Inferno #56/2008

Belenos
Chemins De Souffrance
Northern Silence

3,5 Ranskasta kanaalin yli Brittein saarille kulkeutunut Belenos on yhden miehen näkemys black metalista, josta voi löytää myös ripauksen pakanallista meininkiä. Vaikka albumi onkin kirjaimellisesti kaksijakoinen sisältäen puolet vanhaa kymmenen vuoden takaista demomateriaalia uudelleennauhoitettuna sekä kokonaan uutta, on se sisällöllisesti silti hämmentävän koherentti.

Chemins De Souffrance ei jätä tai jättää mukavasti kylmäksi riippuen kuinka asian haluaa ilmaista. Etenkin keskitempoisimmissa osuuksissa kuulee selkeät Burzum-vaikutteet, vaikka tunnelma onkin varsin kaukana täydellisen repivästä ja primitiivisestä lohduttomuudesta. Kappaleet ovat varsin hyvällä tyylitajulla toteutettuja miellyttävän monipuolisia teoksia, jotka etenkin parhaimmillaan 7-9 minuutin kestoisina tarjoavat sulateltavaa pitkäksikin aikaa.

Ei levy mikään genren merkkipaalu tule olemaan, mutta onpahan vahvahko keskitasoa parempi näyttö siitä, ettei musta metalli ole kokonaan ummehtunutta ja kuluneiden kliseiden kehnoa kierrätystä.

Godiva
Destruction
Mausoleum

2,5 On onni, että Godivalta löytyy enemmän tyylitajua musiikista kuin mitä levyn visuaalinen ja lyyrinen ilme antaa olettaa. Parin aiemman albumin ja jäsenten muiden kokoonpanojen tuoma kokemus kuuluu herrojen vääntämässä perusarvojakin kunnioittavassa melodisessa metallissa ja ex-Victory vokalisti Fernando Garcia on mies paikallaan.

Parhaimmillaan kappaleet ovat mukiinmeneviä ja jossain määrin jopa lanttuunkin käyviä (Pedal To The Metal), mutta seassa on vain turhan monta innostusta lamaannuttavaa keskitason rallia. Helpostihan kiekko soittimessa pyörii useammankin kerran, vaan lopulta sen anti jää varsin vähäiseksi ja pahasti parempiensa kuten vaikkapa Dream Evilin jalkoihin.

Kalmah
For The Revolution
Spinefarm

3 Pari vuotta on mennyt valssin pyörteissä Kalmahilla ja viidennelle albumille onkin tuotu vähän uutta, joskaan ei varsinaisesti mitään kumouksellista. Aivan kuten edeltäjänsäkin kohdalla, ensikosketus albumiin ei lupaile paljoakaan. Pintaan nousee jopa ärsyyntymisen tunne näennäisesti ja teknisesti hyvältä kuulostavasta, mutta muuten varsin mitäänsanomattomalta vaikuttavasta metallihölkästä. Mieli kuitenkin muuttuu yön yli nukkumisen ja lisäkuuntelukertojen myötä.

The Black Waltziin verrattuna kappaleiden tempo ja monimutkaisuus on kasvanut, mutta asian kääntöpuolena bändi tuntuu ainakin osittain kadottaneen viehättävän metsäläishenkensä. Aiemmista veisuista kohonnut vahva suopursun ja rahkasammaleen tuoksu on vaimentunut huomattavasti ja jälki on huomattavasti neutraalimpaa. Bändin vahvuus on edelleenkin melodiapuolella keskitempoisemmissa kappaleissa ja osuuksissa, sillä vauhtia lisäämällä se taantuu usein tylsäksi ja ponnettomaksi bodomaiseksi räyhäämiseksi.

