Inferno #42/2006

Belphegor
Pestapoklypse VI
Nuclear Blast

4 Itävaltalaisen Belphegorin leimaaminen pelkän alkupään tuotannon perusteella kakkosdivarin äärimetallibändiksi allekirjoittaneen tapaan on suuri virhe. Tästä piti huolen jo taannoinen kipakka Lucifer Incestus -albumi, jossa orkesterin tummasävyinen black/death metal hybridi oli täydellisessä balanssissa läpi koko albumin. Välissä ilmestestynyt Goatreich - Fleshcult ei juurikaan uusia tuulia esitellyt, eikä sitä tee varsinaisesti myös Pestapokalypse VI:nenkaan, mutta toisaalta miksi muuttaa toimivaa konseptia jos laadukasta annettavaa edelleenkin syntyy?

Uutukaisellakaan Belphegor ei ole antanut periksi tippaakaan, vaan meininki on yhä äärimmäisen tiukkaa monipuolisuutta kuitenkaan unohtamatta. Mukana on yhä runsaasti hitaampia osuuksia sekä tutun pahaenteisiä melodioita yhdistettynä nopeisiin kaahauksiin ja tässä piileekin Belphegorin tavaramerkki, jonka ansiosta se oikeasti onnistuu kuulostamaan omanlaiseltaan. Vaikka tutut  tehokeinot ovatkin alati läsnä, on kaikkia osa-alueita parannettu piirun verran: rakenteet ovat astetta teknisempiä, entistä melodisempien osien määrä on kasvanut, mutta samoin myös kokonaisvauhti. Kaikkea on siis enemmän, muttei mitään ole liikaa.

Vaikka genren suurkuluttajien mielestä Pestapokalypse VI voikin kuulostaa liiaksi vanhan toistolta ja turhan geneeriseltä, kannattaa albumi ehdottomasti ottaa koekuunteluun mikäli esimerkiksi Deiciden uutukainen The Stench of Redemption sai vaikut korvista liikkeelle. Belphegor pystyy nimittäin samaan, vaikka lähestyykin asiaa enemmän black metalin näkökulmasta.

I
Between Two Worlds
Nuclear Blast

4 Immortal-mies Abbath palaa musiikkibisnekseen myös toisella bändillään, joka kantaa yksinkertaista mutta moniulotteisesti tulkittavaa I-nimeä. Albumin nimen perusteella tunnelmissa liikutaan kahden eri maailman välissä, mutta musiikki on vahvasti myöhäisempien aikojen Bathoryn värittämää aina raspivokaaleita myöten. Tätä seikkaa ei kuitenkaan edes yritetä peitellä, sillä Abbath ja kumppanit myöntävätkin avoimesti debyytin olevan kunnianosoitus edesmenneelle Quorthonille ja tämän elämäntyölle musiikin parissa.

I:n lokeroiminen jylhäksi ja melankoliseksi viikinkimetalliksi olisi väärin, vaikka näitäkin elementtejä levyllä on. Omat mausteet soppaan löytyykin astetta melodisemmasta, nopeammasta ja svengaavammasta otteesta musiikkiin ja juuri näiden tekijöiden ansiosta I onkin mielenkiintoisen omaperäistä eikä pelkkää esikuvansa ylistämistä nuotti nuotilta. Kärjistettynä voisikin jopa sanoa, että orkesteri osaa ja pystyy viemään Quorthonin musiikillista näkemystä entistäkin pidemmälle, mutta omaan suuntaansa.

Between Two Worlds on rohkeahko ja yllättävä pelinavaus I:ltä, joka toivottavasti ei jää yhden levyn ihmeeksi paluuta tekevän Immortalin jalkoihin. Säätiedotusmetallille kun aina löytyy tilaa, varsinkin jos ennusmerkit lupaavat näinkin aurinkoista tulevaisuutta.


Iced Earth
Alive In Athens – The DVD
Century Media

2,5 Jon Schaffer, Iced Earthin primus motor, ei ole tyytyväinen tähän julkaisuun. Vuonna 1999 CD-formaatissa julkaistu tripla-live saa seurakseen nyt kuvan, jonka orkesterin entinen levy-yhtiö on arkistojen kätköistä löytänyt. Sisältö onkin molemmissa julkaisuissa lähes identtinen, mitä nyt kolme biisiä kuvatallenteelta uupuu eikä yhteispituudeltaan alle 10 minuutin ekstroja kannattaisi edes mainita. Herra Schafferin mielestä kolmen kameramiehen saksalaisella musiikkikanavalle kuvaama keikka ei vastaa hänen orkesterille asettamia laatustandardeja, levy-yhtiön mielestä taas julkaisu oli täysin perusteltu.

Äänen puolesta homma toimii hyvin on käytössä sitten joko DTS- tai stereoääniraita. Kuvanlaatu puolestaan ei vastaa modernin aikakauden huippuluokkaa, vaikka ei voi kotivideotasoiseksi missään mielessä haukkua, korkeintaan kehnohkoksi. Vaikka tylsä leikkaus ja kuvakulmien valinta vähyys latistaakin tunnelmaa aika tavalla, tulee katselutuokiosta ilmeisen selväksi kuinka tiukassa livekunnossa Iced Earth on tuolloisella kokoonpanolla ollut. Loppua kohden tekniset puutteet kasaantuvat mm. ongelmina äänen synkronoinnissa kuvan kanssa sekä entistä tylsemmillä kuvakulmilla jopa siinä määrin, että mielipiteet alkavat mennä yksiin Jonin kanssa
.
Vaikka DVD:n varsin maanläheinen laatu ja lähestymistapa tavallaan sopiikin hyvin maanläheiselle ja sympaattiselle pitkän linjan bändille, on nykypäivänä konserttijulkaisulta lupa odottaa vain enemmän ja parempaa.

Inferno #41/2006

Crematory
Klagebilder
Massacre Records

3 Jotkut asiat eivät koskaan muutu ja saksalainen Crematory on yksi näistä. Identtisiä melodioita ja rakenteita käyttämällä orkesterin kappaleet ja levyt eivät juurikaan eroa toisistaan, mutta jokaisella kerralla lopputulos on helposti lähestyttävää ja jollain mystiselläkin tavalla miellyttävää kuunneltavaa. Klagebilder ei tee poikkeusta tähän sääntöön.

Crematoryn musiikilliset keinot ja kikat ovat yksinkertaisia. Tehdään nippu säröllä murjovia yksinkertaisia riffejä keskitempoisiksi biiseiksi, valitaan lauluksi raspimaista ärinää lähestyvää mieslaulua ja pehmennetään kokonaisuutta koskettimilla sekä puhtaalla mieslaululla varustetuilla melodisilla kertosäkeillä. Ja kaikki saksaksi totta kai hienoista goottihenkisyyttä unohtamatta. Rammstein-mallista junttaamista ei Crematorystä kuitenkaan löydy, vaikka kohdeyleisö voisi hyvinkin olla sama.

Aivan vuonna 2004 julkaistun Revolution-albumin tasolle Klagebilder ei kuitenkaan yllä. Levyn yleissävy tuntuu aiempaa kevyemmältä ja ideat kappaleiden kesken turhankin identtisiltä. Kiekko sortuukin nykyajan yleiseen ongelmaan eli liialliseen pituuteen. 51 minuuttia ja 13 kappaletta on yksinkertaisesti liikaa, vaikkei ärsytyskynnys ehdikään ylittyä.


Dead Man In Reno
Dead Man In Reno
Abstract Sounds / Tanglade Music

2 Dead Man in Reno on bändin nimenä sangen mieleenpainuva, mutta ikävä kyllä samaa ei voi sanoa musiikista.  Jos orkesteri on yrittänyt saada uuden aallon amerikkametalliinsa/metalcoreensa muista erottuvaa omaperäistä otetta äkkiväärillä käännöksillä ja hardcoren aggressiivisuudella, jää lopputuloksesta kumminkin käteen vain sangen tasapaksua ja sekavaakin jöötiä.

Aivan pelkkää huutoa, mättöä ja vääntöä ei debyyttialbumi ole, sillä mukaan on väriksi laitettu vähäisiä määriä puhdasta laulua ja herkempiä melodioita. Usein yllättävänkin pitkiksi venyneet kappaleet eivät tästä kuitenkaan saa tarpeeksi ilmaa siipiensä alle lähteäkseen edes matalaan nousukiitoon. Rasittavinta kappaleissa on kuitenkin liiallinen sekavuus ja rönsyilevyys. Niiden tarkoituksena lienee vedota perinteisiin kappalerakenteisiin kyllästyneisiin ihmisiin, jotka haluavat musiikilta jotain uutta ja epäortodoksista. Omaan korvaan ratkaisut kuulostavat turhan usein eri paloista väkisinkin yhteen sovitetuilta kokonaisuuksilta.

Vaikka kokoonpanon yritys luoda omaperäistä jääkin pelkäksi yritykseksi, on siitä helppo antaa bändille kuitenkin arvosanassa näkymättömiä plussa- ja sympatiapisteitä. Ihmeellisessä Amerikassa levy saattaa varmasti kerätä ihastusta ja tuplasti parempia arvosanoja, mutta eurooppalaista musiikkimakua Dead Man In Reno ei jaksa miellyttää.

Sleepytime Gorilla Museum
Grand Opening And Closing
Equilibre Music

2 Sleepytime Gorilla Museumin musiikki on yhtä outoa kuin sen nimi tahi graafinen ulkoasu. Kannen teksti ja aasin kuva kertoo katsantokannasta riippuen musiikista yhtä paljon tai vähän kuin itse punaiseen levyyn printattu iso etana. Kyllä, SGM tarjoilee ryhmäimprovisoinnista syntynyttä avantgardistista ja progressiivista musiikkia, jossa kuuntelija ei pääse helpolla. Onneksi sentään musiikin yleissävy on varsin raskas ja suhteellisen synkkä.

77 minuuttisen tuotoksen kuunteleminen on raskas kokemus, sillä pahimmillaan kappaleiden rakenteet ovat ärsyttävän hajanaisia ja täynnä turhalta tuntuvaa kilkutusta ja äänikikkailua. Parhaimmillaan SGM onkin avausraidan Sleep Is Wrong tapaisissa raskaissa murjovissa tai fiilistelevissä suhteellisen koherenteissa veisuissa, joita väritetään sopivan vähän oudohkoilla osioilla, rytminvaihdoksilla ja erilaisilla laulusuorituksilla.

Musiikkia kapealla sektorilla harrastavien henkilöiden on turha laittaa SGM:n levyä soittimeen. Avomieliset ja laajalla musiikkimaulla varustetut saattavat saada albumista syvällisen perehtymisen jälkeen irti paljonkin, mutta harmi vain että kokonaisuus ei yllä läheskään samalle tasolle ajoittain hienoiksikin kasvavien kappaleiden kanssa.


Today Is The Day
Temple Of The Morning Star
Relapse Records

2,5 Temple of the Morning Star kuuluu Relapsen uusintajulkaisujen sarjaan.  Alun perin vuonna -97 julkaistu albumi on modernisoitu remasteroinnilla sekä uusilla kommenteilla ja kuvilla sekä perään lätkäistyllä turhahkolla Sabbath Bloody Sabbath –coverilla. Alkuperäinen painos lienee vaikeasti saatavilla, joten uusi versio puolustaa kyllä paikkaansa. Kiinnostavimmat kysymykset kuitenkin ovat kenen ja miksi pitäisi tämä levy ostaa?

Today Is The Day ei ole perinteisen kaavan mukaan etenevää metallia saati edes musiikkia. Bändin soundi on mikstuura noise ja industrial –genrejä, joiden yhteisvaikutuksena muriseva, pörisevä ja suriseva musiikki on ahdistavaa, raskasta ja ajoittain jopa ärsyttävääkin. Kappaleista on turha etsiä koukuttavia kertosäkeitä saati melodioita, sillä toistolla haetaan voimaa, rumasta tehdä kaunista ja yksilöistä kokonaisuus. Efektien läpi ajettu laulu istuu näin ollen hyvin kokonaisuuteen, mutta monotoninen ulosanti käy tunnelmasta riippuen hieman tylsäksi. Kun kappaleiden väliin ajoittain tiputellut puhesamplet ovat kaikessa outoudessaan ja vaihtelevuudessaan osuvia, on levyn muodostama kokonaistunnelma kaukana kevyestä tai normaalista.

Mielenkiintoisimmillaan bändi on levyn nimiraidalla, on kyse sitten albumin aloittavasta akustisesta tai sen päättävästä sähköisestä versiosta. Kappaleeseen on saatu ladattua kattavasti ja ennen kaikkea vaihtelevan mielenkiintoisesti koko levyn tunnelma ja orkesterin tyylikeinot muiden veisujen jäädessä väkisinkin polkemaan hieman paikoillaan.

Vio-lence
Blood & Dirt DVD
Metallian Productions

4 Bay Area Thrash Metalin jälkimmäisessä aallokossa 80-luvun puolesta välistä 90-luvun alkupuolelle seilannut Vio-lence oli omaperäinen yhtye, vaikka suurin suosio jylläsikin paikallisten aikalaisten keskuudessa. Orkesteri heräsi pariksi vuodeksi henkiin vuonna 2001 Chuck Billyn Thrash Of The Titans –keikalle muiden legendojen kanssa vain kuollakseen taas uudestaan kitaristi Phil Demmelin liityttyä Vio-lencessakin viiihtyneen Robb Flynnin kipparoimaan Machine Headiin. Testamenttina vastikään Blood & Dirt DVD palvelee niin vanhan liiton rässäreitä kuin nuorempia sukupolvia erittäin mallikelpoisesti.

Paketin ykköskiekko kätkee sisäänsä 90 minuuttisen dokumentin, joka valottaa yhtyeen mielenkiintoista uraa kronologisesti paloittain alkuajoista aina 2000-luvun alkuun saakka. Fani-pohjalta tehty dokumentti on rento, mutta hyvin informatiivinen ja mukana on runsaasti lyhyitä haastattelupätkiä niin bändin jäseniltä, faneilta kuin artistikavereiltakin sekä tietysti vanhoja valokuvia sekä videoleikkeitä. Kokonaisuus on jäsennelty hyvin ja maalaa samalla hyvää ajankuvaa 80-luvun metallipiireistä ja musiikkibisneksestä.

Dokumentin kaverina on neljältä eri keikalta koostettu reilu 1,5 tunnin kestoinen kakkoskiekko, josta samaa biisiä ei löydy kahdesti. Levyn luina toimii em. yhdeksän kappaleen Thrash Of The Titans keikka, joka teknisesti onkin paketin laadullisesti parasta antia niin kuvauksen kuin äänenkin suhteen. Harmi vain, että 5.1 äänet tuuttaavat takakanaviin enemmän tavaraa kuin eteen, joten perus stereo-ääniraita palveleekin paremmin. Mustavalkoisella kuvalla ja muutamalla halvalla efektillä kikkailun olisi tosin voinut jättää poiskin, mutta muuten kuvaus on elävää eikä liian hektistä. Lihaa luiden ympärille tarjoaa heikommalla kuvanlaadulla muttei äänenlaadulla tallennetut kolme muuta keikkaa, joissa suttuinen ja rakeinen kotikutoinen kuvaus korostaa bändin varsin intensiivistä meininkiä loistavasti.

