Inferno #99/2012

013

Armoa MCD

Propaganda

1

On lähes mahdotonta perustella millään tasolla ainakin jossain määrin legendaarisen, ainoastaan yhden täyspitkän Takaisin todellisuuteen vuonna -83 julkaisseen punk-poppoo 013:sta viime vuonna tapahtunutta paluuta juhlistavan pienjulkaisun tarpeellisuutta. Neljä biisiä ja rapia seitsemän minuuttia CD:llä todella köykäistä, ponnetonta ja tylsää punk rock -renkutusta innottomilla laulusuorituksilla, jollaiseen luulisi pystyvän lähes minkä tahansa kyläpahasen aloittelevan punkista hieman innostuneen rokkibändin.

Hauskaa ei edes ole ideatasolla tehdä Täti maksaa niminen lainaversio Screwdriverin biisistä, jossa sanat ovat osin Unicefin Käkimassaa biisistä. Kertakaikkisen hirveätä, etenkin kun naisvokalisti Pörrin ”laulu” on lähempänä läskiksi vedettyä lausuntaa. Eipä sillä, että yhtyeen toisen lähes alkuperäisen jäsenen Kliggen laulusuoritukset muissa kappaleissa olisivat yhtään sen parempia.

Armoa on täydellinen esimerkki siitä, kuinka oman musiikillisen menneisyyden päälle virtsataan komealla kaarella ja survotaan vielä maihareilla päälle syvemmälle paskaan. Tahallaan tai tahtomatta, aivan sama, sillä ei ketään voi tällainen kiinnostaa.

Axeslaughter/Sunface

Split 7”

Against Audio

1,5

Pikkupainos (200 kpl) pikkumustaa vinyyliä kotimaiselta kaksikolta, jossa Axeslaughter vastaa primitiivisellä old school death ja osin thrash metalinkin sekoituksella tahdin piiskaamisesta Sunfacen painellessa jarrua sludge-jumituksellaan.

Axeslaughter-kaksikon suttuinen biisikolmikko ei tarjoa kummoistakaan hurmetta niin millään tasolla, vaikka takana on jo kuitenkin mm. kolme julkaistua demoa kuudessa vuodessa. Samaa voi sanoa hyvin pitkälti myös Sunfacen äärimmäisen tyypillisestä jurnuutuksesta, josta löytyy kaikki genren tyypilliset elementit aina rääkylaulusta raa'an yksinkertaiseen riffittelyyn ja tuhnuisiin soundeihin. Silti vasemmasta kuuloelimestä sisään ja oikeasta suoraan ulos.

Sunface peittoaa Axeslaughterin, mutta tätä ei voi vielä pitää kummoisenakaan meriittinä. Demona tämäkin julkaisu olisi edes jollain tasolla perusteltavissa, seiskatuumaisena taasen ei.

Demolisher

Plague District

Deformation

4,5

Osin varsin kokeneestakin kaartista koostuva Demolisher iski luuta kurkkuun jo viisi vuotta sitten julkaistulla ensimmäisellä virallisella Enter the Suffering EP:llä, ja nyt selkeästi lihaa luiden ympärille saanut möyrintä on debyytillä on entistäkin mureampaa. Yhtyeen kehityskaari on oikeaoppisesti komean nousujohteinen ja jos kotimainen viisikkomme pystyy pistämään tästä vielä piirunkaan verran paremmaksi seuraavalla kiekollaan, alkaa hävitys olla melkoisen totaalista niin kotimaisen kuin ulkomaisenkin death metalin saralla.

Plague District tuo periaatteessa mieleen alkuaikojen Hypocrisyn tuotokset Penetralian (1992) sekä Osculum Obscenumin (1993), sillä sen verran samankaltaista erittäin jylhää, tummasävytteistä ja tuhtia jyräämistä molempien musiikista löytyy. Demolisher on vain selkeästi piirun jos toisenkin verran melodisempaa ja monipuolisempaa tinkimättä kuitenkaan tippaakaan tanakkuudesta ja muuttumatta missään vaiheessa yhtään imeläksi.

