Inferno #68/2009

Axegressor
Command
Dethrone

3 Näiden thrashaavien turkulaisten kahden vuoden takainen EP oli varsin vakuuttava ja napakka pelinavaus, joka lähes kirjaimellisesti tarjoili luotia päähän. Nyt julkaistava debyytti-albumi ei pettymykseksi vastaavankaltaiseen letaaliin väkivallan tekoon kuitenkaan pysty, vaan osuma jää lähinnä pelkäksi keskivartalon lihashaavaksi.

Levyn suurin ongelma on, että vaikka sen kymmenen kauttaaltaan mukavasti rullaavaan veisun kokonaisuus onkin optimaalisessa LP-mitassa, itse kappaleet ovat lähempänä thrash-hölkkää kuin repivää ja raastavaa hyvällä asenteella vedettyä aggressiivisesti ympäri korvia antavaa pieksentää. Osa syypää on hitusen lussut soundit, mutta lähinnä syyttävä sormi osoittaa itse sävellyksiin, joista puuttuu liikaa tappavia riffejä ja tajuntaan uppoutuvia kertosäkeitä.

Lähimpänä onnistumista on loppupään Holy Terror ja Axegressor rallit, mutta niistäkään ei kummastakaan ole em. ensijulkaisun parhaimpia iskujen verrokeiksi. Command ei käskytä toivotulla tavalla kuulijaansa vaan lähinnä kehottaa kohteliaasti.


Lay Down Rotten
Gospel of the Wretched
Metal Blade

4 Vuoden 2007 viimeisessä Infernossa Lay Down Rottenin edellistä Reconquering the Pit -levyä tuli kehuttua ja niin näyttää käyvän myös herrojen viidennen albumin kanssa. Bändi ei ole lähtenyt Gospel of the Wretchedilläkään korjaamaan sitä mikä ei ole rikki, ainoastaan melodisuus on kasvanut muutamalla asteella.

Sen verran komeita melodioita kitaristit kuitenkin instrumenteistaan ovat sävellysvaiheessa irti saaneet, että määrä ei ole mennyt missään vaiheessa laadun edelle. Yleismeininki on edelleen erittäin jylhää ja murakkaa vokalistin miellyttävän pehmeää örinää ja soundeja myöten ja kappaleet tarjoavat kuuntelijalle selvästi enemmän kuin mitä ensivaikutelma antaa olettaa.

Toki orkesterin melodisen karhea death metal -vyörytys tuo edelleen vahvasti mieleen Hypocrisyn, joka on onnistunut luomaan oman selkeästi tunnistettavan soundinsa genren sisällä. Tägtgrenin johtaman poppoon on kuitenkin syytä panna jatkossakin parastaan, sillä sen verran tasaisen vahvaa jälkeä saksalaiset tälläkin julkaisullaan ovat saaneet aikaiseksi.

Necrodeath
Phylogenesis
Scarlet

3 Reilun kymmenen vuoden takaisen uudelleenaktivoitumisensa jälkeen Necrodeath on puskenut pihalle tasaisen tappavalla tahdilla tasalaatuisen hyviä levyjä kuusi kappaletta, joskaan mikään niistä ei ole päässyt lähellekään jo aiempien arvioiden kohdalla hehkuttamani paluulevyn Mater of All Evil (1989) tasolle. Tuota tasoa ei myöskään saavuta Phylogenesis-uutukainen.

Yhtyeen hitusen black ja death metal -genreistä vaikutteita imenyt thrash on teknisesti taitavaa ja oikein napakkaa kaikin puolin aivan kuten se on ollut oikeastaan orkesterin kaikilla julkaisuilla. Kun bändille on vielä vuosien saatossa muotoutunut oma tyylinsä, kappaleissa on osuva tumma tunnelma, runsaasti variaatiota ja hyvä ideoita enemmän kuin riittävästi, pitäisi kaiken olla kohdallaan kovempaakin tavaraa varten, mutta kun ei.

Enemmän kuin hyvistä asetelmista huolimatta bändi ei saa puhallettua biiseissä kytevää kiehtovaa mustaa liekkiä kunnon roihuksi. Tämä ongelma on vaivannut yhtyeen tuotoksia jo pitkään eikä ihan hyvä -tasoista materiaalia toivoisi enää näiltä italiaanoilta kuulevan. Phylogenesis on vähintään yhtä hyvä kuin sen kolme edeltäjäänsäkin, muttei näitä mitenkään parempi.

