musiikki kuulostaa analogisesta formaatista huolimatta oikein hyvältä.

Kahden kanttorin ja yhden sähkörumpalin loihtima instrumentaalinen musiikki ammentaa vahvasti Dario Argenton klassisten 70-luvun kauhuelokuvien hovisäveltäjänä tutuksi tulleen italoprogebändi Goblinin musiikista, jonka erityisesti kieron yksinkertaiset ja piinaavat kosketinkuviot ovat yhä edelleenkin mullistavia. Nightsatanin musiikki on pohjimmiltaan myös hyvin soundtrackmäistä, mutta siitä löytyy yhtä hyvin myös oma osansa 70-luvun space rockista kuin 80- luvun militantista proto-industrialista, dark wavesta kuin post-punkistakin. Musiikillisia yhtymäkohtia löytyy myös useita albumeita 2000-luvulla tehneeseen Zombi-duoon, mutta siinä missä amerikkalaiset kuulostavat horror-rainojen päivältä, olisi Nightsatan niissä yö.

Syntikoiden maalaama tunnelma on keveimmilläänkin lohdutonta ja raskaimmillaan hyvinkin painostavaa eli lähes vastakohtaista mitä trio visuaalinen ja osin huumoripitoinen ilme antaa odottaa. On varsin hämmentävää, kuinka vähillä ja yksinkertaisilla instrumenteilla sekä aineksilla sävelletty retro-futuristinen musiikki voi olla näinkin monipuolista ja kiehtovaa. Päätösraita Steel Diamond part IV:n melodia lainaa joko vahingossa tai tahallisesti Iron Maidenin Wasted Yearsia. Siinäpä lasermetallikytköstä riittämiin.

Pharaoh Overlörd

Out of Darkness LP

Svart/Full Contact

3,5 ”Tuhannen yhtyeen ja julkaisun mies” Jussi Lehtisalon bassottama Pharaoh Overlörd on linjana linjattomuus -periaatteen mukaisesti laajentanut ilmaisuaan junnaavasta yhden riffin instrumentaalirockista on avantgarden kautta ehtaan heavy metaliin, jonka suurin innoittaja lienee 80-luvun hämäristä kolkista esiin tongittu käppähevi, etenkin brittiläinen sellainen. Toki tunnistettava porilainen musiikillinen kierous on musiikissa yhä edelleen läsnä, ei tässä mitään Wheels of Steelia olla versioimassa.

Albumi starttaa lupaavasti lyhyellä akustisella introlla sekä vauhdikkaasti rullaavalla nimikappaleella, joka onkin levyn normaalimpia ja samalla parhaimpia raitoja. Kymmenminuuttisen Devastatorin riffittely tempaa myös mukaansa, mutta loppupuoliskon hypnoottiseksi tarkoitetuttu itseään toistava jumitus kääntyy vähintäänkin puolet liian pitkänä koko kappaletta vastaan. A-puolen päättävä Doomsday Morning nousee myös levyn parhaimmistoon, sillä simppelin keskitempoisessa ja doom-henkisessä kappaleessa on hienoa melankolista ja tummaa tunnelmaa, rikasta instrumentointia sekä yksinkertaisen tarttuva kertosäe.

Periaattessa vinyylin B-puoli pelaa samoilla elementeillä kuin A-siivukin. Synkälle avausraidalle Transylvanian Afternoonille ei kuitenkaan löydy neljästä muusta rivakasta mutta selkeästi tyhjänpäiväisimmistä kappaleesta haastajaa ja tässä kiteytyykin levyn suurin ongelma: materiaalista haluaisi tykätä enemmän kuin käytännössä voi eikä kiekolta löydy kuin puolet hyvää ja loput ihan kivaa. Genren hyvä tuntemus ja vahva näkemys ei kanna Pharaoh Overlördiä tällä julkaisulla kuin karvan yli puoliväliin. Ehkä seuraavalla julkaisulla asiat on paremmin, mutta tyylilajia ei voi lähteä edes arvailemaan.

Speedwolf

Ride with Death

Hell's Headbangers

2 Debyyttinsä julkaisevan Speedwolf-albumin avausraita jaksaa viihdyttää tosihevareille suunnatulla vauhdikkaalla metalillaan, jossa Motörhead-vaikutteet ovat enemmän kuin ilmeisiä. Ride with Death onkin läpileikkauksena kuin kehno variaatio Lemmyn ja kumppaneiden livenä etukenossa soittamasta Overkill-klassikkosta. Amerikkalaisten menoa ja asennetta haluaisi sympatiseerata huomattavasti enemmän kuin mitä itse musiikki antaa myöten.

Vaan kun rumpali tikuttaa identtisillä tuplabasarikompilla lähes kaikki biisit läpi eikä riffeistäkään löydy kummempia variaatioita puhumattakaan läpijuostuista kerosäkeistä tai vokalistin monotoniseksi käyvästä ärjymisestä, on lopputulos tylsää ja tympäisevää. Sopivalla kaljamäärällä bändin voisi juoda pikkaisen paremmaksi, mutta selvinpäin kuunneltuna Speedwolf on kuin mikä tahansa reenikämpällä raskaan rokin perusasioiden äärellä hauskaa pitävä poppoo, jonka jo hieman varttuneemmille hevirokuille on kertynyt soittokokemusta muista yhteyksistä.

Corpsessed on kalman riivaama

Muiden muassa Abhorrence ja Demigod osasivat tehdä ennen vanhaan suomalaista death metalia. Samoista löyhkäävän synkistä lähteistä ammentaa 20 vuotta myöhemmin tuoreempi sukupolvi. Järvenpääläinen kalmakollektiivi Corpsessed julkaisi debyytti-ep:nsä alkukesästä.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Goblin, Nightsatan – Korjaamo, Helsinki 1.10.2011

Dario Argenton häiriintyneiden 70–80-lukujen kauhuelokuvien hienoista soundtrackeista vastuussa olevan instrumentaalisen italoprogeyhtyeen saaminen ensimmäistä kertaa Suomeen esiintymään ei tuntunut vielä vähän aikaa sitten kovinkaan todennäköiseltä.

Lue keikka-arvio Infernon nettisivuilta

Uriah Heep – Pakkahuone, Tampere 21.09.2011

Kuudella eri vuosikymmenellä musisoinut Uriah Heep olisi ollut mahdollista nähdä 1984 Mikkelissä, mutta tuolloin olin vielä liian nuori ymmärtämään vanhojen pierujen musiikkia. Hämeenlinnan keikka vuonna 1990 meni ohi hieman samoista syistä, olivathan A.R.G., Sodom, Running Wild ja kumppanit tuolloin paljon rajumpia juttuja. Lappeenrannan vuoden 1996 keikkakaan ei jaksanut kiinnostaa, mutta kahdeksan vuotta myöhemmin samassa kaupungissa koin yhtyeen konsertissa jonkinasteisen valaistumisen: bändi oli aika pirun hyvässä vedossa vielä 35 vuotta perustamisensa jälkeenkin ja diskografiasta löytyy tunnetuimpien rallien lisäksi monta muutakin hienoa klassikkoa.

Lue keikka-arvio Infernon nettisivuilta

Inferno #90/2011

Queensrÿche

Dedicated to Chaos

Roadrunner

2,5 Queensrychen ura on ollut alusta alkaen hyvin hämmentävä. 80-luvulla erittäin innovatiivisia ja täynnä tunteen paloa olevia albumeita julkaissut yhtye eksyy pahasti 90-luvulla yrittäen uusitua väkisin ajan hengen mukaiseksi. 2000-luvulla suuntaa taas yritetään korjata palaamalla välillä vanhaan ja tekemällä taas uutta, mutta tämän millenniumin aikana julkaistuja levyjä ei voi kutsua kuin adjektiiveilla aikuismainen ja virkamiesmäinen. Kummassakaan sanassa ei sinällään ole mitään vikaa edes musiikkiin liitettynä, mutta hengettömyyteen yhdistettynä näistä tulee harmauden ja tylsän synonyymejä.

