Occultation

Kun bändi nimeää itsensä Occultationiksi, uusimman levynsä Silence in the Ancestral Houseksi ja päällystää tämän vielä monitulkintaiseen ja tummanpuhuvaan maalaukseen, tulvii mieleen nippu kysymyksiä. Pelkkä musiikkikaan ei niihin vastaa, vaikka em. ulkoiset tekijät sisältöä hyvin kuvaavatkin. Orkesterin laulaja ja levyille myös rumpuja mätkivä Viveca aka V.B. tyydytti uteliaisuudenhalua vastauksillaan.

Lue koko haastattelu Imperiumista

Inferno #121/2014

Avatarium

All I Want EP

Nuclear Blast

3

Melko tarkalleen vuosi sitten ilmestynyt Avatariumin eponyymi debyytti kiinnosti muttei kuitenkaan kiihottanut. Candlemassissa kannuksensa keränneen Leif Edlingin uuden porukan luoma musiikki oli toki kaikin puolin laadukasta ihan levymitassakin, mutta jollain tapaa vieläkin eeppisempiä ja vahvempia tunnetiloja jäi kaipaamaan.

Nyt ainoastaan diginä ja vinyylinä julkaistava All I Want on selkeä välityö, jolla bändi selvästi testaa hieman uudistunutta linjaansa. Vaikka nimikappalesoikin tymäkästi, on varsinainen tuomionjulistus aiempaa pienemmässä osassa ja tilalle on astunut aiempaa letkeämpää ja jopa huuruisempaa menoa. Vielä selvemmin tämä tulee esille pienjulkaisun toisessa uudessa biisissä Deep Well, jossa ihanaääninen solisti Jennie-Ann Smith pääsee esittelemään sulojaan entistäkin paremmin.

EP:n tämän vuoden Roadburn-festareilla taltioidut kolme liveraitaa ovat silkkaa levyn täytettä, vaikka itse esityksestä tai sen taltioinnista ei mitään varsinaista vikaa löydykään. Erot täyspitkän versioihin eivät vain ole kovinkaan suuria varsinaisen vahvan livefiiliksen jäädessä lähinnä yleisön hurrausten varaan.

All I Wantin perusteella ei Avatariumin tulevasta musiikillisesti linjasta tarvitse olla huolissaan, vaikka riman toivoisikin nousevan entistäkin korkeammalle ja myös pysyvän kannattimillaan seuraavallakin julkaisulla. Tämmöisenään EP jää kuitenkin pelkäksi nälkää siirtäväksi välipalaksi.

Foreseen

Helsinki Savagery

20 Buck Spin

4,5

Foreseen teki juuri niin kovan ja täysrukiisen rieskan kuin mistä männä vuotinen Structural Oppression seiskatuumainen jo antoi osviittaa. Ja nyt päälle on vielä ladottu sitä kaipaamaani hevosmetukkaa sekä venäläistä suolakurkkua ja voi veljet kun pörähtää housuun melkeinpä varren kanssa heti kiekon korkkaavan Slam Savageryn tiristäessä miehestä lämmintä ilmaa väkisin pihalle.

Helsinki Savagery on nimensä mukaista raakaa ja intensiivistä ajoa alusta loppuun. Erona aiempaan vain on, että Nuclear Assaultista on siirrytty piirun jos toisenkin verran kohti vanhan Dark Angelin ja Vio-lencen kaltaista tykitystä, jossa enemmän on todellakin enemmän kuitenkin ilman minkäänlaista ähkyä. Nämä miehet kun eivät tunne säästöliekin käsitettä on kyse sitten tempoista, sooloista, isoissakin ruhoissa erinäisisiä pakkoliikkeitä aiheuttavista hitaammista jauhamiskohdista tai ylipäätään sanojen sylkemisestä mikkiin.

Hienointa kaikessa kuitenkin on, että vaikka eri osioiden mittarien neulat hakkaavatkin lähes jatkuvasti rajoitintappia, on klassisen vinyylimitan eli 37 minuuttia kestävä kokonaisuus sellaisessa balanssissa, että kuuntelun jälkeen totaalisen piestynä haluaa ottaa uuden erän entistäkin kovemmalla volyymillä. Ja luukuttaa albumia todellakin kelpaa, sillä soundillisesti levy on yhtä säälimätön mutta silti hengittävä kuin sisältönsäkin.

Foreseen hyökkää esikoistäyspitkällään päälle Rangerin tavoin, vaikka kenttä ja keinot hieman toisenlaisia ovatkin. Hienoa, että Helsingistä alkaa vihdoin ja viimein tulla hyviä alan orkestereita, joista kehtaa aidosti olla tohkeissaan.

Mausoleum Gate

Mausoleum Gate

Cruz Del Sur

4

Jos kuopiolaisten ensidemo vuodelta 2010 ja vuosi sitten ilmestynyt 7” olivatkin kiehtovia mutta vielä varsin raakilemaisia käppähevijulkaisuja, ollaan täyspitkällä petrattu selkeästi joka osa-alueella köpöistä, joskin tavallaan täysin asiaan kuuluvaa tuotantoa lukuun ottamatta. Ja mitä enemmän debyyttiä kuuntelee, sitä paremmin alkavat niin korvat erottelemaan kuin aivot tottumaan autenttisen tuhnuisiin soundeihin etenkin rumpujen osalta. Tavaramerkiksi asiaa tosin voisi jo kait alkaa kutsua tämän yhtyeen kohdalla.

Kitaratyöskentelyä tuli kehuttua jo Obsessed by Metal seiskan arvion yhteydessä ja nyt bändin laulaja V.-P Varpulakin aiemmin hitusen liiaksikin hapuileva laulutyyli on saanut itsevarmuutta rutosti lisää säilyttäen kuitenkin omanlaisensa herkkyyden. Urut vonkuvat myös edelleen paikka paikoin hyvinkin makeasti ja suurin harppaus parempaan onkin tapahtunut tärkeimmällä osa-alueella eli sävellys ja sovituspuolella. Mausoleum Gate onkin löytänyt hienosti jo esikoisellaan oman lähestymistapansa hämyisen brittihevin ihmeelliseen maailmaan, vaikka täysin valmista jälki ei toki vieläkään läheskään ole.

Mausoleum Gaten erottaa monista muista menneisyyteen haikailevista heavy metal -bändeistä sen pauloihinsa salakavalasti kietova eeppinen, mystinen ja jopadoom-henkinen tunnelma, josta kuitenkin puuttuu kaikenlainen pömpöösimaisuus. Biiseissä voi kuulla jostain syvältä maan alta kumpuvia etäisiä kaikuja niin Mercyful Fatesta, Deep Purplesta kuin Iron Maidenistakin ilman että sormella voisi suoraan osoittaa niiden alkuperää.

Nimettömällä täyspitkällään Mausoleum Gate kipuaa kotimaisen hämyhevin kärkikastiin Lord Fistin rinnalle. Saapas nähdä, onko alkukesästä lupaavan kasettidemon julkaisseesta Tailgunnerista ainesta tulevaisuudessa muodostamaan kova suomihevitrio em. kaksikon kanssa.

Ophis

Abhorrence in Opulence

Cyclone Empire

2,5

Ei suuret sanat suuta halkaise sanotaan ja jatkoksi voisi myös lisätä, etteivät ne musiikkiakaan pahenna. Hampurilaisen Ophisin kohdalla adjektiivit nihilistinen ja raaka tuntuvat kuitenkin aikamoiselta liioittelulta kuvailtaessa orkesterin vanhan koulukunnan death metaliin pohjautuvaa doomia.

Yhtye raahustaa pitkiä,pääasiassa yli kymmenen minuutin toiselle puolelle eteneviä,hautajaismarssejaan pelkistetysti ilman minkäänlaisia turhiakromeluureja tai melodioita. Perusteet sillä ovatkin kyllä tukevasti kasassa, mutta rakennustarkastuksessa pytingistä ei löydy sellaista sysipimeää, kylmää ja kolkkoa kellaria tai edes omaa elämäänsä elävää, hämähäkinseittien valloittamaa rauhallista yksinäisyyttä tarjoavaa ullakkoa, jollaisiin olisi hyvä paeta miettimään syntyjä syviä.

Vaikka Abhorrence in Opulence ei kuulostakaan keskeneräiseltä, ei se silti yllä missään vaiheessa tunnelmiltaan harjakorkeuteen. Esotericin tai Skepticismin kaltainen, gargantuamaisen raskas ja vyörytys marssii mennen tullen Ophisin ylitse ilman että ne edes huomaisivat asiaa.

Stud

Rust on the Rose

Cranksonic

3,5

Vuosi sitten julkaistu Studin yhdistetty comeback-levy/debyytti-albumi ei hätäisen tutustumisen perusteella vaikuttanut sisällöllisesti kovinkaan kummalliselta tapaukselta, vaikka idea julkaista tuoretta materiaalia 27 vuoden tauon jälkeen kieltämättä kiehtovalta tuntuikin. Vaan melko mukavasti vanha dieselmylly tuntuu starttaamisen jälkeen kuitenkin käyvän, sillä nyt julkaistava Out of the Darknessin seuraaja on kaikessa perinnetietoisuudessaan vallan leppoisaa ja korvia miellyttävää kuunneltavaa.

Bändi ei ole lähtenyt muuttamaan mitään usein hyväntuulisessa ja rennossa hard'n'heavy rockissaan sitten viime kerran, mutta tällä kertaa kitara soi entistä kiinnostavammin, melodiat ovat entistä uljaampia ja kertosäkeet mieleenpainuvampia. Suurin parannus on kuitenkin Ari Toivasen lauluosuuksissa, josta on saatu hinkattua pois paljon aiemmin häirinnyttä tankeroenglantia ja muutenkin miehen suoritus on kokonaisvaltaisestikin tarkasteltuna noussut selvästi uudelle tasolle yhdessä biisimateriaalin kanssa.

Kyllähän Rust on the Rosella omanlaisensa härmäläisyys toki edelleen kuuluu, mutta tämä pieni kulmikkuus tuo vain kaivatunlaista positiivista rosoa verrattuna vastaavankaltaiseen, maailmanluokan usein turhan sliipattuun soundiin. Samaan hengenvetoon on tosin sanottava, että näinkin laadukkaista raaka-aineista olisi pienellä ja näkemysrikkaalla lisätuottamisella saanut entistäkin tehokkaamman lopputuotteen aikaiseksi.

Niin monipuolisia, tarttuvia ja rullaavia kuin biisit ovatkin, alkaa etenkin levyn loppupäässä huomata paikoittaisen tyhjäkäynnin aiheuttavan osittaista mielenkiinnon lopahtamista. Vaan jos Stud vielä tästä jatkaa ja petraa, aletaankin olla todella lähellä vallan hyvää kiekkoa. Bändin kunniaksi voi tosin jo nytkin nostaa hatun päästä ja tarjota tassua.

Yes
Songs from Tsongas - Yes 35th Anniversary Concert BLU-RAY

Eagle Vision

3

Tutustuessa kaikessa rauhassa sunnuntaiaamuna pannukahvimukillisen ääressä Yesin tuoreimpaan videotaltiointiin ei voi välttyä päälle hyökyvältä setämiesfiilikseltä. Kun jalkoja vielä lämmittää äidin kutomat pässinpökkimät, ollaan sukellettu jo konkreettisestikin villasukkaprogen tiukimpaan ytimeen.

