Inferno #62/2008

Blindead
Autoscopia: Murder in Phazes
Foreshadow

3,5 Ei suuret sanat suuta halkaise sanotaan, mutta Puolasta ponnistavan Blindeadin niinikään puolalainen levy-yhtiö uhoaa ja paukuttelee olkaimiaan melko reteästi väittäessään yhtyeen kakkoskiekon nousevan Cult of Lunan Eternal Kingdomin tasolle vuoden 2008 post-metal albumin tittelistä taistellessa. Täysin katteetonta mainospuhe ei kumminkaan ole, sillä Autoscopia: Murder in Phazes on oikeasti tasaisen hyvä joskin melko yllätyksetön julkaisu.

Levyn suurin ongelma on, että vaikka sen sisältö jaksaakin kiinnostaa alusta loppuun asti, ei persoonallisuutta lisää ympärilleen kaipaavat yksittäiset kappaleet tahdo nousta riittävästi esiin. Tekniset ja sävellykselliset seikat yhtyeellä on jo melko lailla kunnossa, mutta Neurosiksen kaltaisen konkarin tai sen perintöprinssiksi nousseen Isiksen todelliseen haastamiseen on vielä paljon matkaa. 

Crowpath
One With Filth
Candlelight

2 On täysin mahdollista, että Crowpathin musiikillinen nerokkuus ylittää aivokapasiteettini, mutta pidän silti kuitenkin todennäköisempänä, että orkesterin melkoiseksi suorittamiseksi usein yltyvä grindcoren ja death metalin seos on tylsähkön kaoottista sekametallisoppaa kaikesta vaihtelusta huolimatta. Kolisevan ontot muhjusoundit tasapäistävät herpaamatonta keskittymistä vaativat kappaleet keskenään yhdeksi ja samaksi pötköksi ja saa vain puolen tunnin mittaisen kiekon vaikuttamaan kolme kertaa liian pitkältä. Instrumenttipornografian ystävät nauttinevat bändin teknisestä jyystöstä, mutta itse nauttisin mieluummin Crowpathin musiikin läheisyydestä ilman runnovaa penetraatiota.

Days of Betrayal
Decapitated for Research
Shiver

3 Ennen oli kaikki paremmin, kun metallin puolella core-genrejäkään ei ollut kuin grind- ja hardcore. Nykyään musiikin luokittelua ja ymmärtämistä sekoittaa metalcore, mathcore, deathcore, spazzcore –alagenret ja mitä muita niitä nyt vielä onkaan. Days of Betrayal –belgien debyytti on selkeää deathcorea eli genreä, jossa moderni death metal on naitettu metalcoren kanssa. Vanhan liiton metallisteille useimmiten vähintäänkin ihottumaa aiheuttava yhdistelmä, mutta joka nuorisolle tuntuu silti maistuvan vallan hyvin.

Decapitated for Research on varsin mallikirjamainen näytös edustamaansa genreä. Repivät HC-henkiset huutovokaalit vaihtelevat mureamman ulosannin kanssa tasaisesti ja hyvin ja sama vuorottelu pätee myös kappaleiden riffeissä ja rakenteissa. Biiseistä löytyy niin kipakkaa paahtoa kuin hitaampia jurnutusta ja tarttumapinnasta vastaa säästeliään mallikkaasti käytetyt kitaramelodiat.

Hyvää levyssä on, että se ei missään vaiheessa sorru suurempaa kuuntelijakuntaa kosiskeleviin helppoihin ratkaisuihin tai sokerikuorrutettuihin kertosäkeisiin ja laululinjoihin. Aggressiivisen intensiivinen linja pitää loppuun asti, mutta vahvuuksistaan huolimatta yllätyksetön ja aiemmin moneen kertaa kuultu mäiske jää vain hyvän keskitason asteelle.