Bändin 11. omaa materiaalia sisältä studioalbumi on helppoa ja kepeää kuunneltavaa, joka ei kuitenkaan pysty tarjoamaan oikein minkäänlaisia tunteita saati jätä kovinkaan kaksisia mielikuvia sisällöstä. Musiikki on näennäisen ammattimaista ja rullaavaa aivan kuten byrokratian rattaisiin kuuluva, dokumentteja päivästä toiseen pyörittävä valtion viraston työntekijä, joka hoitaa kyllä työnsä hyvin ja tehokkaasti, mutta ilman minkäänlaista intoa tai omaa ilmettä. Työelämässä tämä useimmiten riittääkin mainiosti hyvään lopputulokseen, mutta musiikkia työkseen tekevien panoksena taas ei.

Dedicated to Chaos on varsin harmiton kokonaisuus, jonka kappaleista mikään ei nouse ylitse muiden niin hyvässä kuin pahassakaan. Neljällä bonuskappaleella yli 70 minuutin mittaiseksi venytetyn spesiaaliversion kuuntelu vaatii tosin jo yhden lakisääteisen kahvipaussin urakan loppuunsaattamiseksi.

Tumma, tummempi, tummin – Sacrilegious Impalement

Suomen virallisessa business cityssä Lahdessa kaikkea ei uhrata kaupallisuuden alttarille. Sacrilegious Impalementin musta metalli on soinut uljaasti pienlevy-yhtiöiden julkaisemana viiden vuoden, kahden ep:n ja kahden täyspitkän verran. 

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #89/2011

Fullforce

One

SPV

3,5 Fullforce on täynnä ruotsalaista tekijäpelimanneja, joiden aiempiin meriitteihin kuuluu jäsenyys mm. Hammerfallissa, Narniassa, Dream Evilissä ja monessa muussa ja taitaapa nykyisiä muitakin bändejä useammalla herralla olla. Onneksi yhtye ei heti ensijulkaisulla vaikuta miltään vasemmalla kädellä sutaistulta hauskanpito tai sivuprojektilta, vaan pidempään kypsytetyltä oikealta bändiltä, jonka musiikillinen linja on alusta alkaen selkeä: melodista ruotsimetallia kevyin power ja progevaikuttein.

One on paikoitellen oikeinkin mukavasti tarttuvaa, kulkevaa ja hyväntuulista metallia, josta löytyy ilahduttavasti myös raskautta tissinläpsyttelyn sijaan. Keskinkertaisimmillaankin kappaleet ovat vähintäänkin hyvää keskitasoa, kiitos solisti Michael Anderssonin miellyttävän äänen ja hyvien laululinjojen ja kertosäkeiden. Iso osa on myös kitaristikaksikolla Elmgren-Grimmarkin, jolta löytyy pikkunättiä riffiä, näkemystä soittaa sopivan vähäeleisesti sekä sooloilla tarpeen vaatiessa tyylillä.

Bändin jäsenten lisäksi sen vahvuuksiin kuuluu myös olla kuulostamatta kliseiseltä, vaikka perinnetietoisuus merkittävää osaa näytteleekin muuten modernissa ulosannissa. Turhan eloton soundimaailma ja todellisten hittien puute taannuttaa kokonaisuutta, mutta kehnommillakin julkaisuilla on monen orkesterin ura lähtenyt käyntiin. Fullforcen urakäyrä on noususuhtainen heti startissa, toivon mukaan se myös tavoittaa korkealle nostetut odotukset jo seuraavalla levyllään.

Hävitys/Ward

Split 7”

Ruori/Ritual Hate/Roina

3 Tässäpä pikkumusta yhteisjulkaisu kahdelta kotimaiselta yhtyeeltä ja kolmelta eri lafkalta, jossa kiteytyy hyvin mistä DIY/underground- toiminnassa on pohjimmiltaan kyse. Siinä missä Hävitys ilmaisee itseään A-puoliskolla vanhan mallisen death metalin/grindcoren keinoin neljällä kappaleella, riittää synkän sludgen/doom metalin syövereihin sukeltavalle Wardille yksi veisu. Molemmissa tapauksissa annostus on kuitenkin kohdallaan ja yhdistelmä kokonaisuutena on toimiva.

Hävityksen pelinavaus Hallintaa hitaine osuuksineen on sekä sitä seuraava rivakka rykäisy Katse taivaissa nivoutuvat hyvin yhteen, mutta vauhdikas loppupuolisko Ajastaikaan ja Pudonnut eivät vastaavanlaista vaikutusta pysty luomaan. Wardin Past Behind on puolestaan yhtenäisempi ja omaa makua astetta miellyttävämpi teos, jossa perusmurjomisen sekaan on yksinkertaisin ja kohtuullisen hyvin sovitetuin tehokeinoin saatu synnytettyä moniulotteisuutta kasvattavia synkempiä tunnelmanvaihteluita.

Tyylikkäisiin kääreisiin puetulla seiskalla on kaksi alkukantaisista soundeista ja ilmaisuista voimaa ja ahdistusta ammentavaa yhtyettä, jotka kuitenkin ovat toivon mukaan vielä kehityskaarensa alkupäässä. Pieteetillä ja asenteella kun ei kuitenkaan lopulta voida paikata kaikkia näkemyksen ja taidon aukkoja.

In Legend

Ballads 'n' Bullets

SPV

3,5 Saksalaista tyylitajua harvemmin pääsee kehumaan, innovatiivisuutta kylläkin. In Legendin ensimmäisellä täyspitkällä nämä kaksi ominaisuutta paiskaavat poikkeuksellisesti tassua, sillä triona musisoiva poppoo lähestyy biisejä piano etunenässä, ainoastaan basso, rummut ja laulu kompaten. Mistään himmailusta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan hyvin rullaavasta ja ajoittain vauhdikkaastakin metallista, jossa toki tummalla tunnelmallisuudella on suuri merkitys.

On veikeää huomata, että albumia kuuntelemalla kitaroiden uupumista ei tajua ennen kuin asiasta on tietoinen ja siihen alkaa kiinnittää erityistä huomioita. Sen verran hienoja, jyhkeitä ja monipuolisia pianomelodiat ovat ja samaa voi sanoa myös niin sävellysten kuin koskettimien takana olevan Bastian Emigin laululinjoista ja suorituksesta. Kahden vahvan elementin kombinaatio toimii saumattoman tyylikkäästi yhteen ja yksinkertainen rytmisektio jämäköittää soundin sopivan metalliseksi.

Ballads 'n' Bullets tuo mieleen Evergreyn musikaalisuuden ja kunnianhimoisuuden yhdistettynä Crematoryn jämäkkään fiilistelyyn ilman usein nololta kuulostavaa germaanista goottisävyä. Kolmanneksen kokonaisuudesta olisi tosin voinut leikata poiskin, sillä tunteroinen tätä herkkua vastaa kahden mansikkalitran ahmimista. Tolkku se pitää talkkunankin syönnissä olla.