Hienolla tavalla vanhakantainen muttei kuitenkaan menneisyyteen takertuva Demolisher ei yritä olla erityisen brutaali tai vauhdikas, vaan se onnistuu erilaisin tehokeinoin temmonvaihdoksista, erilaisin laulusuoritusten, välisoittojen ja tyylikkäiden melodioiden kautta luomaan samankaltaista mystistä ja pahaenteisen synkkää tunnelmaa, kuin mihin vaikkapa Pestilence pystyi Testimony of the Ancientsilla tai Morbid Angel Covenantilla.

Jotain bändin sävellystaidoista kertoo myös sekin, että siltä onnistuu mainiosti niin lyhyemmät kolmen-neljän minuutin rypistykset kuin albumin avaava lähes seitsenminuuttinen hienon intron sisältävä Gathering Shadows tai yli yhdeksän minuuttia kellottava päätöseepos Covered with Flies, Guarded by Reptiles.

Rutto sen kalmalle tuoksuvasta metallista pitävän periköön, joka ei tälle julkaisulle anna mahdollisuutta!

Dublin Death Patrol

Death Sentence

Mascot

3

Bay Area kaveriporukan viisi vuotta sitten julkaistu DDP 4 Life albumi ei jäänytkään ainutkertaiseksi julkaisuksi, sillä nyt vokalistipari Chuck Billy ja Steve ”Zetro” Souza on koonnut taas saman vanhan porukan kasaan ja synnyttänyt kymmenen yhteensä klassisen vinyylimitan kellottavaa uutta kappaletta. Kokeneilta ammattimiehiltä syntyy edelleen tasaisen laadukasta jälkeä, mutta ilahduttavan monipuoliseen ja hyväntuuliseen debyyttiin verrattuna Death Sentence on pykälän jos toisenkin verran tylsempi.

Tunnistettavan laulajakaksikon hyvin yhteensopivat vaikkakin varsin erilaiset äänet ovat edelleen vahvassa kuosissa ja kitarastikolmikon sahaus jämäkkää ja sooloissa runsaasti tyylitajua. Vaan missä ovat killeririffit ja tukkaan tarttuvat kertsit? Nyt suurilta osin keskitempoiset thrash-veisut ovat kyllä perustuksiltaan ok-kunnossa, mutta viimeisen silauksen tuova elintärkeä rappaus jää uupumaan joka osa-alueella lähes kokonaan.

Nyt levyn muutamat parhaimmat palat olisivat jäsenistönsä pääbändien levyillä korkeintaan hyvää keskitasoa jos sitäkään. Sävellyksissä turhan helpolla itsensä päästäneiden soittajien hauskuus ei välity kuulijalle, seikka jonka hyvin osoittaa myös levyn päättävä tylsä versio Plasmaticsin Butcher Babysta. Lopullista tuomiota en DDP:lle silti kuitenkaan langeta, ehkä viiden vuoden päästä kuullaan taas relevantimpaa materiaalia. Ja onhan meillä aina niin vanhat kuin uudetkin levyt Testamentilta, Laaz Rockitilta ja Exodukselta.

Famine Year

Tervetuloa tilastoihin 7”

Make a Difference, Build a Pipe Bomb/Psychedelica

4,5

Vajaa vuosi sitten Hautauksen kanssa julkaistu splitti oli jo melkoisen kiivasta käskyttämistä Famine Yearin osalta ja nyt julkaistavalla seiskalla komentosanat ovat entistä karskimpia ja niitä on enemmän. Yhdeksän kappaleeseen ei tuhlata enempää aikaa kuin noin 11 minuuttia. Asento! Lepo! Asento! Taakse poistu!

Yhtyeen rivakka & tanakka grindcoren ja crust punkin risteytys on aiempaan verrattuna entistäkin hallitumpaa, tarttuvampaa ja ärhäkämpää ilman kompromisseja tai tyylin muutoksia. Etenkin B-puolen nelikko kaikessa monipuolisuudessaan ja raivokkuudessaan on kauttaaltaan timangin kovaa terävimpänä kärkenään vahvasti hittipitoinen Huominen.