Forest of Shadows
Six Waves of Woe
Firedoom

4 Itse kun tekee, niin saa juuri sellaista kuin tulee on todennut Niclas Frohagenkin, Forest of Shadowsin ainoa jäsen. Neljän vuoden takainen Departure -debyytti oli jo miellyttävää joskin aavistuksen turhan geneeristä melankolista maalailua edustamassaan doom metal -genressä. Vuosien aikana maestron visio ja toteutus tuntuu kypsyneen selkeästi joka osa-alueella joskaan ei yhtä suurin harppauksin mitä originelliuteen tulee.

Six Waves of Woella on kuultavissa 90-luvun puolivälin Tiamat vaikutteita, mitä voi pitää ainoastaan positiivisena seikkana. Yksinkertaisin keinoin rakennetut ja melodioin varustetut kappaleet tuoksuvat haikeutta. Biiseissä on osattu käyttää myös onnistuneesti dynamiikkaa hyväksi, on kyse sitten pääosassa olevasta puhtaan herkästä laulusta suhteessa örinään tai musiikin eteerisempien osien ja raskaampien kohtien vaihtelua.

Kokonaisuutena veisut tuppaavat sulautua toisiinsa, mutta yksilöinä kuunneltuina ne vievät mukaansa tehokkaammin Selfdestructive tästä oivana esimerkkinä. Tästä ristiriidasta huolimatta ei levystä voi olla pitämättä.

 
Hirax
Thrash And Destroy DVD
Selfmadegod

3,5 Adjektiivi kotikutoinen on omiaan kuvaamaan vuonna -82 perustetun ja urallaan ainoastaan kaksi täyspitkää julkaisseen thrash-orkesteri Hiraxin toista digitaalista videojulkaisua. Kuluvalla vuosituhannella yhtye onkin aktivoitunut jälleen vietettyään lähes koko 90-luvun haudassa ja sen partaalla ja kysyntää tuntuu ainakin Saksassa olevan. DVD-kiekon molemmat settilistaltaan melkein identtiset keikat kun on taltioitu Germaaniassa kuukauden sisään vuonna 2007 järjestetyillä Keep It True ja Metal Forces Night -sisäfestareilla.

Teknisiltä ominaisuuksiltaan ja sisällöltään tallenne on äärimmäisen pelkistetty, tarjolla ainoastaan kaksikanavainen stereoääniraita ja 4:3 -kuvasuhde ilman minkäänlaisia ekstroja. Kuvaus ja ohjaus on kuitenkin yksinkertaisen ammattimaista, mutta toimivaa ja sama pätee myös kuvan ja ääneen laatuun. Kokonaisvaltainen kotikutoisuus kääntyy kuitenkin yhtyeen eduksi ja Thrash And Destroy maalaakin kuvan sympaattisesta ja innokkaasta orkesterista, joka yhä jaksaa meuhkata täysillä levyillä ja lavoilla metallin ilosanomaa levittäen.

Yhä kummastuttavan harvalukuiseen Afrikan-amerikkalaiseen metallimuusikoiden joukkoon kuuluva Katon W. DePena on nokkamies paikallaan ja yhtye tiukassa vedossa. Kun esitetyt biisitkin ovat vielä kauttaaltaan vahvaa hieman keskitason yläpuolella olevaa vauhdikasta materiaalia, on sitä myös julkaisun kokonaisarvosana.

Memory Garden
Carnage Carnival
Vic

4 Tanakka on lähtö Memory Gardenin neljännellä kiekolla ja mieleen hiipii epäilys, pystyykö Carnage Carnival pistämään jopa kampoihin tämän vuoden parhaimmalle ruotsalaiselle julkaisulle Grand Magusin upealle Iron Willille. Parhaimmillaan levy sen tekeekin, mutta kokonaisuutena taas ei aivan, sillä muutama kehnompi raita levylle on päässyt livahtamaan.

