keskiviikko 1. maaliskuuta 2006

Inferno #34/2006

Abandoned
Thrash Notes
Dockyard 1

2 Saksan lupaavimmaksi tulokkaaksi ja ties minkä titteleiden voittajaksi tituleerattu Abandoned on niin rässiä niin rässiä aina nimeään, logoaan, levyn kansikuvaa ja nimeä sekä soundeja myöten ettei enemmän thrash voi olla. Ja sitä vanhaa legendaarista Bay Area -osastoa totta kait. Totuus kuitenkin on, että sanahelinällä yritetään kaupata jonkinlaisen thrash-buumin vallitessa varsin mielikuvituksetonta pieksentää vanhan liittoon nimissä.

Kolkon virveli- ja kuivahkon kitarasoundin tahdittama orkesteri latoo thrashiaan menemään. Kun laulajakin kuulostaa vielä täysin ilmeettömältä ja huonolla tavalla pelottavan paljon 80-luvun kotimaisia varsilenkkarivokalisteja muistuttavalta, ei tasapaksuihin biiseihin synny vaihtelua edes tällä osastolla. Kokonaan kelvotonta ei Abandonedin musisointi ole, sillä vaikka perusainekset ovat varsin köyhät ja mauttomat, muutamia kelvollisia sattumia kitarasoolojen muodossa on muhennoksen sekaan onneksi eksynyt.

Thrash Notes todistaa paremmin kuin hyvin sen tosiasian, että vaikka thrash on pohjimmiltaan varsin yksinkertaista musiikkia selkein rakenteineen ja riffeineen, on sen tekeminen hyvin enemmän kuin vaikeaa. Varsinkin kun kyseessä on selkeästi näinkin moneen kertaan tehtyihin perusasioihin nojaava tyyli. Levyyn uhrattujen kuuntelukertojen määrä kertoo samalla myös arvosanan.


Annihilator
Ten Years In Hell DVD
Steamhammer


2,5 Uransa ensimmäistä kymmentä vuotta julkaisujensa valossa luotaava Annihilatorin DVD on, ikävä kyllä, faneja aliarvioiva tekele. Tarkoitusperät ovat saattaneet olla hyvät pakettia koostettaessa, mutta lopputulos on parhaimmillaankin vain erittäin keskinkertainen.

Julkaisun ensimmäinen nafti kaksituntinen kiekko on varsinaista sillisalaattia. Sisältöä ei ole ymmärretty ryhmitellä mitenkään valikkotasolla ja niinpä promo- ja livevideot ovat iloisesti sekaisin erilaisten haastattelu-, hassuttelu ja studio sekä treenienpätkien kanssa. Kun promovideot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta varsin turhia ja liveosuudet laadullisesti kehnoa kotivideotasoa, jää musiikillisesta osuudesta tympeä maku suuhun. Skip-nappula onkin ahkerassa käytössä, sillä kaikkien ns. puhepätkien informatiivinen sisältö on erittäin lähellä nollaa. Levyjen kivikautisen teknisen toteutuksen (PCM stereo ja 4:3 kuvasuhde) kyllä ymmärtää, mutta näin digitaalisella aikakaudella sitä kuitenkin odottaisi parempaa.

Setin kakkoskiekko nostaa sentään hieman kokonaisuuden pisteitä, mikäli useiden haastattelujen kautta luotu bändihistoria jaksaa katselijaa kiinnostaa. Äänessä on pääasiassa herra Waters itse, mutta myös entisiä bänditovereita kuullaan muistelemassa vanhoja hyviä aikoja ja mainostamassa omia nykyisiä tekemisiään. Kiitos rennon otteen vajaa pari tuntia kestävä turinatuokio on informatiivinen ja viihdyttävä.

Furia
Kheros
Season of Mist


2,5 Kheros on hankala tapaus pureksittavaksi. Se muistuttaa lankakerällä leikkivää kissanpentua, jossa purkautumaan alkava leikkikalu poukkoilee arvaamattomasti paikasta toiseen. Touhu näyttää hellyttävältä ja siinä on jotain vaikeasti määriteltävää sumeaa logiikkaa, mutta lopputulos on kuitenkin vaikeasti purettavissa oleva kaaos.

