Cales
Savage Blood
Metal Breath
2,5 Ihminen on luonteeltaan epäluuloinen
eläin, jolle helposti ennakkoluuloja ruokkiva menneisyys voi olla
meriitti tai riippakivi. Niinpä nykyisen Tsekin tasavallan vanhimpiin
aktiivisiin metallibändeihin kuuluvan Rootin kanssa pitkän uran tehneen
multi-instrumentalisti Blackoshin oma tarjonta Cales-nimen alla on
pienoinen yllätys, joskaan ei negatiivinen sellainen.
Neljäs Cales-levy Savage Blood on nimittäin miedosti menneiltä
ajoilta ja pakanuudelta tuoksahtava instrumentaali-levytys, joka
tunnelmoi suhteellisen kepeästi joskin selkeän metallipainotteisesti ja
sujuvasti. Kappaleet eivät sukella kovinkaan tummiin ja synkkiin
tunnelmiin, vaan ovat lähinnä kaihoa huokuvia. Vaikka seassa on
useampikin muikea esitys eikä loputkaan töki oikein missään vaiheessa,
jää kokonaisuus turhan värittömäksi.
Levyn suurin ongelma on se, että turhan moni kappale tuntuu
väkisinkin vajaalta ilman lauluja. Ratkaisuna voisi olla rohkeammat
sävellysratkaisut tai musiikillisten ääripäiden venyttäminen etäämmäksi
toisistaan, mutta näin vaativassa musiikinlajissa Blackien tarjonta
pääsee tällaisenaan vain puolitiehen.
Cerebral Fix
Products Of Disgust 4CD
Metal Mind
2 Usein uusintajulkaisuja tituleerataan
samalla kulttuuriteoiksi, mutta harva lafka suhtautuu samalla
pieteetillä toimintaan kuin Puolan Metal Mind. Pulju kun on puskenut
kymmeniä ja taas kymmeniä uusia painoksia erityisesti 80-luvun pienten
speed- ja thrash bändien tuotannosta. tilleryn ja jossain määrin myös
Defiancen diskografiat samoihin kansiin niputtavien laatikkojulkaisujen
tarpeen ymmärtää, mutta brittiläisen Cerebral Fixin taas ei, vaikka
historiikki kovasti yhtyettä hehkuttaakin.
Komeiden ja kattavasti informaatiota sisältävien kansien väliin on
niputettu orkesterin koko diskografia pois lukien debyytti. Tämän
korvaajana toimivat ykköslevyltä löytyvät pari demoa sekä treeninauha.
Räkäisestä ja meluisasta crossover-räimeestä ei kuitenkaan jaksa
innostua paria ennen julkaisematonta kappaletta enempää.
Tower Of Spite –kakkoskiekko (1990) esittelee tyyliltään
radikaalisti muuttuneen orkesterin, jonka tyyli on hidastempoisen
thrashin ja death metalin sekoitusta. Yksinkertainen ulosanti on
junnaavaa ja tympeää eikä yhdestätoista kappaleesta nouse mikään toisten
yläpuolelle. Lähes sama identtinen linja jatkuu vuotta myöhemmin
julkaistulla Bastardsilla, ainoastaan äänimaailma on astetta selkeämpi
ja keskitempo hitusen rivakampi.
Vuonna 1992 julkaistu toistaiseksi viimeinen levytys Death Erotica
ei sekään tarjoa mitään radikaalia uutta tuttuun konseptiin. Jonkin
verran enemmän sävyjä on orkesteri kuitenkin saanut musiikkiinsa ja
astetta aiempaa rouheampi simppeli tuotanto tukee tätä hyvin. Kiekon
päättävät viisi eksklusiivista raitaa vuosimallia 2007 ovat
yllättävänkin pirteitä ja rullaavia. Kokoelman selkeästi parhaimpana
antina ne petaavat hyvin Cerebral Fixin mahdollista comebackia keikoille
ja levylautasille.
2000 kappaleeseen rajoitettu Products Of Disgust on kuitenkin turhan
massiivinen julkaisu bändiltä, joka parhaimmillaankin on korkeintaan
keskitasoa. Messinkisen työn sankari –pränikän on tosin ansainnut
jokainen, joka kuuntelee kaikki neljä CD:n maksimimittaa hätyyttävät
kiekot putkeen läpi rupiset bootleg-keikat mukaan lukien. Siihen ei
eläin nimittäin pysty, die hard -fani ehkä kylläkin.
