Fullforce
One
SPV
3,5 Fullforce on täynnä ruotsalaista
tekijäpelimanneja, joiden aiempiin meriitteihin kuuluu jäsenyys mm.
Hammerfallissa, Narniassa, Dream Evilissä ja monessa muussa ja
taitaapa nykyisiä muitakin bändejä useammalla herralla olla.
Onneksi yhtye ei heti ensijulkaisulla vaikuta miltään vasemmalla
kädellä sutaistulta hauskanpito tai sivuprojektilta, vaan pidempään
kypsytetyltä oikealta bändiltä, jonka musiikillinen linja on
alusta alkaen selkeä: melodista ruotsimetallia kevyin power ja
progevaikuttein.
One on paikoitellen oikeinkin mukavasti
tarttuvaa, kulkevaa ja hyväntuulista metallia, josta löytyy
ilahduttavasti myös raskautta tissinläpsyttelyn sijaan.
Keskinkertaisimmillaankin kappaleet ovat vähintäänkin hyvää
keskitasoa, kiitos solisti Michael Anderssonin miellyttävän äänen
ja hyvien laululinjojen ja kertosäkeiden. Iso osa on myös
kitaristikaksikolla Elmgren-Grimmarkin, jolta löytyy pikkunättiä
riffiä, näkemystä soittaa sopivan vähäeleisesti sekä sooloilla
tarpeen vaatiessa tyylillä.
Bändin jäsenten lisäksi sen
vahvuuksiin kuuluu myös olla kuulostamatta kliseiseltä, vaikka
perinnetietoisuus merkittävää osaa näytteleekin muuten modernissa
ulosannissa. Turhan eloton soundimaailma ja todellisten hittien puute
taannuttaa kokonaisuutta, mutta kehnommillakin julkaisuilla on monen
orkesterin ura lähtenyt käyntiin. Fullforcen urakäyrä on
noususuhtainen heti startissa, toivon mukaan se myös tavoittaa
korkealle nostetut odotukset jo seuraavalla levyllään.
Hävitys/Ward
Split 7”
Ruori/Ritual Hate/Roina
3 Tässäpä pikkumusta yhteisjulkaisu
kahdelta kotimaiselta yhtyeeltä ja kolmelta eri lafkalta, jossa
kiteytyy hyvin mistä DIY/underground- toiminnassa on pohjimmiltaan
kyse. Siinä missä Hävitys ilmaisee itseään A-puoliskolla vanhan
mallisen death metalin/grindcoren keinoin neljällä kappaleella,
riittää synkän sludgen/doom metalin syövereihin sukeltavalle
Wardille yksi veisu. Molemmissa tapauksissa annostus on kuitenkin
kohdallaan ja yhdistelmä kokonaisuutena on toimiva.
Hävityksen pelinavaus Hallintaa
hitaine osuuksineen on sekä sitä seuraava rivakka rykäisy Katse
taivaissa nivoutuvat hyvin yhteen, mutta vauhdikas loppupuolisko
Ajastaikaan ja Pudonnut eivät vastaavanlaista vaikutusta pysty
luomaan. Wardin Past Behind on puolestaan yhtenäisempi ja omaa makua
astetta miellyttävämpi teos, jossa perusmurjomisen sekaan on
yksinkertaisin ja kohtuullisen hyvin sovitetuin tehokeinoin saatu
synnytettyä moniulotteisuutta kasvattavia synkempiä
tunnelmanvaihteluita.
Tyylikkäisiin kääreisiin puetulla
seiskalla on kaksi alkukantaisista soundeista ja ilmaisuista voimaa
ja ahdistusta ammentavaa yhtyettä, jotka kuitenkin ovat toivon
mukaan vielä kehityskaarensa alkupäässä. Pieteetillä ja
asenteella kun ei kuitenkaan lopulta voida paikata kaikkia näkemyksen
ja taidon aukkoja.
In Legend
Ballads 'n' Bullets
SPV
3,5 Saksalaista tyylitajua harvemmin pääsee
kehumaan, innovatiivisuutta kylläkin. In Legendin ensimmäisellä
täyspitkällä nämä kaksi ominaisuutta paiskaavat
poikkeuksellisesti tassua, sillä triona musisoiva poppoo lähestyy
biisejä piano etunenässä, ainoastaan basso, rummut ja laulu
kompaten. Mistään himmailusta ei kuitenkaan ole kysymys, vaan hyvin
rullaavasta ja ajoittain vauhdikkaastakin metallista, jossa toki
tummalla tunnelmallisuudella on suuri merkitys.
On veikeää huomata, että albumia
kuuntelemalla kitaroiden uupumista ei tajua ennen kuin asiasta on
tietoinen ja siihen alkaa kiinnittää erityistä huomioita. Sen
verran hienoja, jyhkeitä ja monipuolisia pianomelodiat ovat ja samaa
voi sanoa myös niin sävellysten kuin koskettimien takana olevan
Bastian Emigin laululinjoista ja suorituksesta. Kahden vahvan
elementin kombinaatio toimii saumattoman tyylikkäästi yhteen ja
yksinkertainen rytmisektio jämäköittää soundin sopivan
metalliseksi.