Kakkahätä-77

Huoltoasemalle unohdettu mies

Stupido

4,5 Kakkiksen nelikko on niistänyt nenänsä ja laittanut korkin tiukemmin kiinni, sillä näiden 77-punkkareiden kakkosalbumi on aiempaa huolitellumpi niin sävellyksiltään kuin tuotannoltaankin. Konsepti on silti samankaltainen kuin kahdesta EP:stä koostetulla debyytilläkin eli 1-2 minuutin mittaisia ralleja, joista yli puolet on vieläpä kuultu aiemmin useilla eri pienjulkaisuilla. Ratkaisu perustunee pikemmin laiskuuteen kuin sävellyskynän tylsymiseen, sillä levyn uudet biisit ovat kauttaaltaan paljon parempia kuin mitä viimeisimmät EP ja split 7” antoivat olettaa.

Kappalevalikoima ja aavistuksen siistiytynyt ulosanti saivat tovin verran kyseenalaistamaan jäikö punk liiaksi taustalle, mutta 28 minuutista sitä löytyy kyllä riittämiin. Pääasiassa yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneiden/jättäytyneiden ja erilaisista päihdeongelmista kärsivien ahdistuneiden flegmaatikkojen arkipäivän elämästä kertovat vetäisyt ovat vastustamattoman tarttuvia ja yksinkertaisen ytimekkäitä. Saarnaamiseen, valittamiseen tai rappion ylistämiseen ei kuitenkaan sorruta, vaan asioiden laita todetaan sellaisena kuin ne ovat. Oman kontrastinsa ajoittain karuillekin teksteille tuo positiivishenkinen lähestymistapa sekä genrelle sinällään tyypillinen duurimainen hilpeähenkisyys.

Räkänokasta on tullut mies, vaikka huoltoasemalle jäikin. Poikamainen aitous, vilpittömyys ja koheltaminen on Kakkahätä-77:lla yhä kiehtovasti tallella eikä se naura edelleenkään tyhjälle, vaan kovasti ainakin itselleen.

Ken Hensley & Live Fire

Faster

Earmusic

3 Uransa ja hittinsä 70-luvun Uriah Heepissä tehnyt hammondin taitaja, mutta myös kitaran, laulun ja säveltämisen osaava Ken Hensley voisi ikänsä puolesta alkaa viettämään ansaittuja eläkepäiviä. Mutta ei, herra tuntuu aktivoituneen 2000-luvulla kokonaan uudella innolla. Live Fire -yhtyeen kanssa julkaistu ensijulkaisu osoittaa, että parhaimmillaan herralla on yhä edelleen taito hyppysissään tehdä hienoa, vanhakantaista, leppoisaa ja tyylikästä hard/heavy rockia.

Fasterin avaava raskas ja pitkähkö aloituskaksikko Set me Free (from Yesterday) ja The Curse on erittäin mukavaa kuunneltavaa ja samalla levyn parasta antia. Näitä seuraava balladi I Cry Alone kulkee sekin komeasti ja letkeä Katrine istuu perään kuin koira käskemällä. Tämän jälkeen materiaali taantuukin kirotulle ihan kiva tasolle, josta se ei enää nouse enää missään vaiheessa haastamaan neljää ensimmäistä kappaletta.

Ovathan herra Hensleyn sävellykset vielä tällöinkin erittäin ammattitaitoisia, helppoja ja mukavia kuunneltavia, mutta lopun useampi rokkiveto ja tunnelmointipala tekevät kokonaisuudesta hieman hajanaisen oloisen ja itseään toistavan. Pelkkä tuottajavastuun jakaminen luottomiehen kanssa olisi todennäköisesti ollut ensimmäinen askel kohti vieläkin parempaa kokonaisuutta, sillä nyt materiaalia on vähintäänkin neljä kappaletta ja 20 minuuttia liikaa. Sokeita osaavat näemmä ammattimiehetkin olla tekemisiään kohtaan.

 

Molly Hatchet

Greatest Hits II

SPV

4 Nöösipoikana Molly Hatchetin maalatut kansitaiteet vakuuttivat enemmän kuin itse musiikki. Iän myötä sisällön päällekin on alkanut ymmärtää jopa siihen malliin, että yhtyeen seitsemän ensimmäistä ennen hajoamista julkaistua albumia Molly Hatchet -debyytistä (1978) Lighting Strikes Twice (1989) -levyyn ovat päätyneet kokoelmiin. On sääli, että hyvällä boogie-otteella veivaavaa orkesteria on aina pidetty southern rockin B-sarjalaisena ja Lynyrd Skynyrdin pikkuserkkuna. Tarinan mukaan asiakkaitaan pään mitan verran lyhentäneeltä maksulliselta naiselta nimensä ottaneella orkesterilla kun on aina ollut omanlaisensa rouhea hard rock ote sekä nippu, jos ei nyt suuria klassikoita, niin vähintään oikein hyviä kappaleita.

En tiedä mille useammalle julkaistulle kokoelmalle ja best of -levylle tämä kakkososa on varsinaisesti jatkoa, mutta idea, toteutustapa ja sisältö on huolellisesti mietittyä ja valittua. Maksimitalliselta CD:ltä löytyy 14 kappaletta comebackin jälkeen julkaistulta viideltä albumilta vuosilta 1996-2010 eli juuri sitä materiaalia, mitä monelta varttuneemmalta on varmasti jäänyt kuulematta. Ja kyllähän uusi materiaali jytää lähes yhtä hyvin kuin vanhakin, vaikka soundi ja ote onkin aiempaa tymäkämpää ja lähempänä raskasta boogie hard rockia kuin viskille lemuavaa punaniska-groovea. Onpahan mukana alunperin Silent Rages of Heroesilta löytyvä uusintaversiokin Molly Hatchetin omasta ”free birdistä” Fall of the Peacemakersistä, joka kieltämättä modernisti koskettimilla sokeroituina menettää osan karun kiehtovasta ja yksinkertaisesta herkkyydestään alkuperäiseen verrattuna.

Kokoelman täydentää erittäin hyvin sen kakkoskiekko, jolta löytyy kolmen vartin verran kahdelta eri livejulkaisulta napattuja ennen lyhyttä hajoamista vuonna 1990 julkaistuja kappaleita sekä studioversio yhdestä aiemmin julkaisemattomasta mukiinmenevästä kappaleesta. Keikoilla tallennetuissa versioissa bändin hyväntuulinen svengi on pahuksen tarttuvaa etunenässään Whiskey Man sekä Beatin' the Odds.

Greatest Hits II:sta kuunnellessa herää kysymys, missähän Suomessa myydään XL-kokoisia lappuhaalareita, voiko jenkkiviskin makuun tottua ja onko ummikon helppo oppia soittamaan banjoa?

Ydinperhe

Ydinperhe LP

Hakaniemi Hardcore/Bad Hair Life

4 Ydinperheen ensimmäinen täyspitkä on juuri niin äkäinen ja kipakka sekä tekstillisesti että musiikillisesti kuin mitä sen aiemmin julkaistut seiskatuumaiset vinyylitkin olivat. Rivakoissa rykäisyissä tuta saavat niin mulkut esimiehet, nistit, sossutukensa ryyppäävät syrjäytyneet, opiskelua kaihtava nuoriso, ihmisiä kadulla huvikseen pieksevät peräreiät, päihteitä kaihtavat punkkarit kuin radioiden soittolistatkin. Pientä ihmistä vituttaa monet asiat ja se on saatu myös kanavoitua ulosantiin esimerkillisellä tavalla.

Bändin 80-luvun alkuun kurkottava stadilainen vauhdikas hardcore on erittäin ytimekästä mutta samalla myös niin tarttuvaa, että lähes pakonomaisen riehumisen ohella sen kertosäkeiden mukana pystyy jopa huutamaan. Toisin kuin kotioloissa naisväen korotettu äänenkäyttö musiikissa on aina piristävä lisä ja niin myös Ydinperheessä, jossa kitaristin taustahuudot saavat vaistomaisesti pohtimaan, onkohan vähintäänkin roskapussi taas jäänyt viemättä.