Songs from Tsongas ei tosin varsinaisesti ole mikään uusi julkaisu, onhan se taltioitu ja julkaistu DVD:näkin jo kymmenen vuotta sitten. Tuolloin 35-vuotista taivaltaan juhlistanut orkesteri esiintyy klassisimmissa kokoonpanossaan, jonka aikana se levytti useita genren merkkipaaluja etenkin 70-luvun alkupuoliskolla. Luonnollisesti materiaalia kuullaan näiden lisäksi myös koko uran varrelta aina 80- ja 90-lukuja myöten.

Suurimpana erona alkuperäiseen kuvatallenteeseen verrattuna on bonukseksi mukaan laitettu kostea festarikeikka samalta kiertueelta, joka puolet lyhyempänä on niin laadultaan kuin puitteiltaankin astetta vaatimattomampi verrattuna Tsongas areenan konserttiin. Soittajat tuntuvat tosin olevan hitusen enemmän fiiliksissään Sveitsissä ulkoilmassa kuin Amerikan hallissa.

Vahvaan pappaikään ehtineiden progemiesten lähemmäs 2,5 tuntia kestävä esitys onkauttaaltaan varsin eleetöntä, mutta samalla myös ammattimaista jatavallaan tyylikästäkin. Sama pätee myös kuvaukseen ja leikkauksiin, jotka taatusti haukottaisivat nekin nykyajan nuorisoa kaikessa rauhallisuudessaan. Vaan eipä ole Yes-miesten musiikki sekään kaikista villeintä edes progena ja maltillisesti kuulemaansa diggaileva ja aplodeeraava yleisökään ei tunnu lavariehakkuuden puutetta katsovan pahalla kuten en näin kotikatsomossa tee minäkään.

Ei Songs from Tsongas - Yes 35th Anniversary Concert mikään mestarillinen konserttitaltiointi ole edes tekniseltä kantilta tarkasteltuna, mutta tarjoaa silti oikein leppoisan rauhoittumishetken sopivasti muttei liikaa haastavan musiikin parissa, joka kuulostaa edelleenkin ajattomalta. On hienoa myös huomata, että taatat uskaltavat edelleen haastaa sekä itseään että kuulijoitaan tulkitsemalla osan biiseistä lähes puhtaan akustisesti sekä vetäisemällä myös jostain syystä ekstraksi erikseen irroitetun Ritual-mammutin kokonaisuudessaan. Se jos mikä on Yesiä se!

Inferno #120/2014

Disaster

Blasphemy Attack

Iron Shield

3

Ei Disasterista vielä tällä esikoisellaan ole kilpailijaksi kotimaansa tunnetuimmalle vientituotteelle eli kolumbialaiselle marssipulverille, mutta selvästi kehnolaatuisempaakin kamaa on näillä markkinoilla tullut vastaan. Ja vaikka olettaa saattaisikin, ei yhtyeen debyytti ole myöskään mitenkään erityisen räväkkää thrash-kaahausta, vaikka myös kitaristin tehtävää hoitavasta Andrés Álvarezista erilaisia lähes eläimellisiä äännähdyksiä irtoaakin.

Blasphemy Attackin ruman tyylikäs kansitaide muistuttaa paljon Battleaxen Burn This Townia ja kyllä Disasterin musiikista löytyy vanhan liiton rässin lisäksi myös runsaasti saman aikakauden heavy metalista tuttua melodisuutta. Vaikka yhdistelmä toimiikin melko mukavasti, voisi ruuvi silti olla kireämmälläkin. Nyt lopputulosta vaivaa pienoinen löysyys painopisteen ollessa turhan tarkasti edustamiensa genrejen puolivälissä rujomman runnomisen sijasta.

Kyllähän tämä kymmenen biisin satsi pahimman nälän vie veteraanikäyttäjältäkin vaikkei suurta euforian tunnetta aiheutakaan.

Earthbound Machine

Messengers of Deception LP

Ulterior

4

Sitten viime vuonna ilmestyneen esikois-EP:nsä jälkeen ehtaa kotimaista alkuperää ja laatua oleva Earthbound Machine ei ole lähtenyt muuttamaan voittavaa konseptiaan muuta kuin julkaisuformaatin osalta. Hopeinen pienkiekko kun on muuttunut kooltaan suuremmaksi mustaksi, joka antakaakin urista kumpuavalle jylhälle jyräykselle oman mukavan lisäpotkunsa. Ja onhan yksinkertaisen mustavalkoista ja tunnelmaan sopivaa, myös äänitteen kääntöpuolelta löytyvää kansikuvaa mukava tarkastella ennen kansiin takaisin laittamista.

Neljän miehen masiina murskaa edelleen nuotteja jyrkillä riffeillä ja todella rapsakalla kitaravallilla, joista kuitenkin löytyy erilaisia kaikuja niin blacksabbath-doomin tummuudesta kuin stoner rockin letkeydestäkin. Oman mainion lisänsä musiikkiin tuo solistin puhdas lauluääni, josta paikka paikoin käytetty kireä ulottuvuus lisää hienosti kokonaisuuden monimuotoisuutta. Tästä paras esimerkki on ehdottomasti niin bändin kuin älpeenkin nimiraita Messengers ofDeception (Earthbound Machine).

Kappalekolmikko on laadultaan tasaista ja vahvaa. Maailmoja mullistavaa se ei ole eikä tarvitsekaan olla, sillä musiikista vahvasti huokuvan aitoutensa ja sielukkuutensa ansiosta Earthbound Machine suuntaa kohti korkeuksia tuntemattomuuden suohon uppoamisen sijasta. Nyt näiden mainioiden minijulkaisujen jälkeen orkesterin uran suurimmaksi haasteeksi nouseekin täyspitkän täyttäminen yhtä mielenkiintoisella tavalla.

Overdrive

The Final Nightmare

Pure Rock

2

Jos Overdriven ura onkin startannut yhdellä demolla ja singlellä jo 70- ja 80-lukujen taitteessa, suurempi tunnettavuus on yhtyeeltä jäänyt saavuttamatta. Ensimmäistä täyspitkää kun on päästy levyttämään vasta 1990 ja The Final Nightmare on diskografiassa järjestyksessään vasta viides albumi. Kokoonpano on kuitenkin laulajaa lukuun ottamatta yhä edelleen sama kuin aikoinaankin, mitä nyt erillinen kosketinsoittaja on kasvattanut päälukua yhdellä. Olettaa myös sopii, että musiikkityyli on sekin pysynyt vuosikaudet suht muuttumattomana eli kepeänä ja vahvasti melodisena uudenaallon brittihevinä, jossa urkujen raikaaminen tuo musiikkiin merkittävän 70-lukulaisen lisänsä.

Kokemus kuuluukin yhtyeen musiikissa, sillä se miellyttää leppoisuudessaan mutta myös genrelle usein tyypillisessä vanhakantaisen hämärässä tunnelmassaan. Onkin sääli, että levy on käytännössä lähes pilattu lattealla tuotannolla eikä yhtyeen laulaja David Poulter ole hänkään mikään kultakurkku. Perussoundi kun miehellä on kapea-alainen sekä melkoisen väritön ja ylemmäs kurkottaminen jää puolitiehen ja muuttuu nasaalihonotukseksi.

Ilman kahta edellä mainittua perustavaa laatua olevaa vikaa Overdrive olisi parhaimmillaan lähes tuplasti parempi bändi, etenkin jos siltä löytyisi enemmän albumin päättävän nimikappaleen kaltaisia eeppiseen tunnelmaan panostavia biisejä. Ihan kelvollisesti Twisting My Mindin kaltainen rokimpi jytääminenkin siltä tosin sujuu, mutta tuo laulu...

The Scintilla Project

The Hybrid

UDR

3

The Scintilla Projectin ensijulkaisu haiskahtaa hieman niin etukäteen kuin itse musiikkiinkin tutustumalla pelkältä viime keväänä julkaistun sci-fi raina The Hybridin (alkuperäiseltä nimeltään Scintilla) buffilta, vaikka elokuva kuulemma onkin hetkellisestä ideasta syntyneen konseptialbumin inspiraationa toiminut. Onpahan mukaan saatu laulajaksi mainiosta Britteinsaarten Popedasta eli Saxonista tuttu Biff Byford ja kuullaanhan leffassa myös Saxonin toiseksi uusimmalta tuotokselta Call to Arms (2011) napattu No Rest for the Wicked.

Projektin takana on yksi leffan tuottajista, Balance of Powerin rumpalinakin nimeä tehnyt Lionel Hicks, joka myös tälläkin kiekolla paukuttaa kalvoja. Piiri pieni pyörii siis ja ihan kelvollisesti rullaavat myös itse albumin kappaleet. Mitään erityisen elokuvamaista tai eeppistä tunnelmaa ei musiikista kuitenkaan löydy, vaikka muutamia oletettavasti suoraan leffasta napattuja repliikkejä sinne tänne onkin ripoteltu.

Pohjimmiltaan kokonaisuudessa on kyse perinteisestä ja paikoitellen jopa hyvinkin saxonmaisesta heavy metalista, jonka ylivoimaisen johtavana elementtinä toimii helposti tunnistettava ja edelleenkin hyvässä iskussa oleva herra Byfordin ääni. Harmi vain, että tällä sekä lähes alati taustamattoa kutovilla koskettimella ja simppeleillä orkestraatioilla peitellään usein muuten varsin keskitasoisia sävellyksiä, joista ei kummoistakaan kitara- tahi rytmiryhmätyöskentelyä tahdo löytyä.

Vaan eipä albumi mitään B-luokan räpistelyäkään ole, ja kun seasta löytyy vielä komeahko peräkkäinen Beware the Children-Permanence-Some Nightmare -biisitrio, nousee kokonaisuuden arvo vahvaksi kolmoseksi.

Sick of It All

Last Act of Defiance

Century Media

4

Sick of It All on niitä bändejä, joiden aggressiivinen ote ja uhoaminen musiikissaan on ehdottomasti aidon oloista eikä tippaakaan ärsyttävää toisin kuin monella maanmiehellään genrestä riippumatta. Vaan kun yhtye on pitänyt ääntä samojen asioiden puolesta jo lähemmäs 30 vuotta ja musiikillinen linjakin on ollut yhtenäistä, ei ole mikään ihme, että bändi on edelleen todella tanakassa iskussa vielä kymmenennellä levylläänkin.

Siltikin intensiivinen, tarttuva ja monipuolinen Last Act of Defiance onnistuu yllättämään, jos ei nyt housut kintuissa, niin ainakin ilman paitaa. Levyllä kun ei ole yhtään mitään ylimääräistä, vaikka kappaleita kokonaiset 14 onkin. Kestot kun liikkuvat 1,5-2,5 minuutin välimaastossa eikä turhaa täytettä löydy edes yhden biisin vertaan.