Ballads 'n' Bullets tuo mieleen
Evergreyn musikaalisuuden ja kunnianhimoisuuden yhdistettynä
Crematoryn jämäkkään fiilistelyyn ilman usein nololta kuulostavaa
germaanista goottisävyä. Kolmanneksen kokonaisuudesta olisi tosin
voinut leikata poiskin, sillä tunteroinen tätä herkkua vastaa
kahden mansikkalitran ahmimista. Tolkku se pitää talkkunankin
syönnissä olla.
Kakkahätä-77
Huoltoasemalle unohdettu mies
Stupido
4,5 Kakkiksen nelikko on niistänyt nenänsä
ja laittanut korkin tiukemmin kiinni, sillä näiden 77-punkkareiden
kakkosalbumi on aiempaa huolitellumpi niin sävellyksiltään kuin
tuotannoltaankin. Konsepti on silti samankaltainen kuin kahdesta
EP:stä koostetulla debyytilläkin eli 1-2 minuutin mittaisia
ralleja, joista yli puolet on vieläpä kuultu aiemmin useilla eri
pienjulkaisuilla. Ratkaisu perustunee pikemmin laiskuuteen kuin
sävellyskynän tylsymiseen, sillä levyn uudet biisit ovat
kauttaaltaan paljon parempia kuin mitä viimeisimmät EP ja split 7”
antoivat olettaa.
Kappalevalikoima ja aavistuksen
siistiytynyt ulosanti saivat tovin verran kyseenalaistamaan jäikö
punk liiaksi taustalle, mutta 28 minuutista sitä löytyy kyllä
riittämiin. Pääasiassa yhteiskunnan ulkopuolelle
pudonneiden/jättäytyneiden ja erilaisista päihdeongelmista
kärsivien ahdistuneiden flegmaatikkojen arkipäivän elämästä
kertovat vetäisyt ovat vastustamattoman tarttuvia ja yksinkertaisen
ytimekkäitä. Saarnaamiseen, valittamiseen tai rappion ylistämiseen
ei kuitenkaan sorruta, vaan asioiden laita todetaan sellaisena kuin
ne ovat. Oman kontrastinsa ajoittain karuillekin teksteille tuo
positiivishenkinen lähestymistapa sekä genrelle sinällään
tyypillinen duurimainen hilpeähenkisyys.
Räkänokasta on tullut mies, vaikka
huoltoasemalle jäikin. Poikamainen aitous, vilpittömyys ja
koheltaminen on Kakkahätä-77:lla yhä kiehtovasti tallella eikä se
naura edelleenkään tyhjälle, vaan kovasti ainakin itselleen.
Ken Hensley & Live Fire
Faster
Earmusic
3 Uransa ja hittinsä 70-luvun Uriah
Heepissä tehnyt hammondin taitaja, mutta myös kitaran, laulun ja
säveltämisen osaava Ken Hensley voisi ikänsä puolesta alkaa
viettämään ansaittuja eläkepäiviä. Mutta ei, herra tuntuu
aktivoituneen 2000-luvulla kokonaan uudella innolla. Live Fire
-yhtyeen kanssa julkaistu ensijulkaisu osoittaa, että parhaimmillaan
herralla on yhä edelleen taito hyppysissään tehdä hienoa,
vanhakantaista, leppoisaa ja tyylikästä hard/heavy rockia.
Fasterin avaava raskas ja pitkähkö
aloituskaksikko Set me Free (from Yesterday) ja The Curse on erittäin
mukavaa kuunneltavaa ja samalla levyn parasta antia. Näitä seuraava
balladi I Cry Alone kulkee sekin komeasti ja letkeä Katrine istuu
perään kuin koira käskemällä. Tämän jälkeen materiaali
taantuukin kirotulle ihan kiva tasolle, josta se ei enää nouse enää
missään vaiheessa haastamaan neljää ensimmäistä kappaletta.
Ovathan herra Hensleyn sävellykset
vielä tällöinkin erittäin ammattitaitoisia, helppoja ja mukavia
kuunneltavia, mutta lopun useampi rokkiveto ja tunnelmointipala
tekevät kokonaisuudesta hieman hajanaisen oloisen ja itseään
toistavan. Pelkkä tuottajavastuun jakaminen luottomiehen kanssa
olisi todennäköisesti ollut ensimmäinen askel kohti vieläkin
parempaa kokonaisuutta, sillä nyt materiaalia on vähintäänkin
neljä kappaletta ja 20 minuuttia liikaa. Sokeita osaavat näemmä
ammattimiehetkin olla tekemisiään kohtaan.