Aggression kautta kiekko antaa sekä ajattelemisen aihetta että myös virtaa käyttää harmaita aivosoluja lintukodossa asuville muuhunkin kuin arkipäivän rutiinien pähkäilyyn. Vaikka julkaisun tuumakoko onkin kasvanut viidellä, ei kahdelletoista kappaleelle kerry silti yhteismittaa 13 minuuttia enempää. Sopiva annos yhä edelleen, vaikka kuuntelusessiolle kertyykin silti helposti useampi puolenkääntö.

Ydinperhe ei rakoile

82-hardcoren lippua ylväänä heiluttava Ydinperhe on tiivis nelikko, joka on noussut parin vuoden sisällä kahdella pienjulkaisullaan ja tiukoilla keikoillaan yhdeksi genrensä kehutuimmista nimistä. Alkukesästä bändiltä ilmestyi ensimmäinen täyspitkä, sekin ainoastaan vinyylinä.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #88/2011

Consciousness Removal Project

The Last Season

Omakustanne

3,5 Viime vuoden toiseksi viimeisessä Infernossa #81 harjoitin sangen positiivishenkistä kritiikkiä Antti Loposen yksinään kipparoiman CRP:n edellistä Do You Ever Think It's the End of the World? -julkaisua kohtaan ja sama laulu jatkuu yksinkertaisen tyylikkäisiin kansiin puettua seuraajaa kohtaa. Merkittäviä musiikillisia muutoksia ei vajaassa vuodessa ole tapahtunut, vaikka maestron visio tuntuukin hiukan rauhoittuneen ja samalla myös jalostuneen astetta pidemmälle.

Jos viimeksi toivoin ääripäiden venyttämistä kauemmaksi toisistaan, on näin The Last Seasonilla myös tehty. Rauhallisempaa tunnelmointia on aiempaa selkeästi enemmän ja nämä osuudet toimivatkin huomattavasti paremmin verrattuna ärjympään ja raskaampaan ilmaisuun niin laulu- kuin sävellyspuolellakin. Yhden tamperelaisen näkemyksen ja osaamisen määrä on kuitenkin tälläkin julkaisulla vakio, joskaan ei toivotulla tavalla aiempaa suurempi.

Consciousness Removal Projectin eko-post metal on tyylipuhdasta genreuskollista musiikkia, ja tässä piileekin sen suurin ongelma. Sinällään tyylikäs ja hyvin toteutettu materiaali seuraa yhä edelleen turhan uskollisesti pioneerien viitoittamia uria, kun rajojen yli tuntemattomiin suuntiin toivoisi sinkoiltavan rohkeammin. Nyt projektin metalli on etuliitteen mukaisesti toistuvan jälkijättöistä, ei sitä eteenpäin vievää.

Hamferð

Vilst er síðsta fet

Tutl

3 Eksotiikkaa fär-saarelaisen Hamferðin EP.ltä on turha odottaa, sillä se kuulostaa juuri siltä miksi se tarkemmalla tutkimisella paljastuukin: uransa alkuvaiheessa olevan yhtyeen ensimmäiseksi viralliseksi julkaisuksi. Jälki ei missään nimessä ja millään tasolla ole köppästä, ainoastaan turhan neutraalia, vaikka jonkinlaista näkemystä omasta tyylistä tuntuukin olevan.

Reilun puolen tunnin yhteismittaa kellottavat neljä kappaletta ovat lähinnä perinteisen doom/death metalin suuntaan kallistuvaa laahausta, joka tuoksuu vahvasti 90-luvun puolivälille jolloin vastaavia bändejä tuntui putkahtelevan lähes joka maasta. Biiseissä on tyypillistä tuomiomittaa, mutta myös mielenkiintoa ylläpitävää joskaan ei aina täysin sujuvasti sovitettua vaihtelua. Kun puhtaat laulut irtoavat solistilta vallan mukavasti eikä säästeliäästi käytetyistä ärähtelyissäkään vikaa ole, genren peruselementit on orkesterilla pitävästi hanskassa.

Ehkä yhtyeen olisi kuitenkin pitänyt tehdä vielä toinenkin demo, sillä nyt vasta kolmen vuotta musisoinut porukka on selkeästi raakile, joskaan ei mikään mätä hedelmä. Kirpeän makeaan passiohedelmään verrattuna Hamferð vastaakin Granny Smith omenaa.

Witchgrave

The Devil's Night EP

Metal Inquisition

3,5 80-luvun palvonta elää ja voi hyvin rakkaassa länsinaapurissamme, eikä osaamisestakaan tunnu puutetta olevan on genre mikä hyvänsä. Witchgraven tyyliksi on valikoitunut 80-luvun alkupuolen heavy metal ja oletettavaa on, että Iron Maidenin debyytti sekä Killers ja Acceptin Breaker ja Restless And Wild kasetit ja vinyylit ovat kaksikon soittimissa kuluneet lähempänä kymmeniä kuin muutamia vuosia.

Tyylikkäästi ja kiehtovasti bändi kappaleensa hoitaa, vaikka esikuville uskollisen, köppäisen ja diskanttivoittoisen soundimaailman olisi jämäkämmäksikin voinut miksata. Kitarasoolot lähtevät varsin komeasti, kertosäkeissä on simppeliä tarttuvuutta ja synkähkö Mercyful Fate -tyylinen ilmapiiri tuo oman kiehtovan lisänsä kokonaisuuteen. Vaikka myös kuusi- ja nelikielisistä instrumenteista vastuussa oleva vokalisti Joakim Nordberg olekaan mikään kultakurkku, on herran karuhko ja yksiulotteinen ääni silti hyvin osuva tulkitsemaan mm. Eyes of the Undead ja Satanic Slut -nimisiä kappaleita niiden vaatimalla tavalla.

Witchgraven neljän biisin pelinavaus on hyvä ja hymyilyttävä, mutta parannettavaa löytyy kyllä, mikäli mahdollisesta täyspitkästä haluaa tehdä nasevan toimivan kokonaisuuden.

Wolfhead

Wolfhead

Doomentia

4 Kuinkahan monta yhtyettä maailmassa onkaan perustettu (ja hajotettu) alkoholin vaikutuksen alaisena? Espanjalainen Wolfhead lukeutuu joukkoon ja tästä voi etanolille olla pikkaisen kiitollinenkin. Sekavan ja rankemman metallin taustan omaavan yhtyeen debyytti kun on mukavan leppoisaa ja vaihtelevaa stoner/doom metal hybridiä, josta löytyy vähän kaikkea.

Ensikuunteluiden perusteella reilu puolituntinen vaikuttaa hiukan linjattomalta ja raakilemaiselta, mutta yhtäällä se myös kiehtoo ja pakottaa toistuviin pyöräytyksiin. Tarkempi tutustuminen puolestaan paljastaa albumi vahvuudeksi juuri sen sopivan rosoisen otteen ja kuuden yksilöinäkin toimivien kappaleiden keskeneväiset eroavaisuudet.

Aloitusraita Journey by the Shaman's Hand leijailee leppoisasti, kun taas sitä seuraava Cul de Sac yllättää iskemällä ison ja todella vauhdikkaan rokkivaihteen silmään. Sons of Asgard ja Doomed Faith ovat puolestaan pidempikestoista ja raskaampaa doom osastoa ja Wolfhead taas neljän edeltäjänsä tyylit yhdistävä, mutta maistuvasti koostettu sekasotku. Jopa päätösralli, puhtaasti akustinen Pink Floyd laina Wish You Were Head, istuu ihme ja kumma kyllä täysin luonnollisesti osaksi kokonaisuutta.

