perjantai 19. kesäkuuta 2009

Inferno #68/2009

Axegressor
Command
Dethrone


3 Näiden thrashaavien turkulaisten kahden vuoden takainen EP oli varsin vakuuttava ja napakka pelinavaus, joka lähes kirjaimellisesti tarjoili luotia päähän. Nyt julkaistava debyytti-albumi ei pettymykseksi vastaavankaltaiseen letaaliin väkivallan tekoon kuitenkaan pysty, vaan osuma jää lähinnä pelkäksi keskivartalon lihashaavaksi.

Levyn suurin ongelma on, että vaikka sen kymmenen kauttaaltaan mukavasti rullaavaan veisun kokonaisuus onkin optimaalisessa LP-mitassa, itse kappaleet ovat lähempänä thrash-hölkkää kuin repivää ja raastavaa hyvällä asenteella vedettyä aggressiivisesti ympäri korvia antavaa pieksentää. Osa syypää on hitusen lussut soundit, mutta lähinnä syyttävä sormi osoittaa itse sävellyksiin, joista puuttuu liikaa tappavia riffejä ja tajuntaan uppoutuvia kertosäkeitä.

Lähimpänä onnistumista on loppupään Holy Terror ja Axegressor rallit, mutta niistäkään ei kummastakaan ole em. ensijulkaisun parhaimpia iskujen verrokeiksi. Command ei käskytä toivotulla tavalla kuulijaansa vaan lähinnä kehottaa kohteliaasti.


Lay Down Rotten
Gospel of the Wretched
Metal Blade


4 Vuoden 2007 viimeisessä Infernossa Lay Down Rottenin edellistä Reconquering the Pit -levyä tuli kehuttua ja niin näyttää käyvän myös herrojen viidennen albumin kanssa. Bändi ei ole lähtenyt Gospel of the Wretchedilläkään korjaamaan sitä mikä ei ole rikki, ainoastaan melodisuus on kasvanut muutamalla asteella.

Sen verran komeita melodioita kitaristit kuitenkin instrumenteistaan ovat sävellysvaiheessa irti saaneet, että määrä ei ole mennyt missään vaiheessa laadun edelle. Yleismeininki on edelleen erittäin jylhää ja murakkaa vokalistin miellyttävän pehmeää örinää ja soundeja myöten ja kappaleet tarjoavat kuuntelijalle selvästi enemmän kuin mitä ensivaikutelma antaa olettaa.

Toki orkesterin melodisen karhea death metal -vyörytys tuo edelleen vahvasti mieleen Hypocrisyn, joka on onnistunut luomaan oman selkeästi tunnistettavan soundinsa genren sisällä. Tägtgrenin johtaman poppoon on kuitenkin syytä panna jatkossakin parastaan, sillä sen verran tasaisen vahvaa jälkeä saksalaiset tälläkin julkaisullaan ovat saaneet aikaiseksi.

Necrodeath
Phylogenesis
Scarlet


3 Reilun kymmenen vuoden takaisen uudelleenaktivoitumisensa jälkeen Necrodeath on puskenut pihalle tasaisen tappavalla tahdilla tasalaatuisen hyviä levyjä kuusi kappaletta, joskaan mikään niistä ei ole päässyt lähellekään jo aiempien arvioiden kohdalla hehkuttamani paluulevyn Mater of All Evil (1989) tasolle. Tuota tasoa ei myöskään saavuta Phylogenesis-uutukainen.

Yhtyeen hitusen black ja death metal -genreistä vaikutteita imenyt thrash on teknisesti taitavaa ja oikein napakkaa kaikin puolin aivan kuten se on ollut oikeastaan orkesterin kaikilla julkaisuilla. Kun bändille on vielä vuosien saatossa muotoutunut oma tyylinsä, kappaleissa on osuva tumma tunnelma, runsaasti variaatiota ja hyvä ideoita enemmän kuin riittävästi, pitäisi kaiken olla kohdallaan kovempaakin tavaraa varten, mutta kun ei.

Enemmän kuin hyvistä asetelmista huolimatta bändi ei saa puhallettua biiseissä kytevää kiehtovaa mustaa liekkiä kunnon roihuksi. Tämä ongelma on vaivannut yhtyeen tuotoksia jo pitkään eikä ihan hyvä -tasoista materiaalia toivoisi enää näiltä italiaanoilta kuulevan. Phylogenesis on vähintään yhtä hyvä kuin sen kolme edeltäjäänsäkin, muttei näitä mitenkään parempi.