Joka biisistä on helppo löytää paljon hyvää, mutta harva niistä on mallikelpoinen kokonaisuus parhaimpana poikkeuksena miehisellä tavalla karun herkkä Ready For Salvation. Koskettimien Wirman-lirkutus tai perusmatto kuulostaa edelleenkin raivostuttavan keinotekoiselta ja turhalta bändissä, jonka kitaristiveljeksiltä irtoaa näinkin maittavia juttuja instrumenteistaan. Aidosti kehnojen ja hyvien seikkojen johdosta levystä tulee kompromissi kuten arvosanastakin.

Mar De Grises
Draining The Waterheart
Firebox

3,5 Nelisen vuotta ovat chileläiset kypsytelleet kakkosalbumiaan ja aivan kuten viinienkin kanssa, aika on periaatteessa tehnyt vain hyvää ja syventänyt musiikin aromia entistäkin jalostuneemmaksi ja tuhdimmaksi. Musiikin voi edelleen lokeroida doom-deathiksi, mutta perinteisessä mielessä ajateltuna lokero alkaa olla ahdas ja ennen kaikkea turhan rajoittunut.


Vaikka arviokriteereitä tiukentaisikin debyyttiin verrattuna, on Draining The Waterheart hyvin lähellä The Tatterdemalion Expressin hienoutta ja omalaatuisuutta. Aivan yhtä tenhoava se ei kuitenkaan ole, mutta toisaalta se kiehtoo jalostuneemmin hieman eri tavalla. Pitkien kappaleiden tehokeinot ovat edelleen hyvin samankaltaiset aina raskaammista ja rankemmista osiosta niin soitto-kuin laulupuolella herkempiin ja maalailevimpiin osuuksiin. Tunnelmallinen dynamiikka on toimivaa, vaikka se ei sielun syviä sopukoita onnistukaan koskettamaan toivotulla tavalla.

Ensimmäisten kuuntelukertojen perusteella kiekko vaikuttaa jopa tylsältä ja mitäänsanomattomalta vain avautuakseen selkeästi paremmin perusteellisemman tutustumisen myötä. Albumin on äärimmäisen vaikea sisäistettävä, koska se ei tarjoile yksinkertaisia rakenteita ja helposti päähän iskostuvia melodioita, vaan suorastaan vaatii keskittynyttä kuuntelua kuulokkeilla. Pieni pettymys levy kuitenkin on, vaikka monelle tunnetummallekin orkesterille yhdenkin yhtä hienon kappaleen säveltäminen levyn kahdeksasta olisi uran parhaimpiin kuuluvaa materiaalia.

Marionette
Spite
Listenable

2,5 Kylmä tosiasiahan on, että metallimusiikissa ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole keksitty mitään mullistavaa noin viiteentoista vuoteen. Toisaalta taas vanhassa vara parempi eikä uusien jippojenkaan kehittely saa olla itseisarvo, vaan lopulta kyse on hyvistä kappaleista. Onkin sinällään hieman huvittavaa, että göteborgilainen Marionette yrittää uudistaa kotikaupungissaan syntynyttä ja sittemmin ummehtunutta melodeath-genreä debyytillään siinä kuitenkaan onnistumatta.

Orkesterin mainitsemat vaikutteet ruotsalaisesta hardcoresta ja metallista kuuluvat selkeästi, mutta japanilainen j-rockista tuttu visual-kei -tyylisuunta näkyy korkeintaan herrojen emo-henkisistä promokuvista. Kappaleet ovat kyllä aggressiivisia, vauhdikkaita ja napakoita, mutta samalla oudon sekavia puuroutuen merkillisesti mössöksi eikä niinkään soundeista. Unohtumattomia tahi tarttuvia melodioita ei kuulla edes kertosäkeissä ja kokonaisuutena kiekko jääkin perustavalla tavalla tasapaksuksi.

My Shameful
Descend
Firebox

3 Ilahduttavan synkkää on ollut My Shamefulin taival hieman tasapaksusta alusta huolimatta. Temmot hiipuivat levy levyltä, vaikka julkaistutahti ei ja 2006 julkaistulla The Return To Nothingilla alettiin olla jo funeral doomin ytimessä. Valitettavasti neljännellä täyspitkällään Descendillä poispäin haudan partaalta viettävä askel on aiempaa rivakampi ja kokonaisuus latteahko.