Wolfheadin salaisuus ja vahvuus piilee sen spontaanilta kuulostavassa sävellystyössä sekä siinä, että se lähestyy soittamaansa musiikkia täysin sen edustaman genren ulkopuolelta. Toivon mukaan se pystyy säilyttämään lapsenomaisen intonsa sekä tyylisäännöistä piittaamattoman asenteensa myös seuraavalla julkaisulla.

Whitesnake, Helsingin Jäähalli 6.6.2011

Kaiken kukkoilurockin isän keikkaa oli saapunut todistamaan suorastaan hämmentävän paljon porukkaa, vaikka kyseessä oli maanantaiehtoo ja kuumansykkivä festarikesä juuri alkamassa, etunenässä saman viikon lopussa Tampereella vietettävä Sauna Open Air.

Lue keikka-arvio Infernon nettisivuilta

Inferno #87/2011

Brian Robertson

Diamonds And Dirt

SPV

2,5 Tyylikkäästä kitaroinnistaan Thin Lizzyn kovimmilla albumeilla tutuksi tullut Brian ”Robbo” Robertsonin tyylitaju ei ole vuosien saatossa kadonnut mihinkään, sen jos minkä herran sekalaisista lähteistä koottu debyyttisoolo todistaa. Diamonds And Dirtin Amerikan makuinen ja blues-vivahtainen kevyt rock soi hillityn letkeästi alusta loppuun, vaikka joukosta löytyy mm. alunperin pari Phil Lynottin säveltämää Thin Lizzy coveria.

Niin tasaisen vahva ja korville hemmotteleva kokemus kuin albumi onkin, se rauhoittaa ja turruttaa kuin Valiumin musiikillinen vastine. Mikään ei ärsytä, kaikki on mukavaa ja elämä tuntuu hymyilevän ilman minkäänlaisia myötä- tai vastamäkiä. Fiiliksistä riippuen musiikki voi hyvinkin puolustaa paikkansa laiskanpulskeina ja tyytyväisyyttä tihkuvina hetkinä, mutta useimmiten todennäköisin käyttökohde olisi ideaalimaailman jonotus- tai hissimusiikki.

Forgotten Tomb

Under Saturn Retrogade

Agonia

3,5 Eipä pääse Forgotten Tomb viidennelläkään albumillaan eroon viittauksista vanhempaan Katatoniaan, vaikka omaa onkin musiikissa huomattavasti enemmän kuin lainattua. Mustasta metallista ei siitäkään ole paljoa enää jäljellä, sen verran rullaavan melodisesta ja rosoista suuntaan jos toiseenkin kurkottavaa melankoliaa sisältävästä hidastelusta levyllä on kysymys.

Ilahduttavan orgaanista ja originellia musiikkia italiaanot työstävät läpi koko levyn. Kappaleista löytyy järjestään ovelia ratkaisuja ja näennäisestä rönsyilystään huolimatta ne pysyvät hyvin kasassa. Sopivasti modernisoitu ja tyylitelty vanha The Stooges hitti I Wanna Be Your Dog ei sekään ihme kyllä ponnahda tyylirikkona esille, vaan istuu tunnelmaltaankin muun materiaalin sekaan kuin koira käskystä.

Under Saturn Retrogade tarjoaa miellyttävän, joskaan ei kaikista unohtumattomimman kuuntelukokemuksen. Sen verran levy kuitenkin kiehtoo, että osaksi levykokoelmaa se ei pääse hautautumaan.

Uriah Heep

Into the Wild

Frontiers

3 Hurjan hipille on nostettava kuvitteellista päähinettä, sillä harva 60-luvulla aloittanut rock orkesteri on jaksanut vuodesta toisteen keikkailla ja julkaista aina välillä levyjäkin. Semminkin kun 70-luvun alkupuolen albumien jälkeen ei suuremman yleisön tietoisuuteen nousseita klassikkoja ole syntynyt edes biisitasolla eivätkä keikkapaikatkaan ole olleet klubeja kummoisempia.

Heepin 23. studiolevyn startti varsin tyhjänpäiväisellä rallatuksilla Nail to the Head & I Can See You ei ole häävi, mutta onneksi urku aukenee kirjaimellisestikin jatkossa isommalleen ja hän pistää iloisesti hammondilla! Loppulevyn yhdeksän kappaletta ovatkin sitten pätevää ammattitaitoista työnäytettä, joka on paikoitellen yllättävänkin heviä ja satunnaisemmin jopa selkeämmin 70-luvulta tuoksahtavaa heavy rockia.

Mukiinmenevästä kokonaisuudesta huolimatta Into the Wild ei silti nouse lähellekään orkesterin kärkikymmenikköä, mutta onpahan kelpo osoitus veteraanien ainakin osittaisesta luomisvoiman säilymisestä sekä oman ajattoman tyylin suvereenista hallitsemisesta vielä vuonna 2011.

Stench of Decay löyhkää vanhalta liitolta

”Mikä vittu teitä porilaisia oikein vaivaa?” kysyi Reijo Mäen jännitysromaanien yksityisetsivä Jussi Vares elokuvassa Jäätynyt enkeli. Samaa voisi kysyä kalmanhajuista vanhan koulukunnan death metalia veivaavan Stench of Decayn kitaristilta Rami Simeliukselta.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Cause for Effect "Progressive And Minimalist Recording" (omakustanne)

01. Forester 031
02. Servitor
03. Classic Galaxy
04. Not Ok Radioactive Situation
05. Slug Situation
06. Hypnoconsultism
07. Headless 200
08. Diplomat 6
09. Apparatus
10. Multism
11. L=22
12. M=24
13. Reactor 4
14. The Pulsator
15. Thermo Saurén
16. Euro-Sys
17. Compact Mutineer
18. Compact Pioneer
19. Compact And Impact
20. Prosedure Has Started
21. Iron Repertuary
22. Brutal Prog And Post Minimalist
23. Decimation
24. To Open The Door
25. Aerolimited Pistol

Total playing time: 19:31

www.causeforeffect.org
Facebook

Cause for Effect on duo-muotoisena aina esittänyt musiikkia, josta voin rehellisesti sanoa ymmärtäväni erittäin vähän. Tämä ei kuitenkaan haittaa niin millään tavalla kuuntelua ja mikä parasta, CfE:n musiikista tulee takuuvarmasti aina hyvälle tuulelle. Ei niinkään siksi, että sen lyhyet, tyypillisesti alle minuutin mittaiset tekniset fuusio-jazz-grind örähtelypöräytykset kuulostavat hassuilta, vaan lähinnä siksi, että kaksikko osoittaa kuinka musiikkia voi lähestyä ja tehdä täysin kokonaisvaltaisen omaehtoisesesti rajoja rikkoen. Näennäisen yksinkertaisesti, mutta silti erittäin monimutkaisesti aina kansitaiteista ja sanoituksista lähtien.

Viime vuonna ilmestyneeneltä "Progressive And Minimalist Recording" EP:ltä on puukorvan kymmien kuuntelukertojen jälkeenkään turha yrittää erottaa biisejä toisistaan, mutta alle 20 minuuttia on joka tapauksessa erittäin sopiva annos ajattelee sitä sitten kokonaisuutena tai 25 erillisenä kappaleena.Siinä missä äänimaailma tuntuu aiempia julkaisuja huomattavasti lämpimämmältä, selkeämmältä ja erottelevammalta, tuntuu taas itse musiikki menneen entistä kiharemmaksi, käsittämättömämmäksi, mutta myös monimuotoisemmaksi. "0+1=01" -albumilta tutun "Neutral Metron" kaltaisia minihittejä ei tältä minijulkaisulta ikävä kyllä kuitenkaan löydy, ja astetta kuuntelijaystävällisempi ja tarttuvampi materiaali olisikin ollut tervetullutta.