Toinen toistaan lukuisampien levy-yhtiöiden latteisiin ja mitäänsanomattomiin julkaisuihin kyllästyneiden kannattaisi joskus nähdä hieman vaivaa ja tutkia mitä Spotifyn tuolta puolen voisikaan löytyä. Famine Year on erinomainen esimerkki siitä, kuinka elinvoimainen ja energinen Suomen underground-kulttuuri musiikinkin saralla on, ja miten sieltä voi löytyä paljon kuolleeksi hevoseksi julistettua musiikkiteollisuutta eteenpäin omalla tavallaan piiskaavia bändejä.

Hävitys

Ei paluuta 7"

Omakustanne

3,5

Vuosi sitten Wardin kanssa 7” splitin julkaissut Hävitys on nyt omillaan seiskansa kanssa. Sanoitukset sisältävät kääreet on komeat ja analogiset kepeät ja lämpimät sekä sopivan suttuiset soundit ilahduttavat korvia näinä aikoina, jolloin musiikillista karskiutta helposti ylikorostetaan tuotannollisin seikoin.

Jyväskyläläisten musiikillinen lähestymistapa crust-sävytteiseen grindiinsä ei ole kaikista perinteisin, sillä kappaleista löytyy usein kiehtovan epätavallisia ja surumielisiä melodianpätkiä paahtamisen ohessa, josta parhaimpana esimerkkinä Pedon hetken intro. Hävitys ei yritä kuulostaa niin musiikillisesti kuin tekstillisestikään äärimmilleen viedyn aggressiiviselta, vaan genren vallitsevista normeista hieman poiketen sen ote kumpaankin osa-alueeseen on hyvin inhimillinen.

Pari vuotta kasassa olleella porukalla on pikkuisilla julkaistussa musiikissa hyvä alku ja yksilön alistumista vallitseviin normeihin vastaan pistävää sanomaa on helppo sympatiseerata. Silti tuntuu, että niin ideoita kuin sovituksiakin hieman pohtimalla yhtyeen anti olisi entistäkin iskevämpää ja hävitys totaalisempaa.

 

Lita Ford

Living Like a Runaway

SPV

2,5

Lita Ford oli mirkkujen mirkku ja märkien yöunien kohde 80-luvun lopussa, mutta olipahan kitaristi-solistilla myös musiikillista annettavaa. Vuonna 1988 ilmestynyt ja melkoiseksi hitiksi noussut kolmas sooloalbumi Lita on edelleen läpeensä komeaa ja miellyttävää kuunneltavaa popahtavan metallin saralla eikä kahta vuotta myöhemmin ilmestynyt Stiletto sekään ollut kovin paha notkahdus edeltäjäänsä verrattuna.

90-luvulla ura kuitenkin hiipui eivätkä pari seuraava levyä herättäneetkään juuri kiinnostusta. Lähes 15-vuoden tauon jälkeen paluulevy Wicked Wonderland (2009) piti olla raskainta Lita Fordia ikinä, mutta vastaanotto lähes kaikkialla tympeään ja tekorankalta kuulostavaan hard rock -ilkeilyyn oli sen verran yksimielisen murskaavaa, että sijoitin täysin poikkeuksellisesti albumin KP-kategoriaan ja tokkopa päätöstä on tarvinnut katua. Halusin säilyttää puhtaat mielikuvat Lita Fordista hemaisevana hard rock -jumalattarena, joka saa aikaan niin kuuloelimissä kuin nivusissa kummaa kihelmöivää tunnetta.

Living Like a Runaway onkin onneksi selkeätä paluuta 80-lukulaiseen kepeän hard rockin pariin slovareineen ja duettoineen. Pitkäaikaisesta miehestään ja sävellysaisaparistaan Jim Gillettestä (ex-Nitro) nyttemmin eronnut Ford on saanut uudella levyllä paljon apua mm. tuottamisesta sekä osasta sävellyksistäkin vastuussa olevasta Gary Hoyelta, joka on soittanut myös bassot sekä kitarat.

