torstai 27. syyskuuta 2018

Inferno #160/2018

Armory
The Search
High Roller
3

Melkon tarkalleen kaksi vuotta sitten ilmestynyt Armory-debyytti World Peace...Cosmic War tempaisi mukaansa kohti atmosfääriä äärimmäisen energisellä ja vauhdikkaalla meiningillään eikä juuri mikään ole muuttunut kakkoskiekolla. Alla on edelleen kaakkeja täyteen tungettu 80-luvun rassi, joten eipä ole mikään ihme, että temmotkin huitelevat edelleen reiluissa ylinopeuksissa vaikka alla vilistää kuuma moottoritie.

Bändin kokonaisvaltaisesti onnistunutta näkemystä luoda autenttisenkuuloinen ympäristö vanhojen hyvien aikojen vauhtimetallille sekä vielä siihen hyvin istuva sisältö vetää suun väkisinkin virneeseen. The Searchin ongelma edeltäjäänsä verrattuna kuitenkin vain on, että nyt yhtyettä tuntuu vaivaavan jonkinlainen vauhtisokeus. Kappaleet ja etenkin riffit ovat aavistuksen verran kimurantimpia, mutta liian monessa kohtaa tunnutaan menevän hitusen liiaksi vauhdin eikä itse sävellysten ehdoilla. Vuoden -89 aikansa parhaimmistoa esitelleen kokoelman Speed kills...but who’s dying? nimi kiteyttääkin Armoryn julkaisun perimmäisen ongelman paremmin kuin hyvin.

Pikkupurnauksesta huolimatta mielikseen levyä silti kuuntelee ja aina toimivassa vinyylimitassa se sujahtaa alusta loppuun yllättävänkin nopeasti. Siksipä sille onkin toistuvasti helppo antaa heti perään toinenkin mahdollisuus.

Avenger
Blood Sports RE
3,5
Avenger
Killer Elite RE
3
Dissonance

Brittilafka Dissonance jatkaa kotimaansa menneiden aikojen hevilaarien kaivelua tuorejulkaisujen ohessa ja nyt räpylöihin on tarttunut molemmat 80-luvun alkupuoliskolla ilmestyneistä Avengerin albumeista. Ovathan nämäkin levyt jo kahteen kertaan tällä vuosituhannella julkaistu uusiksi CD:nä, mutta kysyntää ilmeisesti riittänee nostalgianälkäisten ja menneisyyttä diggaavien keskuudessa näinä vinyylivouhutuksen aikoina, kun myös LP-painos on asiaankuuluvasti tehty.

Kuten niin monien aikalaistensa kanssa, tämänkin porukan ura jäi lyhyehköksi ja paluuta on 2000-luvulla tehty pariinkin otteeseen. Levyllinen uutta musiikkiakin on neljä vuotta sitten julkaistu, mutta lähinnä kulttinimenä orkesteri on ja pysyy, ja vieläpä aivan ansiosta.

Vuonna -84 ilmestynyt esikoinen Blood Sports edustaa brittihevin hieman räväkämpää ja vauhdikkaampaa laitaa, jota paikoitellen voisi kutsua jopa proto-speed metaliksi. Lähimmät musiikilliset hengenheimolaiset löytyvät kaksikosta Blitzkrieg-Satan, ja tässä valossa ei olekaan mikään ihme huomata, että molempien em. bändien laulajana myöhemmin tutummaksi tullut Brian Ross on ollut myös Avengeria perustamassa. Kuullaanpa herran ääntä loppuun tuupatuissa parissa radio- ja demomatskuissakin, sillä debyytin ilmestyessä mies ei kokoonpanoon enää kuulunut. Bonukset herättävät tosin myös kysymyksen, miksi ihmeessä koko viiden biisin demoa vuodelta -82 ei ole laitettu mukaan, kun uusio muuten on pakkausta myöten tyylitelty huolella kasaan.