Furian tarkoituksena on luoda moniulotteista musiikkia jonkinlaisen konseptin ympärille ja ideoita ja taitoa tähän hankkeeseen siltä tuntuukin löytyvän. Kappaleet säntäilevät perinteisen rakenteiden ulkopuolella melodisen death ja goottisävytteisen black metallin hämärillä rajamailla niin hitaina kuin nopeana. Tunnelmaa ja sävyjä maustetaan koneilla ja koskettimilla, joita myötäillään varsin standardeilla puhtailla ja huutovokaalisuorituksilla. Lähestymistapa musiikkiin on kunnianhimoinen ja osittain onnistunutkin, mutta lähes jokaista kappaletta kokonaisuudesta puhumattakaan vaivaa hieman puolitiehen jäänyt toteutus ja liiallinen rönsyilevyys.

Vaikka Kheros ei ole ranskalaisorkesterin ensimmäinen julkaisu, se kuulostaa juuri lupaavan aloittelevan yhtyeen debyytiltä. Tämä kuuluu niin lepsussa tuotannossa kuin ideoiden jalostamattomuudessa, eikä levy kanttakaan voi kehua ammattitaitoisuudesta. Aarne Tenkasta siteeratakseni: Lahjoja on, kun vain tietäisi mihin.

Kalmah
The Black Waltz
Spikefarm Records


4 Jos Kalmah onkin kolmella edellisellä levyllään uponnut keskinkertaisuuden hetteikköön, nostaa se The Black Waltzilla itsensä suonsilmäkkeestä ylös tukasta vetämällä Paroni von Münchausenin tapaan. Vaikka ensikosketus albumiin ei suurempia säväreitä antanutkaan, jäivät melodiat takaraivoon soimaan avautuakseen myöhemmin vahvoiksi kappaleiksi.

Kalmahin death metal ei nojaa moderniin länsinaapurimme tyyliin, vaan vanhan Amorphiksen malliseen runnomiseen, jossa on mukana Insomnium-henkistä melodista tunnelmointia. Vaikka vauhti on rivakkaa läpi levyn, ei kaahailu ole itsetarkoitus ja määränpäähän päästäänkin perille turvallisen joutuisasti. Tempo ja aggressiivinen ote yhdistettynä melodisuuteen muodostaa tasapainoisen kokonaisuuden, joka ei ole liian makea muttei myöskään liian karvas. Biiseissä onkin paljon hienoja melodisia oivalluksia, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan toimivat mallikkaasti kokonaisuutta tukien.

Jos negatiivista halutaan hakemalla hakea, voisi karheaäänisessä matalassa vokalistityöskentelyssä olla huomattavasti enemmän sävyjä tasapaksuuden peikon karkottamiseksi. Vaikka koskettimia käytetäänkin varsin säästeliäästi kitaroiden mausteena, varastavat ne paikoittain elintilaa makoisalta riffittelyltä täysin turhaan. Nillitystä yhtä kaikki, The Black Waltz on vahva levy.

Neuraxis
Trilateral Progression
Earache


3,5 Keskellä viime vuoden pitkää kuumaa kesää julkaistu Neuraxiksen alkuajan tuotannon yhteen niputtava tupla palautti tai toi ihmisten mieliin nämä mainiot kanukit kimurantteine death-metalleineen. Nimensä mukaisesti levy on vähintäänkin kolmeen eri suuntaan kehittynyt teos, jossa orkesterin musiikillinen näkemys kiteytyy tähän mennessä selvimmin.

Vaikka bändin musiikillisiin ääriaineksiin pohjautuva suoritusmetalli ei olekaan äärimmäisen innovatiivista saati rohkeaa, ei samankaltaisella kentällä operoivia kumppaneita ole paljoa. Tekninen osaaminen niin soitto- kuin sävellyspuolella on balanssissa ja lopputuloksena onkin varsin tanakasti jytisevä kiekko haastavaa ja monipuolista metallia. Yllättäviäkin rakenteita ja riffittelyä sisältävät kappaleet osaavat olla samanaikaisesti sekä brutaaleita että vauhdikkaita, mutta myös melodisia ja fiilisteleviä. Samaa särmikkyyttä löytyy myös kireästä örinästä kurlaavaan viemärimurinaan vaihtelevasta laulusta, johon ei onneksi ole edes yritetty tuoda melodisuutta saati puhtautta.

