maanantai 1. marraskuuta 2004

Inferno #22/2004

AARNI
Bathos
Firedoom Music

Syksyn ja uuden sienisadon myötä pimeästä Pohjolasta ponnistava Aarni on saanut valmiiksi ensimmäisen täyspitkänsä. Pari vuotta sitten julkaistu split CD antoi jo osviittaa tulevasta, vaikka Aarnin musiikin ja kehittymisen ennustaminen onkin osoittautunut kohtuullisen hankalaksi tehtäväksi. Albumi naivistinen ja lähes psykedeelisen värikäs kansitaide asettaa kumma kyllä kuulijan oikeanlaiseen tunnelmaan ilman tajuntaan laajentavien aineiden apua.

Vaikka Bathos onkin edelleen rauhallista ja ajoittain jopa raskasta, olisi sen luokitteleminen doomiksi erittäin rajoittavaa. Musiikillisesti Aarni on laajentunut hieman joka suuntaan ja synkistelyn lisäksi mukana on runsaasti kevyempiä tutun melankolisia fenno-ugrilaisia melodioita. Musiikki onnistuu luomaan vahvan transsendentaalisen tunnelman, joka vaihtelee leppeän rennosta tunnelmoinnista lähes yliluonnollisen painostavaksi jota kuvataan hyvin myös erilaisilla laulusuorituksilla. Markus Marjomaan esille manaamat visiot eivät avaudu kuuntelijalle hetkessä, vaan vaativat runsaasti toistoa ja asiaan paneutumista.

Useat erilaiset tyylilajit kohtaavat levyllä sulassa sovussa ja omalaatuisten ratkaisujen kautta on saatu aikaiseksi kaukana tekotaiteellisuudesta olevaa ”avantgarde mooD musicikia”. Ainoa ajoittain korvaan särähtävä asia on särökitaroiden demomainen tunkkaisuus, jota siistimällä olisi päästy entistä vakuuttavampiin sfääreihin. 8/10 

FOREST OF SHADOWS
Departure
Firedoom Music

Rakkaasta länsinaapurista ponnistava orkesteri on muhinut seitsemän vuoden ajan yhden miehen mielen syövereissä ja tuloksena on debyytti täyspitkä. Melodisen ja haikean musiikin peruselementit ovat rauhalliset ja pitkähköt kappaleet, joita tulkitaan pääsääntöisesti puhtaalla mieslaululla ja tunnelmaa raskauttavalla örinällä. Kuulasta syyspäivää muistuttava musiikki saa ruskanvärinsä pääsääntöisesti etäisestä kosketinmatosta, joka on lähes alati mukana myös raskaammissa osuuksissa. Kokonaisuus on kelvollisesti toteutettua joskin varsin tyypillistä tämän genren peruskauraa. 7/10 

LAIR OF THE MINOTAUR
Carnage
Southern Lord 

Kreikkalaisesta mytologiasta ammentava Chicagolais-trio ei tyylillisesti suuria yllätyksiä tarjoa, varsinkin jos älyää yhdistää tarkasteluun vielä levyn julkaisseen yhtiön. Yhtyeen musiikki on yhdistelmä hardcoren aggressiivisuutta ja nopeita repiviä riffejä sekä sludgen hitaampaa junnaavampaa antia. Lopputulos on musiikillisesti varsin vaihtelevaa ja raivokkaan raakaa, mutta kiinnostavuus nukahtaa helposti ja heräämisiä tapahtuu vain satunnaisesti. Idea hyvä seitsemän, toteutus pari pykälää heikompi. 5/10 

MAJ KARMA
Sodankylä
Megamania

Suomen tunnetuin raskaan taiderokin esittäjä Maj Karma on yksinkertaistunut, eikä vain nimeltään. Levy on aiempia lyhyempi, kappaleet suorempia ja tarttuvampia sekä hitusen popahtavampia ja herra Ylpön äänessäkin on kuultavissa enemmän sävyjä kuin koskaan aiemmin. Muutos on sinällään tervetullut, koska aikaisempi äkkiväärä, raskas ja vaikea tyyli on jo kaikille tuttua, niin orkesterille itselleen kuin kuuntelijoille. Ensimmäistä kertaa palkattujen ulkopuolisten korvaparien käyttö on siis enemmän kuin perusteltua.