Skyclad
In the...All Together
Scarlet

2,5 Edellinen kuulemani munasillaan olemisen ilosanomaa ylistävän orkesterin levy oli vuoden -96 Irrational Anthems, jolloin into orkesterin tuotoksia kohtaan lakkasi tykkänään innovatiivisuuden laskiessa liikaa tiheän julkaisutahdin myötä. 12. täyspitkä täydentää tiedot ajan tasalle vain osoittaakseen, ettei ammattitaitoisen yhtyeen inspiraatio ole vieläkään palannut lähellekään sen alkuaikojen tasoa.

In the...All Together alun kolme ensimmäistä kappaletta lupaa parempaa kuin mitä loput seitsemän biisiä kokonaisuutena lunastaa. Skycladin kevyesti folk-mausteinen metalli rullaa rennon vaivattomasti karttaen silti äärimmäisen ärsyttävää hilipati-remellystä ja sen sisältämät osuvat viuluosuudet on sovitettu yksinkertaisen tyylikkäästi kokonaisuuteen. Tästäkin huolimatta veisut tuppaavat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta jäädä helposti kuunneltaviksi, mutta turhan vähäsisältöisiksi harmittomiksi rallatuksiksi.

Ei orkesterin musiikkia voi varsinaisesti ideaköyhyydestä syyttää, mutta kiekon jalostusaste vain on jäänyt turhan alhaiselle tasolle etenkin sen sisältämän metallisen osuuden suhteen. Tätä seikkaa alleviivaa myös pienessä epätasapainossa oleva kolkko tuotantojälki ja näin ollen Aatamin asussa suoritettavat pakanariitit jäävät tämän levyn tahtiin kyllä suorittamatta.

Spiderpact
Goatspeed into Magenta Vacuum
True Face of Evil

2,5 Komealta kalskahtavan Juho Goatspeed-taiteilijanimen käskyttämä Spiderpact antaa jo pelkällä ulkoisella olemuksellaan osviittaa musiikin avantgardistisesta sisällöstä ja kuuntelu varmistaa oletuksen oikeaksi. Naftin puolen tunnin mittaisessa viiden biisin tuotoksessa on selkeitä yhtymäkohtia Arcturukseen, joskin läheskään yhtä tyylikään oivaltavaan, koherenttiin ja sinfoniseen lopputulokseen ei Spiderpact yllä. Kun tuotanto on vielä turha kolkkoa ja sekavaa, katoaa kappaleista liiaksi terää ja tarttumapintaa. Goatspeed into Magenta Vacuum onkin julkaisuna demomainen ja joka suhteessa raakile, mutta pienen mielenkiinnon se kyllä osaa herättää mahdollisia tulevia tuotoksia kohtaan.


Thor
Unchained
Ektro

4 Ei ole epäilystäkään siitä, etteikö Kanadan viikingin Thorin yli kolmekymmentä vuotta jatkuneeseen uraan liity nykyisellään paljon camp-arvoa ja kulttistatusta niin levytyksiä kuin keikkoja myöten. Näin oli tosin jo yli neljännesvuosisata sitten, kun kuuden biisin Unchained EP alunperin julkaistiin ja maine on vain kasvanut kuluvalla vuosituhannella.

Vaikka em. pääasiassa musiikin ulkopuoliset seikat vetävätkin suupieliä väkisinkin virneeseen, ei käy kieltäminen etteikö yhtyeen osittain koskettimillakin varustettu vanhan liiton heavy metal olisi paikoin hyvinkin toimivaa kuten vaikkapa hittipitoisessa Angerissa tai raskaampaa tunnelmaa henkivässä When Gods Collide -kappeleessa.

Sama tummempi vahvaa 80-luvun henkeä sisältävä musiikillinen linja jatkuu myös levyn loppupuolen eri aikakausilta napatuilla viidellä raidalla, joiden ansiosta julkaisusta muodostuu yllättävänkin eheä täyspitkä. Pakkohan loppuarvosanaan on sisällyttää puolikas piste lisää Ektron kulttuuriteon ja artistin viihdyttävyysarvon takia.