Räväkän ja vauhdikkaanulosannin lisäksi albumilta löytyy myös letkeämpiä hardcore-anthemeita, joissa niissäkin on testosteronia ja yhteenkuuluvuuden tunnetta rutkasti enemmän kuin kotimaisen SM-tason lätkäjoukkueen hengennostatussaunaillassa. Lou Kollerin ärjyessä ja kitaristiveljensä Peten sekä basistin Craigin käskyttäessä köörinä taustalla tekee mieli singahdella edes taas ripeämmin kuin mitä muinaisen varusmiespalvelun aikana koskaan.

Last Act of Defiance on esimerkillinen osoitus siitä, kuinka vireässä kunnossa kaikkien veteraanien tulisi olla on tyylilaji mikä tahansa. Kun asenne, energia ja kokemus lyövät kättä sopusoinnussa keskenään, on jälki aina laadukasta vaikka temput moneen kertaan aiemmin kuultuja olisivatkin.

Stallion

Rise And Die

High Roller

2,5

Sakemannien maun tuntien ei yhtään ihmetytä, miksi reilun vuoden ikäisestä Stallionista ollaan mehuissaan jo näin debyytin julkaisun kynnyksellä, vaikka takana ei ole kuin yksi demo ja EP. Yhtye kun ammentaa suurimmalta osin vaikutteensa täysin oikeaoppisesti eli häpeilemättä 30 vuoden takaisesta teutooniheviskenestä ja tutustuminen asiaan on edennyt selvästi Acceptin Metal Heartia pidemmälle.

Myös Running Wildin täytyy saksalaisille orhille olla varsin tuttua, onhan levynkäynnistävä nimiraita avaukseltaan lähes suora kopio Port Royalista, vain introssa esitetty klassinen maantieteelliseen sijaintiin liittyvä kysymys-vastauskombo jää puuttumaan. Menneiltä ajoilta ja bändeiltä ei ole lainattu vain asennetta, riffejä ja melodioita, sillä myös laulaja kiekuu asiaan kuuluvasti enemmän innolla kuin taidolla ja tuotantopuolikin on oikealla tavalla pelkistetyn kolkkoa.

Genren muotokieli porukalla onkin enemmän kuin hyvin hallussa, mutta korskean ulkokuoren alta jää kuitenkaan kaipaamaan hieman tuhdimpaa sisältöä. Nyt kypsyttely on jäänyt hieman puolitiehen eikä raakuus tarkoita tässäkään ruokalajissa automaattisesti autenttisempaa ja maistuvampaa lopputulosta.

Thrash Bombz

Dawn EP

Iron Shield

2,5

Eri metalligenrejä on jo pitkään yhdistetty toisiinsa vaihtelevin lopputuloksin, eikä heavy metallin naittaminen ärhäkkäämpään pikkuserkkuunsa thrashiin ole lähtökohtaisesti ollenkaan hullumpi ajatus. Thrash Bombzin kakkos-EP:llä metamorfoosi ei kuitenkaan ole saanut kaivatunlaista täyttymystä, mikä pääasiallisesti johtuu hivenen vaatimattomista lähtöaineksista sekä ontuvista sovitusratkaisuista.

Vaikka italiaanojen metalli rullaakin ihan asiallisesti, juuri yhtyeen nimen mukainen mäiskintä kuulostaa usein kököltä ja tylsältä nypytykseltä, josta hyvänä esimerkkinä pienjulkaisun päättävä Human Obliteration. Sen sijaan perinteisen metallin puolella bändi tuntuu olevan selkeästi paremmin kotonaan, sillä Unknown... -introsta ja Dawn -välisoitosta löytyy yllättävänkin herkkää ja nättiä melodiaa, jollaisia tapaa myös turhankin säästeliäästi ripoteltuna sinne tänne varsinaisia biisejä.

Thrash Bombzia kuunnellessa tuntuu vahvasti siltä, että vaikka yhtye haluaisikin kovasti räyhätä, on sen ja etenkin soolokitaristin ideat ja kyvyt kuitenkin selvästi paremmat melodisemman ja rauhallisemman musiikin parissa. Kehitystä saa aika paljon tapahtua muilla osa-alueilla, että lopputulos tasapainottuu ja parantuu oikeaan suuntaan.

Mausoleum Gate

Esikoistäyspitkänsä juuri julkaissut kuopiolainen Mausoleum Gate on nimensä veroinen yhtye: portti menneisyyteen, josta läpikäyminen yhtä lailla arveluttaa ja kiehtoo ihan jo pelkästään ulkoisen tarkastelun perusteella. Ennakkoluulojen hylkääminen ja hyppy tuntemattomaan kuitenkin kannattaa, sillä portin takaa paljastuu omintakeinen ja mukaansa imaiseva ajattomalta kuulostava musiikillinen maailma, jollaista tässä maassa ei juurikaan ole tehty.

Lue koko haastattelu Imperiumista

Inferno #119/2014

Astral Doors

Notes from the Shadows

Metalville

3,5

Olisi melkoisen mielenkiintoista tietää, mitä ihmettä 2002 perustetulle Astral Doorsille oikein tapahtui melkoisen muikean albumitrion Of the Son And the Father (2003)-Evil Is Forever (2005)-Astralism (2006) jälkeen. Eihän yhtye mihinkään kadonnut saati menettänyt olennaisia jäseniään, mutta alkutroikkaa seuranneet kolme levyä olivat parhaimmillaankin keskinkertaisia eikä bändistä paljoa missään tunnuttu puhuvan.

Notes from the Shadows on askel parempaan suuntaan, vaikkei sen yhdestätoista kappaleesta uudeksi Astral Doors hitiksi nouse kuin korkeintaan menevä avauskappale The Last Temptation of Christ. Loppukymmenikkö on kuitenkin sen verran tasaista ja mallikkaasti etenevää materiaalia, ettei yhdenkään kohdalla voi puhua minkäänlaisesta tason notkahduksesta. Suurin kunnia tästä kaikesta kuuluu ehdottomasti biisejä suvereenisti dominoivalle Patrik Johanssonille, jonka äänessä on edelleen rutkasti korvia miellyttävää särmää ja voimaa.

Ruotsalaisten edelleen vahvasti diomainen heavy metal on edelleen sekä ilostuttavaa että piristävää eikä vähiten siksi, ettei se niin monen muun lailla ole velkaa yhdelle genren suurimmista eli Iron Maidenille. Olisi enemmän kuin suotavaa, että yhtyeen sävelkynästä irtoaisi vielä joku päivä uskollisesti perinteitä kunnioittava kivenkova 2000-luvun albumiklassikko.

Blues Pills

Blues Pills

Nuclear Blast

3,5

Lieneekö ollut nykyisen levy-yhtiön Nuclear Blastin idea tasoittaa tietä Blues Pillsin esikoistäyspitkälle julkaisemalla ensin kaksi EP:tä alle. Viime lokakuussa julkaistu huikea Devil Man totta vie kiinnittikin runsaasti huomiota bändiin ja vieläpä täysin ansiosta. Sen sijaan eri biisejä sisältänyt seuraaja Live at Rockpalast -keikkataltiointi ei onnistunut tavoitteessaan läheskään yhtä hyvin, vaikka monikansallinen yhtye epäilemättä juuri livebändi onkin.

Aivan täysin kokonaan ennen julkaisematonta materiaalia ei albumi sisällä, sillä yhden vanhemman biisin lisäksi myös kummaltakin pienjulkaisulta on päätynyt tasan puolet eli kaksi kipaleen kympin joukkoon, joista osa niistäkin on ajalta ennen Nuclear Blastia. Sisällön suunnitelmallisesta kasaamisesta huolimatta orkesterin menneille vuosikymmenille vahvasti tuoksuva, milloin laiskan letkeästi svengaava, milloin rivakasti etenevä blues rock on laadultaan tasaista ja kiehtovaa alusta loppuun.

Vaikka Elin ”nuori Janis Joplin” Larsson laulaa edelleen kuin riivattu enkeli, ei silti voi välttyä tunteelta, että suoritustaan on jollain lailla suitsittu. Sama pätee myös muihin musikantteihin että albumin tuotantoon. Jokainen osa-alue tuntuu hieman liian pyöreältä ja musiikin synnyttämät erilaiset tunnetilat jäävät liekkeihin roihahtamisen sijasta pelkästään kytemään. Itse kappaleista kyllä löytyisi polttoainetta suurempaankin kokkoon.

Vaikka levy onkin väistämättä pienoinen pettymys, ei se silti maistu tippaakaan karvaalta. Sen verran hunajainen pohjavire sillä kuitenkin on.

The Flatfield

Passionless

Passionless

3,5

Lahti the Business Citystä ponnistavan The Flatfieldin täyspitkä ja ytimekäs esikoinen on yllättävänkin kansainväliseltä ja tyylikkäältä kuulostava levy. Se nimittäin edustaa nyt jossain määrin nosteessa olevaa gootti/post-punk genreä, jossa tietynlainen kornius, naiivius ja uskottavuus on vaikea saada oikeanlaiseen tasapainoon hyvän lopputuloksen saavuttamiseksi.

Passionlessillä yhtye onnistuukin lähtökohtaisesti melko hyvin. Vaikka sen kappaleissa kuuluukin selvät kunnianosoituksen genren pioneereille aina Fields of the Nephilimiä myöten, on musiikki saatu silti myös sopivasti modernisoitua 2000-luvulle. Ironista kyllä, levyn selkein heikkous kerrotaankin tahattomasti sen nimessä. Ei sisältö nytkään tunneköyhää ole missään nimessä, mutta suuremmillekin tunteidenosoituksille intohimo mukaan lukien olisi kysyntää ja tarvetta.

Kotimaisessa pienen piirin goottiskenessä The Flatfield debyytteineen on epäilemättä tervetullut lisäys ja samalla jopa vuoden kohokohtia eikä se ulkomaillakaan jää muiden uusien yrittäjien hännille. Kasvattaakseen tunnettavuuttaan ja jopa loikatakseen ulos karsinastaan sen tarvitsee kuitenkin tunteen palon kasvattamisen lisäksi myös keksiä vähän jotain muutakin kuin huulien ja kynsien mustaaminen.

Night Ranger

High Road

Frontiers

4

En enää muista, mitä kautta Night Rangerin Dawn Patrol -debyytti vuodelta -82 käsiini päätyi, mutta sen muistan hyvin, että yhdessä Iconin ensimmäisen (-84) sekä samana vuonna julkaistun Helixin neljännen Walkin' the Razor's Edge -albumin kanssa musiikki edusti kovinta ikinä -kastia yläasteen lopussa ja lukion alussa vuosina 85-86. Etenkin levyn päättävä yhtyeen nimikappale oli niin kova, että sitä yritti väkisinkin tuputtaa kaikille kuunneltavaksi luokan tytöt mukaan lukien. Albumin niin ikään erittäin kova, mutta selkeästi tarttuvampi avausraita Don't Tell Me You Love Me kuvasi paremmin kuin hyvin aina yhtä hiljaisen vastaanoton jälkimmäisessä kohderyhmässä.