Blood & Dirt on yllättävänkin hyvä paketti eräästä oman aikakautensa bändistä, jonka maine ja musiikki elää yhä ja saavuttaa DVD-julkaisun ansiosta entistä enemmän ansaitsemaansa huomiota.

AMON AMARTH -VIIKINKIJUMALAN SUOJELUKSESSA

Viikinkien aikakauden katsotaan vallinneen 700-luvun lopulta 1000-luvun puoliväliin saakka. Viikingeistä laulavan Amon Amarthin ura alkoi 1992, ja kuluvana vuonna yhtyeen maailmanvalloitus on todella startannut vastikään julkaistun massiivisen dvd:n ja uuden kehutun täyspitkän pohjustamana.


Kuvien ja puhelinkeskustelun perusteella Amon Amarthin solisti Johan Hegg todella vaikuttaa viikingiltä. Mies puhuu matalalla äänellä, pysähtyy ajoittain punnitsemaan sanojaan ja puhuu pelkkää asiaa. Usein herra purskahtaa sydämelliseen röhönauruun, jonka aikana taatusti leukapieliä koristava massiivinen parta väpäjää. Vaikka Johan onkin kiinnostunut viikingeistä ja heidän elämästään, ei hän kuitenkaan päivittäisessä elämässään juo simaa juomasarvista, ryöstä naapurikyliä ja häpäise niiden neitokaisia.

– Olen toki lukenut paljon viikingeistä, siitä kuinka he elivät, käyttäytyivät ja kokivat ympäristönsä sekä tietysti tutustunut heidän mytologiaansa. Olisihan se taatusti ollut mielenkiintoista kokea oikeasti miltä tuntui elää noihin aikoihin, mutta olen kuitenkin 2000-luvulla kasvanut modernin ajan lapsi, jotenkin tuskinpa olisin säilynyt kauaa hengissä tuhat vuotta sitten, Johan hörähtää.

– Enemmän minua kuitenkin kiinnostaa heidän ajattelumaailmansa ja olenkin yrittänyt ottaa siitä jotain myös omaan elämääni. Asioita, jotka koen erittäin tärkeiksi, kuten rehellisyys ja uskollisuus ystäviä ja perhettä kohtaan. Minusta nämä ja monet muut asiat ovat vuosisatojen aikana kadottaneet merkitystään ihmisten elämässä.

– En todellakaan ole uskonnollinen ihminen, mutta filosofiset ja henkiset asiat kiinnostavat minua. Uskonkin, että ihminen itse tekee omat päätöksensä ja jumalat ovat vain heijastumia siitä, mitä me olemme ihmisinä ja mitä kaikkea pystymme tekemään. Tämän näkemykseni perusteella jotkut jumalat ovat hyviä ja toiset pahoja, mutta he kaikki ovat osa meitä. Nämä uskomukseni eivät välttämättä kuulu musiikissamme kovinkaan paljon tai kaikista ilmeisimmällä tavalla, mutta kyllä ne taustalla kuitenkin piileksivät. En kuitenkaan halua olla näiden asioiden saarnamies, vaan ainoastaan kirjoittaa niistä.

Eivätkö nämä aiheet ole koskaan alkaneet tympäistä sinua ja vieläkö näistä aihepiireistä löytyy kirjoitettavaa? Johan pohtii vastausta tovin verran.

– Ei, en ole kyllästynyt kirjoittamaan näistä aiheista, mutta levy levyltä sanoitusten kirjoittaminen käy aina vain hankalammaksi. Yritänkin aina löytää uusia näkökulmia ja ideoita, jotta tekstittäminen ja sisältö pysyisivät mielenkiintoisina. Käytän mielelläni lyriikoissani metaforia asioista jotka inspiroivat minua, kuten ympäröivä maailma, omassa elämässäni tai bändin sisällä tapahtuneet asiat, kirjat ja elokuvat ja sidon nuo teemat viikinkiympäristöön.

– Kyllähän koko viikinkihomma aina joskus tuntuu hieman rajoittavalta, mutta toisaalta taas eivät kaikki sanoitukseni heistä kerro, esimerkkinä vaikkapa The Crusherin avausraita Bastards Of A Lying Breed. En tiedä muistatko vuosien takaista amerikkalaista oikeusjuttua Judas Priestiä vastaan?

Toki, tuolloinhan bändiä syytettiin siitä, että sen kappale Better By You, Better Than Me sisältää piilotettuja takaperoisia do it -viestejä, joiden johdosta joku nuori oli laskenut itsestään ilmat pihalle. Rob Halford joutui todistajanaitioissa vetäisemään osan kappaleesta ja selitti, että kyseinen kohta johtuu vain hänen hengitystekniikastaan ja että mitään viestejä ei ole olemassakaan. Sanomattakin on selvää, että kanne bändiä vastana hylättiin.

– Niin, sain innoitukseni tuohon kappaleeseen juuri tuosta tapahtumasta, joten kyllä minä muistakin aiheista kuin sarvipäisistä sotureista kirjoitan, mutta sellaiset tekstit vain harvemmin päätyvät levyillemme, Johan nauraa höröttää.

ALOITTELEVILLE VIIKINGEILLE

Kun kerran olet laulamaasi ja tekstittämääsi aihepiiriin selkeästi perehtynyt, hieman syvällisemminkin, niin mitä kirjoja, levyjä ja elokuvia laittaisit viikinkielämään perehtyvien aloituspakkaukseen?

– On olemassa monia todella mielenkiintoisia kirjoja, jotka kannattaa ehdottomasti lukea, ja tietty monet islantilaiset saagat ovat aivan uskomattomia, kuten Egilin tai Njalin saaga, joka on aika vaikeata luettavaa monellakin eri tapaa. Mutta kun siihen kerran pääsee sisälle, niin se osoittautuu todella mielenkiintoiseksi. On toki monia enemmän mytologiaa sisältäviä tarinoita kuten Edda, jota voidaankin pitää eräänlaisena viikinkien raamattuna. Näiden lisäksi on myös muita hieman poikkeuksellisia hyviä kirjoja, kuten vaikka ruotsalaisen Frans G Bengtssonin viikinkisoturi Orm Punaisesta (ruotsiksi Röde orm, englanniksi The Red Worm) tehdyt teokset, joihin kannattaa tutustua.

– Levyistä nyt pakollisia kuunneltavia ovat tietenkin Bathoryn Blood Fire Death, Hammerheart, Twilight Of The Gods sekä Unleashedin alkupään tuotanto. Monta hyvää viikinkielokuvaa ei ihme kyllä ole tehty, islantilaisen ohjaajan Hrafn Gunnlaugssonin When The Raven Flies (1984) sekä The Shadow Of The Raven (1988) ovat loistavia kuvauksia viikinkien mentaliteetista.

Vaikka Bathoryn merkitys viikinkimetalligenrelle onkin ollut suuri, löytyy alalta monta hyvinkin musiikillisesti erilaista kokoonpanoa. Johan ei pidäkään Amon Amarthia varsinaisesti viikinkimetallibändinä, vaikka se sellaiseksi joka paikassa luokitellaankin.

– Monien alkuaikojen viikinkimetallibändien soundi pohjautui black metaliin, ja juuri tästä syystä emme itse kutsu itseämme viikinkimetalliksi, koska meidän musiikkimme on lähtöisin death metalista. Lokerointia tapahtuu kuitenkin aina esimerkiksi kriitikoiden toimesta, mutta koska monien viikinkimetallibändien tyyli voi olla hyvinkin erilainen, kutsumme musiikkiamme melodiseksi death metaliksi jossa kyllä lauletaan viikingeistä. Toisaalta asialle ei ole meille juurikaan mitään merkitystä, koska me olemme Amon Amarth ja vain sillä on väliä.

Johan kertoo, että harmoniat ja melodiat ovat aiempaa suuressa osassa syyskuun lopussa julkaistulla With Oden On Our Side -albumilla. Brutaaliudesta ei kuitenkaan ole haluttu tinkiä missään vaiheessa, ja oikean tasapainon löytäminen olikin kuulemma avainasemassa levyä sävellettäessä. Lopputuloksesta tyydyttää paremmin kuin hyvin bändiä, solisti avautuu.

Ettette vai olisi iän myötä sittenkin hieman keventämässä linjaanne?

– Ei se ainakaan ole suunnitelmissa ollut, Johan hekottaa. – Mitä musiikkiin tulee, emme koskaan suunnittele asioita kovinkaan pitkälle etukäteen. Uusi levy on vain parasta mihin tällä hetkellä pystyimme. Meillä on oma selkeä tyylimme, jota emme halua muuttaa mitenkään liiasti. Toki musiikin pitää kehittyä ja muuttua pienin askelin, jotta se pysyy kaikkien kannalta mielenkiintoisena.

VALINNAN VAIKEUS

Pyydän karvanaamaista laulajaa valitsemaan kolme uuden levyn parhaiten määrittelevää kappaletta. Tehtävä osoittautuukin oletettua hieman visaisemmaksi.

– Hemmetti, Johan huokaisee. – Minusta levyltä voisi ottaa mitkä tahansa kolme kappaletta, jotka kaikki määrittelisivät sen hyvin, mutta ehkä avausraita Valhall Awaits Me voisi olla yksi nimetyistä. Muut bänditoverit voivat olla asiasta ehkä eri mieltä, mutta minusta tuo kuvaa levyämme erittäin hyvin. Se on nopea ja rankka kappale, mutta silti siitä löytyy paljon melodioita ja jotain meille uutta ja innovatiivista, kuten lopun soolo. Tuosta tuleekin mieleeni, että toinen valintani voisi olla Gods Of War Arise, joka on meille hyvin tyypillinen kappale mitä tulee koko sävellysprosessiin, sanoituksiin sekä musiikkiin, aika vanhaa liittoa. Mutta mikähän se kolmas kappale sitten voisi olla, Johan pähkäilee.

Kuinka olisi Under The Northern Star, joka on aika rauhallinen kappale teidän repertuaarissanne?

– Tuo voisi olla yksi valinta, koska se on todellakin aika melodinen ja rauhallinen kappale, jotka molemmat ovat tärkeitä aspekteja levyllä. Päädyn valinnassani kuitenkin albumin päätösraitaan Prediction Of Warfare, joka on tärkeä raita kaikessa eeppisyydessään. Hitto tämähän olikin vaikea homma, Johan nauraa.

Kappaleen ja samalla koko levyn nimi With Oden On Our Side syntyi kuitenkin lähes itsestään, ikään kuin herroilla olisi tukijana jokin näkymätön voima. Pelkästä onnesta ei voida puhua.

– Levyn nimi viittaa siihen, että koko levyn tekoprosessin ajan tunsimme että läsnä oli jokin vaikeasti määriteltävä voima eikä mikään mennyt vikaan. Jos olisimme millään tapaan uskonnollisia, kutsuisimme sitä joksikin korkeammaksi voimaksi. Nyt vain tunsimme, että läsnä oli jotain todella voimakasta, joka auttoi ja tuki meitä. Tehdessäni tekstejä tuohon kappaleeseen nimi tuntui erittäin sopivalta ja vahvalta myös koko levyn nimeksi.

Tuttuun tapaan levystä on saatavilla myös erikoisversio, josta ainakin pitkän linjan fanien luulisi olevan tyytyväisiä. Bonuslevyltä kun löytyy niin demo-, live- kuin ennen julkaisemattomia versioita.

– Tänä päivänä kaikki tuntuvat julkaiseva rajoitettuja erikoispainoksia levyistä myydäkseen muutaman kappaleen enemmän, ja sitähän levy-yhtiöt nimenomaan haluavat. Alun perin lafkamme halusi laittaa bonukseksi koko Wackenin vuoden 2004 keikkamme, mutta meistä se oli typerä idea, koska se on julkaistu jo dvd:n yhteydessä. Siksi otimmekin siltä vain pari biisiä, laitoimme mukaan uuden levyn kappaleista pari demoversiota sekä pari vanhaa rallia. Nauhoitimme ensimmäisen täyspitkämme Once Sent From The Golden Hall kahteen kertaan, ja bonusraidat ovat nyt niitä ensimmäisiä nauhoituksia, joista toinen on vielä kokonaan aiemmin julkaisematon kappale. Vähän jotain spesiaalia faneja varten.

Kuluva vuosi on kohdellut orkesteria hyvin, eikä loppuvuosikaan hullummalta näytä. Luvassa on Euroopan-kiertue marraskuussa Wintersunin ja Týrin kanssa sekä Pohjois-Amerikan kiertue joulukuussa Children Of Bodomin avausbändinä. Laajempi Skandinavian-kiertue on kuuleman mukaan luvassa alkuvuodesta 2007, Suomi mukaan lukien. Edellisestä vuoden 2001 Tuska-vedosta kun on Johanin mukaan ainakin viisi vuotta liian kauan.

– Kaikki on todellakin mennyt nappiin viime aikoina ja siksipä pystyimmekin tekemään näin hyvän levyn. Enää meidän ei tarvitse käydä päivätöissä, vaan voimme keskittyä täysin musiikkiin eikä tarvitse enää huolehtia kaikesta normaalista paskasta kuten rahasta, En todellakaan kaipaa takaisin entiseen normaaliin päivätyöhöni, vaikka teenkin aina jotain ekstrahommia palattuani kotiin keikoilta.

Kiitoksia, Johan, ajastasi. Toivottavasti partasi ei harventunut ja harmaantunut liiaksi kysymyksistä.

– Heh, ei ollenkaan, kyllä minulta löytyy harmaita hiuksia ja partoja ennestäänkin.

Julkaistu Inferno #41/2006

Inferno #40/2006

After All
This Violent Decline
Dockyard 1

3 After All tuntuu ottaneen opikseen alkuvuoden The Vermin Breed –arviostani, jossa leimasin orkesterin musiikin pikkunäppäräksi ja kevyehköksi thrash-riffittelyksi, joka ei ihastuta muttei vihastutakaan. This Violent Decline on parannusta edeltäjäänsä nähden myös sovituksellisesti ja soundillisesti ja loppuarvosana hilautuukin puolikkaan verran ylöspäin.

Erityisesti orkesterin musiikissa viehättää selkeät vanhan koulukunnan vaikutteet aina laulua myöten, vaikka kappaleet elävätkin tiukasti tässä päivässä. Moderni ote soveltuukin 90-luvun alkupuolella perustetulle belgialaisbändille retroilua paremmin, varsinkin kun kitaristien kepeistä lähtee kelvollisesti kuuntelijoita koukuttavia riffejä riffi toisensa perään. Albumin kokonaisilme pysyykin miellyttävän melodisena ja monipuolisena, sillä puhtaaseen suoraviivaiseen mättämiseen ei yllytä missään vaiheessa.