Musiikillisesti em. bändeillä on paljon yhteneväisyyksiä, sillä ne molemmat osaavat tasapainotella hienosti ja luovasti perinteisen heavy ja doom metalin välimaastossa, kummaltakin löytyy hienojen melodioiden päälle tyylikkäästi rakennettuja varsin pelkistettyjä biisejä ja komeuden kruununa vahvaääninen laulaja. Pienenä mutta silti suurena erona on vain, että siinä missä Grand Magus nojaa enemmän heavy metaliin, kuuluu Memory Gardenissa Candlemassin vaikutus selvemmin.

Vaikka levyn pelkistetty äänimaailma onkin tuhti rumpujen eduksi kitaroiden kustannuksella, pääsevät onneksi monipuoliset ja upeat laulumelodiat riittävästi esille. Niiden ansiosta levyssä riittää kuuntelemista tavanomaista pidempään.

Mencea
Dark Matter Energy Noir
Indie

3 Avausraidallaan kovin Gojiramaisesti uransa käyntiin polkaiseva Mencea osoittautuu kuitenkin pian bändiksi, jolla on sittenkin enemmän musiikillisia yhteneväisyyksiä kotimaisen Amoralin kuin fransmannien kanssa. Kotimaa Kreikka ei orkesterin musiikissa kuulu millään tavalla eikä myöskään se tosiasia, että yhtye ei demoja ole julkaissut ensimmäistäkään, vaan on suoraan esituotantodemojen perusteella saanut jopa bisneksen nimimiehiä vastaamaan hanikoiden vääntelystä.

Myös sovituksellisesti yhtyeen musiikki on viilattua ja hyvin rullaavaa eikä sitä voi syyttää muiden imitoinnista vaan korkeintaan runsaista vaikutteiden omaksumisesta. Kappaleissa on riittävästi vaihtelua niin rakenteellisesti kuin tyylillisesti eikä hyvistä ideoistakaan ole pulaa mitä tulee melodioihin tai riffeihin.

Kaikista hyvistä lähtökohdistaan huolimatta bändi ei saa piiskattua veisuihinsa kuuntelijalle asti välittyvää tunnetta ja energiaa, jotka nostaisivat ne esimerkiksi Amoralin hienon Decrowningin kanssa samalle tasolle. Pumpun nimi on silti syytä pitää mielessä, sillä seuraavalla julkaisulla tilanne voi olla jo aivan toisenlainen.

 

Viking Skull
Doom, Gloom, Heartache & Whiskey
Powerage

3 Women, Drinking and Rock 'n' Roll – siinäpä Brittein saarelta ponnistavan orkesterin inspiraation lähteet. Asia tulee varsin selväksi myös kokoonpanon kolmannen albumin nimeä vilaisemalla ja itse musiikkia kuuntelemalla. Ihmissuhdesotkut ja tunteiden käsittelemisen yhtye tuntuu hoitavan samalla tavalla kuin musiikkinsa eli faktat tiskiin miehisesti lyöden ja testosteronia tihkuen.

Viking Skullin rock on oikeaoppisesti karheaa. Se ammentaa stonerin puolelta svengiä muttei sorru hippihörhöilyyn. Kappaleet runtataan konstailemattomasti mutta tarttuvasti ja laulajan raspimainen moottoriöljylle tuoksuva ääni on miellyttävää kuunneltavaa. Positiivista ominaisuuksistaan huolimatta yhtye tuntuu kuitenkin sävellyksissään ja soitossaan hieman pidättyväiseltä eikä näin ollen pysty tarjoamaan riittävää energialatausta nostaakseen keskinkertaisen hyvät kappaleensa luokkaa paremmaksi.

Albumin päättävä lähes seitsemän minuuttia kestävä Tom Waits -henkinen Drink on epäilemättä tekijöilleen mieluisampaa kuunneltavaa kuin pelkkää levyä pyörittäville. Levyn kruunuksi tarkoitettu kapakkablues-hoilotus venyttää kokonaiskeston turhaan yli puolen tunnin laskien niin tunnelmaa kuin arvosanaakin.