Deinonychus
Warfare Machines
My Kingdom
3,5 Marco Kehrenin käskyttämän
Deinonychusin julkaisut ovat aina olleet yhdistelmä black- ja doom
metalia hienoisilla death metal vivahteilla. Selkeistä peruselementeistä
huolimatta lopputulos on aina kuulostanut hieman erilaiselta aiemmilla
seitsemällä julkaisulla johtuen musiikillisen painotuksen vaihtelusta
kahden em. genren välillä. Tästä huolimatta orkesterilla on aina ollut
oma tunnistettava ilmeensä.
Warfare Machines on tunnelmaltaan enemmän väjästi määriteltyä black
kuin doom metalia, vaikka sillä onkin paljon hitaita, piinaavia ja
synkkiä osuuksia. Oman tumman värinsä kokonaisuuteen tuovat vahvat ja
kaunistelemattomat WWII –aiheiset tekstit, joissa käsittelyssä on
saksalainen tunnetusti tehokas sotakoneisto. Herra Kehrenin
omalaatuisella joskin aiempaan verrattuna astetta normalisoituneella
äänellä tulkittuna jälki on vakuuttavaa ja kaikkea muuta kuin
tuhovoiman ihannointia.
Rapia puolituntinen levytyksen parissa tuntuu enemmänkin yhdeltä
kappaleelta eri osuuksineen kuin kahdeksalta eri veisulta. Tämä on
samalla levyn heikkous ja vahvuus. Ahdistava ilmapiiri pysyy koko ajan
yllä musiikillisesta variaatiosta huolimatta, mutta intensiteetti ja
etenkin iskevyys ei yllä missään vaiheessa aivan huipputasolle.
Empire
Chasing Shadows
Metal Heaven
4 Faktahan on, ettei hevissä ole tehty
juurikaan mitään uutta ja mullistavaa viimeiseen 15 vuoteen eikä
rajojen rikkominen nopeammin, korkeammalle ja voimakkaammin –asenteella
pidäkään olla itseisarvo musiikin tekemisessä. Myönnän myös täysin
avoimesti olevani myös uudesta pitävä vanha hevipieru, jolla juuri nyt
on erityisesti meneillään jo 80-luvulla tutuksi tulleen melodisen
metallin ja hard rockin kausi. Konkarit Empiren takana ovat kuitenkin
ansainneet pisteensä lahjakkuudellaan eikä allekirjoittaneen nostalgian
tuntemuksilla.
Orkesterin neljänneltä albumilta on turha etsiä metallin moderneja
suuntauksia tai kikkoja, mutta hieno klassinen heavy-kitaratyöskentely
ja äärimmäisen tarttuvat kertosäkeet tunnistaa kuurosokeakin vaikka
otsallaan. Parilla aiemmalla levyllä aliarvostetun laulajan Tony
Martinin on korvannut kuusikymppinen Doogie White ja vetää
kokemuksellaan ja taidoillaan mennen tullen haulit himaan niin kuin
olettaa vain voi.
Chasing Shadows on täynnä tuttuakin tutumpia elementtejä niin
instrumentaatio, soitto, sovitus kuin sanoituspuolella, mutta on silti
äärimmäisen viihdyttävä ja miellyttävän tummasävytteinen kuunneltava.
Ei pyörää ja näemmä heviäkään kannata uusiksi lähteä keksimään, niin
kauan kuin se vain rullaa mallikkaasti.
Lay Down Rotten
Reconquering The Pit
Metal Blade
4 Sanotaan, että vain lahjattomat
harjoittelevat ja että tietämättömyys on auvoista. Paskapuhetta ja
panettelua sanon minä, sillä vaikka bändin aiemmat tiiviiseen tahtiin
julkaisemat kolme täyspitkää ovatkin menneet täysin ohi korvien, on
uutuuskiekko mukavan positiivinen yllätys kaikkien tasapaksujen
julkaisujen seassa.
Lay Down Rotten on jylhää ja jymäkkää death metalia a’la 90-luvun
loppupuolen Hypocrisy, josta hyvänä esimerkkinä intron jälkeinen
suoraan kulkusille ja levyn käyntiin potkaiseva nimikkoraita.