Debyyttiä seuranneilla Midnight Madness (-83) ja Seven Wishes (-85) lätyillä tyyli olikin sitten keventynyt ja oma maku mennyt sen verran rankempaan suuntaan, että suhteemme katkesi emmekä vaihtaneet viimeisiä kuulumisia ennen kuin vasta nyt. Kovinkaan aktiivinen yhteydenpitäjä ei Night Ranger tosin ole ollut, sillä niin 1990- kuin 2000-luvullakin julkaisuja ei ole kertynyt kuin kolme kummallakin ja High Road onkin vasta uran 11. levy. Jälleennäkeminen on kuitenkin vallan positiivinen kokemus, josta tulee väkisinkin hyvälle tuulelle aivan kuten aina vanhaa ja hyvää ystävää pitkän ajan jälkeen nähdessä.

High Road ei ole millään lailla mullistava tai oivaltava levytys, mutta näin helteisenä sunnuntaina maha hyvää ruokaa täynnä kuunneltuna se on lähes täydellinen soundtrack juuri tällaisille hetkille. Ammattimiesten rautainen ammattitaito yhdistettynä pistämättömään tyylitajuun sorvaa ja kiillottaa lähes AOR-henkisen kepeät ja melodiset ok-tason hard rock -rallit tarttuviksi ja melkoisen vastustamattomiksi, on kyseessä sitten rokkaavampi materiaali I'm Coming Homen malliin tai balladimainen, vahvaa ja melankolista tunnelmaa henkivä Don't Live Here Anymore.

Klassikkoksi levystä ei ole, mutta osoittaapahan se taas jälleen kerran, kuinka tarpeeksi vankkoihin perusarvoihin voi ja kannattaa aina tukeutua ja luottaa päivän kuumimpien hottihittien sijasta.

Seven That Spells

The Death And Resurrection of Krautrock: IO

Sulatron

3

Krautrockin ja psykedelian huuruisissa syövereissä pyöriskelevä Seven That Spells on julkaissut albumeita yksi per vuosi tahtia sitten perustamisensa 2003. Nyt julkaistava yhdestoista tuotos The Death And Resurrection of Krautrock: IO onkin kunnianhimoisesti suunnitellun trilogian keskimmäinen osa, joten nämä kroatialaiset eivät ainakaan pode minkäänlaista sävellysblokkia.

Kuten asiaan kuuluu, hypnotisoi ja jumittaa yhtye pitkähköissä ja tätäkin pidemmissä käytännössä melkeinpä instrumentaaleina toimivissa kappaleissaan asiaankuuluvasti ja niin rakenteissa kuin soitossa on alati läsnä vahva jamittelufiilis. Ns. A-puolen lyhyehkö-pitkä biisikaksikko jaksaa vielä kiehtoa mantramaisella habituksellaan, mutta samankaltaista kaavaa noudattava B-puolisko alkaa jo tuntua saman toistolta hieman liian pienin vaihtelevuustekijöin.

Orkesteri on kieltämättä varsin taitava tekemisissään ja antautuu epäilemättä täysin musiikin vietäväksi niin säveltäessään kuin konsertoidessaan. Varsinainen musiikin johtoajatus tuntuu kuitenkin olevan turhan vaikeasti hahmoteltavissa ainakin näin albumimitassa genren noviisille ja satunnaiselle kuuntelijalle, että täysin omaan maailmaansa ei Seven That Spells onnistu tällä levyllä tempaisemaan.

Space Eater

Passing Through the Fire to Molech

Pure Steel

2,5

Yksittäisen näytebiisin perusteella serbialaisen Space Eaterin kolmas albumi vaikutti vallan kelvolliselta vanhasta koulukunnasta ponnistavalta thrashilta, jonka erotti monesta muusta alan yrittäjästä Samy Elbannan (Lost Society) tyyliin vedetty lähes puhdas laulutyyli. Meno oli kipakkaa ja kitaristit nypyttivät riffejä otelauta lähes savuten. Kaikki hyvin siis.

Mutta kun ei. Kolme ensimmäistä biisiä jaksavat vielä viihdyttää, mutta sitten iskee paha puutuminen kuin metrinen halko ja muutamaa vetäisyä myöhemmin tunne muuttuu lähes ärtymykseksi. Niin sujuvia kuin biisien kikat ja rakenteet ovatkin instrumentista riippumatta, ovat ne koko ajan lähes identtisiä. Levyn useamman kerran läpi pyöräyttämällä käy myös erityisen selväksi, että pikkunäppäryydellä peitellään usein varsin tehokkaasti erityisesti kitaristien riffien, melodioiden ja soolojen sisältököyhyyttä.

Perustavaa laatua olevista vioistaan huolimatta Passing Through the Fire to Molech ei ole kelvoton levytys. Asenteeltaan ja lähtökohdiltaan bändi on oikealla polulla matkalla oikeaan suuntaan, mutta pieksentämetallin valtatien saavuttamiseksi varsinaisen musiikillisen sisällön on parannuttava roppakaupalla.

Tailgunner

Tailgunner TAPE

Johnny Park Avenue

3,5

Vuonna 1990 julkaistiin brittiläisen heavy metal -legendan Iron Maidenin kahdeksas studioalbumi No Prayer for the Dying, jonka avasi Tailgunner-niminen kappale. Aivan täysin sattumaa ei voi olla, että oletettavasti noihin aikoihin syntyneiden joensuulaisten nuorten miesten yhtye kulkee samalla nimellä kuin em. Aces Highin jatko-osa.

Vaan eipä kumpikaan kasettijulkaisun kappaleista mitään sokeaa Maidenin palvontaa ole. Tailgunnerin musiikista kun löytyy aimo annos Cirith Ungolin ja Manilla Roadin kaltaisten hämyhevibändien tutuksi tekemää eeppistä ja painavan tummaa tunnelmointia, vaikka mistään doom metalista ei kysymys olekaan. Erityisen selvästi tämä on kuultavissa lähemmäs kymmenen minuuttia kestävässä Year of the Voyagerissa, joka melkoisen rohkeasti, mutta samalla myös taitavasti kasattuna monipuolisena kappaleena kantaa hyvin alusta loppuun.

Niin ikään hyvältä kuulostavan Count Noiren temmon tuplaus ja keston puolittaminen kertoo selvästi siitä, että bändillä on selkeä musiikillinen visio, jota se osaa myös oivasti toteuttaa aina sopivan aidosti tulkinnassaan horjuvaa laulajaa myöten. On erittäin mielenkiintoista kuulla jatkossa, mihin vasta uransa alkutaipaleella oleva porukka pystyy kokemuksen karttuessa ja sävellysten toivon mukaan terävöityessä entisestään.

Ted Nugent

Shutup&Jam!

Frontiers

3

Äärikonservatiivinen punaniskarokkari Ted Nugent onnistuu vielä 65-vuotiaanakin herättämään pahennusta elämäntavallaan ja lausunnoillaan myös rapakon tällä puolen toisin kuin monet steriilit puolet nuoremmat kollegansa. Erään tuttavani tokaisu ”Ted on parempi kitaristi kuin ihminen” kiteyttääkin osuvasti missä maestrosta on pohjimmiltaan kysymys. Miehestä voi olla montaa eri mieltä, mutta instrumenttinsa taitajana ja biisintekijänä häntä on lähes pakko arvostaa, vaikka uransa lyhyehkö kultakausi 70-luvulta onkin.

Albumin nimi kertoo mitä todennäköisimmän sen luomisprosessista, sillä sen verran irtonaista, hyväntuulista ja monipuolista settiä yleisesti ottaen on tarjolla. Metodin kääntöpuolena levyltä löytyy myös useampi Everything Mattersin tai Semper Fin kaltainen tylsempi renkutus, jotka eivät tunnu etenevän oikein mihinkään. Ei Tedin blues ja boogiepohjainen hard rock ole millään lailla erityisen oivaltavaa tällä 14. täyspitkällään, mutta kokenut ammattimies saa pelkällä tulkinnallaan heikommistakin aineksista koostetun biisin kuulostamaan vähintäänkin kohtuulliselta.

Köpöstä kertosäkeestä huolimatta levyn hitiksi nousee, ei Sammy Hagarin kanssa duettona vedetty videobiisiksikin valittu She's Gone, vaan herra Nugentin skaalalla popahtava Never Stop Believing. Kappaleen potentiaalista kertoo jotain jo sekin, että levyn lopusta löytyy samasta biisistä varsin erilainen, mutta jopa paremmin toimiva blues-henkinen versio.

Kukaan muu kuin Ted Nugent ei voi tosissaan tehdä kappaletta nimeltään I Love My BBQ ja saada vielä lopputuloksen kuulostamaan hyvältä: ”I love my BBQ it's what americans do, pull up a chair I'll get a beer for you” Liittyisin NIIN mielelläni seuraan, mutta ensin on pakko hommata kauan haaveilemani olkihattu ja lappuhaalarit.

Tii Nakujalka

Tii Nakujalka LP

Joteskii Groteskii/Johnny Park Avenue/Persnetto/Piiri/Likainen Avaruus

2,5

Kassun ja splittiseiskan kautta 12”-vinyylijulkaisuun päätyneen Tii Nakujalan musiikkityyli on haastava. Pohjimmiltaan se on punkin ja hardcoren seos, johon kuitenkin on sotkettu runsaasti mukaan sekä äkkiväärempää venkoilua että taiteellisempaa lähestymistapaa. Jonkinlaisia yhtymäkohtia 90-luvun alun CMX:ään on siis havaittavissa, vaikkei Tii-trio yhtä mystinen ja sofistikoituneen runopoikamainen olekaan. Myös edesmenneen Abduktion kaikuja on musiikista kuultavissa.

Vaikka älpeen sisältämän musiikin (teko)taiteellisuus saattaa jo lähtökohtaisesti silittää monia vastakarvaan, piilee varsinainen ongelma siinä, että koko palettia ei ole osattu tai haluttu viedä ja kehittää tarpeeksi pitkälle. Osaltaan tähän on syypää myös hieman turhankin vaatimattomat äänitysteknilliset lähtökohdat, mutta tätäkin enemmän kaipaamaan jää yhä suurempia sävellyksellisiä mutkia ja ääripäitä.

Julkaisu jättää ristiriitaisen tunteen, muttei varmaankaan aivan sillä tavalla kuin orkesteri on tarkoittanut. Helpoimmillaan ja kepeimmillään kuten Välittäminen ja huolenpito tai Talo-kappaleissa lopputulos miellyttää, muutoin jälkeä vaivaa vahvat yliyrittämisen ja korkealle tähtäämisen tunteet, jotka kumminkin toistuvasti tiputtavat riman selvästi alas.

Väistä!

Sivuraiteilla 7”

Räkälevyt/Johnny Park Avenue/Poolside

3

Toisella pikkuisellaan Turun hardcore-nelikko Väistä! on julkaisun nimen mukaisesti vasta matkalla kohti runkorataa, vaikka rautatievaihteelle ei periaatteessa pitkää matkaa enää olekaan. Niin musiikista kuin sanoistakin vastuussa olevan laulajan T. Roinisen äänessä on kyllä korvaa miellyttävää pakotettua kireyttä, mutta itse biiseistä jää kaipaamaan samaa.

Tosin ei yhtye edes lähtökohtaisesti halua olla vauhdikkaimmasta ja ärhäkimmästä päästä HC:ta, sillä lähes kaikista kappaleista löytyy pienimuotoista melodiaa ja rokkimaista svengiä, mikä tekeekin niille hyvää. Silti joka kerta viittä raitaa kuunnellessa jää odottamaan jonkinlaista räjähtävää kliimaksia, jota ei kuitenkaan koskaan tapahdu.