Toistolla albumista löytyy tarttumapintoja sieltäkin, mistä niitä ei ensimmäisenä osaa etsiä. Tiiviinä 35 minuutin pakettina Trilateral Progression pakottaa helposti toistuville kunniakierroksille, vaikka kirkkaimmat mitalisijat jäävätkin vielä saavuttamatta.

Samael
Era One/Lesson In Magic #1
Century Media


3 Samaelin tuplauutukainen ei ole uusi Samael levy. Vaikka levy onkin julkaistu Samaelin nimen alla, on sitä pidetty omana Era One-projektinaan. Pahansuovat puheet kertovatkin, että levy–kombo on tehty vuosina 2002 ja 2003 pelkästään täyttämään bändin velvoitteet entistä levytyssopimustaan kohtaan. Näinkin myöhäinen julkaisuaikataulu tukee huhujen todenperäisyyttä.

On albumin julkaisun motiivi mikä tahansa, vasemmalla kädellä se ei ole sutaistu. Yhteensä 19 kappaletta elektronista jytkettä ja maalailua sisältävällä paketilla on hienoisia yhteneväisyyksiä Samaelin musiikin kanssa, mutta puhtaasti kone-ja kosketinpohjaisena kappaleista puuttuu Samaelin tyypillinen raskaus ja rytmiikka. Siinä missä Era One:lla kuullaan myös Vorphin lauluja, keskittyy Lesson In Magic #1 puhtaasti hieman rauhallisempaan ambient-fiilistelyyn.

Summana levyt ovat harmittoman rentouttavan kuuloisia täyteläisine soundeineen. Vaikka kumpainenkin kiekko on helppo kuunnella uudestaan ja uudestaan, vaikuttavat musiikilliset ratkaisut hieman turhankin helpoilta näiltä kahdelta ammattimieheltä. Pitkän ja vaihderikkaan uran tehneen bändin nimi jää tahriintumatta, mutta uutta sulkaa tällä ei tirolilais-hattuun kyllä saa.

The Scourger
Blind Date With Violence
Stay Heavy Records


3,5 Tulevaksi kotimaiseksi thrash-jyräksi hehkutettu The Scourger on julkaisu julkaisulta hionut tyyliään ja parantanut otteitaan. Lupaavan debyytti MCD:n ja vallan kelvollisen singlen jälkeen bändi joutuu ensimmäistä kertaa todelliseen puntarointiin täyspitkällään.

Vahvasti uusiothrashin kirkkaimman lipunkantajan The Hauntedin suuntaan nyökkäilevä pieksentä on The Scourgerilla oikeaoppisesti hallussa. Levyä kuunnellessa jalka alkaa heti alusta alkaen takomaan tahtia, vaikkei koko vartalo lähdekään mukaan. Riffit ja kitaratyöskentely on näppärää, huudossa sopivaa kireyttä joskin hieman tasapaksulla tavalla ja kipakoissa kappaleissa sopivan riittävästi vaihtelua. Jämerän selkeä tuotanto nivoo osaset paikoilleen ja kaikki vaikuttaakin mallikkaalta, mutta…

Albumi on kuin juuri oikeanlaisista osista koostettu klassisen rujo Frankensteinin hirviö, johon ei kuitenkaan ole onnistuttu puhkumaan sielua mukaan. Tämä vaikeasti määriteltävissä oleva puute erottaa kokoonpanon hiuksenhienosti mutta selkeästi terävimmästä kärjestä, joka kuitenkin on selkeästi näppien ulottuvilla.