Hyvistä lähtökohdista huolimatta This Violent Decline jää väkisinkin hieman kasvottomaksi ja värittömäksi levyksi. Vaikka levyä kuinka pyörittelisi, käy kuuntelijalle helposti kuin kultakalalle, jolla urbaanin legendan mukaan on 30 sekunnin muisti. After Allin tapauksessa muisti ei tuppaa ulottumaan 38 minuuttia pidemmäksi.


The Gates Of Slumber
Suffer No Guilt
I Hate Records

3 Kakkoskiekollaan doom-trio The Gates Of Slumber on siirtynyt möyrimään enemmän perinteisemmän doomin pariin The Awakening debyytin sludgemaiseen otteeseen verrattuna. Levy onkin tehty kaikkien doom genren sääntöjen mukaan, sillä kappaleet ovat lähes megalomaanisen pitkiä ja niissä lauletaan mm. niin Conan Kimmerialaisesta, Cthulhu Mythoksesta kuin historiallisista hirmuteoistakin. Sympaattista kerrassaan, kun inspiraatioiden taustatkin on vielä vaivauduttu selventämään jokaisen teoksen kohdalla.

Mitään uutta ja ihmeellistä ei The Gates of Slumber musiikillaan tarjoile ja tokkopa sitä edes yrittää. Puhtaat vokaalit perustuvat enemmän tulkintaan kuin tekniseen suorittamiseen ja sama pätee myös muihin instrumentteihin. Bändi tarjoilee mukavasti variaatiota trippailemalla psykedeelisemmin raskaamman murjomisen vastapainoksi ja sama ilmiö toistuu myös lämminhenkisessä biisimateriaalissa. Pitkien viisujen vastapainona tarjotaan lähes yhtä monta lyhyempää ja tunnelmaa keventävää instrumentaalia ja näin yhteismitaksi saadaankin 10 ja 74.

Häpeästä ei orkesterin tarvitse kärsiä, sillä Suffer No Guilt on vallan kelpo kiekko kaikessa yksinkertaisuudessaan ja perustavanlaatuisuudessaan. Genrensä merkkiteosta siitä ei kuitenkaan saa hyvällä tahdollakaan.

Jucifer
If Thine Enemy Hunger
Relapse Records

1,5 Juciferin mies-nais-duon ilmeinen tavoite on luoda vastakohdista voimaa ammentavaa omannäköistään musiikkia. Kun vahvasti särölle ajetut lyijynraskaat riffit naitetaan yhteen eteerisen naislaulun kanssa, on konsepti teoriatasolla kiinnostava, mutta Juciferin tapauksessa lopputulos on yksinkertaisesti vain monotonisen tylsä.

Vaikka riffit ovatkin velkaa Black Sabbathin synkimmälle tuotannolle, on musiikki lähempänä nykyajan sludge metalia ja varhaisia Sonic Youth ja Nirvana-vaikutteita. Yksinkertaisessa ja hypnoottisuuteen perustuvassa murjova riffittely on genren peruskauraa, joka alituiseen taitelee toimivuuden ja tylsyyden veitsenterällä. Jucifer ei vain saa veistänsä tarpeeksi teräväksi ja useimmiten vähintäänkin toinen jalka lipsahtelee unettavuuden puolelle. Vokalisti Amber Valentinen herkähkö ääni myötäilee musiikkia osuvan elottomasti, mutta sortuu liiallisuuksiin äärettömän ärsyttävällä rräkymisellä varustetussa ja joka kuuntelukerta ylihypättävässä Antietam-kipaleessa.

Aivan totaalista hidastelua ei If Thine Enemy Hunger ole, mutta keskitempoisemmat rokkaavammat kappaleetkaan eivät tuo kokonaisuuteen lisää mielenkiintoa. Juciferia ei varmasti olekaan tarkoitettu kaikille raskaamman musiikin ystäville ja mielipiteet jakaantuvat helposti kahtia. Tylsää yhtäkaikki silti.

Lyzanxia
Unsu
Listenable Records

2 Nimi Lyzanxia kuulostaa pakostakin väkisin väännetyltä ja kun albumikin on nimetty Shotokan Karate -tyylisuunnan termin mukaan, on allekirjoittaneen pelkät lähtötunnelmat jo hieman ristiriitaiset. Kyynisen vanhan liiton kriitikon skeptisyys nousee vielä tavallista korkeammalle, sillä orkesteria on aiemmin mediassa ylistetty mahdollisesti parhaimpien thrash-riffien suoltajiksi koko musiikkibisneksessä. Saapas nähdä.

Päätään nostaneesta ennakkoluuloista huolimatta Unsu ei ole ollenkaan kelvoton tuotos. Lokeroinnissa se on kohtuullisen helppo tunkea uuden aallon jenkkimetallin saralle, josta se erottuu kuitenkin hippusen muista kohtuullisen mielenkiintoisella ja teknisellä rytmityksellään sekä lajikumppaneihinsa verrattuna astetta aggressiivisemmalla otteellaan. Variaatiota on niin melodia- kuin laulupuolellakin kaikkien genren sääntöjen mukaisesti. Parhaimmillaan bändi on kuitenkin keskitempoisissa jyräyksissä, sillä nopeammat osuudet ja kappaleet ovat auttamattoman tylsähköjä.

Kun tuotantokin on kohdillaan, ei Lyzanxiassa teknisesti tarkasteltuna ole mitään vikaa. Lopputulos on kuitenkin auttamattoman tasapaksu ja muistuttaakin erehdyttävästi aikuisviihde-elokuvien perusjyystöä sillä erotuksella, että lopun kliimaksi Unsu-levyllä jää saavuttamatta.

Masterstroke
Apocalypse
JMT-Music

3 Masterstroken debyytti on odotellut lähes 1,5 vuotta pelkkää julkaisua, joten kovinkaan uudesta materiaalista ei voida puhua. Orkesterin musiikin noususuhdanteinen kehityskaari käykin varsin selkeästi ilmi uudempia kotisivujen kautta jaossa olevia maistiaisia kuuntelemalla, mutta retrospektiivisestikin kuunneltuna Apocalypse on mukiin menevä ensilevytys.

Vaikka Masterstroke henkii niin musiikillisella kuin lyyrisellä puolella monia heavy metalin kliseitä, toimivat nämä asiaankuuluvina ominaisuuksina huvittuneisuuden nostatuksen sijasta. Vaikka orkesterilla onkin selkeitä vaikutteita power metalista, pohjautuu tyypillisesti koskettimilla väritettyjen kappaleiden perustat kuitenkin onneksi vahvasti 80-luvun melodiseen heavy metaliin. Melodisuudestaan ja näennäisesti keveydestään huolimatta kappaleissa on miellyttävää tarttumapintaa ja ennen kaikkea munaa, johon ei lähdetä puhaltelemaan.

Toki Apocalypseä vaivaa debyytille tyypilliset lastentaudit aina ajoittain ontuvista sovituksista hieman epätasaiseen miksaukseen ja latteaan soundimaailmaan, mutta orkesterin potentiaalia ne eivät kuitenkaan onnistu täysin syömään. Masterstroken onkin helppo tarjota tiukka vastus eurooppalaiselle tusinatilupowerille huomattavasti mielenkiintoisemmalla ja raskaammalla otteellaan aitoon heavy metaliin.

Mercenary
The Hours That Remain
Century Media

4 The Hours That Remain on hieno levy. Muutama kuuntelukerta ei levyn hienoutta paljasta, sillä moniulotteiset ja pitkähköt kappaleet sisältävät paljon informaatiota. Korvat sietävät kyllä tunnin levyä, mutta aivojen kapasiteetti tulee helposti vastaan. Avautuakseen The Hours That Remain vaatiikin vähintään yhtä monta pyöräytystä kuin mitä albumilla on raitoja.

Mercenaryn tyyli on hioutunut reilun kymmenen vuoden ajan ja vaikka edelliset Everblack ja 11 Dreams olivat jo mainioita levyjä, on The Hours That Remainilla kaikki isompaa ja parempaa. Tyylillisesti bändi määrittely onkin vaikeaa, koska se lainailee elementtejä niin melodisesta heavy metalista, ruotsalaista uuden aallon death metalista kuin hitusen progressiiviselta rankemmalta puoleltakin. Mikkelin laulusuoritukset kulkevat komeasti puhtaina ja voimakkaina jolle väriä antavat säästeliäästi käytetyt brutaalimmat ääntelyt. Komeuden kruununa toimii hyvällä maulla toteutetut koskettimet, jotka lisäävät entisestään väriä orkesterin ulosantiin. Näiden osiensa summana kokonaisuus on erinomaisen jyräävä, vahva ja mielenkiintoa pitkään ylläpitävä.

Jos hakemalla haetaan negatiivisia puolia levystä, voidaan sellaisina pitää ehkä 1-2 kappaleen verran liian pitkää kestoa ja samojen tehokeinojen ja tempojen käyttämistä lähes jokaisessa rallissa. Ainoastaan näiden pienten miinusten johdosta The Hours That Remain ei kohua absoluuttisen parhaimmiston joukkoon.

Nebelhexë
Essensual
Candlelight Records

2,5 Äärimmäisen synkästä dark-ambient projektista Aghast aloittanut ja pakanalliseen folk-musiikkiin siirtynyt Andrea “Nebelhexë” Hauen laajentaa musiikillista karriääriään gootti ja dark wave –musiikin pariin.  Essensual onkin lähes kaiken velkaa 80- ja 90-luvun mustahuulimusiikille, vaikka soundimaailma onkin nykypäivää.

Sävellyksiltään albumi on varsin minimalistinen ja valittu lähestymistapa toimiikin ajoittain hyvin kuten kappaleissa Erzulie’s Charm tai sitä seuraavassa Purple Nightshadesissa. Em. kaltaiset rennosti rullaavat rauhalliset ja keveät kappaleet ovatkin miellyttäviä kuunneltavia, vaikka suuria säväreitä ne eivät kehoon kuljetakaan. Vaikka Nebelhexën äänessä onkin tummaa kuulautta ja ripaus persoonallista otetta, on kappaleiden tulkinta kuitenkin turhan yksiulotteista. Sama pätee myös itse musiikkiin, joka rakentuu turhan usein liian yksikertaisten elementtien ja toistuvien ideoiden varaan.

Syksyisen harmaan sadepäivän soundtrackina Essensual toimii hyvin, jos itse musiikkiin ei tarvitse keskittyä liiaksi. Työntäyteisinä hetkinä tämä onkin positiivinen ominaisuus, mutta toistuvia kuuntelukertoja saati pitkää kestoikää levyn ei levylle voi luvata.

The Order
Son Of Armageddon
Dockyard 1

3,5 Järjestyksen miehet tai maailmanlopun pojat ei vielä paljoa nimenä kerro saati lupaile, mutta ihmekö tuo, sillä kyse on kuitenkin vasta vajaat pari vuotta kasassa olleesta kokoonpanosta ja sen debyyttialbumista. Kun bändin kotimaa on vielä suuri laivasto- ja metallivaltio Sveitsi, ei ihme että todelliselta ruohonjuuritasolta maailmanvalloitukseen ponnistetaan.

Kotimaastaan huolimatta The Orderin vaikutteet tulevat rapakon takaa Amerikkalaisesta hard rock genrestä. Vaikka viittauksia 80-lukuunkin on havaittavissa erityisesti muutamassa hempeämmissä viisuissa, rokkaa bändi pääasiallisen modernin tanakasti norjalaisten El Cacon ja Stonegardin tahtimailla. Rosoakin musiikista löytyy mausteena juuri mukava määrä, vaikka varsinainen räkä ja erilaisten eritteiden sekä mallastuotteiden tuoksu ei nenää liiemmin tungekaan. Kun tymäkillä soundeilla varustetut kappaleet rullaavat kukin sarallaan vastustamattomasti kohti loppua, ei valittamisen aihetta juurikaan jää.

Son Of Armageddonin suurin ongelma on varsinaisten iskusävelien puute. Ei levy tasapaksukaan ole, vaan pikemmin äärimmäisen tasalaatuinen josta mikään ei kuitenkaan jää päähän pyörimään vaikka levy kuinka soittimessa pyörisikin.

Persuader
When Eden Burns
Dockyard 1

3 Jos en paremmin tietäisi, olisi Persuader helposti laitettavissa kartalla Saksan-maalle, mutta hurrejahan nämä herrat ovat kuten jo pelkistä nimistäkin ja erityisesti kotisivujen kuvista voi päätellä. Vahvat germaani-mielikuvat syntyvät erityisesti orkesterin esittämästä hiukan power metal henkisestä heavy metalista sekä suhteellisen tökeröstä logosta ja kansikuvasta. Onneksi sisältö paljastuu tarkemassa syynissä ulkoisia elementtejä astetta paremmaksi.

Aggressiivista, melodista ja kompromissiton metalli on kuulemma aina ollut Persuaderin johtava ajatus eikä mainossanat aivan väärässä ole. Aggressiivisuus on toki kuuntelijan korvassa, mutta kyllä kokoonpanon musiikista onneksi löytyy sitä tarvittavaa munaa mikä yllättävän monelta itseään metallibändinä pitävältä orkesterilta tänä päivänä puuttuu. Solisti Jens Carlssonin on perinteisen koulukunnan heavy laulajia, jonka äänessä on miellyttävän raspia Hansi Kürschin tapaan. Onpa myös itse musiikissa selkeitä yhteneväisyyksiä Blind Guardianin.

Vaikka When Eden Burnsin materiaali onki tasalaatuista, on se samalla myös turhan tasapaksua. Kappaleiden sisäisestä tai välisestä dynamiikasta ei juurikaan ole tietoa sillä sen verran samoilla kompeilla ja tempoilla edetään. Klassisessa taustamusiikkitestissä ainoastaan Doomsday News päätyy pääkopan sisäiseen jukeboxiin

Spirit Disease
Annihilation
Twisted Face

4 Pari vuotta sitten julkaistu Spirit Diseasen ensilevytys Redemption Denied MCD oli sen sortin tiukkaa pauketta, että kiristämiselle ei paljoa tilaa jätetty. Miehistön vaihdoksista huolimatta Annihilation täyspitkä on kuin onkin debyyttiäkin tiukempi ja harkitumpi pakkaus, jossa nimi kaikesta kliseisyydestään huolimatta on enemmän kun sopivan ytimekäs kuvaus musiikillisesti linjasta.