Uutukainen vaikuttaa aiempia julkaisuja yksinkertaisemmalta niin kappalemateriaaliltaan kuin soundeiltaankin. Enää bändi ei laahaa musertavaan raskaasti aiempaan tapaan ja tästä johtuen niin ruumis kuin sielukin saa hieman levähtää ja elätellä toivoa. Samalla on myös osittain kadonnut My Shamefulin viehätys sen taantuessa niin musiikillisesti kuin tunnelmallisestakin lähemmäksi 90-luvun puolivälin lukuisia doom-orkestereita.

On hyvä asia, ettei orkesteri ole jäänyt polkemaan paikallaan tälläkään levyllä, mutta nimensä mukaisesti kehityssuunta ikävä vain on alaspäin edeltäjiinsä verrattuna.

Obsession
Carnival Of Lies
Mausoleum

2,5 Aika entinen ei koskaan enää palaa, tästä Juhan Vainion viisaudesta olisi -83 perustetun Obsessionin kannattanut ottaa opikseen. Orkesterin kaivamiselle haudasta 2002 ja levyn julkaisemisen takana täytyy puhtaasti olla nostalgiset syyt, sillä musiikillisia vahvoja perusteita ei hyvällä tahdollakaan meinaa löytyä. Nokkamies Mike Vesceralla kun on virityksiä ollut aina omaa soolouraa myöten.

Carnival Of Lies voisi aivan hyvin olla 80-luvun lopulla äänitetty ja hyllytetty bändin kolmas levy, sillä sen verran autenttisilta sen metalliveisut kuulostavat aina tuhnuisia soundeja myöten. Kyllähän biisien tunnusmerkit ovat selvät ja osaset oikeanlaiset, mutta lopputulos on kuitenkin ihmeen lepsu ja ponneton. Vanha konsti kuten vaikka Dokkenin Back For The Attack on tässäkin tapauksessa parempi kuin pussillinen uusia, mutta siltikin vanhoja.

Remembrance
Silencing The Moments
Firebox

3 Laskemalla yhteen orkesterin ja julkaisijan nimen saa selkeä tuloksen kaksi, josta voi helposti jo päätellä mistä oikein on kysymys: doom metalista, jota voi halutessaan tarkentaa joko lisäämällä funeral -etuliitteen tai death –määritteen perään. Ilman kuunteluakin asian varmistaa viimeistään biisien keskimääräinen 10+ minuutin kesto yksi välisoitto pois lukien.

Ranskalaisen mies-nais duon toinen albumi sisältää genren peruspalikoista koostettua hidastelua, joka on teoriatasolla mallikasta, mutta käytännössä turhankin yllätyksetöntä ja moneen kertaan aiemmin kuultua. Silence The Moments ei pysty missään vaiheessa vaivuttamaan kuuntelijaansa epätoivon alhoon tai murskaamaan kaikenkattavan lohduttomuuden alle. Kevät-doomiksi se silti riittää, mutta ei tällä syksy riittävästi synkkene.

Sacred Crucifix
From Beyond To…
CFTN

3,5 On ilahduttavaa huomata, että pitkän linjan pohjoisen pojat jaksavat yhä edelleen vääntää. Neljä vuotta sitten paluun kunniaksi julkaistu Aeons Of Chaos –debyytti kun jäi lähinnä pelkäksi yritykseksi lämmitellä vanhoja hyviä aikoja ja muistoja. Nyt pelkästään jo uuden EP:n avausraita ja kakkoskiekollekin päätyvä The House on selkeästi ilkeintä ja virkeintä vanhan liiton death metalia mitä nelikko on konsanaan vääntänyt.