Blood Sportsista pitää hitusen enemmän sen hyvin niin soundillisesti kuin sävellyksellisesti edustaman aikakauden kuin varsinaisen kappalemateriaalin takia. Jos kovia klassikoita ei levyltä löydykään, ei sillä myöskään ole isompia notkahduksia.

Vuotta myöhemmin julkaistulla Killer Elitellä bändin ulosanti on astetta sivistyneempää ja monipuolisempaa aina kansikuvaa myöten. Jos debyyttialbumi on soundeiltaan kolkko, vaivaa kakkosta taas yleistuhnuus laulu pois lukien. Kasvanut hienostuneisuus tuo itsessään biiseihin kyllä ripauksen lisäarvoa, mutta niiden tasoa ja iskevyyttä se ei kuitenkaan onnistu riittävästi kohottamaan debyyttiin verrattuna.

Blood Sports ottaakin energisyydellään ja osin sympaattisellakin luolamiesmäisellä kolistelullaan paremmin senkan nenästä, vaikka NWOBHM:stä enemmänkin tykkäävien kannattaneekin molemmat julkaisut bonuksineen kokoelmiinsa hoitaa.

Curse Upon A Prayer
The Three Woes EP
Saturnal
3,5

Kahden täyspitkän jälkeen torniolaiset ovat päättäneet olla pieniin päin kallellaan julkaisemalla kolmen kappaleen suoraviivaisen EP:n, joka sekä kasvaa että paranee loppua kohden. Siinä missä julkaisun avaava Let Thy Kingdom Come on kiivaan konstailematon kolmen minuutin black metal -rypistys, tuplaantuvat kestot seuraavassa kappalekaksikossa Thou Shalt Be Cursed ja Woe! Woe! Woe! mahdollistaen monipuolisemman ilmaisun hitaampine tunnelmointiosuuksineen.

Jos rumpupapatus onkin kaikkinensa varsin yksioikoista, riittävästi kontrastia luovaa vastaväritystä antaa suomalaiselle mustalle metallille hyvin tyypilliset melankoliaa tihkuvat pikkunäppärät melodiat suoremman riffisahauksen lomassa. Tehokkaimmin Curse Upon A Prayer onnistuu näiden elementtien yhdistelemisessä em. päätöskappaleessa, joka starttaa kylmän viiltävällä näppäilyllä ja onnistuu jäädyttämään otteeseensa koko mukavasti polveilevan seitsemän minuutin ajaksi.

The Three Woes ei ole musiikillisesti millään muotoa mullistava, mutta omaa vahvaa omaa ilmettä siinä määrin riittävästi, että lunastaa tanakasti paikkansa kotimaisen black metalin jatkumossa.

Gateway
Boundless Torture EP
Pulverised
3,5

Vaikka S/M-hommat eivät itseäni kiinnostakaan makuuluolan puolella, niin oikeassa mielentilassa piinaavalla musiikilla itsensä pieksentä voi taas olla hyvinkin miellyttävää. Pienimuotoisia nautinnon voihkaisuja onnistuu aiheuttamaan myös yhden belgimasterin 23 minuutin mittainen sessio, josta ei painavaa alistamista puutu.

Gatewayn jostain todella kaukaa syvyyksistä kumpuava ja äärimmäisen hitaasti tietoisuuteen vellova doom-death on soundillisesti niin jylhää, että se kumisee todella vakuuttavasti ulos ämyreistä jo vähäisemmälläkin äänenpaineella. Myös itse biisit ovat toteutukseltaan niin raskaasti valuvaa tummaa massaa vahvasti kaiutettuine mataline murinoineen, että minkäänlaisilla yksityiskohdilla tai edes rakenteilla ei kokonaiskuvassa ole mitään merkitystä. On vain muodottomuudellaan hämmästyttäviä ja vaikuttavia jyräyksiä, joihin haluaa vapaaehtoisesti uppoutua.