Orkesteria musiikkia on helppo luonnehtia äärimetallina, jossa yhdistyy niin death- kuin thrash metal. Death-thrashareihin Deathchainiin verrattuna ero on kuitenkin suurin piirtein sama kuin sika-nauta ja nauta-sika jauhelihoilla. Siinä missä kuopiolaiset nojaavat musiikissaan enemmän thrashiin, ammentaa Spirit Disease enemmän 80- ja 90 luvun DM:stä. Yhtyeen suurin vahvuus on kireäksi ja vaihteleviksi sovitetut tyylikkäät kappaleet, joissa erinomainen kitaristikaksikko pääsee esittelemään parastaan vauhtia ja hienoja melodioita unohtamatta. Kun laulajan äreä mutta riittävän monipuolinen ulosanti on sopusoinnussa musiikin kanssa puhumattakaan tuhdin osuvista soundeista, vie kokonaisuus väkisinkin korvat mukanaan ja jalat alta.

Spirit Disease ei anna armoa edes sanoituksissa, joissa sivalletaan harkitustikin hyvän maun ja ylilyönnin rajamailla vanhan koulukunnan lyriikan perinteitä kunnioittaen. Death! Annihilation. Kill! Annihilation.

Stereochrist
Live Like A Man (Die As A God)
Psychedoomelic Records

2 Hikeä, testosteronia, viskiä, suota, savua, voimaa, olutta, lämpöä, volyymiä, groovea, bluesia, leijuntaa, punaniskaisuutta, raskautta, kosteutta, fiilistelyä ja riffittelyä. Näitä kaikkia sisältää Down, muttei Stereochrist. Valitettavasti.

Jotain Down-apinoinnista kertoo Bury Me In Smoken coverointi ja ennen kaikkea se, että albumin viimeiseksi tällättyä lainakappaletta ei tahdo edes erottaa muista. Sekä mikä toimii New Orleansin hepuilla, ei toimi lähellekään samalla tavalla unkarilaisilla kavereilla. Laulajan äänessä on kyllä sopivaa äijämäistä karheutta, kitaroissa mureutta ja treenikämpällä nauhoitetussa levyssä sopivaa raskasta rosoisuutta, mutta kun juurevuutta ja sielua puuttuu, jää sisältö ikävän laimeaksi ja tyhjäksi.
Bändin suurin ongelma on kuitenkin tasapaksuus. Yhdentoista oman kappaleen sijasta levy kuulostaa siltä kuin siinä olisi vain yksi biisi. Veisujen vaihtumista on vaikea huomata, mutta onneksi tasapaksuus ei kuitenkaan ala ärsyttämään liiaksi ainakaan taustamusiikkina. Levyä kuunnellessa ainoana ajatuksena päässä pyörii vain Stereochristin ja Monogodin välinen mahdollinen sukulaisuussuhde.

Thunderbolt
Love & Destruction
Massacre Records

2 Olkoonkin norjalaisen Thunderboltin debyytti ylistetty kuinka massiiviseksi tahansa, ei neljässä vuodessa ole saatu kovinkaan kummoista seuraajaa aikaiseksi. Deittipalstoilla usein tunnustetaan ulkonäöllä olevan merkitystä ja sama pätee myös osittain musiikkiinkin. Alaston nainen maitorauhasineen on kannessa aina toimiva joskin äärimmäisen kliseinen valinta ja samaa linjaa puoltavat myös biisinnimet kuten Heavy Metal Thunder ja Bad Boys. Puhtaasti näiden lähtökohtien perusteella huvittuneisuus muuttuu pienoiseksi nolostumiseksi ja arvostelurimaa hilaa väkisinkin pykälän ylemmäs.

Yllättävää ei todellakaan ole, että orkesteria on kuvailtu true heavy metal –orkesteriksi, mitä ikinä sitten tuo true-sana tässä yhteydessä mahtaakaan tarkoittaa. Melodista heavy metalliahan tämä todellakin on, mutta raskaus ja laukka-asteikolla sieltä kevyimmästä päästä. Solistin ääni on kyllä laaja, komea ja kantava, mutta kunnianhimoisesti tehdyt monipuoliset kappaleet ikävän latteita. Sama termi pätee myös soundeihin paremminkin kuin hyvin ja tuhnuinen jälki syökin tehokkaasti musiikin tehoa entisestään.

Love & Destruction ei sinällään ole kelvoton levy, mutta ihmetyttää kuinka näinkin hyvistä elementeistä on saatu aikaiseksi näinkin pliisua tavaraa. Musiikki on varmasti rakkaudella väännetty, mutta minkäänlaista hävitystä se ei kuitenkaan saa aikaiseksi.

Witheria
Infernal Maze
Twisted Face

3 Kotimaisen Witherian Infernal Maze on samalla sen julkaisseen levy-yhtiön kuin bändinkin debyytti eikä kumpikaan osapuoli voi olla tyytymätön uransa alkuun. Siinä missä albumi tarjoaa runsaskoukkuista thrash metaliin nojaavaa räimettä, on lafkan talliin päätynyt myös toinen äärimetallia pieksevä orkesteri Spirit Disease.

Vuosi sitten tallennettu kiekko luottaa vanhoihin hyviin arvoihin aina kansitaidetta myöten, vaikka muinaisiin esikuviinsa verrattuna musiikki onkin astetta kipakampaa ja jopa death metalista vaikutteita imenyttä. Witherian musiikillinen latu ei kulje kaikista suoraviivaisimmin, sillä sen verran mutkia rakenteisiin on tehty niin riffien kuin temponvaihdosten muodossa. Tästä johtuen kappaleiden kestokin pyörii pääasiassa 5-6 minuutin tuntumassa ja onpahan päätöskappaleesta venkoiltu jopa kymmenminuuttinen rässi-eepos. Ärinöiden ja murahteluiden saattelemana kappaleet rullaavat pitkähköistä kestoistaan huolimatta vallan kelvollisesti korvien kummemmin puutumatta.

Vaikka Witherian musiikin muodostamat partikkelit ovatkin järeitä, oikeanmallisia ja omanlaisiaan, taantuu kokonaisuus väkisinkin hieman tasapaksuksi. Tarttuvuuden kasvattaminen sovituksia ja kestoja hienosäätämällä ja viilaamalla auttaisi paloja loksahtamaan entistä paremmin paikoilleen. Tarvittava taito ja työkalut kun herroilla jo näpeissään on.

Hamara #1/2005

Hellbox
Hornahead
Omakustanne
4/5
 
Jos Hellbox olisi alkoholijuoma, se ei taatusti olisi kevyt päärynäsiideri, vaan huurteinen ja ravitseva keskiolut. Ainakin jälkimmäistä alkaa kovasti kaivata Hornheadin pyöriessä soittimessa uudestaan ja uudestaan eikä maltaan suussa maistumisen syynä ole sietokyvyn turruttaminen.

Edelliseen hieman paikallaan junnaavaan Sadisticlaw-täyspitkään verrattuna materiaali rokkaa mustan räkäisessä hengessä kuin se usein mainittu vesikauhuinen kolmijalkainen hirvi ja biiseissä on jotain vaikeasti vastustettavaa perverssiä svengiä. Rivakka tempo kiidättää MCD:n viittä kappaletta eteenpäin aikamoista laukkaa jota Hellvis Perversleyn miehevän likainen ääni käskyttää osuvasti. Jos Venomia kuvailtiin aikanaan Motörheadin äpärälapseksi, on Hellbox Venomin lakanoille tarkoittama vahingonlaukaus.

Jos uroolta ja metallilta tuoksuva metakka kiinnostaa ja kartat suihkua, niin hellbox.4-all.org on sinun osoitteesi.

Impious
The Killer/Born to Suffer
Karmageddon Media
3/25 ja 2/5

Karmageddon Median uusintajulkaisujen sarja osa X: ruotsalaisen nyttemmin Metal Bladella majailevan Impiouksen pari vuotta sitten alun perin julkaistu täyspitkä The Killer ja toisena erillisenä osana sarjassa vanhoista demoista, promoista ja liudasta covereita kasattu Born to Suffer nimeä kantava sillisalaatti.

Impiouksen laskettelema death-thrash mellakka on helposti rinnastettavissa edesmenneen maanmiestensä The Crownin vastaavaan eli hienoisella rokkisvengillä väritettyjä kipakoita ralleja. Rallit rullaa rennosti eteenpäin, mutta siinä missä The Crownin räkäiset menopalat sisälsivät Mike Tysoninkin leukaan lävähtäviä koukkuja, jää Impiouksen biisit huomattavasti valjummiksi ja tuntuvat parhaimmillaankin vain pieninä korvatillikoina. Onneksi niin bändistä kuin saundeista löytyy jämäkkyyttä, sille lepsumpana hommasta katoaisi pohja kuin entisen miehen lapikkaista.

Born to Sufferin polkaisee käyntiin -01 äänitetyltä neljän biisin promolta, jonka kaikkia raidat ovat päätyneet myös em. The Killer ­–täyspitkälle. Äänenlaatu on yllättävän kovaa luokkaa eikä suuria eroja albumiversioihin löydy.Kolmen biisin vuoden -96 demo onkin sitten huomattavasti rupisempaa niin musiikiltaan kuin tallenukseltaan. Biisit ovat aiempaa huomattavasti death metallisempia, suorempia ja samalla myös tylsempiä. Levyn päättävät kuusi tunnettua lainavetoa, ovat orkesterin itsensä mukaan olleet mukavia soittaa mikä on helppo uskoa. Mikäpä metallibändi ei olisi coveroinut mm. Metallicaa tai Sepulturaa? Harmi vain, että Impiouksen alkuperäisen kanssa 1:1 tulkinnat kuulostavat ylitempoon hieman sinnepäin sutaistuilta roiskaisuilta. Levyn päättävä One on onnistuttu raiskaamaan täydellisesti järjettömällä rumpupapatuksella, joka ei istu sitten mitenkään kappaleeseen. Kokonaisuutena sisällyksetön julkaisu.

Nightrage
Descent Into Chaos
Century Media
2/5

Tekijämiesten Tomas Lindbergin ja Gus G:n luomus Nightrage pukkaa jatkoa reilu puolitoista vuotta sitten julkaistulle debyytille. Homman nimi on edelleen yhdistää melodiota Göteborg henkiseen death metalliin ja tekniseltä kannalta katsottuna kaikki osaset ovatkin oikeilla paikoillaan.

Jos Sweet Vengeance lätyllä melodiat olivat makoisia ja sahausosiot professionaalisia, ei Descent into Chaosilla ole jäljellä kuin jälkimmäisiä. Käytetyt ideat tuntuvat moneen käytetyiltä eikä Tomasin maailmankuulu ärinäkään onnistu puhkumaan kummoista puhtia latteaan materiaaliin. Tarttuvuutta ei biiseissä ole kuin nimeksi ja muutenkin kokonaisuus vaikuttaa väkisinkin edellisen levyn ylijäämämateriaalista kasatulta.

Totaalisen umpisurkea ei levy toki ole ja löytyyhän levyltä useita ihan kivoja raitoja, joista monet keskisuuretkin bändit olisivat valmiita antamaan vaikka tarpeettoman vapaavalintaisen sisäelimen. Nightragen kokeneiden muusikoiden tapauksessa vain on lupa odottaa huomattavasti parempaa ja suhtautua astetta/pistettä kriittisemmin luotuun lopputulokseen.

Soilwork
Stabbing The Drama
Nuclear Blast
3/5

Kuulijakuntaa runsaasti laajentaneen Figure Number Fiven jälkeen Soilworkin tehtävä ei taatusti ole ollut helppo. Jokaisella levyllään jotain hieman uutta keksineen ja melodeath genren rajoja kauemmaksi työntäneen orkesterilta oli jälleen lupa odottaa paljon, mutta valitettavasti Stabbing the Drama ei lunasta kuin puoliksi ehkä kohtuuttoman koviksikin paisuneet odotukset.

Laadullisesti Soilworkin uutukainen ei missään nimessä ole huono, sillä soundit on miellyttävän ärhäkät ja samaa voi sanoa myös itse musiikista. Vaikka bändille tunnusomaisia tutun tarttuvia melodioita onkin karsittu osittain, on niitä vielä yllin kyllin jäljellä melokoukkuja kaipaaville. Uutena piirteenä on astetta aggressiivisempi ote niin riffittelyssä, kappalerakenteissa kuin Björn ”Speed” Stridin laulussa. Tämä tuokin osittain kaivattua uutta potkua musiikkiin, vaikka samalla hittikimaraan osallistuvien kappaleiden määrä on aiempiin levyihin verrattuna huomattavasti vähäisempi.

Levyn keskivartalon muodostavat Nerve ja Distance edustavat levyn vahvinta ja samalla myös vanhinta Soilworkia. Loput kappaleista muodostavat vahvoja ulokkeita, jotka kuitenkin voisivat ulottua hieman kauemmaksi tasaisen vankan kappalemateriaalin muodostamasta vartalosta.

Original Motion Picture Soundtrack
Saw
Roadrunner Records
2/5 ja 4/5

Elokuvamusiikki on asia, johon harvemmin kiinnittää huomiota leffoja tuijottaessa, mutta parhaimmillaan niillä on yhtä tärkeä merkitys kuin loistavilla näyttelijäsuorituksilla. Nykypäivien trendi on kuitenkin ollut tunkea soundtrack-levyille kappaleita bändeiltä, joita levy-yhtiöt haluavat buffata keinolla millä hyvänsä ja useimmiten levylle päätyneitä biisejä ei kuule korkeintaan kuin lopputekstien aikana. Saw-leffan soundtrack ei onneksi ole täysin edellä mainitun kaltainen julkaisu.

Soundtrackin kuunteleminen kohua ja kehuja herättänyttä Saw-elokuvaa näkemättä oli sen verran hankala tehtävä, että leffan katselua piti simuloida kuvittelemalla olevansa näkörajoitteinen istuen samanaikaisesti pimeässä ja kuumassa saunassa. Kuvitellun leffan alkuteksteinä toimii Chimaira, mutta tunnelma ei kohoa lähellekään kattoa. Jännitys alkaa välittömästi tiivistyä Charlie Clouserin leffaa varten säveltämän kakkosraidan kohdalla, jonka synkkä ja jyhkeä tunnelma luo osuvia kauhuleffamaisia mielikuvia. Tällä samaisella konseptilla kuljetaankin koko levy läpi, Clouserin hienon tummat ambient-henkiset kilinää, kolinaa ja konebiittiä sisältävien sävellysten nostattaessa tunnelmaa ja ihokarvoja pystyyn ja nosteessa olevien aggrometallistien kappaleiden töksähdellessä väliin. Ainoa onnistunut valinta levyllä on hieno ja rauhallinen Fear Factoryn Bite That Hand That Bleeds eikä pelkästään vain nimeltään. Mutta missä on Sodomin The Saw Is the Law?

Inferno #39/2006

Doom:Vs
Aeternum Vale
Firedoom Music

4 Oudohkon selkeästi nimetty Doom:Vs osoittaa vanhan yksinkertainen on kaunista –viisauden jälleen kerran paikkansapitäväksi. Simppeleiden ideoiden ja toteutuksen symbioosina Aeternum Vale tarjoaa miellyttävän melankolisen 50 minuutin matkan yhden miehen kokonaisvaltaisiin surumielisiin visioihin, jossa etapit ovat juuri odotetun pitkiä, mutteivät kuitenkaan liian raskaita kuunneltaviksi.