Massiivinen murina-vokalisointi miellyttää korvaa ja sama kuvaus pätee
myös sahauksesta vastaavaan komppikitaravalliin, jonka varaan pieniä
nyansseja on hyvin upotettu. Kun kappaleiden anti on vielä runsas ja
monilukuinen, on kyseessä sitten niskanikamia rankaisevat hitaammat
osuudet tai veisuja värittävät muikeat soolot, ei lopputuloksesta voi
olla nauttimatta.
Peruskauraa tai ei, Reconquering The Pit on levy, joka on helppo
laittaa soittimeen koska tahansa tai vaikka pyöräyttää putkeen useamman
kerran. Useamman todellisen tapporallin puute estää kokonaisuutta
nousemasta todellisten kovien levyjen joukkoon, mutta kyllä tämän
tahtiin kelpaisi pitti pistää pyörimään yksin pienessä Sihi-juomassa
kotona tai porukassa keikalla.
Mortal Sin
An Absence Of Faith
Armageddon
3,5 Vanhana partana vanhojen partojen
tekemisiin suhtautuu äärimmäisen kahtiajakoisesti etenkin, jos kyseessä
on kymmenienkin vuosien jälkeen paluuta yrittävät kokoonpanot.
Toisaalta sitä odottaa toiveikkaana kuulevansa legendaarisille levyille
hyvää jatkoa, mutta samalla skeptisesti epäilee vahvasti liiton
miesten kykyjä tähän. Mortal Sinin paluu kymmenen vuotta sitten jäi
pelkäksi EP:n mittaiseksi yritykseksi, mutta toinen kerta tuntuu
sanovan toden alkuperäiskaksikolle solisti Mat Maurerille ja basisti
Andy Eftchiounille.
Aussien debyyttikiekko Mayhemic Destruction vuodelta -86 on hieno ja
omaperäinen thrash-levytys eikä seuraaja Face Of Despair sekään ole
huono, vaikkakin jalostuneisuudessaan astetta geneerisempi.
Menneisyyden taakastaan huolimatta paluu nykyaikaan onnistuu
orkesterilta ilahduttavasti. An Absence Of Faith kuulostaa modernilta,
mutta kumartaa samalla myös selvästi kohti bändin juuria. Kokonaisuus
on tyylillisesti hyvässä tasapainossa ja koko orkesterin pitkän
kokemuksen kautta kehittynyt näkemys kuuluu jämäkkinä ja rullaavina
kappaleina.
Koko albumi on kauttaaltaan tasaisen vahvaa ja suurelta osin jopa
päätä heiluttavaa peruskauraa, joka ei rajoitu pelkkään
thrash-mäiskeeseen. Pessimisti ei koskaan pety, mutta tällä kertaa
aiheesta ja pelkästään positiivisesti
Queensrÿche
Take Cover
Rhino
2,5 Cover- ja tribuuttilevyt ovat aina
perverssillä tavalla mielenkiinnon herättäviä tapauksia, vaikka on
enemmän sääntö kuin poikkeus että niiden sisältö on ollut huomattavasti
antoisampaa itse soittoniekoille kuin kuuntelijoille. Queensrÿchen
käsittelyssä on nippu toinen toistaan yllättävämpiä valintoja popin ja
rockin saralta sekä muutama todellinen musta hevonen mm. oopperan ja
elokuvamusiikin maailmasta.
Rohkeista ja omaperäisistä suuret aukot kriitikon sivistyksessä
populaarimusiikin puolella osoittavista kappalevalinnoista johtuen
ennakkoluuloja tulkintoja kohtaa ei juuri ole. Juuri tästä syystä voisi
olettaa näinkin lahjakkaan ja pitkän uran tehneen bändin kykenevän
herättämään mielenkiinnon alkuperäisiä kohtaan omalla persoonallisella
ja vahvalla panoksellaan, mutta näin ei ikävä kyllä käy.
Yhdentoista kappaleen lopputulos on ihmeellisen valju, eikä edes
äärimmäisen hienon äänen omaava Geoff Tate esitä kuin rutiininomaisen
ja teknisesti hienon, mutta sielullisesti vajaan suorituksen. Ei
yksikään versio Black Sabbathin Neon Knights mukaan lukien ole
varsinaisesti huono, mutta ei levystä fiilistelyn kohteeksi ole vaan
ainoastaan mukavaksi kotiaskareiden taustamusiikiksi.