Inferno #52/2007

Cales
Savage Blood
Metal Breath

2,5 Ihminen on luonteeltaan epäluuloinen eläin, jolle helposti ennakkoluuloja ruokkiva menneisyys voi olla meriitti tai riippakivi. Niinpä nykyisen Tsekin tasavallan vanhimpiin aktiivisiin metallibändeihin kuuluvan Rootin kanssa pitkän uran tehneen multi-instrumentalisti Blackoshin oma tarjonta Cales-nimen alla on pienoinen yllätys, joskaan ei negatiivinen sellainen.

Neljäs Cales-levy Savage Blood on nimittäin miedosti menneiltä ajoilta ja pakanuudelta tuoksahtava instrumentaali-levytys, joka tunnelmoi suhteellisen kepeästi joskin selkeän metallipainotteisesti ja sujuvasti. Kappaleet eivät sukella kovinkaan tummiin ja synkkiin tunnelmiin, vaan ovat lähinnä kaihoa huokuvia. Vaikka seassa on useampikin muikea esitys eikä loputkaan töki oikein missään vaiheessa, jää kokonaisuus turhan värittömäksi.

Levyn suurin ongelma on se, että turhan moni kappale tuntuu väkisinkin vajaalta ilman lauluja. Ratkaisuna voisi olla rohkeammat sävellysratkaisut tai musiikillisten ääripäiden venyttäminen etäämmäksi toisistaan, mutta näin vaativassa musiikinlajissa Blackien tarjonta pääsee tällaisenaan vain puolitiehen.

Cerebral Fix
Products Of Disgust 4CD
Metal Mind

2 Usein uusintajulkaisuja tituleerataan samalla kulttuuriteoiksi, mutta harva lafka suhtautuu samalla pieteetillä toimintaan kuin Puolan Metal Mind. Pulju kun on puskenut kymmeniä ja taas kymmeniä uusia painoksia erityisesti 80-luvun pienten speed- ja thrash bändien tuotannosta. tilleryn ja jossain määrin myös Defiancen diskografiat samoihin kansiin niputtavien laatikkojulkaisujen tarpeen ymmärtää, mutta brittiläisen Cerebral Fixin taas ei, vaikka historiikki kovasti yhtyettä hehkuttaakin.
Komeiden ja kattavasti informaatiota sisältävien kansien väliin on niputettu orkesterin koko diskografia pois lukien debyytti. Tämän korvaajana toimivat ykköslevyltä löytyvät pari demoa sekä treeninauha. Räkäisestä ja meluisasta crossover-räimeestä ei kuitenkaan jaksa innostua paria ennen julkaisematonta kappaletta enempää.

Tower Of Spite –kakkoskiekko (1990) esittelee tyyliltään radikaalisti muuttuneen orkesterin, jonka tyyli on hidastempoisen thrashin ja death metalin sekoitusta. Yksinkertainen ulosanti on junnaavaa ja tympeää eikä yhdestätoista kappaleesta nouse mikään toisten yläpuolelle. Lähes sama identtinen linja jatkuu vuotta myöhemmin julkaistulla Bastardsilla, ainoastaan äänimaailma on astetta selkeämpi ja keskitempo hitusen rivakampi.

Vuonna 1992 julkaistu toistaiseksi viimeinen levytys Death Erotica ei sekään tarjoa mitään radikaalia uutta tuttuun konseptiin. Jonkin verran enemmän sävyjä on orkesteri kuitenkin saanut musiikkiinsa ja astetta aiempaa rouheampi simppeli tuotanto tukee tätä hyvin. Kiekon päättävät viisi eksklusiivista raitaa vuosimallia 2007 ovat yllättävänkin pirteitä ja rullaavia. Kokoelman selkeästi parhaimpana antina ne petaavat hyvin Cerebral Fixin mahdollista comebackia keikoille ja levylautasille.

2000 kappaleeseen rajoitettu Products Of Disgust on kuitenkin turhan massiivinen julkaisu bändiltä, joka parhaimmillaankin on korkeintaan keskitasoa. Messinkisen työn sankari –pränikän on tosin ansainnut jokainen, joka kuuntelee kaikki neljä CD:n maksimimittaa hätyyttävät kiekot putkeen läpi rupiset bootleg-keikat mukaan lukien. Siihen ei eläin nimittäin pysty, die hard -fani ehkä kylläkin.