Zero Nine
Eyes On The Rear-View Mirror
Poko Records


4 09, tuo Kuusamon lahja suomalaisella heville on tullut siihen ikään, johon mennessä jokaisen itseään hevihenkilönä pitävän olisi viimeistään pitänyt kuunnella ainakin kerran jompikumpi Intrigue tai White Lines klassikoista. Asian voi toki helposti korjata myös hankkimalla orkesterin 25-vuotiaan uran niputtavan Eyes On The Rear-View Mirror -kokoelman.

Tarotin lailla Zero Nine on yhtyeitä, joiden tekemää pioneerityötä ja ajatonta musiikkia ei arvosteta läheskään niin paljon kuin ne ansaitsisivat. Onneksi suomalainen taipuu ja antaa vielä huonommin periksi kuin rautakanki. Harvakseltaan mutta varmasti vuosikausienkin mittaiseksi venyneiden taukojen jälkeen molemmat hevijäärät ovat julkaisseet uusia levyjä. Tämä käy erityisen hyvin selväksi Zero Ninen kohdalla, sillä vaikka parhaat-kokoelma ei täyttä timangista hittiputkea olekaan, ei siltä löydy yhtään notkahdusta.

Kehityskaari alkuaikojen 70-luku henkisestä hard rockista raskaamman ja melankolisemman kautta tuoreimpien levyjen letkeämpään ja lämpimämpään raskaan rockin maailmaan on elegantti. Uudelleenkäsittelyn jälkeen soundit ovat kirkkaat ja eroavat kappaleittain yllättävän vähän toisistaan, jos vain pitää mielessä minkälaisella aikajänteellä ne on alun perin taltioitu. 18 kappaleen valikoimasta on turha alkaa napisemaan, siltä löytyy oikeasti kaikki ne suurimmat ja tunnetuimmat hitit. Loput taas ovat yhtä hyviä ja tasavahvoja valintoja, kuin lähes mikä tahansa valitsematta jäänyt ralli. Nyt lapset ja karvanaamat kauppaan ostamaan katsaus suomalaiseen hevihistoriaan.

ANGEL BLAKE - OMIN KÄSIN ONNEEN

Kuningas on kuollut, kauan eläköön kuningas! The Crownin hajottua pari vuotta sitten kruununperillisiä löytyy tänä päivänä One Man Army And The Undead Quartetin, Engelin ja Stolen Policecarin lisäksi Angel Blake -orkesterista.

Kitaristi Marko Tervosen johtama Angel Blake on jo toinen The Crownin tuhkista noussut kokoonpano, joka julkaisee levyn. Solisti Johan Lindstrand ehti ensin nimihirviönsä OMAATUQ:n kanssa. Molemmista yhtyeistä puhuttaessa lienee mahdotonta välttää mainitsemasta The Crownia. Marko toteaakin asian väistämättömäksi, mutta on alkanut epäillä ihmisten lukutaitoa, jos utelun kohteena ovat olleet bändin hajoamiseen liittyvät kysymykset.

Angel Blake on alusta alkaen ollut Markon soolobändi, jossa herra on vastuussa niin sävellyksistä, sanoituksista kuin kaikkien instrumenttien soittamisesta. Ainoastaan laulaminen sysättiin vanhan ystävän Tony Jelencovichin (ex-Transport League, M.A.N, Mnemic) harteille. Urakka ja vastuu ovatkin olleet suuria.

– Halusin kait itselleni hieman haastetta, ja sitä levyn synnyttäminen itsekseni todellakin oli. Alusta alkaen minulle oli itsestään selvää, että tuotan ja äänitän levyn itse. Päädyin työskentelemään levyn materiaalin parissa hieman outoina kellonaikoina, koska rakensin samaan aikaan omaa MT-studiotani ja tulin vielä isäksi. Jos tässä prosessissa olisi ollut mukana vaikka bändikavereita, he olisivat varmasti listineet minut, koska aikatauluja ei olisi voinut suunnitella yhtään etukäteen.

– Soittamalla itse kaikki instrumentit asetin ikään kuin soundin, miltä Angel Blake kuulostaa jatkossa. Saatuani muutamat rakot käsiini soittotatsi palautui mieleeni helposti, olinhan kuitenkin soittanut useita vuosia rumpuja ennen Angel Blakea. Uusien instrumenttien opettelu on ollut aina helppoa minulle, se kulkee kait verenperintönäni.