Doom-deathin lokeroon uppoava musiikki täyttää kaikki lajityypin kriteerit: hidas laahaavaa tempo, tasaisen matala örinälaulu mausteinaan hippusellinen puhdasta vokalisointia, tunnelmaa värittävät kosketintaustamatot sekä pelkistetyn kaihoisat kitaramelodiat. Peruselementtien käyttö on läpi levyn minimalistista, toistuvaa ja yllätyksetöntä, mutta tympiintymisen sijasta musiikki onnistuukin koukuttamaan tehokkaasti kaikessa tummasävyisessä kauneudessaan.

Vaikka Doom:Vs ei kaikkia ehkä säväytäkään, on se yhtälailla hyvä johdatus genreen sitä tuntemattomille kuin pahimman synkistelyn janon pidempiaikainen tyydyttäjä tuomiotansa pidempään lusineille. Toivottavasti levyn nimestä ei muodostu ennettä orkesterin alkaneella uralla.

Gojira
The Link Alive DVD
Listenable Records

4 Gojiran hieno kolmos kiekko From Mars To Sirius nosti paremman jakelunsakin ansiosta bändin suuremman yleisön tietoisuuteen. Nyt tuolla yleisöllä on mahdollisuus tutustua myös pari vuotta sitten ainoastaan kotimaassaan Ranskassa julkaistuun DVD:hen, joka rakentuu orkesterin kahden ensimmäisen albumin varaan.

Teknisesti tarkasteltuna kiekko tarjoaa perusmeininkiä pakollisen kuvagallerian, muutaman promovideon sekä kuuden vanhan kotikonstein tallennetun livebiisin normaalin 80 minuuttisen keikan lisäksi. Vaikka kuvaus keskittyykin pääasiassa kitaristi-laulajaan sekä rumpaliin ja leikkaukset ovat varsin rauhallisia, on muutamin tyylikkäin pikkukikoin saatu hopeakiekolle tallennettua intensiivinen ja hieman mystinenkin tunnelma. Osaltaan tämä on bändin ja hyvin rytmitetyn setin, osaltaan taas runsaiden lähes kaiken peittävien staattisten värivalojen ansiota.

Kun tarjolla oleva pelkkä stereo ääniraita potkii jämerästi selkeydessään ja jämäkkyydessään, on The Link Alive DVD:tä iloa katsoa uudestaan ja uudestaan. Julkaisun vahvuus piileekin sen yksinkertaisuudessa, jonka kautta välittyy hyvin laajakuva äärettömän tarkasta ja tiukasta yleisön mukaansa tempaavasta livebändistä.

Scars
The Nether Hell
Omakustanne

3,5 Internet-sivusto Myspacen kautta uusien musiikkituttavuuksien bongailusta on helppo saada itselleen uusi kaikkia osapuolia hyödyntävä harrastus. Kappaleiden kuuntelu on tehty helpoksi ja metallin virratessa ämyreistä voi samalla kasvattaa tietämystään esittäjästä. Sivujen kaverijärjestelmän kautta uusia bändejä löytyy helposti ilman sokkona hapuilemista.

Brasiliasta ponnistava Scars ei lepää laiskana auringossa, vaan paahtaa tiukkaa death-thrashia omaperäisellä otteella melodioita unohtamatta. Bändin vahvuus lepää erityisesti monipuolisessa kitaroinnissa ja sen varaan onnistuneesti rakennetuissa polveilevissa kappaleissa. Alituisen kaahauksen ja murjomisen sijasta Scars fiilistelee mielellään myös keskitempoisesti ja pitkään sekoittaen pakkaa mystiikkaa tihkuvilla kitaramelodioilla hyvänä esimerkkinä albumin päätösraita Hidden Roots of Evil.

Vaikka laulajan huutoääni onkin hieman yksipuolinen ja soundit aavistuksen liian lepsut, on The Nether Hell varsin mallikelpoinen puolituntinen näytös underground osaamisesta. Levyn perusteella Scarsissa on paljon potentiaalia nousta Internet-sivuston pienehköstä diggaripiiristä tunnetummaksi nimeksi maailmalla.


Schizo
Main Frame Collapse
Avantgarde Music

2 Vanhojen vaikeasti nykyisin saatavilla olevien albumien uudelleenjulkaisemista kutsutaan useimmiten kulttuuriteoksi huolimatta siitä, kuinka hyvin musiikki on ajan hampaan nakerrusta kestänyt. Schizon vuonna -88 ainoastaan vinyylinä julkaistun debyytin CD-formaattiin siirtäminen 18 vuotta myöhemmin ei ole kulttuuriteko sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka vanhat fanit varmasti tyytyväisiä ovatkin.

Orkesterin musiikillinen linjaus on vedetty jonnekin alkukantaisen death/thrash metalin suuntaan pienin säväyksin alkuaikojen grindcoresta. Vaikka vauhtia kappaleissa piisaakin, jää riffittely liian usein tasapaksuksi ja vaisuksi pörinäksi. Omimmillaan bändi onkin hitaammissa thrash-osuuksissa, jossa ideat ja etenkin kitaratyöskentely pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Ajan henkeen vahvasti sidoksissa oleva hypertempo tuntuukin usein vauhdilta vain vauhdin itsensä takia.

Vaikka Schizon primitiivinen räime muistuttaakin hiukan aikalaisiaan Repulsionia ja Slaughteria, eivät sen kappaleet yllä lähellekään samalle brutaalille ja innovatiiviselle tasolle kahden em. kanssa. Kovin yksinäiseksi kummajaiseksi Schizon debyytti näin 2000-luvulla jää, vaikka Annihilatorin samoihin aikoihin julkaistun debyytti toisin väittikin.

Solitaire
Invasion Metropolis
Battle Cry Records

3,5 Solitairen leirissä ei vuosien vieriessä tunnu mikään muu muuttuvan kuin levy-yhtiö. Parin vuoden välein julkaistuissa albumeissa musiikilliset eroavaisuudet ovat äärimmäisen minimaalisia, vaikka levy levyltä pieniä yksityiskohtia onkin saatu selkeästi viilattua entistä ehommiksi. Onkin täysin kuuntelijasta kiinni pitääkö Invasion Metropolista tuttuna ja turvallisena vai yllätyksettömänä ja tylsänä.

Orkesterin 80-luvun palvonta on viety kaikissa suhteissa äärimmäisyyksiin. Kohkaamiselta kuulostava mutta tarkasti soitettu äärimmäisen kiivastempoinen speed metal paljastaa esikuvat helposti muttei kuitenkaan sorru kopiointiin. Soundit ovat täsmälleen samalla tavalla ohuet ja hivenen suttuiset kuin parikymmentä vuotta sitten, ainoastaan nykyteknologialla aikaansaatu jämäkkyys erottaa levyn 2000-luvun tuotokseksi. Kokonaisuuden täydentää osuvalla tavalla rumat, mutta musiikin henkeen sopiva levynkansi ja soittajien ulkoinen habitus.

Uutukaisellaan Solitaire on onnistunut saamaan sävellyksiin aavistuksen lisää tarttuvuutta mikä tekeekin siitä yleisen pienen petraamisen kanssa kolmikon kovimman. Täysin identtisistä elementeistä koostettu musiikillinen anti on kuitenkin koluttu jo sen verran tarkasti, että tuleville on pakko keksiä jotain radikaalia uutta totaalisen taantumisen välttämiseksi.

VOIVOD -OMISSA MAAILMOISSAAN

Kolmeatoista pidetään epäonnen lukuna, ja sitä se myös oli kanadalaiselle Voivodille. Yhtyeen pääasiallinen säveltäjä kitaristi Denis “Piggy” D'Amour menehtyi syöpään pari vuotta kolmannentoista levyn julkaisun jälkeen, elokuussa 2005. Omalaatuisen kitaristin muisto elää silti tuoreella Katorz-levyllä. 

Heti haastattelun alkuun äärimmäisen sympaattisella ja vahvalla ranskalaisella aksentilla englantia puhuva rumpali Michel "Away" Langevin antaa lausumisohjeita uuden albumin nimestä ranskan kieltä taitamattomalle toimittajalle.

– Levyn nimi Katorz tarkoittaa ranskaksi ”neljäätoista”, mutta Piggyn tyylillä kirjoitettuna se kuulostaa aika voivodmaiselta, Away naurahtaa.

Vaikka 1980-luvun alkupuolella uransa räkäisenä thrash metal -orkesterina aloittanut kokoonpano on vuosien varrella napannut soundiinsa mukaan runsaasti progressiivisen ja hyppysellisen psykedeelisen rockin elementtejä, kuvailee Away yhtyettä edelleen runsaasti punkrockista vaikutteita imeneeksi metalliorkesteriksi. Erikoisista lähtökohdista ja haikeissa tunnelmissa kasattu uusi levy kuulostaa kuitenkin eheältä ja ennen kaikkea bändin itsensä näköiseltä kokonaisuudelta.

Useiden kuuntelukertojen jälkeen huomaan löytäväni levystä samanlaisia tunnelmia kuin vuonna 1988 julkaistusta Dimension Hatröss -kiekosta, vaikka musiikillisia yhtymäkohtia ei juurikaan löydy. Awayltä löytyy tähän selitys.

– Kesällä 2005 Piggy ravasi alituiseen sairaalassa, ja useiden hänelle tehtyjen operaatioiden välillä hän sävelsi tyttöystävältään lahjaksi saamallaan akustisella kitaralla musiikkia digitaaliselle tallentimelle. Käytimme osia noista äänityksistä Katorzilla, ja noilla väliosilla on kyllä yhteneväisyyksiä Dimension Hatrössin vastaavien kanssa.

Albumille päätyneen kymmenen kappaleen pohjat äänitettiin jo pari vuotta sitten basisti Jason Newstedin Chophouse-studiolla Piggyn toimesta.

– Jasonin ansiosta Voivod kuulostaa enemmän rockilta kuin koskaan aikaisemmin, koska hänen lähestymistapansa musiikkiin on Black Sabbathin tapaan erittäin groovaava. Katorz on kyllä tavallaan jatkoa 2003 julkaistulle levyllemme, jolla Jason jo soitti, mutta tällä kertaa yritimme tuoda takaisin biiseihimme enemmän outoutta ja synkkyyttä sanoitusten aihepiiristä johtuen.

– Snake (solisti Denis Belanger) kirjoitti sanoitukset ennen Piggyn poismenoa, eikä hän niinkään muuttanut niitä, vaan lähinnä paranteli hieman niiden sisältöä. Hän ei halunnut surra Piggyä lyriikoissa, vaan kunnioittaa hänen muistoaan. Tällä kertaa Snaken lähestymistapa teksteihin oli vähemmän scifiä ja enemmän punkmaisen suoraviivaista kuin aikaisemmin. Hänen mielestään planeettamme voi juuri nyt erittäin huonosti, ja sekä hän että Piggy halusivat herättää ihmisiä huomaamaan tämän karun tosiasian, vaikka kaikki voikin olla jo liian myöhäistä.

Pelkäätkö sinä samoja asioita kuin mitä Snake uuden levyn teksteissään tuo esille?

– Eniten minua pelottaa ja ennen kaikkea ihmetyttää uuden teknologian käyttö yhä tehokkaampien massatuhoaseiden luomiseen. Yhdysvallat testaa yhä ydinaseita, vaikka ihmiset protestoivat noita kokeita vastaan. Lapsena näin erilaisia ydinsotaan liittyviä dokumentteja ja elokuvia, ja olen siitä asti elänyt ydinsodan pelossa.

– Kaikista hämmästyttävintä minusta on kuitenkin, että teknologiaa ei käytetä otsonikerroksen pelastamiseksi. Asiasta on puhuttu jo varmaan parikymmentä vuotta, ja silti tilanne menee vain koko ajan huonompaan suuntaan. En haluaisi olla osa sukupolvea, joka kokee maailmanlopun.

HENGESSÄ MUKANA

Kuinka vaikeaa Katorzin äänittäminen oli, niin henkisesti kuin teknisesti?

– Rumpujen äänittäminen kitararaidan päälle oli teknisesti erittäin hankalaa, ja se vaatikin minulta äärimmäistä keskittymistä, jotta lopputuloksesta tulisi jämäkän kuuloinen. Olimme jammailleet Piggyn kanssa aina vuodesta -79 saakka, joten oli aika outoa ja henkisesti raskasta kuunnella hänen soittoaan luurien läpi näkemättä häntä studiossa. Pari päivää äänitysten aloittamisesta keksimme kuitenkin ripustaa studion seinälle ison Piggyä kuvaavan julisteen, ja näin pystyimme aistimaan hänen läsnäolonsa studiossa.

– Olen aina diggaillut vaihtoehtoisista ulottuvuuksista ja niiden kaltaisista oudoista jutuista, joten tuossa suhteessa minua voisi kutsua hengelliseksi muttei uskonnolliseksi persoonaksi, toteaa Away kysyessäni tarkennusta Piggyn läsnäolosta.

Katorz-levylle on luvassa jatkoa jo ensi vuoden puolella, sillä Piggy ehti tallettaa kannettavalleen vielä kolmentoista muun kappaleen kitararaidat. Awayn mukaan samoissa sessioissa sävelletyt levyt eivät tule eroamaan juurikaan toisistaan, vaikka Voivodin tavaramerkkinä onkin juuri ollut arvaamattomuus.

– Tiedän hyvin, että Voivodilta on aina voinut odottaa jotain odottamatonta. Joskus tämä on kääntynyt jopa meitä itseämme vastaan. Esimerkiksi Nothingface-albumin jälkeen ihmiset odottivat jatko-osaa sille, mutta mepäs julkaisimmekin Angel Rat -levyn. Tuohon aikaan se sai aika kiistanalaisen vastaanoton, mutta niin oudolta kuin se kuulostaakin, nykyisin se on monen ihmisen mielestä paras levymme.

Mielestäni odottamattomuudessa piileekin juuri Voivodin vahvuus.

– Levymme saattavat vaatia paljon kuuntelua avautuakseen, mutta jos niihin pääsee sisälle, monesta ihmisestä tulee Voivod-fani koko loppuelämäkseen. Juuri uskollisten faniemme ansiosta levytämme tänä päivänä Nuclear Blastille 23 vuotta bändin perustamisen jälkeen.

Away kertoo tuoreen albumin bändiä kuvaavan kansitaiteen syntyneen puhtaasta kunnioituksesta Piggyn muistoa kohtaan, mutta samalla se myös kuvaa orkesterin yhteenkuuluvuuden tunnetta. Idea omien luonnoksien skannaamisesta ja käyttämisestä sellaisenaan kansivihkosessa syntyi herran oivallettua, että Katorzin musiikkikin perustuu hyvin pitkälle aiemmin äänitettyihin demoihin.

Onko nuppisi sisällä kenties jonkinlainen vaihtoehtoinen maailma tai ulottuvuus, johon sukellat hakemaan inspiraatiota työstäessäsi uusia piirroksia Voivodin levyjä varten, uuden materiaalin pauhatessa taustalla?

– Jo lapsena löysin aivan kuin vahingossa pääni sisältä minulle täysin luonnolliselta tuntuvan paikan, johon matkaan automaattisesti tarttuessani kynään. Ehkä juuri tästä johtuen minua kutsutaan Awayksi, herra Langevin naurahtaa.

– Luomani teokset ovat aina olleet abstrakteja ja surrealistisia, eikä muiden ihmisten ole välttämättä helppoa ymmärtää niitä. En ole koskaan opiskellut taidetta, joten en ole kovinkaan tekninen, vaan etenen täysin fiiliksen mukaan, ja tässä mielessä se muistuttaakin vähän rumpujensoittotyyliäni.

Herran taidetta on mahdollisuus päästä ihastelemaan laaja-alaisesti vielä tämän vuoden aikana, sillä miehen Voivodille tekemistä teoksista on tarkoitus julkaista taidekirja.

– Kävin läpi arkistojani, ja minulla olisi materiaalia useammankin kirjan edestä. Ensimmäiseen tulee kuitenkin 325 läheisesti bändiin liittyvää piirrosta. Piggyn kuoleman jälkeen en pystynyt luomaan mitään pitkään aikaan, mutta tämän vuoden alusta asti olen työskennellyt useiden eri projektien kanssa.

– Vaikka musiikki onkin ollut pääasiallisin tulonlähteeni aina Dimension Hatrössin ajoista asti, jouduin silti tekemään erilaista graafista suunnittelua myös muille bändeille kuin Voivodille maksaakseni kaikki laskuni.

Valitsetko sinä itse projektisi vai projektit sinut?

– En halua että nimeäni käytetään sellaisissa yhteyksissä, jotka sotivat ajatusmaailmaani vastaan, ja tämän suhteen en ole valmis tekemään minkäänlaisia kompromisseja. Tästä johtuen en esimerkiksi voisi työskennellä rasismia edustavan yhteistyökumppanin kanssa. Bändien kanssa työskennellessäni haluan esimerkiksi ensin lukea heidän sanoituksensa ennen kuin edes kosken kynään.

TULEVAISUUS TUO TULLESSAAN

Levyjen promotoimiseen kuuluu olennaisena osana keikkailu, mutta ymmärrettävistä syistä Voivod-kolmikko ei tällä hetkellä tiedä soittaako se enää livenä koskaan.

– Tilanne on täysin avoin keikkojen suhteen, mutta seuraavan levyn äänitysten jälkeen olemme yhdessä päättäneet ratkaista asian tavalla tai toisella. Andreas Kisser Sepulturasta on jo lupautunut auttamaan meitä, mikäli päätämme soittaa keikkoja. Kiersimme Sepulturan kanssa 2003, ja huomasin jo silloin, että hänen soittotyylinsä muistuttaa aika paljon Piggyn tyyliä kaikessa omaperäisyydessään.

Vaikka Voivod ei koskaan ole saavuttanut suuren metalliyleisön suosiota, löytyy alan ammattilaisten ja muusikoiden piiristä runsaasti arvostusta orkesterin omintakeista tyyliä kohtaan. Away myöntääkin, että erityisesti edesmenneen bänditoverin arvostuksen puute on joskus hieman kismittänyt.

– Meistä Piggy oli aliarvostettu kitaristi, ja nyt missionamme onkin tuoda yhä enenevässä määrin hänen säveltämäänsä musiikkia ihmisten kuunneltavaksi. Emme kuitenkaan ole tilanteesta mitenkään katkeria, koska olemme hyvinkin tietoisia, että musiikkimme on aika omituista esimerkiksi radioissa soitettavaksi.

Tällä hetkellä kaikki näyttää kuitenkin Voivod-leirissä erittäin hyvältä. Awayn taidekirjan lisäksi orkesterin ensimmäinen DVOD-1-dvd on saamassa kaksi jatko-osaa, bändin vaiheista on tekeillä dokumentti ja vanhat levyt on tarkoitus julkaista uudelleen masteroituina.

– Asiat näyttävät etenevän juuri nyt melko mukavasti, vaikka joudummekin paiskimaan koko ajan kovasti töitä. Suuri kiitos kuuluu Jasonille, koska hän vetää puoleensa paljon julkisuutta, muun muassa esiintymällä amerikkalaisessa tosi-tv-ohjelmassa Rock Star: Supernova. Hän pitää jatkuvasti Voivod-paitaa päällään, ja kun ohjelmaa katsoo 30 miljoonaa ihmistä, saamme paljon ilmaista mainosta.

Koetteko itse olevanne missään asiassa jonkinlaisia modernin ajan sotapäälliköitä, eli voivodeja, taistelemassa erilaisia asioita vastaan?

– Olemme taistelleet bändinä lukuisten erilaisten ongelmien kanssa, ja niistä olisi helposti riittänyt ainakin kahdellekymmenelle eri bändille. Toki meistä on tuon seurauksena tullut myös vahvempia, mutta henkisellä tasolla iskut ovat olleet joskus aika kovia.

– Koko Voivod-konsepti luotiin aikanaan, koska meistä ainut mahdollisuutemme vaikuttaa maapallon katastrofaalisen tilaan oli puhua siitä teksteissämme ja sitä kautta saada ihmisiä kiinnittämään asiaan enemmän huomiota. Emme siis varsinaisesti taistele mitään vastaan, vaan ennemminkin haluamme kasvattaa ihmisten tietoisuuden tasoa ja sitä kautta saavuttaa hieman mielenrauhaa itsellemme.

– Emme myöskään taistele musiikillisesti ketään vastaan, sillä tähän teollisuuden alaan kuuluvat erilaiset tyylit ja ilmiöt. Alkuaikoina yritimme kuulostaa mahdollisimman aggressiiviselta, mutta jossain vaiheessa tajusimme, että on mielenkiintoisempaa yrittää kuulostaa mahdollisimman omaperäiseltä, mikä onkin jo paljon hankalampi juttu. Toivottavasti hieman kokeellisemmasta musiikistamme välittyy kuitenkin jonkinlainen perintö nuoremmille bändeille, jonka varaan he voivat rakentaa omaa uraansa.

Julkaistu Inferno #39/2006

MY SHAMEFUL - ITSEINHO, KATUMUS, VIHA

Otsikon kolme sanaa kuvaavat niitä tunteita, jotka My Shamefulin nokkamies, murisija-kitaristi Sami Rautio tuntee läheisiksi. Musiikin toimiessa herran purkautumiskeinona ei liene vaikea arvata, että kyseessä on doom metal -orkesteri.

– Kyllähän nuo tunteet ovat koko ajan taustalla olemassa, koska ne ovat sellaisia asioita, joista ei voi päästää niin vaan irti, Sami aloittaa pohdiskelun säveltämänsä musiikin emotionaalisesta sisällöstä.

– Koska viina ja huumeet eivät auta, niin johonkinhan ne on purettava. Jos sattuu vielä sellainen tilanne, että tulee huono hetki eikä saa musiikkia irti itsestään, niin ei paljoa hymyiltä töissä saati kotona.

Kaulakiikun kokeileminen ei kuitenkaan ole tullut mieleen?

– Ei perkele. Yksi kaveri on itsensä tappanut, ja olen nähnyt mitä se lähipiirille tekee. Samaa ei viitsi omille läheisilleen tehdä. Maailman pitää pyöriä jossain muualla kuin oman navan ympärillä.

My Shamefulin perustamisen aikoihin, vuonna 1999 Sami myöntää saaneensa paljon vaikutteita My Dying Brideltä, aina nimeä myöten. Nimen takana on kuitenkin myös paljon syvällisempiä merkityksiä.

– Pohjimmiltaan nimi viittaa kuitenkin haluun puhua asioista, joista kaikki eivät halua puhua. Ei ole mitenkään kivaa myöntää, että elämässä kaikki ei olekaan hyvin. Eihän sellaista kukaan halua edes myöntää. Aina ei edes uskalla yrittää niin hyvin kuin pitäisi, mutta toisaalta taas on tullut uskallettua yrittää tehdä juttuja, jotka olisi voinut jättää yrittämättäkin.

Saksassa majaansa pitävä Sami on kerännyt ympärilleen täyden, keikkojakin soittavan kokoonpanon erilaisista kulttuureista ja lähtökohdista tulevista muusikoista. Edellä mainituista seikoista johtuen Samilla ja orkesterin kolmella muulla jäsenellä on selkeä henkinen pesäero.

– Kahden amerikkalaisen kanssa tuo henkinen ero on suurempi kuin ainoan saksalaisjäsenen. Mutta vaikka me liikummekin vähän eri maailmoissa, ei tähän mennessä mitään suurempia ongelmia ole ollut. Aina pienen takomisen jälkeen visioni ovat jollain lailla perille menneet.

– Tekstejäni en yleensä tykkää silti kauheasti selitellä. Pari kertaa olen humalapäissäni kertonut pojille, mistä jotkut tekstit oikeasti kertovat, ja kyllähän sieltä on kummeksuvia katseita takaisin tullut. Tekstit ovat niin henkilökohtaisia, että minusta niitä on turha lähteä selittelemään. En halua teksteihin mitään yhteiskunnallista propagandaa, lohikäärmeitä ja miekkoja.

Entä perinteisessä doom metalissa usein vastaan tulevat uskonnollissävytteiset aihepiirit?

– Minulla on tullut esille korkeintaan viha uskontoja kohtaan, ja uusimmalla levylläkin on yksi kappale, joka kertoo papeista, jotka käytännössä elävät muiden tuskasta.

SYNKÄSTÄ SYNKEMPÄÄN

Sami kertoo syyskuun alussa julkaistavan kolmannen albumin The Return To Nothingin olevan äärimmäisen raskasta ja suoraan päälle hyökyvää doomia ilman viuluja, naislaulua tai koskettimia. Pelkistetymmän ja äärimmäisempään suuntaan viedyn musiikillisen linjan voi nähdä luonnollisen kehityksen sijasta myös eräänlaisena kannanottona.

– Parin edellisen levyn arvosteluja lukiessani alkoi huvittaa, kun niissä kehuttiin jotain synajuttuja. Olin, että hetkinen, ei se mikään syntikka ollut vaan kitara. Ehkä tämän levyn kohdalla tuli sitten jonkinlaista näyttämisenhalua, että soundit voi tehdä jotenkin muutenkin ja kaikkeen ei tarvitse aina laittaa koskettimia.

Synkeämpään ulosantiin Sami täräyttää syyksi viisi Saksassa vietettyä vuotta. Elämä Saksanmaalla on kuulemma välillä aikamoista pään seinään lyömistä.

– Saksalainen yhteiskunta on vaan niin eri aallonpituudella kuin Suomessa, ja minulla on ollut päällä sellainen viisi vuotta kestänyt kulttuurishokki. Esimerkiksi ihmisten suhtautuminen työntekoon on aivan erilainen kuin Suomessa. Itse olen helvetinmoinen työmyyrä, ja Saksassa taas työkalut tippuvat kädestä lattialle heti kun kello lyö viisi. Suorastaan vituttaa olla Saksassa.

Minkä takia siellä sitten pitää olla v-käyrää kasvattamassa?

– Suomesta oman alan työpaikan löytäminen olisi paljon vaikeampaa, koska olen mandoliinikauppias eli myyn soittimia. Työssä kun minun näkemykseni mukaan pitäisi edes jossain määrin viihtyä, niin ei viitsisi lähteä mihinkään tehtaaseen vuorotyöhön. Sitä varmasti ampuisi itsensä puolen vuoden kuluttua.

Synkemmästä yleisilmeestään huolimatta uusi levy tuntee aiempia selkeämmältä ja jopa helpommalta sisäistää.

– Viimeisen puolentoista vuoden aikana olen ollut hirveän pettynyt uusien metallibändien tarjontaan. Vaikka levyjä tehdään hyvillä soundeilla ja on hirveästi hienoja kikkoja, niin usein Candlemassin Solituden tapaiset mieleenpainuvat kappaleet jäävät puuttumaan. Tuntuukin, että metallipuolella yritetään väen väkisin päästä eroon ns. pop-kaavasta, eikä välttämättä ole hyvä asia, että monimutkaisia biisejä tehdään monimutkaisuuden itsensä takia.

– Meidän uusimmalla levyllä ei tällä kertaa ole yhtään yli kymmenen minuutin kappaletta. Biisimme loppuvat silloin kun ne ovat sanoneet sanottavansa. Lyhin mahdollinen My Shameful -biisi voisi hyvinkin olla vain kolmen minuutin mittainen, ja tälle levylle muutama sellainen uhkasikin tulla, mutta sitten löytyi kumminkin vielä sanottavaa.

– Musiikin tehtävä on herättää erilaisia tunteita, ja sellaista olen meidän kappaleisiin hakenut, jopa niin, että ne tunteet voivat vaihdella jopa saman kappaleen aikana. Esimerkiksi No Dawn -viisussa mennään tosi painostavasta maailmanlopun fiiliksestä erittäin vihaiseen tunnelmaan, sieltä kauhuleffafiiliksen kautta David Lynch -osuuteen ja taas takaisin vihaan.

Olisiko sinun mahdollista tehdä vaikka näiden eri tunteiden ympärille rakentuva teemalevy?

– Viime aikoina itselle läheinen asia on ollut kuolemansairauden kanssa taisteleminen. Siinä ehtii käymään niin monta erilaista tunnetilaa läpi sairauden diagnosoimisesta noutajan tulemiseen, että aihepiiristä riittäisi helposti tavaraa koko levylle.

Inferno #39/2006

Inferno #38/2006

Ancara
The Dawn
DKS Music

4 Ancaran debyytti The Dawn on levy, josta varsinkin vanhemman hevihenkilön on vaikea olla pitämättä. Bändin 70- ja erityisesti 80-lukuun nojaava melodinen ja taidokas heavy rock on aitoa ja miellyttävän orgaanista kuunneltavaa modernissa yhteiskunnassa, jota usein leimaa hektisyys ja muovisuus. Orkesterin historian tuntien vaikutteet eivät varmasti tule yllätyksenä ja osaltaan tästä kertoo myös levyltä löytyvät kaksi yli kymmenen vuotat vanhaa kappaletta.

Vahvasti melodioille perustuva musiikki vaatii hyvän laulajan ja sellainen Sammy Aaltonen kieltämättä on. Suurin osa kappaleiden koukuista onkin rakennettu herran kantavan ja monipuolisen äänen ympärille mitä voidaankin pitää niin hyvänä kuin pahana asiana. Laulumelodiat ovatkin komeita ja äärimmäisen tarttuvia, mutta samaa toivoisi myös hieman ekstrapotkua kaipaavalle riffittelylle ja etenkin sen astetta liian taustalle hukuttavalle miksaukselle.