Deinonychus
Warfare Machines
My Kingdom

3,5 Marco Kehrenin käskyttämän Deinonychusin julkaisut ovat aina olleet yhdistelmä black- ja doom metalia hienoisilla death metal vivahteilla. Selkeistä peruselementeistä huolimatta lopputulos on aina kuulostanut hieman erilaiselta aiemmilla seitsemällä julkaisulla johtuen musiikillisen painotuksen vaihtelusta kahden em. genren välillä. Tästä huolimatta orkesterilla on aina ollut oma tunnistettava ilmeensä.

Warfare Machines on tunnelmaltaan enemmän väjästi määriteltyä black kuin doom metalia, vaikka sillä onkin paljon hitaita, piinaavia ja synkkiä osuuksia. Oman tumman värinsä kokonaisuuteen tuovat vahvat ja kaunistelemattomat WWII –aiheiset tekstit, joissa käsittelyssä on saksalainen tunnetusti tehokas sotakoneisto. Herra Kehrenin omalaatuisella joskin aiempaan verrattuna astetta normalisoituneella äänellä tulkittuna jälki on vakuuttavaa ja kaikkea muuta kuin tuhovoiman ihannointia.

Rapia puolituntinen levytyksen parissa tuntuu enemmänkin yhdeltä kappaleelta eri osuuksineen kuin kahdeksalta eri veisulta. Tämä on samalla levyn heikkous ja vahvuus. Ahdistava ilmapiiri pysyy koko ajan yllä musiikillisesta variaatiosta huolimatta, mutta intensiteetti ja etenkin iskevyys ei yllä missään vaiheessa aivan huipputasolle.


Empire
Chasing Shadows
Metal Heaven

4 Faktahan on, ettei hevissä ole tehty juurikaan mitään uutta ja mullistavaa viimeiseen 15 vuoteen eikä rajojen rikkominen nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin –asenteella pidäkään olla itseisarvo musiikin tekemisessä. Myönnän myös täysin avoimesti olevani myös uudesta pitävä vanha hevipieru, jolla juuri nyt on erityisesti meneillään jo 80-luvulla tutuksi tulleen melodisen metallin ja hard rockin kausi. Konkarit Empiren takana ovat kuitenkin ansainneet pisteensä lahjakkuudellaan eikä allekirjoittaneen nostalgian tuntemuksilla.

Orkesterin neljänneltä albumilta on turha etsiä metallin moderneja suuntauksia tai kikkoja, mutta hieno klassinen heavy-kitaratyöskentely ja äärimmäisen tarttuvat kertosäkeet tunnistaa kuurosokeakin vaikka otsallaan. Parilla aiemmalla levyllä aliarvostetun laulajan Tony Martinin on korvannut kuusikymppinen Doogie White ja vetää kokemuksellaan ja taidoillaan mennen tullen haulit himaan niin kuin olettaa vain voi.

Chasing Shadows on täynnä tuttuakin tutumpia elementtejä niin instrumentaatio, soitto, sovitus kuin sanoituspuolella, mutta on silti äärimmäisen viihdyttävä ja miellyttävän tummasävytteinen kuunneltava. Ei pyörää ja näemmä heviäkään kannata uusiksi lähteä keksimään, niin kauan kuin se vain rullaa mallikkaasti.

Lay Down Rotten
Reconquering The Pit
Metal Blade

4 Sanotaan, että vain lahjattomat harjoittelevat ja että tietämättömyys on auvoista. Paskapuhetta ja panettelua sanon minä, sillä vaikka bändin aiemmat tiiviiseen tahtiin julkaisemat kolme täyspitkää ovatkin menneet täysin ohi korvien, on uutuuskiekko mukavan positiivinen yllätys kaikkien tasapaksujen julkaisujen seassa.