– Nyt olen ainakin todistanut itselleni, että voin tehdä levyn alusta loppuun itse. Tässä vaiheessa on kuitenkin mahdotonta sanoa, tulenko tekemään niin myös jatkossa. Kaikkien narujen pitäminen omissa käsissä oli erittäin hienoa, mutta samalla myös hieman pelottavaa. Jos hommat eivät luonnistaneet, ei voinut syyttää ketään muuta kuin itseään, Marko naurahtaa.

Levyltä on turha odottaa death/thrash-jatkumoa. Marko kertookin, ettei olisi ikinä pystynyt tekemään yhtä hyvää aggressiivista musiikkia itsekseen kuin The Crown aikoinaan yhtyeenä teki
.
– En ole menettänyt kiinnostustani death tai thrash metaliin, mutta uudet bändit eivät juurikaan jaksa kiinnostaa minua. Nykyisin äärimetallissa julkaistaan liian paljon paskaa, ja viime aikoina kovasti esillä ollut metalcore saa minut vain haukottelemaan. Ehkä jonain päivänä saatan huomata tehneeni kymmenkunta uutta death metal -rallia, ja toki silloin äänittäisin ja yrittäisin saada ne julkaistuksi.

– Rakastan musiikkia sydämeni pohjasta enkä voisi elää ilman sitä, on kyse sitten muusikin kuuntelemisesta tai sen luomisesta. The Crownin hajoamisen jälkeen elämä olisi varmasti ollut paljon helpompaa, jos olisi hommannut itselleni normaalin päivätyön ja unohtanut musiikin kokonaan. Olen kuitenkin täysin varma, että jonkin ajan kuluttua minusta olisi tullut katkera paskiainen, ja tässä maailmassa heitä on jo aivan liikaa.

HYVILTÄ SAA LAINATA

Angel Blake ei ole ottanut Danzigilta vain nimeään, vaan myös vaikutteita. Niitä on napattu myös Sentencedin, Paradise Lostin ja HIMin kaltaisilta, melankoliaa viljeleviltä yhtyeiltä.

– Klassisin tapa keksiä bändille nimi on varastaa se jostain biisistä, Marko naurahtaa. – Angel Blake on nimenä aika neutraali eikä millään tavalla liian ilmeinen tällaiselle musiikille, joten se ei aseta minulle mitään rajoituksia musiikin suhteen.

– Tällainen melankolinen sävy on ollut aina minussa, ehkä se johtuu suomalaisista sukujuuristani. The Crownin levyillä on monia kappaleita, jotka kuulostaisivat ilman death metal -laulutyyliä aika paljon Angel Blakelta. Eräänä esimerkkinä olkoon vaikka Hell Is Here -albumin At The End -kappaleen keskikohta. Minusta näiden kahden bändin musiikki ei loppujen lopuksi ole niin erilaista, koska olen aina tehnyt kappaleita omalla tyylilläni, enkä ole nytkään yrittänyt tietoisesti muuttaa sitä.
Musiikillisesti levy onkin aika vaihteleva. Siltä löytyy hieman rankempaa menoa Self-Terminate- ja Thousand Storms -kappaleiden muodossa, mutta myös doom metal -fiiliksiä tavoittelevia kappaleita kuten Solitude, My Friend ja …Til The End sekä melankolisempaa rokkia kuten Lycanthrope- tai The Forsaken.

Ovatko näinkin erilaiset kappaleet kirjoitettu pidemmällä aikavälillä vai syntyykö sinulta yksinkertaisesti vain erilaisia kappaleita
?
– Osa riffeistä on jopa viiden vuoden takaisia, jolloin ne eivät sopineet The Crownin tyyliin, esimerkkinä vaikkapa Deathrace Kingin aikaan keksimäni …Til The Endin pääriffi. Olen yrittänyt välttää saman asian tekemistä kahdesti ja saada jokaiselle biisille omanlaisensa, tietyn ytimen ympärille perustuvan tunnelman.