Ääni ja laululinjat viiden kympin rajapyykin ylittäneellä mimmillä on edelleen hyvin hallussa eikä itse musiikkikaan ole yhtään pöllömpää. Biisit etenevät amerikkalaisille tyypillisellä tavalla ammattimaisesti ja tunnelma on kepeä ja letkeä. Yli- tai alisuorituksia ei albumilta löydy ja lopputulos onkin harmittavan harmitonta joskin äärimmäisen helppoa kuunneltavaa ilman yhtäkään päähän todella soimaan tunkeutuvaa biisiä. Edes Nikki Sixxin kynäilemä päätösraita A Song to Slit Your Wrists By ei erotu joukosta sen kummemmin edukseen. Taidanpa laittaa Falling in And Out of Loven soimaan.

Nachtmystium

Silencing Machine

Century Media

4

Kaksi vuotta sitten ilmestynyt Addicts: Black Meddle Pt. II oli Nachtmystiumin viides, mutta minulle ensimmäinen albumi joka iski. Ja todella kovaa. Jos orkesteri ei nyt koskaan ole ollutkaan tyyliltään sieltä amerikkalaisimmasta ja puritaanisimmasta päästä black metalia, otti se muutamia erittäin onnistuneita harha-askelia kauas genrerajojen ulkopuolelle Nightfallin ja No Funeralin kaltaisilla kokeellisilla kappaleillaan, ainakin tyypillisimmässä BM-konseptissa ajateltuna.

On hieman outoa yrittää ymmärtää, miksi Suomessakin lähes kokonaan metalligenren ulkopuolelta tulevat hipsterit ovat ainakin osittain alkaneet diggailla Nachtmystiumin kaltaista yhtyettä. Silencing Machine ei ole musiikillisesti yhtä rohkea ja rajoja venyttävä kuin edeltäjänsä, mutta onpahan se silti vallan vahva kokonaisuus kosketinvetoista ja juuri sopivan karhean melankolista rehellistä mustaa metallia, jonka pitkähköistä kappaleista löytyy runsaasti kuuntelukestävyyttä luovaa sekä tempollista että tunnelmallista vaihtelua niin biisien sisältä kuin niiden väliltäkin.

Aluksi albumin kolme ensimmäistä vauhdikkaasti etenevää kappaletta tuntuvat toimivan jonkinlaisena alkusoittona lopuille, vaikkeivät ne missään nimessä ole huonoja ja alkavat aueta paremmin toistojen myötä. Loput seitsemän veisua vain muodostavat yhdessä vahvan ja monipuolisen kokonaisuuden, jonka huipuiksi nousevat I Wait in Hell sekä Give Me the Grave ”slovari”.

On hienoa huomata orkesterin pystyneen luomaan edelleen itsensä näköisen ja vahvan seuraajan levylle, joka nosti sen pykälää tunnetummaksi porukaksi hommaten paikan Century Median rosterista.

Nuket

Eksyneet sankarit

Propaganda

1,5

Hajanaista Eksyneet sankarit kokoelmaa kuunnellessa käy nopeasti selväksi, miksi Pyhät Nuket orkesterin jäämistöstä vuonna 1985 muodostettu pirkanmaalainen Nuket on aina jäänyt korkeintaan pienen diggaripiirin unohdetuksi pienuudeksi. Toki tätä mielikuvaa voi osaltaan vahvistaa myös levyn kappalevalikoimakin, onhan se koostettu suurelta osin bändin kakkosalbumin On maantiellä mittaa (1988) kappaleiden eri versioilla täydennettynä aiemmin julkaisemattomalla materiaalilla samalta aikakaudelta sekä Eksyneet sankarit singlellä.

Nukkejen musiikki on paljon velkaa Yön kahdelle ensimmäiselle albumille mutta saman aikakauden Popedalle, vaikka Nuket yrittävätkin olla enemmän hard kuin suomi tai manserokkia. Levyn sinällään vielä varsin siedettävän avauskolmikon jälkeen meininki alkaa olla sen luokan karmeaa munatonta jollotusta, jota ei pystyisi pelastamaan halutessaan edes Costello Hautamäki yhdessä Pate Mustajärven kanssa.

Vaikka tuntisi kuinka kovaa kaihoa tai nostalgiaa 80-luvulla vietettyä idealistista ja naivia nuoruutta kohtaan, vyöryy myötähäpeä tunne massiivisena hyökyaaltoina yli kerta toisensa jälkeen mitä pidemmälle levy etenee. Eksyneet sankarit on hyvä osoitus siitä, kuinka kaiken vähänkään vanhemman arkistojen kätköistä kaivetun materiaalin julkaisemista ei voida pitää ainakaan kovinkaan kummoisena kulttuuritekona.