B-puolen kaksikossa irtiottoja on avauspuolta enemmän ja vierailevan laulajan kanssa duettona vedetty Väistynyt jääkin parhaimmin mieleen. Nasevien viisujen pariin on helppo palata useammankin kerran, vaikka tehorotaatioon seiskasta ei olekaan.

Dysangelium

Vuonna 2009 Kielissä perustettu Dysangelium on jalostanut black metaliaan kaikessa rauhassa ja hiljaisuudessa ja tämä metodi onkin osoittautunut äärimmäisen järkeväksi tavaksi toimia. Jos heti vuoden 2013 alussa julkaistu ensimmäinen virallinen demo Exordium oli sekin vielä eräänlaista harjoittelua, on viime heinäkuussa virallisen julkaisunsa saanut Leviaxxis-demo jo lähes täysin valmista tavaraa. Julkaisun laadusta kertoo jotain jo sekin, että sen takana on alan piireissä erittäin arvostettu ja laadukkaista julkaisuistaan tunnettu World Terror Committee lafka.

Lue koko haastattelu Imperiumista

Boar rynni päälle!

Elokuun viimeisenä perjantaina agendaan oli merkitty Vastavirralla järjestettävä rock-konsertti, jossa ns. miesten musiikkia esittäisivät Boar, Slug Mammoth sekä suht pikaisella aikataululla Domovoydia paikkaamaan kutsuttu Earthbound Machine, jonka esikoisbiiseistä on tullut blogiinkin  intoiltua lähes kaksi vuotta sitten. Viimeksi mainitulta on muuten vihdoin ja viimein ilmestynyt yksinkertaisen tyylikkäältä näyttävä "Messengers of Deception" -niminen kolmen biisi vinyylijulkaisu, joka maistui Imperiumista tutulle Klemin Antillekin 7.5/10 edestä. Nyt ei kuitenkaan puhuta tästä hyvästä doom-yhtyeestä, vaan ensin mainitusta Boarista.

Illan ohjelmaan tuli yllättäen pieni mutka matkaan, kun tuttavan kautta tarjoutui mahdollisuus mennä katsomaan ilmaiseksi The Original Blues Brothersia Pakkahuoneelle. Vuonna 1980 ilmestynyt elokuva on nähty useampaan kertaan jo aikoinaan ja rainassa sekä myöhemmin levyltäkin kuullut tulkinnat vanhoista rhythm blues -kappaleista ovat kieltämättä hyvinkin vetäviä. Ajattelinkin, että tekijämiesten ja kokeineiden soittoniekkojen esittämänä show saattaisi olla oikeinkin viihdyttävä ja tarjota hieman vaihtelua normaaleille rokkikeikoilla joissa pääosin tulee käytyä. Ja toimisihan se varmasti myös hyvänä lämmittelynä raskaammalle lanaukselle jota Vastavirralla oli luvassa ja jonne laskeskelin ehtiväni vielä hyvin korkeintaan ensimmäisen bändin osittain missaten. Vaan olinpa väärässä...

Pakkiksella oli mukavasti väkeä, osa jopa leffan innoittamana oikeaoppisiin asusteisiin pukeutuneena eikä oikeastaan yllätyksenä tullut myöskään se, että yleisön keski-ikä oli lähellä omaani. Yleensä kun keikoilla sitä huomaa olevansa senioriosastoa, seikka joka ei kutenkaan ns. tunnu missään. Isolla kokoonpanolla liikenteessä oleva BB-porukka täytti kyllä lavan, mutta olipahan esiintyminen kaikin puolin tunneköyhää soittamisen näyttelemistä, joka ei saanut paikalle irroittelemaan tulleita keski-ikäisiä ja keskiluokkaistuneita pariskuntiakaan piiskattua kummoisenkaan hurmokseen. Osaltaan tämä johtui varmasti myös siitä, että ne suurimmat ja tunnetuimmat kansankiihotushitit oli säästetty setin loppuun, mutta vajaan tunnin tylsän läpsyttelen jälkeen olin vaarassa nukahtaa seisaalleni, joten eikun rukkaset maahan kesken leikin ja uskollisen kulkupelini Udon nokka kohti Pispalaa.

Saavuinkin paikalle juuri parhaaksi n. 10 minuuttia ennen Boarin alkua ja kyllähän muuten kannatti! Ero juuri näkemääni mitäänsanomattomaan esiintymiseen ja tunnelmaan oli kuin yöllä ja päivällä kuten kliseisti tavataan sanoa. Boar rynnisti ja rynkytti lavalla kovalla intensiteetillä miesten musiikkia eli äänekästä ja hieltä tuoksuvaa rokkia, josta löytyy niin rujompaa death'n'roll myllytystä kuin letkeämmin svengaavampaa stoneria, josta orkesteri on tutummaksi tullut. Etenkin uudemmat ja vielä toistaiseksi julkaisemattomat vetäisyt olivat kaikessa groovaavassa ankaruudessaan erityisesti mieleen ja niiden perusteella oululaiset tuntuvatkin jättäneen huureisemman jamittelun ja jumittelun ainakin osittain taakseen. Ja vaikka esimerkiksi Entombed, jonka A.D.-päätteellä varustetun inkarnaation tuorein julkaisu on muuten aika hengetön ja tylsä, onkin tehnyt nämä samat jutut erityisen hyvin jo 20 vuotta sitten, toimivat kaikki perusasiat aina ja ikuisesti hyvin kunhan niissä vain ovat kaikki palikat kohdallaan. Ja Boarillahan oli ainakin keikalla ja varmaan myös tulevalla levylläkin.

Bändin tuorein julkaisu tällä hetkellä on loppuunmyyty pienipainoksinen kasettijulkaisu muutaman vuoden takaa, joka sekin antaa hyvää osviittaa mistä se musiikillisesti ponnistaa. Kappalekaksikko on tosin astetta hitaampaa ja letkeämpää kuin mitä keikalla kuultu uusi materiaali.

Inferno #118/2014

Abraxas Countdown

Abraxas Countdown 7”

Samsara Exit

3

Yksinkertaisen tyylikkääseen avattavaan nuttuun puetun Abraxas Countdownin pienehköpainoksinen esikoinen antaa jo pelkällä habituksellaankin ymmärtää, että duona toteutetun musiikin kanssa ollaan joka suhteessa täysillä mukana.

Avausraita Requiem for Entertainment ei vielä kuitenkaan kasvata kummoisiakaan odotuksia, sillä sen post-rock henkinen ja vastakohdista tehoa hakeva minimalistinen eteneminen kuulostaa hieman päämäärättömältä koneiden käyntiin polkemiselta. Kääntöpuolen Israel (Azrael Is Real) -biisissä mylly jyskääkin jo hitailla kierroksilla selvästi aloitusta tehokkaammin. Jesumaisessa lopputuloksessa yhdistyykin varsin mukavasti simppeli hypnoottisuus herkempään ja melankolisempaan tunnelmointiin ja juuri tällaisessa materiaalissa yhtye vaikuttaisi olevan omimmillaan.

6,5 minuuttia musiikkia per puoli 33:lla pyörivälle seiskalle tekee kuitenkin soundeista ikävän latteat ja rupiset, vaikka korvat eivät edes jalometallia olisikaan. Kun soundillisesti toimivampi ilmainen nettilataus tarjoaa kaupan päälle vielä hyvin kokonaisuutta täydentävän ja yhdessä B-puolen kanssa kärkeen nousevan godfleshmaisen The Cradle of Grace-bonuskappaleen, voi vain kurtistella kulmiaan sekä formaatti- että kappalevalinnoille.

Selkeistä satsauksistaan huolimatta Abraxas Countdown ei vielä debyytillään ole läheskään valmis, mutta oikeaan suuntaan se silti on matkalla.

Capilla Ardiente

Bravery, Truth And the Endless Darkness

High Roller

3,5

80-luvun loppupuoliskolla ja 90-luvun alussa Candlemass ja Solitude Aeturnus määrittelivät käytännössä kahdestaan ensimmäisillä albumeillaan miltä eeppinen doom metal on. Noiden 20 vuoden takaisten julkaisujen jälkeen uusia yrittäjiä on toki tullut tasaisesti vähissä määrin, mutta varsin harvassa ovat olleet edes lähellekään em. klassikoita päässeet yhtyeet ja julkaissut. Capilla Ardientella tuntuisi löytyvän tähän potentiaalia, vaikka taivaspaikka ei vielä ensimmäisellä levyllään aukeakaan.

Chileläisten musiikin laadukkuus ei varsinaisesti tule suurena yllätyksenä, onhan nelikon jäsenistö suurilta osin tuttua jo aiemmin ansiosta ihan mukavasti mainetta keränneistä tuomionjulistajista kuten Procession ja Poema Arcanvs. Niinpä sisältöä hyvin kuvaavalla, jyhkeällä nimellä ristityn levyn neljä yli 10 minuutin mittaista biisiä ovatkin alusta loppuun saakka monipuolisen tasapainoksia teoksia, jotka yhdessä lyhyehköjen intron ja välisoiton kanssa muodostavat melko ilahduttavan kokonaisuuden.

Capilla Ardienten musiikissa on paljon samaa kuin Ancient Dreamsin (1988) ja Tales of Creationin (1989) aikaisessa Candlemassissa, vaikkei tunnelma yhtä vahvan eeppiseksi kohoakaan. Usein biiseissä edetäänkin samanlaisella yllättävälläkin vauhdilla, jossa siinäkin em. mestari oli erittäin taitava. Eikä kitaristi-laulaja Felipe Plaza Kutzbachin tarvitse hävetä vertailussa Messiah ”The mad monk” Marcoliniiin, sillä sen verran kuulaana ja kantavana hänen äänensä soi.

Bravery, Truth And the Endless Darkness on kaikin puolin jämerä ja taidokas esitys tässä erittäin vaikeassa genressä, vaikka jonkinlaista ytimekkäämpää tarttuvuutta siltä jääkin kaipaamaan. Toivon mukaan tunnelin päässä näkyy valoa tässä asiassa jo seuraavalla levyllä.

Church of Void/Lowburn

Split 7”

Omakustanne

3

Hajanaisen ja ikävän, parhaimmillaankin keskinkertaisen neitsyttäyspitkänsä viime vuonna Svartin kautta julkaissut Church of Void on lyöttäytynyt yhteen ”saman kylän” miesten Lowburnin kanssa, ja tuloksena on pienikokoinen ja painoksinen vinyylijulkaisu eli splitti. Jälkimmäinen porukkahan julkaisi niin ikään esikoisjulkaisunsa viime vuoden puolella ja kaikessa yksinkertaisuudessaan vallan maistuvaa stoner-rokkia Soaring High EP:n neljä raitaa olivatkin.

Splitin avaava, tanakan suoraviivaisesti jytäävä Church of Void tuntuu saaneen juonen päästä kiinni debyyttiään selvästi paremmin, vaikkei muutamalla mieluisalla ja yksinkertaisella kitarajipolla varustettu Mad Mortician vielä mikään syvälle kuuloelimeen luikerteleva korvamato olekaan.