Kauniihkossa rumuudessa on vain yksi selkeä virhe ja se on 1,5 minuutin mittainen kolmantena kaoottisesti piiskaava rykäisy. Ja toisin kuin voisi olettaa, lyhyempi on EP:llä pitkää parempaa. Päätöskappale Odyssey of the Bereaved kun yli 10 minuutin kestossaan alkaa loppua kohden tuntua liian massiiviselta sulattaa siinä missä kaksi ensimmäistä yhteensä samanmittaista jytkyä tuntuvat juuri sopivilta annoksilta niellä.

Boundless Torture ei ole mikään kepeä ja pikkutuhma Fifty Shades of Grey, vaan herättänee alan miehissä ja naisissa Hellraiserista tutun kysymyksen: ”What's your pleasure, Mr.Cotton?”

Kaiser
1st Sound LP
Oak Island
4

Kovimmasta stoner rock-kuumeestani on aikaa palttiarallaa parikymmentä vuotta, mutta mikäli kotimaisen Kaiserin kaltaisia tuoreempia yrittäjiä alkaa ilmestyä enemmänkin, voisi sairastumista alkaa kaipaamaan uudestaan. Viime aikoina vallinneiden hikeä litroittain kirvottaneilla ja päätä pehmentäneillä keleillä saattaa myös olla osittaista vaikutusta diggailuun ja ilmastonmuutoksen myötä mikä olisikaan osuvampaa kuunneltavaa kuin kovavääntöinen ja kuumottava desert rock?

1st Soundia perinteisempää pörinärokkia on lähes mahdotonta tehdä. Mutta ketä kiinnostaa minkäänlainen omaperäisyyden tavoittelu, kun jälki on näinkin toimivaa ja tyylikästä? Yhtye osaa olla raskaskätinen mutta samalla letkeä ja se taitaa myös niin rajoitusten sisällä pysyttelevän kaahauksen kuin väkisin leukaa rintaan painavan jumituksenkin. Hyvin usein kaiken tämän jopa saman kappaleen aikana. Tämä jos mikä erottaa puuhastelijat oikeista taitureista.

Jos albumilta jotain jää uupumaan on se viimeinen tiristys ja tarttuvuus, jonka kuitenkin voi aavistaa korjautuvan keikoilla. Ihmiskehosta irtoavat hajut ja eritteet, riittävä mökäöljy ja sopivan suuri äänenpaine ovat taatusti Kaiserin parhaita ystäviä. 

Ward
Downfalls MC
Rämekuukkeli-levyt
3

Aina hitaasti kiirehtineen Wardin edellinen julkaisu oli viisi vuotta sitten ilmestynyt ensimmäinen täyspitkä albumi ja tänä aikana hienoisia muutoksia on kokenut niin kokoonpano kuin musiikkityylikin. Johtuuko laulajan vaihtumisesta vai ei, mutta nyt aiemmin sivurooleissa olleet mureat death-jyräykset ja synkemmät sludge-murskaukset ovat hiipuneet entisestään.  Eipä porukka silti mitään eeppisen heleää doomia ole tässä tekemässä, sillä lanaaminen on edelleen rouheaa ja raskasta.

Jos sävelet ovatkin raskaita, ovat soundit sävellysten tapaan ilmavia ja yksinkertaisia aivan kuten kitaristin pestiään laulajaksi laajentaneen Jussin ärrimurina. Näissä kaikissa on mukana miellyttävää pehmeyttä, joka onnistuu jännän minimalistisella tavalla korostamaan musiikin särmikkyyttä ja tuomaan siihen jopa mystistä leijuvaa tunnelmaa sävellysratkaisujen lisänä.

Vaikka lohduttomuus ja melankolia ovatkin alati musiikissa läsnä, ovat nämä tuntemukset ennemminkin tummuudessaan voimaannuttavia kuin täysin allensa jyrääviä. Varsinaiseen riehaantumiseen tarvittaisiin kuitenkin enemmän ja rohkeampia irtiottoja vaikka nyt liiaksi statistin rooliin jäävän OSOn luomista huminoista ja pörinöistä. Vaan tällaisenaankin Downfalls sopii vallan kelvollisesti pian saapuvan elonkorjuun soundtrackiksi.