Total Devastation

Satama

Stabbing

3,5

Karhulan dieselillä kulkeva työmyyrän Total Devastationin viidennen albumin tekoon on kulunut lähemmäs neljä vuotta, mutta vääntöä tuntuu löytyvän edelleen rutkasti. Eikä ideoistakaan tunnu olevan pulaa, sillä vaikka debyyttinsä tovi sitten julkaissut sludge-poppoo Demonic Death Judgen nelikko koostuukin pelkästään TD-ukoista, joilta osalta löytyy vielä rokkiporukka Kaihoro ja rumpali Jarmo Pikaltakin uutta albumia parhaillaan äänittävä Omnium Gatherum, on Satama haastavinta ja kirjavinta jurnuutusta mitä bändi on koskaan tehnyt.

Levy on jaettu teemallisesti kahteen osaan, ensimmäiset kahdeksan kappaletta käsittävään Concrete Boots -osuuteen ja lopun Escaping from Real Worldiksi nimettyyn neljän kappaleen kokonaisuuteen. Ratkaisu on toisaalta varsin ymmärrettävä, sillä albumin alkupää on selkeästi runnovampaa ja ärhäkämpää rouhean death- ja stoner metal myllyn läpi vedettyä materiaalia lopun keskittyessä astetta kokeilevampaan ja tunnelmallisempaan musisointiin. Kahteen selkeään eri osaan jaoteltuna musiikillinen ero biisien välillä on vielä selkeämpi kuin mitä se olisi yhteen sekoitettuna, mutta päätösnelikon omalaatuinen, osin häiriintyneenkin melankolinen ilmapiiri kiehtoo silti aggressiivisempaa ja säröisempää alkua selvästi enemmän.

Vaikka kymiläisporukka osaakin räyhätä erittäin uskottavasti, on lähes tunninmittaisella Satamalla silti kokonaisuutena liikaa pituutta. Tasapainoisempi ja samalla yllättävämpi kokonaisuus olisi muodostunut todennäköisesti karsimalla hiukan alkupäästä ja pistämällä kappalejärjestys kokonaan sekaisin. Satama vaikuttaa hivenen liian ahtaalta paikalta, jossa kalastuspaatteja on muutama liikaa suhteessa luksusjahteihin ja soutuveneisiin.

Inferno #89/2011

Fullforce

One

SPV

3,5 Fullforce on täynnä ruotsalaista tekijäpelimanneja, joiden aiempiin meriitteihin kuuluu jäsenyys mm. Hammerfallissa, Narniassa, Dream Evilissä ja monessa muussa ja taitaapa nykyisiä muitakin bändejä useammalla herralla olla. Onneksi yhtye ei heti ensijulkaisulla vaikuta miltään vasemmalla kädellä sutaistulta hauskanpito tai sivuprojektilta, vaan pidempään kypsytetyltä oikealta bändiltä, jonka musiikillinen linja on alusta alkaen selkeä: melodista ruotsimetallia kevyin power ja progevaikuttein.

One on paikoitellen oikeinkin mukavasti tarttuvaa, kulkevaa ja hyväntuulista metallia, josta löytyy ilahduttavasti myös raskautta tissinläpsyttelyn sijaan. Keskinkertaisimmillaankin kappaleet ovat vähintäänkin hyvää keskitasoa, kiitos solisti Michael Anderssonin miellyttävän äänen ja hyvien laululinjojen ja kertosäkeiden. Iso osa on myös kitaristikaksikolla Elmgren-Grimmarkin, jolta löytyy pikkunättiä riffiä, näkemystä soittaa sopivan vähäeleisesti sekä sooloilla tarpeen vaatiessa tyylillä.

Bändin jäsenten lisäksi sen vahvuuksiin kuuluu myös olla kuulostamatta kliseiseltä, vaikka perinnetietoisuus merkittävää osaa näytteleekin muuten modernissa ulosannissa. Turhan eloton soundimaailma ja todellisten hittien puute taannuttaa kokonaisuutta, mutta kehnommillakin julkaisuilla on monen orkesterin ura lähtenyt käyntiin. Fullforcen urakäyrä on noususuhtainen heti startissa, toivon mukaan se myös tavoittaa korkealle nostetut odotukset jo seuraavalla levyllään.