Lay Down Rotten on jylhää ja jymäkkää death metalia a’la 90-luvun loppupuolen Hypocrisy, josta hyvänä esimerkkinä intron jälkeinen suoraan kulkusille ja levyn käyntiin potkaiseva nimikkoraita. Massiivinen murina-vokalisointi miellyttää korvaa ja sama kuvaus pätee myös sahauksesta vastaavaan komppikitaravalliin, jonka varaan pieniä nyansseja on hyvin upotettu. Kun kappaleiden anti on vielä runsas ja monilukuinen, on kyseessä sitten niskanikamia rankaisevat hitaammat osuudet tai veisuja värittävät muikeat soolot, ei lopputuloksesta voi olla nauttimatta.

Peruskauraa tai ei, Reconquering The Pit on levy, joka on helppo laittaa soittimeen koska tahansa tai vaikka pyöräyttää putkeen useamman kerran. Useamman todellisen tapporallin puute estää kokonaisuutta nousemasta todellisten kovien levyjen joukkoon, mutta kyllä tämän tahtiin kelpaisi pitti pistää pyörimään yksin pienessä Sihi-juomassa kotona tai porukassa keikalla.

Mortal Sin
An Absence Of Faith
Armageddon

3,5 Vanhana partana vanhojen partojen tekemisiin suhtautuu äärimmäisen kahtiajakoisesti etenkin, jos kyseessä on kymmenienkin vuosien jälkeen paluuta yrittävät kokoonpanot. Toisaalta sitä odottaa toiveikkaana kuulevansa legendaarisille levyille hyvää jatkoa, mutta samalla skeptisesti epäilee vahvasti liiton miesten kykyjä tähän. Mortal Sinin paluu kymmenen vuotta sitten jäi pelkäksi EP:n mittaiseksi yritykseksi, mutta toinen kerta tuntuu sanovan toden alkuperäiskaksikolle solisti Mat Maurerille ja basisti Andy Eftchiounille.

Aussien debyyttikiekko Mayhemic Destruction vuodelta -86 on hieno ja omaperäinen thrash-levytys eikä seuraaja Face Of Despair sekään ole huono, vaikkakin jalostuneisuudessaan astetta geneerisempi. Menneisyyden taakastaan huolimatta paluu nykyaikaan onnistuu orkesterilta ilahduttavasti. An Absence Of Faith kuulostaa modernilta, mutta kumartaa samalla myös selvästi kohti bändin juuria. Kokonaisuus on tyylillisesti hyvässä tasapainossa ja koko orkesterin pitkän kokemuksen kautta kehittynyt näkemys kuuluu jämäkkinä ja rullaavina kappaleina.

Koko albumi on kauttaaltaan tasaisen vahvaa ja suurelta osin jopa päätä heiluttavaa peruskauraa, joka ei rajoitu pelkkään thrash-mäiskeeseen. Pessimisti ei koskaan pety, mutta tällä kertaa aiheesta ja pelkästään positiivisesti

Queensrÿche
Take Cover
Rhino

2,5 Cover- ja tribuuttilevyt ovat aina perverssillä tavalla mielenkiinnon herättäviä tapauksia, vaikka on enemmän sääntö kuin poikkeus että niiden sisältö on ollut huomattavasti antoisampaa itse soittoniekoille kuin kuuntelijoille. Queensrÿchen käsittelyssä on nippu toinen toistaan yllättävämpiä valintoja popin ja rockin saralta sekä muutama todellinen musta hevonen mm. oopperan ja elokuvamusiikin maailmasta.

Rohkeista ja omaperäisistä suuret aukot kriitikon sivistyksessä populaarimusiikin puolella osoittavista kappalevalinnoista johtuen ennakkoluuloja tulkintoja kohtaa ei juuri ole. Juuri tästä syystä voisi olettaa näinkin lahjakkaan ja pitkän uran tehneen bändin kykenevän herättämään mielenkiinnon alkuperäisiä kohtaan omalla persoonallisella ja vahvalla panoksellaan, mutta näin ei ikävä kyllä käy.

Yhdentoista kappaleen lopputulos on ihmeellisen valju, eikä edes äärimmäisen hienon äänen omaava Geoff Tate esitä kuin rutiininomaisen ja teknisesti hienon, mutta sielullisesti vajaan suorituksen. Ei yksikään versio Black Sabbathin Neon Knights mukaan lukien ole varsinaisesti huono, mutta ei levystä fiilistelyn kohteeksi ole vaan ainoastaan mukavaksi kotiaskareiden taustamusiikiksi.