Vaikka periaatteessa onkin aivan sama mitä julkaisua orkesterilta kuuntelee, puolustaa EP silti paikkaansa nykyajan homogeenisten ja mitäänsanomattomien julkaisujen aikana. DIY-asennetta kun ei koskaan voi olla arvostamatta tarpeeksi.

Päivää piristävät ilmaiset näytelataukset yhtyeen kotisivuilta

Arvosana: MMM+

Osta Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Inferno #86/2011

Hell

Human Remains

Nuclear Blast

3,5 Tokkopa on kovinkaan moni odottanut lähes 30 vuotta sitten perustetun Hellin ensialbumia, jonka julkaisun piti tapahtua jo 80-luvun puolivälin tienoilla, saati on edes tietoinen tämän brittibändin olemassaolosta ennen tai jälkeen comebackin. Nuclear Blast uskoo okkultistisen musiikkibuumin myötävaikutuksella Sabbat-mies/tuottaja Andy Sneapilla vahvistettuun koplaan julkaisemalla vanhoja kappaleita modernisoituina versioina sisältävän täyspitkän, jolta onneksi löytyy myös lihaa luiden ympäriltä eikä pelkkää tyhjänpäiväistä kulttihypeä.

Hell tuntuu ammentavansa aiheensa pikemminkin King Diamondin mestarillisesti käsittelemistä perinteisimmistä kauhuaiheista kuin varsinaisista salatieteistä, ja karkeasti yhteneviä suuntaviivoja voi vetää myös musiikin puolella, etenkin mitä tulee usean kappaleen sisältämiin alkusoittoihin. Muutenkin musiikki on varsin helposti ja ainoastaan positiivisessa mielessä tunnistettavissa vahvasti 80-lukulaiseksi, joskin modernin, selkeän ja raskaan tuotannon myötä osa alkuaikojen oletettavasta mystisestä ilmapiiristä onkin jäänyt kauas historian hämäriin. Kappaleiden alkuperäiset versiot sisältävä tuplajulkaisu onkin epäilemättä varsin kiinnostava tapaus antamalla vertailupohjaa kuin ajan kuvaakin mitä heavy metal oli niin musiikillisesti kuin tuotannollisestikin ennen ja nyt.

Mitään kovinkaan unohtumatonta tai legendaarista Hell ei esitä, mutta jokin siinä kuitenkin omalla tavalla kiehtoo ja ilahduttaa. Osuvan kliseisen ja demonisen 66min6sek lukeman kellottava kokonaisuus on turhankin tuhti paketti, mutta ilman varsinaisia huteja ja hittejä levyä jaksaa pyöritellä useamminkin jos ei nyt kokonaan, niin ainakin osittain.

Wolf

Legions of Bastards

Century Media

3 On ikävää huomata, että niinkin taidokas bändi kuin Wolf taantuu levy levyltä hyvän startin antaneen albumikolmikon jälkeen. Tympeähkön The Black Flamen (2006) jälkeen Ravenous (2009) oli jo muutamalla kovahkolla hitillä varustettuna askel lupaavaan suuntaan, mutta Legions of Bastards on selkeä harppaus alaspäin kohti keskitason upottavaa suota.

Orkesterin kuudes albumi on yllättävänkin samasta puusta veistettyä kaikessa hidas ja keskitempoisuudessaan eikä latteahkoista kertosäkeistäkään tahdo erovaisuuksia löytyä. Yleistunnelma on harmittavan ponneton, etenkin jos vertaa esimerkiksi edeltäjän useampiin Hail Caesarin kaltaisiin nyrkinnostattajiin. Levyn yhdestätoista kappaleesta kovimmat saavat korkeintaan jalan hieman vispaamaan, mutta muu osa kropasta ei seuraa.

Niklas Stålvind ja Johannes Axeman kitaristikaksikolla on epäilemättä edelleen taitoa ja näkemystä jäljellä kirjoittaa moderniin muottiin sovitettua aidon rehellistä heavy metallia, sillä ohikiitäviä hienouksia on edelleen kuultavissa. Keskinkertaisuudessaankin Wolf on silti kovempi kuin monet muut samaa raskasta sarkaa kyntävät, mutta varsinaiseksi meriitiksi sitä ei vielä oikein voida orkesterille suoda.

Septicflesh "The Great Mass" (Season of Mist) 20.4.2011

CD, CD+DVD, LP sekä kirjamallinen spesiaaliversio 2CD+DVD

01. The Vampire From Nazareth
02. A Great Mass Of Death
03. Pyramid God
04. Five-Pointed Star
05. Oceans Of Grey
06. The Undead Keep Dreaming
07. Rising
08. Apocalypse
09. Mad Architect
10. Therianthropy

Total playing time: 43:35


www.septicflesh.com
http://www.facebook.com/septicfleshband

Tekstin kirjoittaminen vuonna 1990 aloittaneen kreikkalaisen Septicfleshin kahdeksannesta täyspitkästä on viivästynyt pahasti, mutta syyttää ei voi lähes täysin sanattomaksi jättävää musiikkia, vaan ainoastaan omia kiireitä ja inspiraation väliaikaista katoamista. Orkesterin täysin uniikki musiikki on ollut rakasta aina alkun "Mystic Places for Dawn" (1994) ja "Esoptron" (1995) -albumeista lähtien jopa siinä määrin, että 90-luvun puolivälistä aina 2000-luvun alkupuolella saakka tuli toimittua yhtyeen virallisten kotisivujen luojana ja ylläpitäjänä.

"The Great Mass" on levy, jollaista ei ole koskaan tehty metallin puolella, ainakaan lähellekkään yhtä onnistuneesti. Etenkin viimeisen kymmenen vuoden aikana moni poppoo on kokeillut taitojaan sinfonisen metallin parissa aina power metalista black metaliin ja yrittänyt jopa liittää oikeita sinfoniaorkestereita osaksi omaa musiikkiaan, mutta harva siinä on kuitenkaan kovinkaan kummoisesti onnistunut. Äärimetallin puolella Dimmu Borgirin turhaan parjattukin "In Sorte Diaboli" (2007) oli jo oikeinkin hyvä kaikessa "soundtrackmaisyydessään", mutta Septicfleshin uutukaiseen verrattuna se jää joka saralla täysin lähtöruudukkoon

Levy on niin soundeiltaan kuin totetukseltaankin todella massiivinen ja jyhkeä kuultavaa, jossa laajalti mutta äärimmäisen tyylitietoisesti niin sävelletyt kuin sovelletut orkestraatiot ovat täysin olennainen osa musiikkia. Levy ei kuitenkaan sorru missään vaiheessa pompöösimäiseen ja tyhjänpäiväiseen isotteluun, vaan sen täydellisesti balansoiva metallinen puolikin on ajoittain melkoiseen piiskaukseenkin yltyvää, uhkaavan tummaa ja jylhää äärimetallia, joka pääsee myös ylpeilemään hienoilla melodioillaan ja monipuolisuudellaan. Sinfoniaorkesterin ja bändin välillä vallitsee täydellinen sovituksellinen symbioosi, jollaisesta em. maailman tunnetuin ja myyvin black metal -yhtye voi vain unelmoida niin nyt kuin tulevaisuudessakin. Kiekko ei sisällä tippaakaan ällömakeaa karkkia tai juustoa, vaan aitoa ja maistuvaa asiaa koko 43+ minutiin keston ajan.