Lowburnin Dope Is a Pope rokkaa sekin raskaasti ja sekä samasta äänityspaikasta että miehestä johtuen pitkälti samankaltaisin soundein kuin kaverinsakin. Jostain kumman syystä se tuntuu kuitenkin kadottaneen turhan paljon vielä EP:llä vahvasti huokuneesta usvaisesta letkeydestään, joka tämän kaltaisessa huuruilussa on ykkösprioriteetti.

Kun toinen yllättää hiukan ja toinen pettää saman verran, on lopputulos kokonaisuutena kaikkien inhoama ihan kiva. Sellaisellekin on kuitenkin aikansa ja paikkansa ja aina sekin selvästi paskaa parempi on.

Desert Lord

To the Unknown

Under a Serpent Sun

3,5

Vain vuosi perustamisesta julkaistu Salvation 7” oli kehno startti Desert Lordin levytysuralle, junnaava ja mitäänsanomaton laahaus kun painoi herrojen otsaan oitis negatiivisen stigman. To the Unknown -levyllä oma tyyli tuntuu kuitenkin löytyneen hieman uudesta suunnasta ja letkeän raskas ja rouheahko synkistely kuittaakin esikoisen epäonnistumisen hyvin.

Kuten yhtye nimessäänkin kenties jo vihjaa, löytyy musiikistaan enemmän kuin hyppysellinen ns. desert rockia sekä stoneria, vaikka kotimaastamme lähin aavikkoa edes etäisesti muistuttava paikka löytyykin jumalan selän takaa Kalajoen hiekkasärkiltä. Selvimmin tämä tulee ilmi heti kärkeen vauhdikkaasti kulkevassa Forlorn Caravanissa loppuviisikon pikemminkin vasta matkatessa kohti hiekka-alueen ydintä hitaammin ja raskaammin.

Kumpikin tyyli sopii Desert Lordille hyvin, mutta avaajan ytimekkäämpää lähestymistapaa voisi soveltaa useammassakin kappaleissa. Jos bändi osaakin erilaisin pienin jipoin ja sopivin vaihteluin pitää biisinsä varsin mielenkiintoisena, voisi albumin neljää 8,5-9,5 minuutin raitaa osaavasti laihduttaakin ilman pelkoa anoreksiasta.

To the Unknown yllättää positiivisesti ja nostattaa vieläpä pientä toivoa sen suhteen, että entistä tutummaksi tyylinsä kanssa tuleva porukka saattaa jatkossa pystyä petraamaan vielä tästäkin.

GumoManiacs

Out of Disorder

Golden Core

3

Lähes kaikki niin vanhat kuin uudet sakurässijulkaisuthan nyt vaan on lähtökohtaisesti tsekattava, jos sopivasti eteen sattuu. Laulaja-kitaristi Daniel Reißin lempinimellä Gumo vielä demottanut, mutta debyytilleen nimensä GumoManiacsiksi vaihtaneen porukan kaksi ensimmäistä albumia eivät ole tuttuja edes niminä, mutta hyvä että Out of Disorder nyt sentään.

Ja sitä ihteäänhän levy on alusta loppuun. Musiikin juuret löytyvät kyllä selkeästi vanhakantaisesta pieksennästä, mutta varsin onnistuneesti Gumo yhtyetovereineen on saanut modernisoitua sekä sävellykset että tuotannon ilman että jälki kummassakaan olisi mitenkään liian siistiä tai ahdettua. Lähimpänä vertailukohtana voisi toimia Exodusin Pleasures of the Flesh (1987) – Fabulous Disaster (1989) -levykaksikko, vaikkei GumoManiacs läheskään yhtä härskiä, oivaltavaa tai tarttuvaa olekaan.

Mitään vikaa ei levystä tahdo löytyä, sille sen koko kappalekymmenikkö rullaa mukavasti eikä kuunteli ala tuntumaan työstä oikein missään vaiheessa. Yhtä lailla siltä uupuu sellaiset syvälle tunkeutuvat koukut, jotka repisivät kuuloelimistä alasimet, jalustimet ja vasarat mukaansa.

Kiekon parhaan biisin tittelistä ei tarvitse edes käydä minkäänlaista taistelua: John Rambo. ”I am John Rambo, they call me a legend of war”

Joint Depression

Lowdown DVD

Sisamassam Zero Production

1,5

Sinnikkäästi aina 90-luvun alusta lähtien lukuisia demoja, livejä ja albumeitakin tahkonneet pohjoisen pojat yllättävät neljännellä levyllään. CD-soitin kun sylkee sen heti kättelyssä pihalle ja ainoastaan itse hopeakiekon tarkempi tutkiskelu paljastaa julkaisun DVD:ksi netin kertoessa tarkemmin, että kyseessä on yksittäisten kappaleiden muodostama musiikkielokuva.

Joint Depression kuulostaa epäilemättä edelleen enempi vähempi samalta kuin miltä se on alusta alkaen kuulostanut ja syntymävuosikymmenelleen tyypilliset raskaammat alternative rock/metal vaikutteet ovat vahvoina läsnä. Vaihtoehtoisuus vain kuulosti jo tuolloinkin korviini muutamaa äärimmäisen harvaa poikkeusta lukuun ottamatta tylsältä sisäänpäin kääntyneeltä hiplailulta eikä Joint Depressionin kaikin puolin kotikutoinen meininki tee poikkeusta.

Musiikki tuntuukin olevan oululaisille setämiehille pikemminkin yhdessä puuhastelua ja todellisuuspakoa perhe- sekä työelämästä kuin kunnianhimoista luomisen pakon tyydyttämistä. Niin tylyltä kuin toteamus voikin kuulostaa, ei sen tarkoitus ole millään lailla vähätellä tekijöitä ja heidän motiivejaan, vaan kuvailla sillä ainoastaan itse musiikillista lopputulosta. Lowdown kun on muutamaa pientä valopilkkua lukuun ottamatta tympeän demomaista kuunneltavaa, jota kohtaan ei nostata kiinnostusta ppriun vertaa tarjolla oleva elävä kuvakaan.

Lowdown on kovalla innolla, sydämellä ja työllä toteutettu kovin sympaattinen audio-visuaalinen äänite, jonka merkitys ja sisältö ovat koko tekijäkaartille making of -dokumenttiekstroineen taatusti tärkeämpiä kuin mitä ostavalle yleisölle. Sitkeys ja periksi antamattomuus ovat silti kuitenkin aina arvostettavia hyveitä eikä itse tekemistä pidä koskaan väheksyä. Sekin on itsessään jo paljon enemmän kuin mihin monet tyhjännillittäjät koskaan kykenevät.

Koiran Näköinen Nainen

Kesämuistoja 7”

Blast of Silence

2,5

Joskus 20 vuotta sitten, kun muutamat Karkkiautomaatin kaltaiset kepeästi punkahtavat pop-yhtyeet olivat kovassa huudossa, ko. musiikin tyylilaji ärsytti suunnattomasti. Liekö ikääntymisen myötä mies ja maku pehmennyt, kun parisen vuotta nosteessa olleista uuden aallon orkestereista on löytynyt maistuviakin tapauksia Moderni elämä ja Lähtevät kaukojunat etunenässä.

Yksikkönä toimiva Koiran näköinen nainen on parissa vuodessa julkaissut useita kasetteja eikä ensimmäisestä seiskastakaan ole kuin puolisen vuotta. Uutta materiaalia pukkaa kuin liukuhihnalta konsanaan ja tämä kuuluu myös negatiivisesti Kesämuistoja EP:llä. Pienjulkaisun kuudesta kappaleesta kun neljä on juuri huonolla tavalla harmittomia ja kuuntelun jälkeen välittömästi unholaan painuvia vetäisyjä.

Ainoastaan A-puolen päättävä Kari Peitsamo sekä kääntöpuolen keskimmäinen, lyhyen ytimekäs ja eniten punk 22 & Down jättävät jonkinlaisia muistijälkiä. Toivon mukaan kesä 2014 jättää itselle värikkäämpiä musiikkimuistoja kuin mihin tämä bändi tällä julkaisulla pystyy.

Monolith

Dystopia

Final Gate

3

Niin uniikki kuin Ozzyn honotus onkin, ihmeen paljon maailmasta löytyy häntä hyvin imitoivia laulajia. Ensimmäisen täyspitkänsä nyt julkaisevan Monolithin laulaja-basisti Ralf Brummerlohin Osbourne-imitaatio kuuluu kyllä top kolmoseen kuulemistani ja eiköhän lopuillekin yhtyeen kolmesta soittoniekasta Sapatin kuusi ensimmäistä älppyä ole aika tuttuja. Cosmic Fairy -niminen biisi tarjoaa tästä ainakin melko vahvan vinkin.

Vaan eipä sakemannit sentään biisejä 1:1 matki, siinä missä Tony Iommi alkaa Bill Wardin rumpusvengauksen päälle jyrätä riffiä raskaalla kädellä, lähtee Ron Osenbrück huuruilemaan kitaralla kohti kosmisempia ja psykedeelisempiä sfäärejä Andre Dittmannin pyrkiessä seuraamaan kannuillaan. Startin Won't Come Downissa tämä onnistuu melko hyvin, lopun Rainbow'ssa taas selvästi kolhommin ja tylsemmin.

Diagnoosi Monolithin kohdalla on jo aika selvä, mutta taudin oireiden parantamiseksi tai oikeastaan pahentamiseksi kuulijassa lääkityksen merkkiä ja määrää tulisi yhtyeen miettiä tarkemmin. Homeopatia ei tähänkään tautiin auta, mutta jonkinmoisilla luonnonrohtojen käytöllä bändin musiikki voisi laajentaa tajuntaa entistäkin korkeammalle, laajemmalle ja värikkäämmäksi.

Ocean Chief

Universums Härd

I Hate

4

Sitten helmikuussa 2013 ilmestyneen kolmannen Sten-levynsä jälkeen Mjölbyn merikarhu tuntuu muuttaneen kurssiaan melko radikaalistikin kohti korkeuksia. Levyn kokonaiskesto on lähes puolittunut kompaktiin 42 minuuttiin, vaikka kappalemäärä onkin taas melkein tuplaantunut seitsemään. Tätä selittää tasaisesti biisien väleihin upotetut, Ocean Chiefin mitassa lyhyet instrumentaalit, joiden ansiosta raskas kokonaisuus saa tervetulleita uusia tumman eri sävyjä.

Universums Härd on edelleen läpeensä tanakkaa ruotsalaista lanaamista, mutta kosmisia asioita pohtivia sanoituksia kompataan entistä useammin joskin sopivan säästeliäästi lisääntyneellä stoner-groovella ja psykedeliselläkin huuruilulla. Entistä avarampi, joskin edelleen tiukan fokusoitunut ja tinkimätön, lähestymistapa nostaakin musiikin selvästi uudelle tasolle. Nyt raskas kuulostaa entistä raskaammalta, hidas entistä hitaammalta ja kokonaisuus aiempaa kiinnostavammalta.

Monipuolisuus sopii hyvin Ocean Chiefille ja lokikirjaani Universums Härd merkitäänkin yhtyeen tähän mennessä parhaimmaksi julkaisuksi. Tämän levyn soidessa on hyvä miettiä ihmisen pienuutta ja merkityksettömyyttä universumin mittakaavassa.