Miten äärimmäisen paljon coveroitu Rolling Stones -klassikko Paint It Black levykokonaisuuteen sitten istuu?

– Arvasin, että valintani lainakappaleeksi saa varmasti paljon negatiivista palautetta, koska kappaleesta on tehty niin paljon versioita. Suoraan sanottuna suurin osa noista versioista on kumminkin ihan paskoja, ja minusta Tonyn ääni sopii täydellisesti tulkitsemaan kappaleen sanoituksia. Materiaalia minulla oli kyllä aivan riittävästi, joten sen puutteesta ei ollut todellakaan kysymys. Itse asiassa minulla on jo noin 70 prosenttia seuraavastakin levystä kirjoitettuna.

SUHTEILLA SAA

Angel Blake levyttää Metal Bladelle, levy-yhtiölle josta Markolla on edellisen orkesterinsa kanssa paljon kokemusta. Suhteista ei ole musiikkibisneksessä todellakaan haittaa.

– Oikeiden ihmisten tunteminen on äärimmäisen tärkeätä, on kyse sitten levytyssopimuksen tai uuden työpaikan saamisesta. Lähetin Metal Bladelle demon, he pitivät siitä ja päättivät antaa minulle mahdollisuuden, eli kaikki tapahtui ihan normaalilla tavalla. Toki asiat tapahtuivat kohdallani ehkä helpommin kuin joidenkin nuorten kaverien kanssa, jotka eivät koskaan aiemmin ole julkaisseet mitään.

Alkuperäisten suunnitelmien mukaan Angel Blaken ei ollut tarkoitus keikkailla ollenkaan, mutta hiljattain julkaistun tiedon mukaan yhtye alkaa soittaa myös livenä. Keikkakokoonpanosta löytyy tuttuja sekä tuntemattomia nimiä. Rummuissa on Janne Saarenpää (ex-The Crown), kakkoskitarassa Christian Älvestam (Scar Symmetry, Unmoored) ja kontrabassossa metalliskenen ulkopuolelta tuleva Örjan Wressel.

– Mietin noin viiden sekunnin ajan koesoittotilaisuuden järjestämistä, mutta päädyin kysymään vanhoilta tutuiltani, kiinnostaisiko heitä tulla soittamaan kanssani. Tuttujen kavereiden kanssa työskenteleminen on vain helppoa, eikä ikäviä yllätyksiä pitäisi tulla, kuten tuntemattomien kanssa voi aina tapahtua.

– Valitsin Örjanin, koska kontrabasso kuulostaa hyvältä ja ei ole aivan tyypillinen instrumentti metallibändissä. Albumin viimeinen raita …Til The End on soitettu muuten kontrabassolla, ja pienoisella säröllä varustettuna se luo todella raskaan pohjan. Seuraava levymme tullaan soittamaan kokonaan tuolla instrumentilla.

The Crown hajosi osittain huonosti järjestettyihin kiertueisiin, joiden aikana laskupinot kasaantuivat, mutta keikkailuista ei tullut tarpeeksi rahaa niiden maksamiseen. Kuinka aiot välttää saman kohtalon Angel Blaken kanssa?

– Jos asiat alkavat mennä samaan jamaan kuin aikaisemmin, osaan painaa jarrut pohjaan aikaisemmassa vaiheessa, kiitos aikaisempien kokemusteni.

Orkesterin suunnitelmissa on tähdätä ensin festivaalivetoihin nimen kartuttamiseksi ja jos kysyntää riittää, mahdollisesti lähteä rundaamaan laajemminkin.

– Emme kuitenkaan aio enää lähteä soittamaan viidellekymmenelle ihmiselle ja ottaa turhaa riskiä tehdä henkilökohtainen konkurssi. Sellaisia paskakeikkoja tuli aikanaan tehtyä ihan tarpeeksi The Crownin kanssa. Keikkojen soittaminen oli toki aina hauskaa, mutta pidemmän päälle moinen keikkailu vain myrkyttää sielusi ja sitä alkaa vakavasti miettiä koko musiikkitouhun lopettamista.

Julkaistu Inferno #34/2006