Pienestä kritiikistä huolimatta The Dawn on musiikillisesti hienoa alusta loppuun. Mielenkiintoista onkin huomata hieman yllättäviäkin yhtymäkohtia Charonin ja Machine Menin musiikkiin, ilman että esiintyisi tarvetta määritellä kuka kuulostaa keneltäkin. Hienoja orkestereita kaikki tyynni.

Elephant Bell
The Year Of The Elephant DVD
Omakustanne

3,5 Nykyisin yhä useampi bändi julkaisee ensimmäisen DVD:nsä jo siinä vaiheessa, kun takana on muutama hassu levytys. Kotimainen rock-retkue Elephant Bell pistää tästä vielä paremmaksi. The Year Of The Elephant DVD esittelee ytimekkäästi ja riittävän laaja-alaisesti neljä demoa ja EP:tä julkaisseen kokoonpanon reilun puolen tunnin livevedon, videon, minihaastattelun sekä tyypillisten taustatietojen keinoin.

Oletettavasti opinnäytteenä DIY-asenteella toteutettu paketti on sympaattinen, mutta resursseihin nähden laadukas ja tyylikkäästi toteutettu orkesterin itsensä näköinen paketti. Se toimii hyvänä käyntikorttina niin keikkajärjestäjille kuin tietämättömille kuuntelijoille saada vastaus kysymykseen mistä orkesterissa on oikein kysymys. Julkaisun kompakti noin 45 minuutin kokonaiskesto palvelee hyvin julkaisun tarkoitusta. Toisaalta se ei vaadi katselijaltaan liikaa, mutta tarjoaa kumminkin riittävästi infoa aistielimille. Silti Electric Shoes -EP:n lisääminen audio-muodossa kiekolle olisi täydentänyt kokonaisuutta entistä kattavammaksi.

Vaikka kokonaisuuden toteutuksessa käytetyt ratkaisut ovatkin yksinkertaisia, välittävät ne rehellisen kuvan aidosta ja itseensä uskovasta rock-bändistä, jonka biisit myös oikeasti rokkaavat. Sehän tämänkin julkaisun keskeinen ja tärkein sisältö kuitenkin on.

Mendeed
This War Will Last Forever
Nuclear Blast

2,5 Brittiläinen metallimedia on tunnettua omiensa hehkuttamisesta enkä yhtään ihmettelisi, mikäli Mendeedistä muodostuisi seuraava saarivaltion kriitikoiden lemmikki. Orkesterin pohjasoundi kun perustuu vahvasti amerikkalaiseen metalcoreen sekä perinteisempään heavy metaliin ala Iron Maiden, jota ei yksinkertaisesti voi olla huomaamatta etenkin kitarasoolojen yhteydessä.

Mendeedin repertuaarista käsittää kaikki metalcoren kliseet on kyse sitten laulusta, riffittelystä tai temponvaihdoksista eli jokaisesta kappaleesta löytyy niin huutoa, puhdasta laulua, täsmäriffittelyä, kaahausta kuin hitaampaa ja melodisempaakin tunnelmointia. Orkesterin pelastukseksi koituu kuitenkin omanlaisensa tapa sotkea sekaan ripaus vanhaa kunnon heavy metal melodiaa ja kiukkuisempaa thrashia, joita ilman This War Will Last Forever olisi levynä todellista amerikkalaista kakkosluokan ylijäämätavaraa.

Bändissä on havaittavissa kyllä potentiaalia, mutta etenkin sovituspuolella kokoonpano on vielä selkeä raakile. Ideoista ei onnistuta saamaan läheskään kaikkia irti, eri osuudet eivät solju saumattomasti tai kappaleen kantava idea perustuu yksinkertaisesti liian heppoisiin ja itsestään selviin ratkaisuihin. Liian paljon liian pian voi koitua Mendeedinkin kohtaloksi.

Moi Dix Mois
Beyond The Gate
Gan-Shin

3 Japanilaiset ovat outo kansa ja tätä käsitystä vahvistaa entisestään Moi Dix Mois. Orkesterin pääjehu herra Mana on kotomaassaan jonkin sortin tunnettu multilahjakkuus, joka kitaroi, säveltää, tekstittää, tuottaa, äänittää ja suunnittelee musiikkiinsa sopivan visuaalisen ilmeensä lisäksi myös omat vaatteensa. Kaikissa tekemisissä on tietty mukana omanlaisensa japanilaisille tyypillinen vinksahtaneisuus.

Ei Moi Dix Moiskaan sieltä normaaleimmasta päästä musiikkia ole. Musiikki poukkoilee erilaisten melankolisten ja synkkien tunnelmien ja niitä ilmaisevien tyylilajien välillä varsin avantgardistisen progressiivisessa hengessä. Rumpukoneen tympeä käyttö ja soundimaailma yhdessä kitaran kanssa syövät tunnelmaa ikävällä tavalla, vaikka sitä erityisesti on yritetty korostaa vielä erilaisilla japanin kielellä suoritetuilla lauluosuuksilla. Vahvasti pintaan miksatut oopperahenkisyyttä huokuvat kosketinkuviot ovat usein kappaleissa hyvällä tavalla keskeisessä asemassa.

Beyond The Gate ei ole lintu eikä kala, ei metallia eikä poppia, vaan epämääräinen mutaatio näiden väliltä. Vahvan näkemyksensä varassa Mana onnistuu luomaan 25 minuutista musiikiltaan oudon kiehtovan seitsemän kappaleen temaattisen kokonaisuuden, jonka suurimpia heikkouksia on valju tuotanto. Lisämystisyyttä levylle tuo tieto rajoitetun painoksen olemassaolosta, jossa bonuksena on levyn viisi keskimmäistä raitaa instrumenttiversioina. Jos koko ikänsä syö pelkkää riisiä ja kalaa, alkaa nupissa ilmeisesti väkisinkin viirata.


Node
As God Kills
Massacre Records

3 Parin vuoden takaiseen Das Kapital –levyyn verrattuna Node on päättänyt pieksää itsensä astetta raivokkaampaan ulosantiin ja mallia on haettu erityisesti Ruotsin uusio-thrashista. 20. vuosisata saa edelleen kyytiä teksteissä joskin entistä lohduttomammissa ja tarkemmin kohdistetuissa merkeissä.
Teknisesti tarkasteltuna italialainen Node hoitaa hommansa mallikkaasti. Ärhäkkäästi irtoavassa huutolaulussa on juuri oikeanlainen määrä HC-henkeä, riffit repivät viiltävän tarkasti ja kappaleissa on riittävästi mielenkiintoa ylläpitäviä elementtejä sekä vaihtelevuutta. Kun tuotantopuolikin on onnistunutta aggression selkeästi esille tuovassa kirkkaudessaan, on kasassa kaikki onnistuneen rytinä-albumin ainekset. Mutta…

Niin räväkästi kuin As God Kills potkaistaankin käyntiin nostattaen odotukset keskitasoa huomattavasti ylemmäksi, alkaa musiikin taantuminen ja kuuntelijan korvien puutuminen puolen välin tienoilla. Ei astetta hitaampi ja melodisempi loppupuolisko sinällään huonoa ole, mutta paljastaa vain selkeästi kuinka kappaleista kuitenkin puuttuu se lopullinen niitti ja henki, joiden avulla musiikki heräisi aidosti henkiin. Ison pahan suden tavoin musiikki riittää kyllä puhkumaan nurin risumajan, mutta tiilitalon nurkkia Node ei saa edes natisemaan.


Peer Günt
Live At Rockperry DualDisc
Spinefarm

3,5 Peer Güntin kaltaisen vanhoihin ja hyviin perusarvoihin nojaavan orkesterin tapauksessa on hieman hassua, että se hyödyntää ensimmäisten joukossa uutta ja modernia DualDisc-tekniikkaa. Sinälläänhän kyse on niinkin yksinkertaisesta asiasta, kuin mahdollisuudesta toistaa levyn audio-osuus tavallisessa CD-soittimessa ja kuvallinen osuus DVD-soittimessa kääntämällä levyn toinen puoli. Sisältö kun Live At Rockperryn –tallenteen tapauksessa on vielä ekstrana löytyvää Motorcycle Woman –videota lähes sama.

Keikkarepäisy vain vahvistaa PG:n mainetta äärimmäisen tiukkana livebändinä, sillä bändin hurjasti svengaava boogie-rock tempaa väkisinkin mukaansa jopa selvin päin kotioloissa tarkasteltuna. Rivakassa tahdissa ilman turhia löpinöitä taotut kymmenen kappaletta ovat ohi turhankin nopeasti, sillä touhuun ei saada kulutettua kuin rapia 35 minuuttia. Tätä herkkua kun olisi helpostikin nauttinut tuplasti enemmän eikä Teijojen repertuaarista olisi rokki loppunut. Nyt settiin ei uusimman levyn kolmen raidan lisäksi mahdu kuin murto-osa Suomirockin historiaan tiensä raivanneista viisuista.

Teknisesti tarkasteltuna 4:3 kuvasuhteella tallennettu telttakeikka ajaa täysin asiansa, vaikka ohjaaja sortuukin muutamaan otteeseen turhaan kikkailuun joutavanpäiväisten kuvakulmien kanssa. 5.1 ääniraita laajentaa elämyksen mallikkaasti vastaamaan lähes aitoa keikkatilannetta, mutta on tarjolla normaalia stereo-ääntäkin

Trendkiller
Interesting View Of Strange Things
Edgerunner Music

2 Kaupallista hetken huumaa nimellään kritisoivia Trendkilliä ja Trendkilleriä ei sovi sekoittaa toisiinsa, vaikka molemmat tulevatkin pohjoismaista ja soittavat särön läpi soitettua sähkökitaravetoista musiikkia. Siinä missä ensin mainitun tyylilaji on aggressiivinen ja groovaava death metal tyytyy jälkimmäinen juurevan ja raskaan rockin esittämiseen.

Siinä missä osa Trendkillerin kappaleista muistuttaa läheisesti letkeää Corrosion Of Conformityn tai Downin raskasta southern rockia, on osa kappaleista lähellä Black Sabbathin tummempia tunnelmia. Tämän valossa hieman mukavaa lisämaustetta saanut Children Of The Grave –lainan kuuleminen levyn viimeisenä kappaleena ei yllätäkään. Kaikista kappaleista löytyy kyllä omat riittävän hyvin toimivat koukkunsa, mutta ne ovat joko liian perusasioihin nojaavia, ponnettomia tai pahimmillaan molempia. Musiikissa ei löyhkää bensan ja testosteronin katku, jota kaikissa hyvissä rokkilevyjen ympärillä pitää leijua.

Interesting View Of Strange Things –levyllä bändi osoittaa hallitsevansa edustamansa genren peruskonseptin, mutta vastoin nimeään mielenkiintoista näkemystä levy ei edusta outoudesta puhumattakaan. Jokaisesta keskikokoisesta tai suuremmasta kaupungista löytyy vähintään yksi rokkipubin parhaimmillaan täyteen vetävä Trendkiller.

KALMAH -VALSSAAJA SUOLLA

Useiden bändien ura alkaa neljännen albumin kohdalla muistuttaa suossa tarpomista, mutta toisin on helmikuun lopussa The Black Waltzin -albumin julkaisseen Kalmahin laita. Kitaristi Antti Kokon mielestä orkesterista ei kuitenkaan ole tullut aiempaa salonkikelpoisempi.

Aikaisempiin levyihin verrattuna moni asia tuntuu Kalmahissa kokeneen pieniä muutoksia. Uutukaisellaan bändi pyörähtelee uudistuneena säveltämänsä mustan valssin tahtiin.

– Itse asiassa The Black Waltz on Ancestorin aikainen biisinnimi vuodelta -96, ajateltiin käyttää se vaan uudestaan hyödyksi. Uusi kosketinsoittajamme Marco Sneck teki levylle kolme kappaletta, joten musiikissa on tapahtunut muutoksia. Laulukin vaihdettiin takaisin örinäksi aivan kuten Ancestorin aikana. Tuolloin vokaaleissa kuului ehkä enemmän se nuoruuden into, nyt örinä lähtee hiukan matalammalta. Ja vähän veikkaan, että seuraavalla levyllä vedetään vielä alempaa.

Uudistuminen näkyy myös levyn kannessa, sillä Juha Vuorman maalaukset ovat saaneet väistyä valokuvaaja Vesa Rannan näkemyksen edessä.

– Suoherrahan levyn kannessa taas kuitenkin on, mutta vain hieman eri tavalla kuvattuna kuin aikaisemmin. Ei se varmaan mihinkään tule ikinä kuolemaan, Antti naurahtaa.

Vaikka koskettimia käytetäänkin varsin säästeliäästi kitaroiden mausteena, varastavat ne paikoittain elintilaa makoisalta riffittelyltä täysin turhaan. Antti yhtyy osittain näkemykseeni.

– Kyllähän synat ehkä vähän syö pohjaa riffittelyltä, johon meidän musiikki kumminkin perustuu. Studiossa oli vain niin vähän aikaa, että kokonaisuus piti riipiä kasaan aika lyhyessä ajassa ja viimeiset muokkaukset jäivät osittain tekemättä. Olisihan sieltä saattanut jotain koskettimia tippuakin pois, mutta tätähän ei Marco onneksi tiedä, Antti naureskelee.

– Kun edellinen kosketinsoittajamme Pasi Hiltula lähti 2004, vedettiin yksi keikka Oulussa ilman koskettimia, ja meidän kannalta se oli aika erikoista. Koskettimet ovat kumminkin aika suuri osa meidän musiikkia ja luovat tietynlaista tunnelmaa, vaikka ilman niitä musiikin varmasti tunnistaisikin Kalmahiksi.

Antti tunnustaa Pekan tavoin olevansa vanha jäärä, jota uusi musiikki ei jaksa kiinnostaa. Tämä myös kuuluu Kalmahissa, vaikka musiikki ei olekaan jämähtänyt vanhoihin hyviin aikoihin.

– Itse näkisin, että meidän musiikki on aika reippaastikin kallellaan 90-lukuun, vaikkakin jollain tapaa modernisoituna. Ei 90-luvun jälkeen ole tullut yhtään hyvää metallilevyä ainakaan minun korviini. Vuosikausiin en ole löytynyt yhtään mielenkiintoista uutta artistia. Tiedä mistä tuo sitten johtuu, ehkä pitäisi alkaa kuuntelemaan jotain klassista, Antti naurahtaa.

VANHAN KIERRÄTYSTÄ

Edellä mainittu Ancestor on Antin vanhemman velipojan Pekka Kokon jo vuonna 1991 perustama bändi, johon Anttikin hiukan myöhemmin liittyi. Viiden melodista thrash-, speed- ja death metalia sisältäneen demon julkaisemisen jälkeen orkesterin ura päättyi vuonna -98 ja tuhkista syntyi Kalmah.

Vaikka Ancestor ei koskaan levytyssopimusta napannutkaan, ei sen materiaalia voi varsinaisesti huonoudesta syyttää. Antti kun on avoimesti myöntänyt jo pitkään käyttäneensä vanhoja biisejä ja ideoita Kalmahin kappaleissa.