Steve Moore
The Henge
Relapse
2,5 Metallista ollaan varsin kaukana
Steve Mooren debyyttikiekolla, vaikka kauhuelokuvat monia karvapäitä
viehättävät ja yhdistävätkin musiikin ohella. Täydellisesti aina kansia
myöten kokonaisuudesta vastuussa oleva muusikko tuo levyllään selkeästi
esille oman viehtymyksensä 70- ja 80-luvun kauhuleffoihin ja
erityisesti italialaisiin sellaisiin. Goblinin täytyy herra Moorelle
olla erityisen rakas.
Albumilla maalaillaan pääsääntöisesti pelkillä syntetisaattoreilla
erilaisia ambient-musiikkimaisemia, jotka yksinkertaisessa
retro-henkisyydessään ovat puhdasta soundtrack-materiaalia. Toteutus ei
ole ollenkaan huono, sillä pahaenteisen odottavat tunnelmat välittyvät
kelvollisesti myös ilman kuvaa kuulijalle, vaikka toivotunlainen
shokkivaikutus ja niskakarvojen nouseminen pystyyn jääkin kokematta.
The Hengen suurin ongelma on, että se ei onnistu ammentamaan
simppelistä ja hypnoottisesta lähestymistavastaan irti riittävän
piinaavia ja tummia tunnelmia. Näin ollen levy jää pelkäksi kivaksi
pimpputteluksi ja taustamusiikiksi.
Stolen Babies
There Be Squabbles Ahead
Ascendance
4,5 Nyt viedään kuuntelijaa kuin litran
mittaa, mutta määränpää ei tahdo vain selvitä oikein missään vaiheessa,
vaikka kuinka kuuntelisi Stolen Babiesia. On vain pakko seurata
lammasmaisesti ja nyökytellä mukana, vaikka kulman takana voi odottaa
teurastamo tai suuremman luokan karnevaalit.
Orkesterin debyyttialbumi on oikeasti äärimmäisen vaikeasti
määriteltävä levy eikä sitä oikeastaan edes halua asettaa mihinkään
lokeroon. Se flirttailee niin metallin, goottimusiikin, popin kuin
rokinkin kanssa ja poukkoilee suunnitelmallisen tarkasti ja silti
skitsofreenisesti suuntaan jos toiseenkin. Musiikissa on samaa rajoja
rikkovaa kieroutuneisuutta ja karnevaalitunnelmaa kuin Mr. Bunglen
teoksissa ja omalaatuista hengenheimolaisuutta astetta normaalimman
Faith No Moren kanssa.
Solisti Dominique Persin ääni on huikea, viettelee neiti viattomia
seireenin lailla tummanpuhuvalla äänellään tai hyökkäämällä seuraavassa
hetkessä päin kasvoja rääkymällä kuin itse riivattu perkele. Jos
siunattu hulluus alkaa joskus vaivata, olkoon sen soundtrackina There
Be Squabbles Ahead.
Tourettes
Treason Songs
Armageddon
2 Vaikka musiikin arvottaminen onkin
täysin puhtaasti subjektiivinen asia, tulee aina vastaan levyjä joiden
tekijöiden ja julkaisijoiden motiivit pistävät aidosti mietityttämään.
Toki paskallekin pitää olla tekijänsä, mutta Tourettesin kohdalla
kysymys ei ole tästä. Bändin modernissa thrash-pohjaisessa mäiskeessä
on kyllä kivasti groovea, mutta kappalerakenteet ja niissä käytetyt
ratkaisut haraavat merkillisellä tavalla vastaan.
Albumin suurin kompastuskivi ja sitä kautta kasvava ärsytyksen aihe
on totaalisen tuhnut puurosoundit. Ohuen kireä kitarasoundi tarpoo
syvällä suohetteikössä yhdessä rumpujen kanssa eivätkä kappaleet tästä
johtuen tahdo edetä yhtään minnekään. Irtopisteitä ei heru edes
naiseudesta, vaikka vokalisti Michele Madden hyvin ja äijämäisesti
käyttääkin.
Vain lopputulos merkitsee, on kyse sitten erikoisuudentavoittelusta
tai puhtaasta osaamattomuudesta. Treason Songs ei siis ole puhdasta
sontaa, mutta näistä palikoista olisi saatu paljon parempaakin
aikaiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti