AARNI
Bathos
Firedoom Music
Syksyn ja uuden sienisadon myötä pimeästä Pohjolasta
ponnistava Aarni on saanut valmiiksi ensimmäisen täyspitkänsä. Pari
vuotta sitten julkaistu split CD antoi jo osviittaa tulevasta, vaikka
Aarnin musiikin ja kehittymisen ennustaminen onkin osoittautunut
kohtuullisen hankalaksi tehtäväksi. Albumi naivistinen ja lähes
psykedeelisen värikäs kansitaide asettaa kumma kyllä kuulijan
oikeanlaiseen tunnelmaan ilman tajuntaan laajentavien aineiden apua.
Vaikka Bathos onkin edelleen rauhallista ja ajoittain jopa
raskasta, olisi sen luokitteleminen doomiksi erittäin rajoittavaa.
Musiikillisesti Aarni on laajentunut hieman joka suuntaan ja synkistelyn
lisäksi mukana on runsaasti kevyempiä tutun melankolisia
fenno-ugrilaisia melodioita. Musiikki onnistuu luomaan vahvan
transsendentaalisen tunnelman, joka vaihtelee leppeän rennosta
tunnelmoinnista lähes yliluonnollisen painostavaksi jota kuvataan hyvin
myös erilaisilla laulusuorituksilla. Markus Marjomaan esille manaamat
visiot eivät avaudu kuuntelijalle hetkessä, vaan vaativat runsaasti
toistoa ja asiaan paneutumista.
Useat erilaiset tyylilajit kohtaavat levyllä sulassa sovussa ja
omalaatuisten ratkaisujen kautta on saatu aikaiseksi kaukana
tekotaiteellisuudesta olevaa ”avantgarde mooD musicikia”. Ainoa
ajoittain korvaan särähtävä asia on särökitaroiden demomainen
tunkkaisuus, jota siistimällä olisi päästy entistä vakuuttavampiin
sfääreihin. 8/10
FOREST OF SHADOWS
Departure
Firedoom Music
Rakkaasta länsinaapurista ponnistava orkesteri on
muhinut seitsemän vuoden ajan yhden miehen mielen syövereissä ja
tuloksena on debyytti täyspitkä. Melodisen ja haikean musiikin
peruselementit ovat rauhalliset ja pitkähköt kappaleet, joita tulkitaan
pääsääntöisesti puhtaalla mieslaululla ja tunnelmaa raskauttavalla
örinällä. Kuulasta syyspäivää muistuttava musiikki saa ruskanvärinsä
pääsääntöisesti etäisestä kosketinmatosta, joka on lähes alati mukana
myös raskaammissa osuuksissa. Kokonaisuus on kelvollisesti toteutettua
joskin varsin tyypillistä tämän genren peruskauraa. 7/10
LAIR OF THE MINOTAUR
Carnage
Southern Lord
Kreikkalaisesta mytologiasta ammentava Chicagolais-trio ei
tyylillisesti suuria yllätyksiä tarjoa, varsinkin jos älyää yhdistää
tarkasteluun vielä levyn julkaisseen yhtiön. Yhtyeen musiikki on
yhdistelmä hardcoren aggressiivisuutta ja nopeita repiviä riffejä sekä
sludgen hitaampaa junnaavampaa antia. Lopputulos on musiikillisesti
varsin vaihtelevaa ja raivokkaan raakaa, mutta kiinnostavuus nukahtaa
helposti ja heräämisiä tapahtuu vain satunnaisesti. Idea hyvä seitsemän,
toteutus pari pykälää heikompi. 5/10
MAJ KARMA
Sodankylä
Megamania
Suomen tunnetuin raskaan taiderokin esittäjä Maj Karma on
yksinkertaistunut, eikä vain nimeltään. Levy on aiempia lyhyempi,
kappaleet suorempia ja tarttuvampia sekä hitusen popahtavampia ja herra
Ylpön äänessäkin on kuultavissa enemmän sävyjä kuin koskaan aiemmin.
Muutos on sinällään tervetullut, koska aikaisempi äkkiväärä, raskas ja
vaikea tyyli on jo kaikille tuttua, niin orkesterille itselleen kuin
kuuntelijoille. Ensimmäistä kertaa palkattujen ulkopuolisten korvaparien
käyttö on siis enemmän kuin perusteltua.
Turhien mutkien oikominen ja levyn sisäisen dynamiikan kasvattaminen on
tehnyt Maj Karman musiikista kuuntelijaystävällisempää ilman että bändin
yleisilme olisi muuttunut liikaa. Tämä juuri on sitä musiikillista
evoluutiota, josta pitkän linjan orkesterit kuten Maj Karma alkavat
jossain vaiheessa puhua ja jota kiihkeimmät Karmapuritaanit pelolla
alkavat odottaa. Muutokset eivät ole jääneet vain musiikkiin, vaan myös
tekstit vaikuttavat aiempaa arkipäiväisemmiltä ja selkeämmiltä.
Kariutuneet ihmissuhteet ovat jälleen kappaleiden pääaiheina, jopa ehkä
hieman kyllästymiseenkin asti. Ei ole rakastaminen helppoa, kyllä me se
tiedetään.
Vaikka uusiutumisesta on nyt puhuttu paljon, löytyy levyltä paljon tuttua kuten maaninen Pakko tai raskaasti runnova Turpaan vaan. Herkempää osastoa edustaa puolestaan melankolinen nimikappale tai päätösraita Aaverakastajat. Sitkeä kuuntelu saa levyn avautumaan, mutta pari-kolme hieman heikompaa raitaa estää albumin nousemisen klassikoksi. 8/10
MY SHAMEFUL
…Of Dust
Firedoom Music
Jos My Shameful kuulosti uransa alkuaikoina vahvasti My Dying
Bride – henkiseltä synkistelyltä, on vuosien varrella bändi kehittynyt
entistä äärimmäiseen suuntaan. Nyt molemmat jalat alkavat olla tukevasti
haudassa ja tunnelma vahvasti kellarin puolella. Jokaisella
osa-alueella tapahtunut muutos on kasvattanut bändin kiinnostavuuden ja
omaperäisyyden aivan uudelle tasolle.
Hauskaa kuin anopin hautajaisissa – fraasi ei päde …Of Dustiin.
Vajaan tunnin mittainen levy on varsin oikeaoppista funeral doomia
matalalta haudan takaa murisevine lauluineen, massiivisen hypnoottisine
kappaleineen ja minimalistisine herkkine värityksineen. Genrelle
tyypillisten yksinkertaisten musiikillisten teemojen ympärille
rakennetut kappaleet toimivat oikeaoppisesti ja tehokkaalla toistolla
saavutetaan tylsistymisen sijaan kaivattua ruumiin lamaannuttavaa
alakuloa.
Pienet sinne tänne sijoitut ovelat ideat ja taustamattona toimivat
koskettimet keventävät ja tasapainottavat kokonaisuutta oivasti.
Kokonaisuus ei kärsi liiallisesta kolossaalisuudesta, vaan toisistaan
riittävästi poikkeavat yksittäiset kappaleet koostavat
lyijynraskaudessaan vaikuttavan teoksen. 8/10
STEVE GAINES
Anger As Art
Omakustanne
Nimi Steve Gaines ei monelle kelloja kilauta, mutta bändit
Abattoir ja Bloodlust saattavat luokalta päässeiden vanhan koulukunnan
metallistien mieliin tuoda muistoja. ”Angry Steven” vauhti ei ole
hiipunut, vaan reilu puolituntinen kaahataan temmot tapissa. Vaan mikäs
on päästellessä vahvasti vanhaan liittoon nojaavaa mättöä, kun runsaat
kitarakoukut nappaavat hyvin kiinni berberistä ja karjunta osuu
maaliinsa. Variaatiota jää kuitenkin kaipaamaan samoin kuin tyypillistä
monotonista pauketta suoltavan rumpukoneen korvaamista asiansa osaavalla
kaverilla. Vanhassa vara kuitenkin useasti parempi. 6/10