Hävitys/Ward

Split 7”

Ruori/Ritual Hate/Roina

3 Tässäpä pikkumusta yhteisjulkaisu kahdelta kotimaiselta yhtyeeltä ja kolmelta eri lafkalta, jossa kiteytyy hyvin mistä DIY/underground- toiminnassa on pohjimmiltaan kyse. Siinä missä Hävitys ilmaisee itseään A-puoliskolla vanhan mallisen death metalin/grindcoren keinoin neljällä kappaleella, riittää synkän sludgen/doom metalin syövereihin sukeltavalle Wardille yksi veisu. Molemmissa tapauksissa annostus on kuitenkin kohdallaan ja yhdistelmä kokonaisuutena on toimiva.

Hävityksen pelinavaus Hallintaa hitaine osuuksineen on sekä sitä seuraava rivakka rykäisy Katse taivaissa nivoutuvat hyvin yhteen, mutta vauhdikas loppupuolisko Ajastaikaan ja Pudonnut eivät vastaavanlaista vaikutusta pysty luomaan. Wardin Past Behind on puolestaan yhtenäisempi ja omaa makua astetta miellyttävämpi teos, jossa perusmurjomisen sekaan on yksinkertaisin ja kohtuullisen hyvin sovitetuin tehokeinoin saatu synnytettyä moniulotteisuutta kasvattavia synkempiä tunnelmanvaihteluita.

Tyylikkäisiin kääreisiin puetulla seiskalla on kaksi alkukantaisista soundeista ja ilmaisuista voimaa ja ahdistusta ammentavaa yhtyettä, jotka kuitenkin ovat toivon mukaan vielä kehityskaarensa alkupäässä. Pieteetillä ja asenteella kun ei kuitenkaan lopulta voida paikata kaikkia näkemyksen ja taidon aukkoja.

In Legend

Ballads 'n' Bullets

SPV

3,5 Saksalaista tyylitajua harvemmin pääsee kehumaan, innovatiivisuutta kylläkin. In Legendin ensimmäisellä täyspitkällä nämä kaksi ominaisuutta paiskaavat poikkeuksellisesti tassua, sillä triona musisoiva poppoo lähestyy biisejä piano etunenässä, ainoastaan basso, rummut ja laulu kompaten. Mistään himmailusta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan hyvin rullaavasta ja ajoittain vauhdikkaastakin metallista, jossa toki tummalla tunnelmallisuudella on suuri merkitys.

On veikeää huomata, että albumia kuuntelemalla kitaroiden uupumista ei tajua ennen kuin asiasta on tietoinen ja siihen alkaa kiinnittää erityistä huomioita. Sen verran hienoja, jyhkeitä ja monipuolisia pianomelodiat ovat ja samaa voi sanoa myös niin sävellysten kuin koskettimien takana olevan Bastian Emigin laululinjoista ja suorituksesta. Kahden vahvan elementin kombinaatio toimii saumattoman tyylikkäästi yhteen ja yksinkertainen rytmisektio jämäköittää soundin sopivan metalliseksi.

Ballads 'n' Bullets tuo mieleen Evergreyn musikaalisuuden ja kunnianhimoisuuden yhdistettynä Crematoryn jämäkkään fiilistelyyn ilman usein nololta kuulostavaa germaanista goottisävyä. Kolmanneksen kokonaisuudesta olisi tosin voinut leikata poiskin, sillä tunteroinen tätä herkkua vastaa kahden mansikkalitran ahmimista. Tolkku se pitää talkkunankin syönnissä olla.