Overkill

White Devil Armory

Nuclear Blast

4

Melkoisen muikeilla sekä tymäkillä Ironbound (2010) ja The Electric Age (2012) lätyillä 2000-luvun alkupuolen kuivan ja nuivan neljän albumin mittaisen kauden kuitannut Overkill on edelleen timmissä kunnossa uniikkinäänisen laulajansa Bobby "Blitz" Ellsworthin tavoin. Näiden 30+ vuotta speed/thrash-hybridiä jyränneiden tahdissa ja laadussa harva nykypäivän opetuslapsistakaan pysyy.

New Jerseyn poppoon kaksi em. viimeisintä levyä ovat olleet leimallisesti, mutta pelkästään positiivisessa mielessä, 2010-luvun tuotoksia niin soundeiltaan kuin biiseiltäänkin. White Devil Armory taas kuulostaa ainakin osittaiselta paluulta 90-luvun tunnelmiin sillä erotuksella, että se on selvästi tasaisempi kokonaisuus kuin vuonna 1999 ilmestynyt Necroshine puhumattakaan tämän neljästä edeltäjästä. Tuopahan uutukainen mieleen ajoittain jopa viimeisenä hyvänä alkuaikojen levynä pidetyn Horrorscopen (1991).

White Devil Armory vyöryyämyreistä ihailtavan vaivattomasti, ja vaikka siltä ei idioottivarmoja iskusäveliä tai tulevia klassikoita löydykään, on materiaali kauttaaltaan ihailtavan tasalaatuista ja aseistariisuuvaa. In Union We Stand edelleen!

Purple Hill Witch

Purple Hill Witch

The Church Within

2,5

Kylmä ja musta metalli tuntuu olevan enemmän norjalaisten juttu kuin haalea ja purppurainen ainakin jos Purple Hill Witchin ensimmäistä täyspitkää albumia käytetään mittapuuna jälkimmäisestä genrestä. Jamihenkinen japsykedeelinen stoner-doom-trio on kotiläksynsä tehnyt vähän liiankin hyvin, sillä ulkoa opettelemisen maku musiikista maistuu sisäistämisen ja siitä vedettyjen omien tulkintojen sijasta.

Soundimaailma levyllä on taustoiltaan mukavan lämminhenkistä muhjua, josta skeba kuitenkin on laitettu erottumaan pintaan selkeänä ja terävänä. Harmi vain, että juuri kitarariffit ovat kaikessa tavanomaisuudessaan tavattoman tylsiä suoraan oppikirjasta revittyjä. Basso sen sijaan venkoilee mielenkiintoisesti välillä hyvinkin omia polkujaan, mutta sekään ei riitä vetämään kokonaisuutta keskinkertaisuuden yläpuolelle.

Purple Hill Witchiltä puuttuu musiikistaan Church of Miseryn härski, vastustamaton groove, mutta myös Electric Wizardin tonnin painoiset riffit ja jostain syvyyksistä kumpuava painostavuus. Ilman näitä sen debyytti ei vie järkeä tai aiheuta munaskuihin jännää kihelmöintiä kuten asiaan kuuluisi.

Serpent's Aim

Burn Up the Road EP

Omakustanne

2

Omien sanojensa mukaan Serpent's Aim on syntynyt nurin perin, eli suuntaamalla ensin studioon, eikä kylille ja kuppiloille huutelemaan. Tämä ei ole kuitenkaan osoittaudu lopputuloksena kannalta kovinkaan onnistuneeksi ratkaisuksi, sillä lähes kaikesta aina instrumenteista ja lauluista itse sävellyksiin vastuussa olevan Benjamin Varosen alle vuoden ikäinen levylle taltioitu visio on selkeä raakile.

Kylillä ja kuppiloissa olisi todellakin kannattanut meuhkata kokonaisena bändinä ennen näiden kuuden biisin julkaisua. Nyttemmin viisikoksi täydentynyt porukka kun olisi taatusti yhteissoiton ja ideoinnin myötä saanut kasvatettua runsaasti enemmän lihaan luiden ympärille, mutta samalla saanut myös karsittua pois suurimmat kömpelyydet.

Ei vanhakantaisetheavy/hard rock -rallit aivan toivottomia ole pois lukien tökeröillä nimilläkin varustetut puoliballadi You sekä tissinläpsyttelynä kulkeva Would You Be My Beast Tonight? Eniten potentiaalia löytyy melko räväkästi ja tarttuvasti etenevistä If I Rockista ja Women Driversista ja My Thick Electric Stickin letkeä perushyvä boogie erottuu selkeästi joukosta edukseen.

Kehnosta levytysuran alusta huolimatta yhtyeelle haluaa toivoa kaikkea hyvää jo pelkästään valitsemansa sympaattisen musiikkityylin takia. Sisuuntumisen ja kovan työn teon kautta porukka pystyy taatusti selkeästi parempaankin.

Zaum

Oracles

I Hate

4

Tavallisuudesta reilummin poikkeavat genrelokeroinnit, on ne sitten asettanut itse artisti tai levy-yhtiönsä, tuppaavat monesti vaikuttamaan pelkältä sanahelinältä ja erottuvuuden tavoittelulta, mutta kanukki-duo Zaumin lanseeraama Middle Eastern Mantra Doom kuvaa hyvin loogisen ajattelun ja järjen tavoittamattomiin pyrkivää musiikkia.

Ei Oracles-esikoisella kebabin käry mitenkään erityisen voimakkaana kaiuttimista leiju, mutta sitarin käyttö kitaran sijasta basson ohella sekä verkkaisesti etenevien pitkien ja varsin minimalististen biisienhypnoottinen rytmitys luo kieltämättä vahvaa tunnelmaa seesteisyyteen pyrkivästä itämaisesta mantrasta. Mistään auringonpaisteisesta ja iloluonteisesta kukkakedoilla tapahtuvasta hippeilystä ei kuitenkaan ole kysymys, sillä Zaumin mumisemat hengellisyyttä huokuvat runot ovat sisällöltään ajattomia ja paikoittain jopa pahaenteisiä.

Tämän Infernon doom-katsauksessa Zaum nousee piikkipaikalle ennakkoluulottomalla ja haastavalla julistuksellaan. Jos kappalenelikon avaava, eteerinen ja tummanpuhuva Zealot ei vakuuta, ei sitä tee loputkaan veisut. Orcales onnistuukin pysäyttämään ja rauhoittamaan kummasti kesken arjen askareidenkin kiinnittämällä huomion itseensä salakavalasti mutta varmasti. Om ah ra pa ca na dhih.

Kuolemaa, pimeyttä ja tuomiota

Tämän vuoden puolella ei katsauksia uusin kotimaisiin tulokkaisiin ja demojulkaisuihin ole tullutkaan kirjoitettua. Kyllähän noita vastaantulevia nettijulkaisuja tulee edelleen tehtyä suht säännöllisesti, mutta koska mikään ei sen kummemmin ole kuuloelimiä kutkuttanut ja noita muitakin kirjoitushommia on piisannut, niin tähän blogiini ei ole tullut tumpattua kuin noita eri paikkoihin tekeminä arvioita ja haastatteluja.

Vaan nytpä tuleekin sitten kerralla esittelyyn kokonainen kolmikko, jotka kaikki edustavat konsanaan eri genrejä niin death, black kuin doom metaliakin.

Disformed on nuori tulokas, jonka jäsenistöstä ei kuitenkaan voi sanoa täysin samaa. Uunituoreella promollaan löyhkää erityisesti ruotsalainen, mutta myös kotimainen vanhan koulukunnan death metal. Nasevassa biisikaksikossa "The Purge" ja "The Enemy" onkin heti kaikki palaset lähes oikeilla kohdillaan, ja vaikka vaikutteet ovatkin selvästi kuultavissa, on meininki sopivalla tavalla tuoreeen kuuloista ilman tympeää apinoinnin tunnetta. Korvaa miellyttää erityisesti kitaraosasto aina jämeristä soundeista lähtien ja päättyen tiukkoihin riffeihin ja juuri sopivan vähäeleisen melodioihin ja sooloihin. Vaan onhan ainakin osa jäsenistöstä ehtinyt tällaista sarkaa tahkoamaan mm. Fleshredissä ja Fiercessä, joten eipä ihme että sormet otelaudoilla liikkuvat vikkelästä heti oikeisiin kohtiin.

Devouring Starin demo onkin ilmestynyt ainakin kasettiformaatissa jo viime vuoden loppupuolella, mutta eihän tämmöisellä materiaalilla mitään viimeistä käyttöpäivää ole. Bändin epäortodoksinen black metal tuo toki niin sisällöltään kuin tunnelmaltaankin mieleen Deathspell Omegan, mutta sen verran vahvan omaehtoista yhtyeen julistus kuitenkin on, että minkäänlaisesta kopioinnista ei edes ilkeä ääneen puhua, vahvoista vaikutteista korkeintaan.

Omintakeistaan tuomiota jakavasta Saarnastuolista tuli intoiltua ihan blogiin asti jo lähes vuosi sitten ja selviteltyä siinä samalla hämeenlinnalaisten aina 90-luvun alkuun johtavaa uraa. Ilolla olenkin pannut merkille, ettei orkesteri ole suinkaan painunut kotimaisen raskaamman populaarimusiikin historian alaviitteeksi, vaan viime vuoden sessioissa tallennettu erinomaisen mainio "Luinen syli" on saanut nyt myös jatkoa. Juuri päättyneissä "T.sessioissa" tallentuivat kappaleet "Signaali ei kanna Taulamaanvuoren yli" sekä "Sörkkarauta", jotka aiempien biisien tapaan sisältävät niin uutta kuin vanhaakin materiaalia aina vuosikymmenten takaa.

On vaikeaa sanoa mikä Saarnastuolin musiikista tekee niin kiehtovaa, mutta jo biisien nimet ja sanoitukset ovat oudolla tavalla herkullisen kutkuttavia musiikista ja tekstien tulkinnasta puhumattakaan. Kyllähän herrat ovat mm. black sabbathinsa korvat höröllään kuunnelleet, mutta mukaan on ujutettu kyllä niin paljon muutakin ja tutun polun seuraamisen sijasta on lähdetty raivaamaan omaa uraa. Toivon mukaan matkaa riittää aina lisämateriaaliin ja keikkoihin saakka.

Inferno #117/2014

Burning Saviours

Boken om Förbannelsen

I Hate

2,5

Kun yhtye nappaa nimensä Pentagramin biisistä, tulee se samalla kertoneeksi paljon myös omasta musiikkityylistään. Tämä pätee vahvasti ainakin Burning Savioursin kohdalla, vaikka monet vastaavat tuomiota rokin kautta julistaneet 70-lukulaisen Pentagramin aikalaiset ovat nekin hurrien vaikuttajalistassa taatusti kärkisijoilla.

Boken om Förbannelsen ei ole varsinaisesti yhtyeen uusi neljäs studioalbumi, vaan vuosina 2011-13 julkaistun neljän seiskatuumaisen muodostama kokoelma, joka kuitenkin kuulostaa yhtenäiseltä niin hyvässä kuin pahassakin. Poppoon lähestymistapa musiikkiinsa sekä yleissoundi on kyllä asiaankuuluvan ja jopa ihastuttavan kotikutoinen sekä sympaattinen, mutta itse kappaleet ovat satunnaisista hyvistä oivalluksistaan huolimatta varsin heppoisia.