Skyclad
In the...All Together
Scarlet


2,5 Edellinen kuulemani munasillaan olemisen ilosanomaa ylistävän orkesterin levy oli vuoden -96 Irrational Anthems, jolloin into orkesterin tuotoksia kohtaan lakkasi tykkänään innovatiivisuuden laskiessa liikaa tiheän julkaisutahdin myötä. 12. täyspitkä täydentää tiedot ajan tasalle vain osoittaakseen, ettei ammattitaitoisen yhtyeen inspiraatio ole vieläkään palannut lähellekään sen alkuaikojen tasoa.

In the...All Together alun kolme ensimmäistä kappaletta lupaa parempaa kuin mitä loput seitsemän biisiä kokonaisuutena lunastaa. Skycladin kevyesti folk-mausteinen metalli rullaa rennon vaivattomasti karttaen silti äärimmäisen ärsyttävää hilipati-remellystä ja sen sisältämät osuvat viuluosuudet on sovitettu yksinkertaisen tyylikkäästi kokonaisuuteen. Tästäkin huolimatta veisut tuppaavat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jäädä helposti kuunneltaviksi, mutta turhan vähäsisältöisiksi harmittomiksi rallatuksiksi.

Ei orkesterin musiikkia voi varsinaisesti ideaköyhyydestä syyttää, mutta kiekon jalostusaste vain on jäänyt turhan alhaiselle tasolle etenkin sen sisältämän metallisen osuuden suhteen. Tätä seikkaa alleviivaa myös pienessä epätasapainossa oleva kolkko tuotantojälki ja näin ollen Aatamin asussa suoritettavat pakanariitit jäävät tämän levyn tahtiin kyllä suorittamatta.

Spiderpact
Goatspeed into Magenta Vacuum
True Face of Evil


2,5 Komealta kalskahtavan Juho Goatspeed-taiteilijanimen käskyttämä Spiderpact antaa jo pelkällä ulkoisella olemuksellaan osviittaa musiikin avantgardistisesta sisällöstä ja kuuntelu varmistaa oletuksen oikeaksi. Naftin puolen tunnin mittaisessa viiden biisin tuotoksessa on selkeitä yhtymäkohtia Arcturukseen, joskin läheskään yhtä tyylikään oivaltavaan, koherenttiin ja sinfoniseen lopputulokseen ei Spiderpact yllä. Kun tuotanto on vielä turha kolkkoa ja sekavaa, katoaa kappaleista liiaksi terää ja tarttumapintaa. Goatspeed into Magenta Vacuum onkin julkaisuna demomainen ja joka suhteessa raakile, mutta pienen mielenkiinnon se kyllä osaa herättää mahdollisia tulevia tuotoksia kohtaan.


Thor
Unchained
Ektro


4 Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Kanadan viikingin Thorin yli kolmekymmentä vuotta jatkuneeseen uraan liity nykyisellään paljon camp-arvoa ja kulttistatusta niin levytyksiä kuin keikkoja myöten. Näin oli tosin jo yli neljännesvuosisata sitten, kun kuuden biisin Unchained EP alunperin julkaistiin ja maine on vain kasvanut kuluvalla vuosituhannella.

Vaikka em. pääasiassa musiikin ulkopuoliset seikat vetävätkin suupieliä väkisinkin virneeseen, ei käy kieltäminen etteikö yhtyeen osittain koskettimillakin varustettu vanhan liiton heavy metal olisi paikoin hyvinkin toimivaa kuten vaikkapa hittipitoisessa Angerissa tai raskaampaa tunnelmaa henkivässä When Gods Collide -kappeleessa.

Sama tummempi vahvaa 80-luvun henkeä sisältävä musiikillinen linja jatkuu myös levyn loppupuolen eri aikakausilta napatuilla viidellä raidalla, joiden ansiosta julkaisusta muodostuu yllättävänkin eheä täyspitkä. Pakkohan loppuarvosanaan on sisällyttää puolikas piste lisää Ektron kulttuuriteon ja artistin viihdyttävyysarvon takia.