Turhien mutkien oikominen ja levyn sisäisen dynamiikan kasvattaminen on tehnyt Maj Karman musiikista kuuntelijaystävällisempää ilman että bändin yleisilme olisi muuttunut liikaa. Tämä juuri on sitä musiikillista evoluutiota, josta pitkän linjan orkesterit kuten Maj Karma alkavat jossain vaiheessa puhua ja jota kiihkeimmät Karmapuritaanit pelolla alkavat odottaa. Muutokset eivät ole jääneet vain musiikkiin, vaan myös tekstit vaikuttavat aiempaa arkipäiväisemmiltä ja selkeämmiltä. Kariutuneet ihmissuhteet ovat jälleen kappaleiden pääaiheina, jopa ehkä hieman kyllästymiseenkin asti. Ei ole rakastaminen helppoa, kyllä me se tiedetään.

Vaikka uusiutumisesta on nyt puhuttu paljon, löytyy levyltä paljon tuttua kuten maaninen Pakko tai raskaasti runnova Turpaan vaan. Herkempää osastoa edustaa puolestaan melankolinen nimikappale tai päätösraita Aaverakastajat. Sitkeä kuuntelu saa levyn avautumaan, mutta pari-kolme hieman heikompaa raitaa estää albumin nousemisen klassikoksi. 8/10 

MY SHAMEFUL
…Of Dust
Firedoom Music

Jos My Shameful kuulosti uransa alkuaikoina vahvasti My Dying Bride – henkiseltä synkistelyltä, on vuosien varrella bändi kehittynyt entistä äärimmäiseen suuntaan. Nyt molemmat jalat alkavat olla tukevasti haudassa ja tunnelma vahvasti kellarin puolella. Jokaisella osa-alueella tapahtunut muutos on kasvattanut bändin kiinnostavuuden ja omaperäisyyden aivan uudelle tasolle.

Hauskaa kuin anopin hautajaisissa – fraasi ei päde …Of Dustiin. Vajaan tunnin mittainen levy on varsin oikeaoppista funeral doomia matalalta haudan takaa murisevine lauluineen, massiivisen hypnoottisine kappaleineen ja minimalistisine herkkine värityksineen. Genrelle tyypillisten yksinkertaisten musiikillisten teemojen ympärille rakennetut kappaleet toimivat oikeaoppisesti ja tehokkaalla toistolla saavutetaan tylsistymisen sijaan kaivattua ruumiin lamaannuttavaa alakuloa.
Pienet sinne tänne sijoitut ovelat ideat ja taustamattona toimivat koskettimet keventävät ja tasapainottavat kokonaisuutta oivasti. Kokonaisuus ei kärsi liiallisesta kolossaalisuudesta, vaan toisistaan riittävästi poikkeavat yksittäiset kappaleet koostavat lyijynraskaudessaan vaikuttavan teoksen. 8/10 

STEVE GAINES
Anger As Art
Omakustanne 

Nimi Steve Gaines ei monelle kelloja kilauta, mutta bändit Abattoir ja Bloodlust saattavat luokalta päässeiden vanhan koulukunnan metallistien mieliin tuoda muistoja. ”Angry Steven” vauhti ei ole hiipunut, vaan reilu puolituntinen kaahataan temmot tapissa. Vaan mikäs on päästellessä vahvasti vanhaan liittoon nojaavaa mättöä, kun runsaat kitarakoukut nappaavat hyvin kiinni berberistä ja karjunta osuu maaliinsa. Variaatiota jää kuitenkin kaipaamaan samoin kuin tyypillistä monotonista pauketta suoltavan rumpukoneen korvaamista asiansa osaavalla kaverilla. Vanhassa vara kuitenkin useasti parempi. 6/10