Myös albumin erikoisversiot puolustavat paikkaansa paremmin kuin hyvin. Mukana tuleva bonus DVD sisältää nimittäin mm. 5.1 miksauksen koko albumista, joka hyvinkin saattaa nostaa kuuntelukokemuksen kokonaan uudelle tasolle olettaen, että sopiva kotiteatterilaitteisto taloudesta löytyy. Myös tyyriin puoleinen kirjamallinen spesiaaliversio paljastuu sisällöltään erittäin kiinnostavaksi:

This limited collector's art book includes music scores by Christos Antoniou, and artworks, photographs and paintings from Seth Siro Anton for SEPTICFLESH. It is printed on high quality paper with a full colour cover and a dust jacket with different image that unfolds to a 98cm x 55cm poster with cold foil printing. The second CD is exclusive to this edition and contains the orchestral versions of the following songs, recorded by the FILMharmonic Orchestra of Prague:

1. The Vampire from Nazareth
2. A Great Mass of Death
3. Mad Architect
4. Pyramid God
5. Oceans of Grey
6. The Undead Keep Dreaming
7. Apocalypse
8. Five-Pointed Star
9. Persepolis

"Persepolis" originally appears on 2008's "Communion" album. The choirs of its orchestral version are sung in French, and other languages such as Italian and German can be heard on this bonus CD.

Kun orkesterista löytyy sekä täysin oman tunnistettavan tyylinsä luonut taitelija sekä klassista säveltämistä opetellut virtuoosi, noussee nämä yhtyeen tunnusomaisiksi nousseet elintärkeät elementit entistä paremmin tukemaan kokonaisuutta juurikin tällä erikoisjulkaisulla. Hintansa väärti uskon vahvasti.

"The Great Mass" on albumi, joka osoittaa vääräksi "sitten 90-luvun alkupuolen ei metallissa ole tehty juurikaan mitään uutta ja todella innovatiivista" -teesini. Levy on tulevaisuuden klassikko jo ilmestyessään.

Levy kuunneltavissa viikon ajan Infernon nettisivuilla ja taustalukemiseksi voi suositella Matti Riekin tekemää 4.5/5 arviota, joka on alunperin ilmestynyt Infernon numerossa #85/2011.

Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Thenceä kiinnostavat kivetkin

Thencen yhdestä lähes tunnin mittaisesta kappaleesta koostuva debyytti on melkoinen järkäle, vaikka se on tunnelmaltaan pikemminkin ilmava kuin äärimmäisen raskas. Fiilispohjalta sävelletyssä musiikissa tärkeintä on nimenomaan erilaisten tunnetilojen herättäminen.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Year of the Goat "Lucem Ferre" MCD (Van Records) 11.5.2011

1. Of Darkness
2. Vermillion Clouds
3. Dark Lord
4. Lucem Ferre

Total playing time: 21:24

www.sureshotworx.de/index.php?pg=1824

Tummemmista 60- ja 70-lukujen musiikillisista syvyyksistä ja salatieteistä ammentava uusi tulokas Year of the Goat tuntuu heti ensijulkaisullaan tietävän tasan tarkkaan mitä ja ennen kaikkea miten se itseään ilmaisee. Coven ja Black Widow sekä muut psykedeelisetkin aikalaiset ovat yhtyeelle ilmeisen tuttuja eikä Black Sabbath ja Pentagram vieraita ole nekään.

Osin Griftegård-jäsenistöä sisältävä YotG ei ole mitenkään raskas saati hidas bändi, vaan jopa vaikutteidensa aikakaudelle tyypilliseen tapaan näinnäisen kepeä, jota luomumainen tuotanto korostaa oivasti. Erittäin tyylilitajuisesti sävelletyt ja soitetut kappaleet pohjautuvat nimenomaan rockiin, josta löytyy myös progressiivisia sävyjä kuten "Vermillion Clouds" hyvin osoittaa. Ei kuitenkaan ole epäilystä, etteikö
musiikki vetoaisi nimenomaan metallisteihin siinä missä tunnetuksi aiemmin jo itsensä tehneet Graveyard, The Devil's Blood tai Witchcraft, joiden suuntaan voi halutessaan vertailukohtia vetää.

Tunnetasolla taas musiikissa on kiehtovan tumman melankolista ja syleilevää tunnelmaa, jota voi halutessaan kuvailla alan piireissä trendikkäällä occult-sanalla. Bändi kuitenkin kuulostaa sen verran aidolta ja hyvältä, että puheet trendien perässä juoksemisesta voi unohtaa ihan suosiolla jo lähtökuoppiin. Vaikka minijulkaisun kolme varsinaista kappaletta, joista yksi on muuten kevyesti alkuperäisen pesevä lainaversio Sam Gopalin 60-luvun lopussa säveltämästä ja Lemmyn tulkitsemasta "The Dark Lord"-kappaleesta, sekä levyn päättävä lyhyehkö "Lucem Ferre" -instrumentaali ovatkin keskenään varsin erilaisia, muodostavat ne silti erittöin eheän ja monipuolisen kokonaisuuden ilman ainuttakaan heikkoa lenkkiä.

YouTube tarjoaa maistiaista yksinkertaisen huikeasta "Of Darkness" -avausraidasta, joka on samalla levyn ehdoton hitti. Solisti Thomas Eriksson osoittaa biisissä olevansa hieno tulkitsija ja sama vahva linja jatkuu myös levyn muissa kappaleissa.



"Lucem Ferre" on saatavana kalliihkon MCD:n lisäksi myös MLP:nä. Täyspitkää on luvattu vuodelle 2012 ja tämän julkaisun perusteella odotukset muodostuvat suuriksi. Suomesta Year of the Goatin tai muiden vastaavien retro-yhtyeiden ei voisi kuvitellakaan tulevan, ikävä kyllä.

Osta Levyliigasta, Levykauppa Äxästä, Swamp Musicista, Keltaisesta jäänsärkijästä tai mistä tahansa hyvin varustellusta levykaupasta.

Inferno #85/2011

Benedictum

Dominion

Frontiers

2,5 Amerikan ihmemaassa tuottajat voivat tienata työstään huikeita taalamääriä ja lopputulosten valossa osalle se heistä suotakoonkin. Taalanipun sijasta Benedictumin kolmannen albumin tuottanut Ryan Greene sietäisi saada kynsilleen, sillä levyn 62:sta minuutista hänen olisi pitänyt karsia noin puolet pois, sillä täytemateriaalia kokonaisia biisejä myöten on levyllä luvattoman paljon. Myös miksauksestakin vastannut Ryan sietäisi niinikään saada sapiskaa, sillä pintaan nostettu bassorumpu kumisee todella ärsyttävän dominoivasti etenkin levyn alkupuolella, eikä syyttävää sormea voi oikein kohdistaa omaan stereojärjestelmäänkään.

Itse musiikilliset lähtökohdat bändillä on kyllä varsin hyvin hanskassa, sillä vokalisti Veronica Freemanilla on erittäin vahva, kantava ja kiehtova ääni ja Rage for Order-Operation Mindcrime ajan Queensrycheä etäisesti muistuttavissa kappaleissa on paljon hyvää, mielenkiintoista ja haastavaakin kuunneltavaa. Jos yhtye vain saisi itse tai ulkopuolisella avulla fokusoitua osaamisensa paremmin, saattaisi jälki olla todella vakuuttavaa. Nyt huonosti tai kokonaan väärin tehdyt asiat kumoavat musiikin kaikki hyvät puolet taannuttaen kokonaisuuden keskinkertaiseksi.

Legend

Legend LP

Svart

3,5 80-luvun alussa pari täyspitkääkin julkaissut Legend vaikuttaa olevan melkoisen suppean piirin NWOBHM-legenda tai sitten olen itse lähipiirini kanssa vain tietämättömyydessämme autuaita ja tuskattomia. Julkaisun arvoa tai merkitystä sen tuntemattomuus ei kuitenkaan vähennä.