Kakkahätä-77

Huoltoasemalle unohdettu mies

Stupido

4,5 Kakkiksen nelikko on niistänyt nenänsä ja laittanut korkin tiukemmin kiinni, sillä näiden 77-punkkareiden kakkosalbumi on aiempaa huolitellumpi niin sävellyksiltään kuin tuotannoltaankin. Konsepti on silti samankaltainen kuin kahdesta EP:stä koostetulla debyytilläkin eli 1-2 minuutin mittaisia ralleja, joista yli puolet on vieläpä kuultu aiemmin useilla eri pienjulkaisuilla. Ratkaisu perustunee pikemmin laiskuuteen kuin sävellyskynän tylsymiseen, sillä levyn uudet biisit ovat kauttaaltaan paljon parempia kuin mitä viimeisimmät EP ja split 7” antoivat olettaa.

Kappalevalikoima ja aavistuksen siistiytynyt ulosanti saivat tovin verran kyseenalaistamaan jäikö punk liiaksi taustalle, mutta 28 minuutista sitä löytyy kyllä riittämiin. Pääasiassa yhteiskunnan ulkopuolelle pudonneiden/jättäytyneiden ja erilaisista päihdeongelmista kärsivien ahdistuneiden flegmaatikkojen arkipäivän elämästä kertovat vetäisyt ovat vastustamattoman tarttuvia ja yksinkertaisen ytimekkäitä. Saarnaamiseen, valittamiseen tai rappion ylistämiseen ei kuitenkaan sorruta, vaan asioiden laita todetaan sellaisena kuin ne ovat. Oman kontrastinsa ajoittain karuillekin teksteille tuo positiivishenkinen lähestymistapa sekä genrelle sinällään tyypillinen duurimainen hilpeähenkisyys.

Räkänokasta on tullut mies, vaikka huoltoasemalle jäikin. Poikamainen aitous, vilpittömyys ja koheltaminen on Kakkahätä-77:lla yhä kiehtovasti tallella eikä se naura edelleenkään tyhjälle, vaan kovasti ainakin itselleen.

Ken Hensley & Live Fire

Faster

Earmusic

3 Uransa ja hittinsä 70-luvun Uriah Heepissä tehnyt hammondin taitaja, mutta myös kitaran, laulun ja säveltämisen osaava Ken Hensley voisi ikänsä puolesta alkaa viettämään ansaittuja eläkepäiviä. Mutta ei, herra tuntuu aktivoituneen 2000-luvulla kokonaan uudella innolla. Live Fire -yhtyeen kanssa julkaistu ensijulkaisu osoittaa, että parhaimmillaan herralla on yhä edelleen taito hyppysissään tehdä hienoa, vanhakantaista, leppoisaa ja tyylikästä hard/heavy rockia.

Fasterin avaava raskas ja pitkähkö aloituskaksikko Set me Free (from Yesterday) ja The Curse on erittäin mukavaa kuunneltavaa ja samalla levyn parasta antia. Näitä seuraava balladi I Cry Alone kulkee sekin komeasti ja letkeä Katrine istuu perään kuin koira käskemällä. Tämän jälkeen materiaali taantuukin kirotulle ihan kiva tasolle, josta se ei enää nouse enää missään vaiheessa haastamaan neljää ensimmäistä kappaletta.

Ovathan herra Hensleyn sävellykset vielä tällöinkin erittäin ammattitaitoisia, helppoja ja mukavia kuunneltavia, mutta lopun useampi rokkiveto ja tunnelmointipala tekevät kokonaisuudesta hieman hajanaisen oloisen ja itseään toistavan. Pelkkä tuottajavastuun jakaminen luottomiehen kanssa olisi todennäköisesti ollut ensimmäinen askel kohti vieläkin parempaa kokonaisuutta, sillä nyt materiaalia on vähintäänkin neljä kappaletta ja 20 minuuttia liikaa. Sokeita osaavat näemmä ammattimiehetkin olla tekemisiään kohtaan.

 

Molly Hatchet

Greatest Hits II

SPV

4 Nöösipoikana Molly Hatchetin maalatut kansitaiteet vakuuttivat enemmän kuin itse musiikki. Iän myötä sisällön päällekin on alkanut ymmärtää jopa siihen malliin, että yhtyeen seitsemän ensimmäistä ennen hajoamista julkaistua albumia Molly Hatchet -debyytistä (1978) Lighting Strikes Twice (1989) -levyyn ovat päätyneet kokoelmiin. On sääli, että hyvällä boogie-otteella veivaavaa orkesteria on aina pidetty southern rockin B-sarjalaisena ja Lynyrd Skynyrdin pikkuserkkuna. Tarinan mukaan asiakkaitaan pään mitan verran lyhentäneeltä maksulliselta naiselta nimensä ottaneella orkesterilla kun on aina ollut omanlaisensa rouhea hard rock ote sekä nippu, jos ei nyt suuria klassikoita, niin vähintään oikein hyviä kappaleita.