Sama tasaisen vahva joskaan ei aivan yhtä iskevä linja jatkuu kahdella muullakin omalla biisillä ja Hobbs’ Angel Of Deathin ja Sentencedin lainaveisut istuvat mukavasti kokonaisuuteen kertoen mistä Sacred Crucifixin jantterit ovat taatusti nuorempana vaikutteita imeneet. From Beyond To… on naseva välityö, joka oikeasti onnistuu nostattamaan kiinnostusta seuraavaa julkaisua kohtaan.

SinKing
Dead Man’s Groove
Forkwork
 
3,5 Lähes mahdotonta on olla mainitsematta Panteraa SinKingin yhteydessä ja tokkopa tuota lähtee itse bändikään kiistämään, vaikka ainaiset vertailut sapettaisivatkin. Vaan eipähän moinen rinnastaminen mikään häpeä ole, kun soitto kulkee näin mallikkaasti ja kappaleissa on juuri oikeanlaista miehevää räyhäkkyyttä.

Asenteella runnomisesta käy hyvänä esimerkkinä heti pellit täysillä avaava Break The Silence, jonka välittömässä vanavedessä seuraavat pari raitaa tulevat niin ikään varsin messevästi. Dead Man’s Groove nousee kuitenkin EP:n johtotähdeksi ja nimensä mukaisesti se sisältää rutkasti enemmän tunnelmointiin kuin mättämiseen keskittyvää groovea a’la Down.

Tampereen pitkälle loikkaavan pitkätukan Evilän tähdittämän Beastie Boys –lainan olisi sen sijaan voinut jättää poiskin, sillä siinä alkuperäisen groovea ei ole saatu tippaakaan mukaan. Muuten usein välityön mittaiseksi mielletty minijulkaisu on vahva lisä bändin diskografiaan, vaikkei se pakotakaan hakkaamaan päätä pulpettiin.

Inferno #34/2006

Abandoned
Thrash Notes
Dockyard 1

2 Saksan lupaavimmaksi tulokkaaksi ja ties minkä titteleiden voittajaksi tituleerattu Abandoned on niin rässiä niin rässiä aina nimeään, logoaan, levyn kansikuvaa ja nimeä sekä soundeja myöten ettei enemmän thrash voi olla. Ja sitä vanhaa legendaarista Bay Area -osastoa totta kait. Totuus kuitenkin on, että sanahelinällä yritetään kaupata jonkinlaisen thrash-buumin vallitessa varsin mielikuvituksetonta pieksentää vanhan liittoon nimissä.

Kolkon virveli- ja kuivahkon kitarasoundin tahdittama orkesteri latoo thrashiaan menemään. Kun laulajakin kuulostaa vielä täysin ilmeettömältä ja huonolla tavalla pelottavan paljon 80-luvun kotimaisia varsilenkkarivokalisteja muistuttavalta, ei tasapaksuihin biiseihin synny vaihtelua edes tällä osastolla. Kokonaan kelvotonta ei Abandonedin musisointi ole, sillä vaikka perusainekset ovat varsin köyhät ja mauttomat, muutamia kelvollisia sattumia kitarasoolojen muodossa on muhennoksen sekaan onneksi eksynyt.

Thrash Notes todistaa paremmin kuin hyvin sen tosiasian, että vaikka thrash on pohjimmiltaan varsin yksinkertaista musiikkia selkein rakenteineen ja riffeineen, on sen tekeminen hyvin enemmän kuin vaikeaa. Varsinkin kun kyseessä on selkeästi näinkin moneen kertaan tehtyihin perusasioihin nojaava tyyli. Levyyn uhrattujen kuuntelukertojen määrä kertoo samalla myös arvosanan.


Annihilator
Ten Years In Hell DVD
Steamhammer

2,5 Uransa ensimmäistä kymmentä vuotta julkaisujensa valossa luotaava Annihilatorin DVD on, ikävä kyllä, faneja aliarvioiva tekele. Tarkoitusperät ovat saattaneet olla hyvät pakettia koostettaessa, mutta lopputulos on parhaimmillaankin vain erittäin keskinkertainen.