Inferno #22/2004

AARNI
Bathos
Firedoom Music

Syksyn ja uuden sienisadon myötä pimeästä Pohjolasta ponnistava Aarni on saanut valmiiksi ensimmäisen täyspitkänsä. Pari vuotta sitten julkaistu split CD antoi jo osviittaa tulevasta, vaikka Aarnin musiikin ja kehittymisen ennustaminen onkin osoittautunut kohtuullisen hankalaksi tehtäväksi. Albumi naivistinen ja lähes psykedeelisen värikäs kansitaide asettaa kumma kyllä kuulijan oikeanlaiseen tunnelmaan ilman tajuntaan laajentavien aineiden apua.

Vaikka Bathos onkin edelleen rauhallista ja ajoittain jopa raskasta, olisi sen luokitteleminen doomiksi erittäin rajoittavaa. Musiikillisesti Aarni on laajentunut hieman joka suuntaan ja synkistelyn lisäksi mukana on runsaasti kevyempiä tutun melankolisia fenno-ugrilaisia melodioita. Musiikki onnistuu luomaan vahvan transsendentaalisen tunnelman, joka vaihtelee leppeän rennosta tunnelmoinnista lähes yliluonnollisen painostavaksi jota kuvataan hyvin myös erilaisilla laulusuorituksilla. Markus Marjomaan esille manaamat visiot eivät avaudu kuuntelijalle hetkessä, vaan vaativat runsaasti toistoa ja asiaan paneutumista.

Useat erilaiset tyylilajit kohtaavat levyllä sulassa sovussa ja omalaatuisten ratkaisujen kautta on saatu aikaiseksi kaukana tekotaiteellisuudesta olevaa ”avantgarde mooD musicikia”. Ainoa ajoittain korvaan särähtävä asia on särökitaroiden demomainen tunkkaisuus, jota siistimällä olisi päästy entistä vakuuttavampiin sfääreihin. 8/10 

FOREST OF SHADOWS
Departure
Firedoom Music

Rakkaasta länsinaapurista ponnistava orkesteri on muhinut seitsemän vuoden ajan yhden miehen mielen syövereissä ja tuloksena on debyytti täyspitkä. Melodisen ja haikean musiikin peruselementit ovat rauhalliset ja pitkähköt kappaleet, joita tulkitaan pääsääntöisesti puhtaalla mieslaululla ja tunnelmaa raskauttavalla örinällä. Kuulasta syyspäivää muistuttava musiikki saa ruskanvärinsä pääsääntöisesti etäisestä kosketinmatosta, joka on lähes alati mukana myös raskaammissa osuuksissa. Kokonaisuus on kelvollisesti toteutettua joskin varsin tyypillistä tämän genren peruskauraa. 7/10 

LAIR OF THE MINOTAUR
Carnage
Southern Lord 

Kreikkalaisesta mytologiasta ammentava Chicagolais-trio ei tyylillisesti suuria yllätyksiä tarjoa, varsinkin jos älyää yhdistää tarkasteluun vielä levyn julkaisseen yhtiön. Yhtyeen musiikki on yhdistelmä hardcoren aggressiivisuutta ja nopeita repiviä riffejä sekä sludgen hitaampaa junnaavampaa antia. Lopputulos on musiikillisesti varsin vaihtelevaa ja raivokkaan raakaa, mutta kiinnostavuus nukahtaa helposti ja heräämisiä tapahtuu vain satunnaisesti. Idea hyvä seitsemän, toteutus pari pykälää heikompi. 5/10 

MAJ KARMA
Sodankylä
Megamania

Suomen tunnetuin raskaan taiderokin esittäjä Maj Karma on yksinkertaistunut, eikä vain nimeltään. Levy on aiempia lyhyempi, kappaleet suorempia ja tarttuvampia sekä hitusen popahtavampia ja herra Ylpön äänessäkin on kuultavissa enemmän sävyjä kuin koskaan aiemmin. Muutos on sinällään tervetullut, koska aikaisempi äkkiväärä, raskas ja vaikea tyyli on jo kaikille tuttua, niin orkesterille itselleen kuin kuuntelijoille. Ensimmäistä kertaa palkattujen ulkopuolisten korvaparien käyttö on siis enemmän kuin perusteltua.