Pienissä erissä eli juuri alkuperäisessä 7” julkaisuformaatissa kuunneltuna sävellysten sisältöön ei ehkä niinkään kiinnittäisi huomiota, ovathan esimerkiksi poppoon äidinkielellä laulettu, omanlaistaanmystistä tunnelmaa huokuva avausraita Förbannelsen, tanakan simppelisti jytäävä Spirits in the Woods tai sekä herkistelyä että rokkavuutta naittava The Nightmare biiseinä hyvää keskitasoa.

Kokoelman hyvää tarkoittavasta ajatuksesta ja useammasta vähintäänkin kelvollisesta yksittäisestä biisistä huolimatta kokonaisuus on vähemmän kuin osiensa summa.

Corpsessed

Abysmal Thresholds

Dark Descent

3,5

Melkoisen messevällä The Dagger & the Chalice EP:llä (2011) levytysuransa startannut järvenpääläinen Corpsessed on toissavuotisen nimettömän seiskatuumaisen vihdoin valmis julkaisemaan materiaalia myös täyspitkän muodossa. Musiikillisesti jo lähes valmiina vuonna 2007 syntynyt yhtye ei varsinaisesti epäonnistu Abysmal Thresholdsillakaan, vaikka se onkin sukeltanut entistä syvempiin ja tummempiin vesiin.

Bändi kaataa jylhän synkkää lovecraftiaanista death metal -kaaosta kuulijan korviin läpi koko levyn eikä yksilöiden erottelu kokonaisuudesta ole helppoa. Pikimusta yhtenäinen biisimassa toimii toki omanlaisenaan tehokeinona tässä tapauksessa, mutta silti musiikkia turhankin paljon sekoittavia soundeja olisi voinut levittää laajemmalle alalle aivan kuten itse sävellyksissäkin on tehty eri osineen.

Corpsessedin järkälemäinen ja painostava, edustamansa genrenkin muinaisiinaikoihin kurkotteleva vyörytys on edelleen kiehtovaa ja tehokasta. Siltikin se esiintyy tällä julkaisulla niin ehdottomana ja sisäänpäin kääntyneenä, että lähestyminen on tehty erikoisen hankalaksi kaikille muille paitsi asiaan syvällisesti vihkiintyneille. Tämä voi toki olla perimmäinen tarkoituskin, vaan kun orkesterilla löytyisi taitoa ja saarnaamisen aiheita suuremmallekin seurakunnalle.

Coughdust

A Means to an End

Random Numbers/FA

4

Metalli on aina lähtökohtaisesti miehistä musiikkia eikä Coughdust sekään tuoksu parfyymille, laula rakkaudesta tai soi NRJ:llä. Sen musiikki on rumaa ja testosteronille tuoksuvaa hikistä vääntöä, jonka korkeapäästöisenä polttoaineena on ympäröivän maailman aiheuttama lähes suoranainen viha ja loputon ahdistus.

A Means to an End on läpeensä karski ja pelkistetty albumi. Siitä löytyy paljon samaa kuin Entombedin death 'n' roll -aikakauden levyissä sillä erotuksella, että biisit eivät groovaa tai tartu korviin yhtä vastustamattomasti. Tämä ei kuitenkaan ole minkäänlainen ongelma, sillä Coughdustin hyve on nimenomaan konstailemattomuus ja serunnookin itsensä kuuntelijan tajuntaan enemmän voimalla kuintaidolla.

Aiemmin julkaistulla EP:llä ja useilla tehdyillä keikoilla yhtye on reenannut työn, ei salin, kautta itsensä tiukkaan kuntoon debyytilleen. Siksi se kuulostaakin oikealla ja osuvalla tavalla proletaariselta, ja löytyypä orkesterilta myös asennetta enemmän kuin pelkiksi kotitarpeiksi.

Coughdustin kutsuun kannattaa vastata. P.S. Hissukat ja vätykset älkää vaivautuko.

Crisix

Rise...Then Rest

Apostasy

2,5

Espanjan lukeutuu Euroopan kehitysmaihin mitä raskaampaan musiikkiin tulee eikä nyt kansainvälisesti kakkosalbuminsa julkaisevasta Crisixistä tunnu siitäkään olevan kotimaansa skenen erityiseksi metalliveturiksi. Ei Rise...Then Rest ole mitenkään erityisen heikko levytys millään tasolla mitattuna, mutta onpahan se vain niin monen muun nykymaailman yrittäjän tavoin ärsyttävän hajuton ja väritön.

Bändin moderni thrashrullaa kyllä mukavasti juuri nyt komeetan lailla korkeuksissa kiitävän armaan kotimaamme Lost Societyn malliin, mutta juuri tietynlaista kulmikkuutta ja muulle kuin pelkälle diskovedelle haisevaa meininkiä tällainen mäiske kaipaa paljon enemmän. Nopeita perusriffejä kyllä nypytetään biisi-biisiltä, mutta kovinkaan kummoisia perustuksia ei niistä voi valaa.

Melodia ja soolopuolella asiat ovat sen sijaan selvästi paremmalla mallilla, mutta pelkän ulkokultaisuuden varaan ei ennenkään ole hyviä kappaleita rakennettu. Crisixin suurin väripilkku on kuitenkin vokalisti Juli Baz, jonka ääntelytyylissä on paljon samaa persoonallisuutta kuin Macabren murhamaestrolla Corporate Deathilla. Ilman hänen panostaan kokonaisuus olisi aidosti tylsempi.

Mikäli bändi ei jää lepäämään laakereilleen, tuntuu sillä kuitenkin olevan jonkinmoiset eväät nousta seuraavalle tasolle ehkä jo seuraavalla, yleisesti vaikeaksi sanotulla kolmannella albumillaan, ilman että koko konseptia tarvitsisi laittaa täysin uusiksi.

Kiljuvelka-70

Tottele! 7”

Kiljutuotanto/Rämekuukkeli

3

Kiljuvelka-70:n kolmannella minijulkaisulla formaatin fyysinen koko on kasvanut ja muuttunut väriltään hopeasta mustaksi. Samalla yhtyeen perinteisen rosoinen hardcore punk tuntuu saaneen sisältöä selvästi piirun verran enemmän niin musiikillisesti kuin sanoituksellisestikin ainakin ensijulkaisuun verrattuna.

Mitään uutta tai ihmeellistä ei useista eri yhteyksistä tutut konkarit saa edelleenkään aikaiseksi, mikä ei itseisarvo voi ollakaan tämänkään genren musiikissa. Silti kappaleiden toivoisi käyvän vielä iskevämmin ja nasevammin päälle niin että tekijöissä kytevä kipinä leimahtaisi kunnolla liekkeihin aina selvästi kuultavaksi asti.

Sanoituksista vastaava ja ne myös tulkitseva Pate onnistuu itse biisejä piirun verran paremmin, vaikka perinteisen punk-lyriikan ytimessä ollaankin mm. poliitikoita mollaten ja luontoa puolustaen. Yksinkertaisen tehokkaasti sivalletaan Kansamiehessä, jonka kohde, parhaillaan keskellä muikeaa Tom of Finland -postimerkkikohua oleva kansanedustaja onkin erittäin herkullinen joskin samalla myös äärimmäisen helppo aihe.

Tottele! EP ei ole kaikista relevantein punk-julkaisu, mutta oikeista lähtökohdista eli tekemisen tarpeesta sekin on oletettavasti kummunnut.

Oruga

Blackened Souls

Apathia

3

Orugan debyyttiä kuvaileva mainospuhe ”The band deeply allies the oppressive heaviness of doom and the filthy rage of sludge, aggressively impregnated with metal, all melting into the hypnotic dynamics of stoner” on kirjaimellisesti otettuna pelkkiä ylisanoja, muttei kuitenkaan täysin katteetonta sanahelinää. Ranskalaisin korvin tämä saattaa kenties kuulostaa hyvinkin aggressiiviselta, painostavalta ja saastaiselta, mutta kyllähän Suomessakin tämän sortimentin ahdistuksen tulkinta on huomattavasti synkemmällä ja tuskaisemmalla tasolla.

Ei orkesterin musiikki silti mitään hipsuttelua ole, vaikka jonkinlaisen pienen ranskalaisen hienosteluvivahteen siitä voi olla kuulevinaankin.Raskaalla kädellä murjotusta sludge-jyräyksestä kun löytyy erisävyjä eikä sinne tänne ripotetut tunnelmalliset osiot nekään kuulu kaikista ankarampien yhtyeiden tehokeinoihin. Stonerin dynamiikasta tai hypnoottisuudesta en kyllä löydä häivähdystäkään.

Vaikka adjektiivit ja genremäärittelyt eivät osukaan kohdalleen, ei tämä tee Blackened Soulsista yhtään sen huonompaa julkaisua. Onpahan se vain pahuksen vahvasti keskitasonmallia niin hyvässä kuin pahassakin, jota ei pysty yhtään helpommin haukkumaan kuin kehumaankaan. Aikamme vitsauksia tämäkin.

Vainaja

Kadotetut

Svart

4,5

Vainaja on luonut heti ensimmäiselle täyspitkälleen melkoisen jylhät ja kiehtovat puitteet, joista markkinointiväki käyttäisi mielellään sanaa konsepti. Kaikista tärkein eli itse musiikki ei kuitenkaan jää sivuosaan, vaan sen kuvailuun käy samat em. adjektiivit ja paljon enemmänkin.

Taiteilijanimillä saarnamies Wilhelm, kanttori Kristian ja haudankaivaja Aukusti toimiva kolmikko on samalla myös levyn 1800-luvulle sijoittuvan synkän tarinan päähenkilöt, jotka kultissaan harjoittavat ja tulkitsevat uskontoa omalla kieroutuneella tavallaan normikristillisyydestä poiketen. Tosi tarina tai ei, täysin uskottava ja osuva se ainakin on.

Kadotettujen ”soundtrackina” Vainaja vyöryttää erittäin järeää ja synkkää doom vaikutteista death metalia 90-luvun alkupuolen malliin. Vaikka musiikki on periaatteessa konstailematonta, suoraviivaista ja useimmiten jopa rujoa, löytyy siitä silti runsaasti kauneutta, syvyyttä ja tarttumapintaa heijastamaan kehyskertomuksen, 40- ja 50-lukujen useita tummempia mustavalkoisia suomifilmejä muistuttavaa, ahdistavaa ja painostavaa ilmapiiriä.

Kauniin herkkä alkusoitto Lankeemus tuudittaa oivallisesti valheelliseen kaikki hyvin -tunteeseen ja ilmapiiriä syventää ja synkentää entisestään hienosti toteutetut välimessu Henkikaste sekä päätösseremonia Kadotettu. Nämä kolme instrumentaalia ovat levykokonaisuuden tunnelman kannalta olennaisia elementtejä, vaikka loput kuusi varsinaista kappaletta vahvoja musiikillisia yksilöitä ovatkin.

Kadotetut kietoo pauloihinsa ja musertaa otteeseensa kuten karismaattiset hihhulijohtajat tapaavat tehdä keräten almut levykauppiaiden taskuihin.