Julkaisun ensimmäinen nafti kaksituntinen kiekko on varsinaista sillisalaattia. Sisältöä ei ole ymmärretty ryhmitellä mitenkään valikkotasolla ja niinpä promo- ja livevideot ovat iloisesti sekaisin erilaisten haastattelu-, hassuttelu ja studio sekä treenienpätkien kanssa. Kun promovideot ovat muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta varsin turhia ja liveosuudet laadullisesti kehnoa kotivideotasoa, jää musiikillisesta osuudesta tympeä maku suuhun. Skip-nappula onkin ahkerassa käytössä, sillä kaikkien ns. puhepätkien informatiivinen sisältö on erittäin lähellä nollaa. Levyjen kivikautisen teknisen toteutuksen (PCM stereo ja 4:3 kuvasuhde) kyllä ymmärtää, mutta näin digitaalisella aikakaudella sitä kuitenkin odottaisi parempaa.

Setin kakkoskiekko nostaa sentään hieman kokonaisuuden pisteitä, mikäli useiden haastattelujen kautta luotu bändihistoria jaksaa katselijaa kiinnostaa. Äänessä on pääasiassa herra Waters itse, mutta myös entisiä bänditovereita kuullaan muistelemassa vanhoja hyviä aikoja ja mainostamassa omia nykyisiä tekemisiään. Kiitos rennon otteen vajaa pari tuntia kestävä turinatuokio on informatiivinen ja viihdyttävä.

Furia
Kheros
Season of Mist

2,5 Kheros on hankala tapaus pureksittavaksi. Se muistuttaa lankakerällä leikkivää kissanpentua, jossa purkautumaan alkava leikkikalu poukkoilee arvaamattomasti paikasta toiseen. Touhu näyttää hellyttävältä ja siinä on jotain vaikeasti määriteltävää sumeaa logiikkaa, mutta lopputulos on kuitenkin vaikeasti purettavissa oleva kaaos.

Furian tarkoituksena on luoda moniulotteista musiikkia jonkinlaisen konseptin ympärille ja ideoita ja taitoa tähän hankkeeseen siltä tuntuukin löytyvän. Kappaleet säntäilevät perinteisen rakenteiden ulkopuolella melodisen death ja goottisävytteisen black metallin hämärillä rajamailla niin hitaina kuin nopeana. Tunnelmaa ja sävyjä maustetaan koneilla ja koskettimilla, joita myötäillään varsin standardeilla puhtailla ja huutovokaalisuorituksilla. Lähestymistapa musiikkiin on kunnianhimoinen ja osittain onnistunutkin, mutta lähes jokaista kappaletta kokonaisuudesta puhumattakaan vaivaa hieman puolitiehen jäänyt toteutus ja liiallinen rönsyilevyys.

Vaikka Kheros ei ole ranskalaisorkesterin ensimmäinen julkaisu, se kuulostaa juuri lupaavan aloittelevan yhtyeen debyytiltä. Tämä kuuluu niin lepsussa tuotannossa kuin ideoiden jalostamattomuudessa, eikä levy kanttakaan voi kehua ammattitaitoisuudesta. Aarne Tenkasta siteeratakseni: Lahjoja on, kun vain tietäisi mihin.

Kalmah
The Black Waltz
Spikefarm Records

4 Jos Kalmah onkin kolmella edellisellä levyllään uponnut keskinkertaisuuden hetteikköön, nostaa se The Black Waltzilla itsensä suonsilmäkkeestä ylös tukasta vetämällä Paroni von Münchausenin tapaan. Vaikka ensikosketus albumiin ei suurempia säväreitä antanutkaan, jäivät melodiat takaraivoon soimaan avautuakseen myöhemmin vahvoiksi kappaleiksi.