En tiedä mille useammalle julkaistulle kokoelmalle ja best of -levylle tämä kakkososa on varsinaisesti jatkoa, mutta idea, toteutustapa ja sisältö on huolellisesti mietittyä ja valittua. Maksimitalliselta CD:ltä löytyy 14 kappaletta comebackin jälkeen julkaistulta viideltä albumilta vuosilta 1996-2010 eli juuri sitä materiaalia, mitä monelta varttuneemmalta on varmasti jäänyt kuulematta. Ja kyllähän uusi materiaali jytää lähes yhtä hyvin kuin vanhakin, vaikka soundi ja ote onkin aiempaa tymäkämpää ja lähempänä raskasta boogie hard rockia kuin viskille lemuavaa punaniska-groovea. Onpahan mukana alunperin Silent Rages of Heroesilta löytyvä uusintaversiokin Molly Hatchetin omasta ”free birdistä” Fall of the Peacemakersistä, joka kieltämättä modernisti koskettimilla sokeroituina menettää osan karun kiehtovasta ja yksinkertaisesta herkkyydestään alkuperäiseen verrattuna.

Kokoelman täydentää erittäin hyvin sen kakkoskiekko, jolta löytyy kolmen vartin verran kahdelta eri livejulkaisulta napattuja ennen lyhyttä hajoamista vuonna 1990 julkaistuja kappaleita sekä studioversio yhdestä aiemmin julkaisemattomasta mukiinmenevästä kappaleesta. Keikoilla tallennetuissa versioissa bändin hyväntuulinen svengi on pahuksen tarttuvaa etunenässään Whiskey Man sekä Beatin' the Odds.

Greatest Hits II:sta kuunnellessa herää kysymys, missähän Suomessa myydään XL-kokoisia lappuhaalareita, voiko jenkkiviskin makuun tottua ja onko ummikon helppo oppia soittamaan banjoa?

Ydinperhe

Ydinperhe LP

Hakaniemi Hardcore/Bad Hair Life

4 Ydinperheen ensimmäinen täyspitkä on juuri niin äkäinen ja kipakka sekä tekstillisesti että musiikillisesti kuin mitä sen aiemmin julkaistut seiskatuumaiset vinyylitkin olivat. Rivakoissa rykäisyissä tuta saavat niin mulkut esimiehet, nistit, sossutukensa ryyppäävät syrjäytyneet, opiskelua kaihtava nuoriso, ihmisiä kadulla huvikseen pieksevät peräreiät, päihteitä kaihtavat punkkarit kuin radioiden soittolistatkin. Pientä ihmistä vituttaa monet asiat ja se on saatu myös kanavoitua ulosantiin esimerkillisellä tavalla.

Bändin 80-luvun alkuun kurkottava stadilainen vauhdikas hardcore on erittäin ytimekästä mutta samalla myös niin tarttuvaa, että lähes pakonomaisen riehumisen ohella sen kertosäkeiden mukana pystyy jopa huutamaan. Toisin kuin kotioloissa naisväen korotettu äänenkäyttö musiikissa on aina piristävä lisä ja niin myös Ydinperheessä, jossa kitaristin taustahuudot saavat vaistomaisesti pohtimaan, onkohan vähintäänkin roskapussi taas jäänyt viemättä.

Aggression kautta kiekko antaa sekä ajattelemisen aihetta että myös virtaa käyttää harmaita aivosoluja lintukodossa asuville muuhunkin kuin arkipäivän rutiinien pähkäilyyn. Vaikka julkaisun tuumakoko onkin kasvanut viidellä, ei kahdelletoista kappaleelle kerry silti yhteismittaa 13 minuuttia enempää. Sopiva annos yhä edelleen, vaikka kuuntelusessiolle kertyykin silti helposti useampi puolenkääntö.