Steve Moore
The Henge
Relapse

2,5 Metallista ollaan varsin kaukana Steve Mooren debyyttikiekolla, vaikka kauhuelokuvat monia karvapäitä viehättävät ja yhdistävätkin musiikin ohella. Täydellisesti aina kansia myöten kokonaisuudesta vastuussa oleva muusikko tuo levyllään selkeästi esille oman viehtymyksensä 70- ja 80-luvun kauhuleffoihin ja erityisesti italialaisiin sellaisiin. Goblinin täytyy herra Moorelle olla erityisen rakas.

Albumilla maalaillaan pääsääntöisesti pelkillä syntetisaattoreilla erilaisia ambient-musiikkimaisemia, jotka yksinkertaisessa retro-henkisyydessään ovat puhdasta soundtrack-materiaalia. Toteutus ei ole ollenkaan huono, sillä pahaenteisen odottavat tunnelmat välittyvät kelvollisesti myös ilman kuvaa kuulijalle, vaikka toivotunlainen shokkivaikutus ja niskakarvojen nouseminen pystyyn jääkin kokematta.

The Hengen suurin ongelma on, että se ei onnistu ammentamaan simppelistä ja hypnoottisesta lähestymistavastaan irti riittävän piinaavia ja tummia tunnelmia. Näin ollen levy jää pelkäksi kivaksi pimpputteluksi ja taustamusiikiksi.

Stolen Babies
There Be Squabbles Ahead
Ascendance

4,5 Nyt viedään kuuntelijaa kuin litran mittaa, mutta määränpää ei tahdo vain selvitä oikein missään vaiheessa, vaikka kuinka kuuntelisi Stolen Babiesia. On vain pakko seurata lammasmaisesti ja nyökytellä mukana, vaikka kulman takana voi odottaa teurastamo tai suuremman luokan karnevaalit.

Orkesterin debyyttialbumi on oikeasti äärimmäisen vaikeasti määriteltävä levy eikä sitä oikeastaan edes halua asettaa mihinkään lokeroon. Se flirttailee niin metallin, goottimusiikin, popin kuin rokinkin kanssa ja poukkoilee suunnitelmallisen tarkasti ja silti skitsofreenisesti suuntaan jos toiseenkin. Musiikissa on samaa rajoja rikkovaa kieroutuneisuutta ja karnevaalitunnelmaa kuin Mr. Bunglen teoksissa ja omalaatuista hengenheimolaisuutta astetta normaalimman Faith No Moren kanssa.

Solisti Dominique Persin ääni on huikea, viettelee neiti viattomia seireenin lailla tummanpuhuvalla äänellään tai hyökkäämällä seuraavassa hetkessä päin kasvoja rääkymällä kuin itse riivattu perkele. Jos siunattu hulluus alkaa joskus vaivata, olkoon sen soundtrackina There Be Squabbles Ahead.

Tourettes
Treason Songs
Armageddon

2 Vaikka musiikin arvottaminen onkin täysin puhtaasti subjektiivinen asia, tulee aina vastaan levyjä joiden tekijöiden ja julkaisijoiden motiivit pistävät aidosti mietityttämään. Toki paskallekin pitää olla tekijänsä, mutta Tourettesin kohdalla kysymys ei ole tästä. Bändin modernissa thrash-pohjaisessa mäiskeessä on kyllä kivasti groovea, mutta kappalerakenteet ja niissä käytetyt ratkaisut haraavat merkillisellä tavalla vastaan.

Albumin suurin kompastuskivi ja sitä kautta kasvava ärsytyksen aihe on totaalisen tuhnut puurosoundit. Ohuen kireä kitarasoundi tarpoo syvällä suohetteikössä yhdessä rumpujen kanssa eivätkä kappaleet tästä johtuen tahdo edetä yhtään minnekään. Irtopisteitä ei heru edes naiseudesta, vaikka vokalisti Michele Madden hyvin ja äijämäisesti käyttääkin.

Vain lopputulos merkitsee, on kyse sitten erikoisuudentavoittelusta tai puhtaasta osaamattomuudesta. Treason Songs ei siis ole puhdasta sontaa, mutta näistä palikoista olisi saatu paljon parempaakin aikaiseksi.