Kalmahin death metal ei nojaa moderniin länsinaapurimme tyyliin, vaan vanhan Amorphiksen malliseen runnomiseen, jossa on mukana Insomnium-henkistä melodista tunnelmointia. Vaikka vauhti on rivakkaa läpi levyn, ei kaahailu ole itsetarkoitus ja määränpäähän päästäänkin perille turvallisen joutuisasti. Tempo ja aggressiivinen ote yhdistettynä melodisuuteen muodostaa tasapainoisen kokonaisuuden, joka ei ole liian makea muttei myöskään liian karvas. Biiseissä onkin paljon hienoja melodisia oivalluksia, jotka kaikessa yksinkertaisuudessaan toimivat mallikkaasti kokonaisuutta tukien.

Jos negatiivista halutaan hakemalla hakea, voisi karheaäänisessä matalassa vokalistityöskentelyssä olla huomattavasti enemmän sävyjä tasapaksuuden peikon karkottamiseksi. Vaikka koskettimia käytetäänkin varsin säästeliäästi kitaroiden mausteena, varastavat ne paikoittain elintilaa makoisalta riffittelyltä täysin turhaan. Nillitystä yhtä kaikki, The Black Waltz on vahva levy.

Neuraxis
Trilateral Progression
Earache

3,5 Keskellä viime vuoden pitkää kuumaa kesää julkaistu Neuraxiksen alkuajan tuotannon yhteen niputtava tupla palautti tai toi ihmisten mieliin nämä mainiot kanukit kimurantteine death-metalleineen. Nimensä mukaisesti levy on vähintäänkin kolmeen eri suuntaan kehittynyt teos, jossa orkesterin musiikillinen näkemys kiteytyy tähän mennessä selvimmin.

Vaikka bändin musiikillisiin ääriaineksiin pohjautuva suoritusmetalli ei olekaan äärimmäisen innovatiivista saati rohkeaa, ei samankaltaisella kentällä operoivia kumppaneita ole paljoa. Tekninen osaaminen niin soitto- kuin sävellyspuolella on balanssissa ja lopputuloksena onkin varsin tanakasti jytisevä kiekko haastavaa ja monipuolista metallia. Yllättäviäkin rakenteita ja riffittelyä sisältävät kappaleet osaavat olla samanaikaisesti sekä brutaaleita että vauhdikkaita, mutta myös melodisia ja fiilisteleviä. Samaa särmikkyyttä löytyy myös kireästä örinästä kurlaavaan viemärimurinaan vaihtelevasta laulusta, johon ei onneksi ole edes yritetty tuoda melodisuutta saati puhtautta.

Toistolla albumista löytyy tarttumapintoja sieltäkin, mistä niitä ei ensimmäisenä osaa etsiä. Tiiviinä 35 minuutin pakettina Trilateral Progression pakottaa helposti toistuville kunniakierroksille, vaikka kirkkaimmat mitalisijat jäävätkin vielä saavuttamatta.

Samael
Era One/Lesson In Magic #1
Century Media

3 Samaelin tuplauutukainen ei ole uusi Samael levy. Vaikka levy onkin julkaistu Samaelin nimen alla, on sitä pidetty omana Era One-projektinaan. Pahansuovat puheet kertovatkin, että levy–kombo on tehty vuosina 2002 ja 2003 pelkästään täyttämään bändin velvoitteet entistä levytyssopimustaan kohtaan. Näinkin myöhäinen julkaisuaikataulu tukee huhujen todenperäisyyttä.

On albumin julkaisun motiivi mikä tahansa, vasemmalla kädellä se ei ole sutaistu. Yhteensä 19 kappaletta elektronista jytkettä ja maalailua sisältävällä paketilla on hienoisia yhteneväisyyksiä Samaelin musiikin kanssa, mutta puhtaasti kone-ja kosketinpohjaisena kappaleista puuttuu Samaelin tyypillinen raskaus ja rytmiikka. Siinä missä Era One:lla kuullaan myös Vorphin lauluja, keskittyy Lesson In Magic #1 puhtaasti hieman rauhallisempaan ambient-fiilistelyyn.