Turhien mutkien oikominen ja levyn sisäisen dynamiikan kasvattaminen on tehnyt Maj Karman musiikista kuuntelijaystävällisempää ilman että bändin yleisilme olisi muuttunut liikaa. Tämä juuri on sitä musiikillista evoluutiota, josta pitkän linjan orkesterit kuten Maj Karma alkavat jossain vaiheessa puhua ja jota kiihkeimmät Karmapuritaanit pelolla alkavat odottaa. Muutokset eivät ole jääneet vain musiikkiin, vaan myös tekstit vaikuttavat aiempaa arkipäiväisemmiltä ja selkeämmiltä. Kariutuneet ihmissuhteet ovat jälleen kappaleiden pääaiheina, jopa ehkä hieman kyllästymiseenkin asti. Ei ole rakastaminen helppoa, kyllä me se tiedetään.

Vaikka uusiutumisesta on nyt puhuttu paljon, löytyy levyltä paljon tuttua kuten maaninen Pakko tai raskaasti runnova Turpaan vaan. Herkempää osastoa edustaa puolestaan melankolinen nimikappale tai päätösraita Aaverakastajat. Sitkeä kuuntelu saa levyn avautumaan, mutta pari-kolme hieman heikompaa raitaa estää albumin nousemisen klassikoksi. 8/10 

MY SHAMEFUL
…Of Dust
Firedoom Music

Jos My Shameful kuulosti uransa alkuaikoina vahvasti My Dying Bride – henkiseltä synkistelyltä, on vuosien varrella bändi kehittynyt entistä äärimmäiseen suuntaan. Nyt molemmat jalat alkavat olla tukevasti haudassa ja tunnelma vahvasti kellarin puolella. Jokaisella osa-alueella tapahtunut muutos on kasvattanut bändin kiinnostavuuden ja omaperäisyyden aivan uudelle tasolle.

Hauskaa kuin anopin hautajaisissa – fraasi ei päde …Of Dustiin. Vajaan tunnin mittainen levy on varsin oikeaoppista funeral doomia matalalta haudan takaa murisevine lauluineen, massiivisen hypnoottisine kappaleineen ja minimalistisine herkkine värityksineen. Genrelle tyypillisten yksinkertaisten musiikillisten teemojen ympärille rakennetut kappaleet toimivat oikeaoppisesti ja tehokkaalla toistolla saavutetaan tylsistymisen sijaan kaivattua ruumiin lamaannuttavaa alakuloa.
Pienet sinne tänne sijoitut ovelat ideat ja taustamattona toimivat koskettimet keventävät ja tasapainottavat kokonaisuutta oivasti. Kokonaisuus ei kärsi liiallisesta kolossaalisuudesta, vaan toisistaan riittävästi poikkeavat yksittäiset kappaleet koostavat lyijynraskaudessaan vaikuttavan teoksen. 8/10 

STEVE GAINES
Anger As Art
Omakustanne 

Nimi Steve Gaines ei monelle kelloja kilauta, mutta bändit Abattoir ja Bloodlust saattavat luokalta päässeiden vanhan koulukunnan metallistien mieliin tuoda muistoja. ”Angry Steven” vauhti ei ole hiipunut, vaan reilu puolituntinen kaahataan temmot tapissa. Vaan mikäs on päästellessä vahvasti vanhaan liittoon nojaavaa mättöä, kun runsaat kitarakoukut nappaavat hyvin kiinni berberistä ja karjunta osuu maaliinsa. Variaatiota jää kuitenkin kaipaamaan samoin kuin tyypillistä monotonista pauketta suoltavan rumpukoneen korvaamista asiansa osaavalla kaverilla. Vanhassa vara kuitenkin useasti parempi. 6/10