Molly Hatchet
Greatest Hits II
SPV
4 Nöösipoikana Molly Hatchetin maalatut
kansitaiteet vakuuttivat enemmän kuin itse musiikki. Iän myötä
sisällön päällekin on alkanut ymmärtää jopa siihen malliin,
että yhtyeen seitsemän ensimmäistä ennen hajoamista julkaistua
albumia Molly Hatchet -debyytistä (1978) Lighting Strikes Twice
(1989) -levyyn ovat päätyneet kokoelmiin. On sääli, että hyvällä
boogie-otteella veivaavaa orkesteria on aina pidetty southern rockin
B-sarjalaisena ja Lynyrd Skynyrdin pikkuserkkuna. Tarinan mukaan
asiakkaitaan pään mitan verran lyhentäneeltä maksulliselta
naiselta nimensä ottaneella orkesterilla kun on aina ollut
omanlaisensa rouhea hard rock ote sekä nippu, jos ei nyt suuria
klassikoita, niin vähintään oikein hyviä kappaleita.
En tiedä mille useammalle julkaistulle
kokoelmalle ja best of -levylle tämä kakkososa on varsinaisesti
jatkoa, mutta idea, toteutustapa ja sisältö on huolellisesti
mietittyä ja valittua. Maksimitalliselta CD:ltä löytyy 14
kappaletta comebackin jälkeen julkaistulta viideltä albumilta
vuosilta 1996-2010 eli juuri sitä materiaalia, mitä monelta
varttuneemmalta on varmasti jäänyt kuulematta. Ja kyllähän uusi
materiaali jytää lähes yhtä hyvin kuin vanhakin, vaikka soundi ja
ote onkin aiempaa tymäkämpää ja lähempänä raskasta boogie hard
rockia kuin viskille lemuavaa punaniska-groovea. Onpahan mukana
alunperin Silent Rages of Heroesilta löytyvä uusintaversiokin Molly
Hatchetin omasta ”free birdistä” Fall of the Peacemakersistä,
joka kieltämättä modernisti koskettimilla sokeroituina menettää
osan karun kiehtovasta ja yksinkertaisesta herkkyydestään
alkuperäiseen verrattuna.
Kokoelman täydentää erittäin hyvin
sen kakkoskiekko, jolta löytyy kolmen vartin verran kahdelta eri
livejulkaisulta napattuja ennen lyhyttä hajoamista vuonna 1990
julkaistuja kappaleita sekä studioversio yhdestä aiemmin
julkaisemattomasta mukiinmenevästä kappaleesta. Keikoilla
tallennetuissa versioissa bändin hyväntuulinen svengi on pahuksen
tarttuvaa etunenässään Whiskey Man sekä Beatin' the Odds.
Greatest Hits II:sta kuunnellessa herää
kysymys, missähän Suomessa myydään XL-kokoisia lappuhaalareita,
voiko jenkkiviskin makuun tottua ja onko ummikon helppo oppia
soittamaan banjoa?
Ydinperhe
Ydinperhe LP
Hakaniemi Hardcore/Bad Hair Life
4 Ydinperheen ensimmäinen täyspitkä on
juuri niin äkäinen ja kipakka sekä tekstillisesti että
musiikillisesti kuin mitä sen aiemmin julkaistut seiskatuumaiset
vinyylitkin olivat. Rivakoissa rykäisyissä tuta saavat niin mulkut
esimiehet, nistit, sossutukensa ryyppäävät syrjäytyneet,
opiskelua kaihtava nuoriso, ihmisiä kadulla huvikseen pieksevät
peräreiät, päihteitä kaihtavat punkkarit kuin radioiden
soittolistatkin. Pientä ihmistä vituttaa monet asiat ja se on saatu
myös kanavoitua ulosantiin esimerkillisellä tavalla.
Bändin 80-luvun alkuun kurkottava
stadilainen vauhdikas hardcore on erittäin ytimekästä mutta
samalla myös niin tarttuvaa, että lähes pakonomaisen riehumisen
ohella sen kertosäkeiden mukana pystyy jopa huutamaan. Toisin kuin
kotioloissa naisväen korotettu äänenkäyttö musiikissa on aina
piristävä lisä ja niin myös Ydinperheessä, jossa kitaristin
taustahuudot saavat vaistomaisesti pohtimaan, onkohan vähintäänkin
roskapussi taas jäänyt viemättä.
Aggression kautta kiekko antaa sekä
ajattelemisen aihetta että myös virtaa käyttää harmaita
aivosoluja lintukodossa asuville muuhunkin kuin arkipäivän
rutiinien pähkäilyyn. Vaikka julkaisun tuumakoko onkin kasvanut
viidellä, ei kahdelletoista kappaleelle kerry silti yhteismittaa 13
minuuttia enempää. Sopiva annos yhä edelleen, vaikka
kuuntelusessiolle kertyykin silti helposti useampi puolenkääntö.