Summana levyt ovat harmittoman rentouttavan kuuloisia täyteläisine soundeineen. Vaikka kumpainenkin kiekko on helppo kuunnella uudestaan ja uudestaan, vaikuttavat musiikilliset ratkaisut hieman turhankin helpoilta näiltä kahdelta ammattimieheltä. Pitkän ja vaihderikkaan uran tehneen bändin nimi jää tahriintumatta, mutta uutta sulkaa tällä ei tirolilais-hattuun kyllä saa.

The Scourger
Blind Date With Violence
Stay Heavy Records

3,5 Tulevaksi kotimaiseksi thrash-jyräksi hehkutettu The Scourger on julkaisu julkaisulta hionut tyyliään ja parantanut otteitaan. Lupaavan debyytti MCD:n ja vallan kelvollisen singlen jälkeen bändi joutuu ensimmäistä kertaa todelliseen puntarointiin täyspitkällään.

Vahvasti uusiothrashin kirkkaimman lipunkantajan The Hauntedin suuntaan nyökkäilevä pieksentä on The Scourgerilla oikeaoppisesti hallussa. Levyä kuunnellessa jalka alkaa heti alusta alkaen takomaan tahtia, vaikkei koko vartalo lähdekään mukaan. Riffit ja kitaratyöskentely on näppärää, huudossa sopivaa kireyttä joskin hieman tasapaksulla tavalla ja kipakoissa kappaleissa sopivan riittävästi vaihtelua. Jämerän selkeä tuotanto nivoo osaset paikoilleen ja kaikki vaikuttaakin mallikkaalta, mutta…

Albumi on kuin juuri oikeanlaisista osista koostettu klassisen rujo Frankensteinin hirviö, johon ei kuitenkaan ole onnistuttu puhkumaan sielua mukaan. Tämä vaikeasti määriteltävissä oleva puute erottaa kokoonpanon hiuksenhienosti mutta selkeästi terävimmästä kärjestä, joka kuitenkin on selkeästi näppien ulottuvilla.

Zero Nine
Eyes On The Rear-View Mirror
Poko Records

4 09, tuo Kuusamon lahja suomalaisella heville on tullut siihen ikään, johon mennessä jokaisen itseään hevihenkilönä pitävän olisi viimeistään pitänyt kuunnella ainakin kerran jompikumpi Intrigue tai White Lines klassikoista. Asian voi toki helposti korjata myös hankkimalla orkesterin 25-vuotiaan uran niputtavan Eyes On The Rear-View Mirror -kokoelman.

Tarotin lailla Zero Nine on yhtyeitä, joiden tekemää pioneerityötä ja ajatonta musiikkia ei arvosteta läheskään niin paljon kuin ne ansaitsisivat. Onneksi suomalainen taipuu ja antaa vielä huonommin periksi kuin rautakanki. Harvakseltaan mutta varmasti vuosikausienkin mittaiseksi venyneiden taukojen jälkeen molemmat hevijäärät ovat julkaisseet uusia levyjä. Tämä käy erityisen hyvin selväksi Zero Ninen kohdalla, sillä vaikka parhaat-kokoelma ei täyttä timangista hittiputkea olekaan, ei siltä löydy yhtään notkahdusta.

Kehityskaari alkuaikojen 70-luku henkisestä hard rockista raskaamman ja melankolisemman kautta tuoreimpien levyjen letkeämpään ja lämpimämpään raskaan rockin maailmaan on elegantti. Uudelleenkäsittelyn jälkeen soundit ovat kirkkaat ja eroavat kappaleittain yllättävän vähän toisistaan, jos vain pitää mielessä minkälaisella aikajänteellä ne on alun perin taltioitu. 18 kappaleen valikoimasta on turha alkaa napisemaan, siltä löytyy oikeasti kaikki ne suurimmat ja tunnetuimmat hitit. Loput taas ovat yhtä hyviä ja tasavahvoja valintoja, kuin lähes mikä tahansa valitsematta jäänyt ralli. Nyt lapset ja karvanaamat kauppaan ostamaan katsaus suomalaiseen hevihistoriaan.