Legendin debyyttiin tutustuminen tekee selväksi miksi yhtyeen tunnettavuus tai merkitys genressään on yhtä piskuinen kuin orkesterin kotipaikka Jerseyn saari. Bad Girlin tai Torturen kaltaiset raskaammin rullaavat heavy metal rallit jäävät hieman puolivillaisiksi eikä Negligencen tai Hiroshiman tapaisista kappaleista tahdo löytyä riittävän raskasta ja hämäräperäistä tunnelmointia kuin satunnaisesti. Aikakaudelle varsin ominainen köpöttelevä soitto sekä sovitukset ja pelkistetyn live-henkinen soundimaailma ovat kuitenkin aina yhtä kiehtovia seikkoja ja varsinaista lepoa korville nykyajan ahdetussa ja kylmässä digitaalisessa maailmassa.

Avattavat paksut kannet lyriikoineen sekä 180 gramman vinyyli ovat yksinkertaiset mutta taatun korkeatasoista laatua, josta onkin tullut Svartin tavaramerkki. Itse kun tekee saa juuri sellaisen kuin sattuu tulemaan. Tämän pääasiassa vinyylijulkaisuihin keskittyneen turkulaisen levy-yhtiön tapauksessa tähän sanontaan voi onneksi aina luottaa.

Thence

These Stones Cry from the Earth

Blackbay

4,5 Shade Empire kaksikon Juha Sirkkiän ja Erno Räsäsen synnyttämä Thence mahtailee debyytillään yhdellä 57 minuuttia kellottavalla raidalla, jonka kuunteleminen vaatii ja ansaitsee keskittymistä sekä toistoja. Teoksen omaksumista helpottaa kuitenkin sen varsin selkeä jakautuminen kahteen pääosaan kokonaisuuden puolivälin tienoilla sekä näiden pääteosten hienovaraisempi pilkkoutuminen muutamaan eri osioon.

Massiivisuudestaan huolimatta yksilö on erittäin eheä ja varsin vaihteleva. Periaatteessa kyse ei ole mistään ylen kompleksisesta ja progressiivisesta opuksesta, vaan näennäisen yksinkertaisesta tunnelmoinnista, joka kuitenkin paljastaa itsestään uusia tyylikkäitä puolia kerta toisensa jälkeen. Kokonaisuuden toimivuudesta kertoo jotain se seikka, että levy olisi epäilemättä tylsä, jos se koostuisi kymmenestä normaalimittaisesta ja rakenteellisesta samalla tyylillä sävelletystä kappaleesta.

Saatekirjeessäkin musiikin vertailukohtana mainittu Anathema kuuluu paikka paikoin hyvinkin vahvasti läpi ja sitä kautta myös nimetyt Porcupine Tree ja Pink Floyd. Liian häiritsevä tekijä tämä ei kuitenkaan ole, etenkin kun lopputulos on näinkin hyvän kuuloista. Hyviltähän aina lainata ja huonoilta ei taas kannata. These Stones Cry from the Earth on erittäin kiehtova ja mukaansa imaiseva julkaisu, joka kuitenkin jättää vielä hieman petraamisen varaa matkalla täydellisyyteen.

Turmion kätilöt

Perstechnique

Osasto-A

4 Turmion kätilöt ovat koko uransa aikana noudattaneet sanontaa kun yhteen suuntaan kumartaa, niin toiseen pyllistää. Levyjä ja keikkalippuja ostavat yleisö on tykännyt, edellinen levy-yhtiö, media ja osa keikkamyyjistä sen sijaan ei. Täysin omaehtoinen perse edellä puuhun kapuaminen on kuitenkin kannattanut, vaikka helpoin tie se ei varmastikaan ole ollut.

Kaikkien edeltäneiden TK-täyspitkien suurin ongelma ollut joko raakilemaisuus tai suunnaton epätasaisuus. Edeltävä USCH! (2008) oli heikko tuotos millä mittapuulla tahansa mitattuna, Pirun Nyrkistä (2006) olisi saanut kovan EP ja Hoitovirhe-debyytillä (2004) tyyli ja toteutus oli vielä

suurelta osin hakusessa. Perstechniquella näitä ongelmia ei ole, albumi on tasaisen vahva, raskas ja tarttuva peitoten helposti ulkomaan vastaavuuden Painin parit viimeiset ideaköyhät julkaisut. Etenkin levyn aloituskolmikko on jo nyt taattuja keikka- ja radiohittejä, jos nykyiset radiokanavat eivät perseilisi linjanvetoineen ja puhkisoittolistoineen nykyisellä tavalla.

Jos jotain negatiivista haluaa hakemalla hakea, häiritsee edelleen idea muutaman englanninkielisen veisun upottamisesta muuten kokonaan kotimaisella kielellä tehtyjen joukkoon samoin kuin lyriikoiden tason ailahtelevuus. Nämä silti ovat pikkuvikoja, kun materiaali muuten saa 100+ kiloa miesenergiaakin ottamaan koska tahansa muutaman tanssiaskeleen, vaikka selvä mies ei tanssi -oppi onkin muuten iskostunut syvään. Shake that pers baby!

Whitesnake

Forevermore

Frontiers

3,5 Ammattimiesten työnjälkeen voi yleensä aina luottaa, ja niin on Forevermorenkin kanssa, mutta musiikin puolella immateriaalista ja vaikeasti määriteltävää ekstrafiilistä ei kokeneet kehäketutkaan pysty tyhjästä nyhjäisemään. Tunnistettavasti hard rockin ykköskukko edelleenkin elostelee ja letkeästi amerikan malliin tehdyt kappaleet yhä rullaavat, mutta hivenen hengettömältä osa materiaalista kuitenkin kuulostaa aivan kuten sounditkin.

Ei kukaan tosissaan enää voi odottaa yhtyeeltä alku-aikojen mestarillisia bluesin ja raskaan rockin sekoituksesta syntyneitä iskusävelmiä saati iljettävästi daddy rockiksi parjattujen 80-luvun lopun albumien kaltaista radioaallot täyttävää hittirokkia. Skeptisyydestä huolimatta kolme vuotta sitten ilmestynyt paluukiekko Good to Be Bad oli yllättävänkin hyvä ja pirteä esitys yhtyeeltä, joka on tehnyt levy toisensa jälkeen rakkaudesta ja beibeistä laulamisesta suoranaista taidetta. Niin paljon kuin helposti omaksuttavasta ja kuunneltavasta Whitesnaken 11. studioalbumista haluaisikin pitää, jää se silti rintakarvojen mitalla jälkeen edeltäjästään.

Musiikki on täysin tuttua ja turvallista vanilijaa rivakammin kulkevine ralleineen kuin hempeämmin anna mulle lovee -tyyppisine slovareineen. Juuri siksi se tuo väkisinkin enemmän mieleen toimivan ja pitkäkestoisen mutta intohimoa hieman kadottaneen parisuhteen kuin joka pyrstön perään tiirailevan ja mouruavan kollin. Molemmissa on kyllä puolensa, mutta Whitesnaken tapauksessa mitä härskimpi, sen parempi.

Zuul FX

The Torture Never Stops

XIII Bis

3 Tasan arvosteluasteikon puoliväliin asettuneeseen Live Free Or Die -albumiin (2007) verrattuna The Torture Never Stops on pieni kohennus. Mitään olennaista muutosta tahi kehitystä ei silti ole tapahtunut, alavirejunttaus ja tarkka konehenkinen rytmittely tuo edelleen Fear Factoryn mieleen, mutta onpa mukaan hiipinyt myös ripaus Meshuggahia.

Zuul FX osaa jälleen painella oikeita nappuloita, mutta ei vieläkään oikealla tavalla. Kolmannen kiekon jääminen vahvan keskinkertaiseksi on ikävä tosiasia.