– Kyllähän uuttakin materiaalia syntyy koko ajan, mutta me vaan haluamme aina kaivella niitä vanhoja demoja. Periaatteessahan tässä on kyseessä myös eräänlainen vastaisku, koska aikoinaan Ancestor ei levy-yhtiöitä kiinnostanut. Nyt naureskellen kierrätämme vanhoja ideoita ja katsotaan kelpaavatko ne nytkään. Demot alkavat kyllä olemaan jo aika loppuun koluttuja.

Miten tulevan viidennen levyn kappaleet sitten synnytetään, kun demoilta ei enää apua saa?

– Pitää varmaan ruveta kaivelemaan pöytälaatikoista materiaalia, mikä ei Ancestorin demoille päätynyt, Antti hekottaa. – Kyllähän uusia biisejäkin on jo syntynyt niin, että päästään ensi vuonna paukkaamaan studioon. Bändin sisällä on nyt hyvä henki ja uutta materiaalia syntyy vähän joka tyypiltä.

Edellisestä Swampsong-levystä ehti kulua jo kolme vuotta ja osasyynä pitkään taukoon oli Antin mukaan oman ideasammion ehtyminen. Paniikkia ei kuitenkaan päässyt syntymään ja tilanteesta selvittiin ilman kallispalkkaisten terapeuttien apua.

– Täytyy kyllä myöntää, että muutamaan kertaan kävi mielessä, että perkele, mitäs jos tässä ei enää synnykään mitään kunnollista. Pariin kuukauteen en koskenutkaan kitaraan, vaan kun vähän ajan päästä alkoi taas soitella, niin huomasi, että saattaahan sitä sittenkin jotain olla tulollaan.
Pääasiassa Antin käsialaa olevat Kalmah-biisit syntyvät ehkä hieman yllättäenkin akustisella kitaralla. Jos melodia toimii akustisella soitettuna, toimii se myös sähkökitaralla, perustelee mies sävellysmenetelmäänsä.

– Nytkään en ole kahteen viikkoon koskenut sähkökitaraan. Aikoinaan tuli aika paljonkin soiteltua akustisella, ja silloin se vaikutti myös soittotekniikkaani paljon. Yhden talven verran opiskelin oikein klassista kitaransoittoa kansanopistossa, mutta sitten se jäi, kun totesin että soittamisen pitää kumminkin lähteä ihan harrastuspohjalta. Lystiä hommaahan opiskelu tosin oli, ja varsinkin siihen aikaan löytyi kiinnostusta etenkin flamenco-kitaransoittoa kohtaan.

– Nimikappaleen introssahan on akustista kitaraa, ja on se sen verran hyvän kuuloista settiä, että on tullut mietittyä sen käyttämistä lisääkin.

Vaikka sävellykset syntyvätkin yksinkertaisissa olosuhteissa, pyörivät kokonaisuuteen vaikuttavat elementit samanaikaisesti tekijänsä päässä.

– Kosketinmelodioita tulee mietittyä jo tekovaiheessa, ja joitain harmonioita taas sitten katsellaan kahdestaan Marcon kanssa. Kyllä kun riffiä alkaa tulla, niin samalla siinä miettii myös rumpukomppeja ja muita asioita.

Kuulostaisiko Kalmah Kalmahilta, jos ette olisi Pudasjärveltä kotoisin?

– Ei välttämättä, koska silloin sitä olisi saattanut altistua jollekin muille vaikutteille. Täällä sitä on kumminkin ollut lestadiolaismafian jyrättävänä, ja väkisinkin sillä on jotain vaikutusta meihin ollut. Velipoikahan aikoinaan kuunteli myös näitä legendaarisia Mengeleitä sun muita, ja varmaan nekin 6–7-vuotiaana omaan takaraivoon iskostui.

Musiikillisen kasvatuksen lisäksi Pekan vastuulla ovat täysin myös Kalmahin sanoitukset.

– Treenikämpillä, ennen studioon menoa Pekka testailee erilaisia tekstillisiä juttuja, ja vasta siellä ne alkavat sitten kokonaisuutena hahmottumaan. Sovitusvaiheessa lyriikoihin saatetaan puuttua jonkin verran, mutta hyvin vähän kumminkin. Siihen mistä Pekka laulaa ei meillä ole sanomista. Vasta levyn julkaisemisen jälkeen aletaan keskenämme ruotia ja naureskella tekstien sisältöä.

HALVALLA EI HYVÄÄ SAA

Vaan pysyy se sähkökitarakin Kokon veljesten käsissä. Jopa siihen malliin, että herrat satsasivat uusiin käsintehtyihin Amfisoundin Routa-malliin perustuviin kustomoituihin soittopeleihin.

– Pekalla nyt on aika huono Jackson ja minulla hitusen parempi, mutta päätettiin kuitenkin hommata kunnon kepit itsellemme. On kyllä mahtava ja hyvin käteen istuva kitara, ja voi oikeastaan sanoa, että tämä on ensimmäinen oikea kitara mitä minulla on ikinä ollut. Tyylillisestihän ne sopivat vielä toisiinsa ja onhan se hienoa esimerkiksi keikoilla, jos kumpikin veivaa samantyylisillä kepeillä.

– Nimesin oman kitarani muuten Atraimeksi, jollaisen kuva löytyykin toisesta siivekkeestä. Kaikenlaista hienoa taidettahan kepistä myös löytyy, muun muassa otelaudasta lisää atraimia ja kuva miehestä tuulastamassa järvellä. Tuollaista meille sopivaa erähenkistä teemaa instrumenttiin haettiin.

Jatkuuko sama erähenkinen teema The Groan Of Windistä vastikään tehdyssä videossakin?

– Video on kyllä tyylikäs, studioon oli rakennettu suohauta ja päivä me sitten turpeessa seisottiin ja soitettiin. Teemanahan on tietenkin ”suoherran seikkailut osa yksi”, Antti naureskelee.

– Eräs joensuulainen koulu oli ottanut Spinefarmiin yhteyttä ja tarjonnut mahdollisuutta tehdä heille video. Spikefarmin Tenetz oli käskenyt niiden valita vapaasti pari bändiä, ja porukka oli päätynyt sitten meihin.

Sama periaate kuin videon kanssa toimii myös keikkarintamalla. Ilman keikkamyyjää oleva bändi kun ei ahkerasti itseään kauppaile, tulevat keikkapyynnöt yleensä järjestäjien suunnasta. Siksipä tämän hetken keikkakalenterissa ei ole sovittu kuin yksi keikka Tuska-festivaaleille ja toinen marraskuulle Skotlantiin.

– Kaikenlaiset perhetapahtumat estivät vähän kevään keikkailua, mutta kyllä syksyllä on tarkoitus tehdä soitellessa Suomessa vähän useamminkin. Kanadan-kiertueestakin on jotain neuvotteluja käyty, mutta mitään varmaa ei vielä ole sovittu. Tarjontaa on kumminkin Suomen maassa jo niin paljon, että ei pelkkä musiikki itsessään enää myy, sitä pitää kyllä jonkun myydä.

Kalmahin yhteydessä on usein mainittu herrojen hillapoimintaharrastus, jota ei kovin miehisenä toiminta yleensä pidetä. Miehiä vai marjanpoimijoita -kysymykseen Antilla on selkeä vastaus perusteluineen.

– Kyllähän me olemme miehisiä marjanpoimijoita. Meillä onkin sellainen toistaiseksi vielä toteuttamaton idea, että tehdään paita jossa edessä lukee bändin nimi ja selässä ”Marjanpoimija”. Monet uhoavat, etteivät ole mitään marjanpoimijoita, vaan lähtekääpäs minun mukaani suolle hillaretkelle 25 asteen kelillä paarmojen ja sääskien syötäväksi. Joutuisi aika varmasti moni toteamaan, että se marjanpoimija onkin aika kova jätkä.

– Onhan minulla sellainenkin haave, että jos joskus ollaan vähän isompi nimi, niin pistetään suolle omat festivaalit pystyyn kuten suojalkapalloturnaus konsanaan. Voisi keikat jäädä vaan aika lyhyiksi, kun polvia myöten joutuisi suossa moshaamaan.

Julkaistu Inferno #38/2006

Inferno #37/2006

Ancient Rites
Rvbicon
Season Of Mist

3 Black metal piireistä lähtenyt ja evrooppalaisen kvlttvvrin vaalimiseen siirtynyt belgi-jyrä on aina ollvt mielenkiintoinen orkesteri. Rankempi, svoraviivaisempi ja synkempi ilmaisv on menneen talven lvmia ja tilalle on astvnvt sinfonisempi ja melankolisempi tyyli, joka kiteytyi hienosti edelliseen viisi vvotta sitten jvlkaistvvn Dim Carcosaan. Kappaleiden nimistä päätellen antiikin historia tvntvv kiinnostavan entisestään.

Rvbiconilla melodioiden ja koskettimien osvvs on kasvanvt entisestään ja nyt kappaleet etenevätkin rennon rivakasti lähes täysin niiden ehdoilla lavlv-osvvksien johdattelemana. Näin kappaleista onkin saatv varsin kepeästi rvllaavia ja mieleenpainvvia, mvtta rankkvvden kvstannvksella. Onkin perin harmillista, että sekavassa miksavksessa kavas tavstalle tvngetvt kitarat ja etenkin rvmmvt kvvlostavat hitvsen mvovisilta ja yleissovndi tvrhankin kepeältä. Raskaampi ja jyräävämpi ote olisi syventänyt kokonaisvvtta enemmän ja saanvt kappaleisiin enemmän mystisempää kontrastia aikaiseksi.

Ancient Rites osaa edelleen lvoda omalaatvisen haikean ja historiallisen tvnnelman, mvtta totevtvs jää tällä kertaa hieman keskeneräiseksi. Tästäkin hvolimatta Rvbiconin pariin on helppo palata kerta toisensa jälkeen, vaikkei se minään mestariteoksena lvnastakaan paikkaansa historian kirjoissa.

Doro
Warrior Soul
AFM Records

2 Saksan pieni suuri nainen Doro Pesch voisi olla tuleva vaimoni. Naiselle, jolla on sielu mukana kaikissa tekemisissään, ikäisekseen hyvin säilynyt ulkoinen olemus sekä upea ääni seksikkäällä saksalaisella korostuksella ei voi olla menettämättä sydäntään. Harmi vain, että neiti Peschin Warlockin jälkeinen soolotuotanto on ollut laadultaan erittäin epätasaista eikä mukaan mahdu yhtään todellista täysosumaa.

Vuonna 2002 julkaistu edellinen varsinainen rock-kiekko Fight yritti olla tymäkkä live-henkisine soundeineen, mutta lopputulos oli nimekkeistä vierailijoista huolimatta umpitylsä ja mielikuvitukseton.  Pari vuotta sitten julkaistu Classic Diamonds toimi yllättävänkin hyvin, vaikka orkesteritaustojen sotkeminen heavy metaliin on aina aikamoista veitsenterällä tasapainoilua korniuden ja mahtipontisuuden välillä. Tuorein studioalbumi Warrior Soul on jännällä tavalla jostain näiden kahden levytyksen välimaastosta. Kappalevalikoimaan kuuluu niin rokkia kuin balladiosastoakin, joista jälkimmäinen ainoastaan todella toimii.

Doron upea ja voimakas ääni on tungettu miksauksessa etualalle, mikä osuvasti paikkaa muuten keskinkertaisten biisien pahimmat puutteet. Ärsytyskynnys ylittyy silti helposti erittäin heppoisen ja ponnettoman tuotannon kanssa, josta löytyy yhtä paljon potkua kuin vastasyntyneeltä jäniksenpojalta. Balladeissa tämä ratkaisu toimii vielä kelvollisesti, mutta hipelöinniltä kuulostava soitto vie kaiken pohjan pois materiaalilta, jossa instrumenttien pitäisi revitellä yhdessä Doron äänen kanssa.
Warrior Soul on kukonpojan askel parempaan suuntaan Doron uralla, mutta laadukas Doron täyden äänipotentiaalin hyödyntävä materiaali loistaa edelleen poissaolollaan. Levyn kansikuvassa miekkaa heiluttavaksi fantasiasoturimisuksi piirretty Doro saa hymynkareen suupieleen ja olon kiimaiseksi teinipojaksi. On se vaan kissa.

Funeral
Tragedies | Tristesse
Firebox Records

3 Musiikin puolella kulttuuriteot eli vähäiselle huomiolle jääneiden ja vaikeasti saatavien levyjen uudelleenjulkaisu on aina arvostettavaa, vaikka itse musiikillinen anti ei olisikaan vuosien saatossa kypsynyt yhtään. Funeral ansaitsee niin ikään tulla kuulluksi reilut kymmenen vuotta alkuperäisten julkaisujen jälkeen, vaikka armottoman hidas synkistely ei edelleenkään yllä juuri kulttistatusta korkeammalle.

Tragedies-debyytti sekä ensidemo bonuksineen kellottavat yhteismittaa massiiviset 140 minuuttia eli raskaita hetkiä on rutosti tiedossa. Nimistäkin on sokeankin helppo nähdä jo otsallaan, että musiikki kulkee todella laahaavissa ja raskaissa tunnelmissa kaikessa rauhassa turhia hätäilemättä. Enkelimäisen naislaulun parina on genrelle tyypillistä matalaa miesörinää, joka elävöittää vähän mutta riittävästi muuten äärettömän yksinkertaisten elementtien riffien rakennettuja kappaleita. Uudelleen masterointi on toki selkeyttänyt hitusen soundeja, mutta hieman harmittavan ohuilla soundeilla etenkin kitarat surisevat murisemisen sijaan.

Paketin kahdesta kiekosta Tristesse-demon sisältävä on astetta ahdistavampaa osittain pelkistä örinälauluista johtuen. Musiikki on ehkä hieman yllättäen myös dynaamisempaa ja soundeiltaan astetta parempaa. Yhtäkaikki tuplasetti masentaa mielen mainosti paistaa kevätaurinko kuinka lämpimästi tahansa.

Keikkaraportti: Anthrax, Pain Confessor & Beyond Fear, Pakkahuone, Tampere 22.4.2006

20 vuotta sitten, aikana jolloin valkoisissa lenkkareissa oli vielä varret ja mustat farkut kiristivät pohkeita, Anthrax oli yksi kovimmista fanituksen kohteista. Muiden musiikillisten kiinnostuksenkohteiden ilmaantuessa 1990-luvun alussa into orkesteria kohtaan alkoi hiipua, vaikka laulajaksi pestatun herra Bushin debyytti Sound Of White Noise olikin vielä hyvä levy. Vuoden takaiset uutiset klassisen kokoonpanon uudelleenkasaamisesta tuli otettua ristiriitaisesti vastaan. Vaikka orkesteri onkin tehnyt kelvollisia levyjä ja hyviä biisejä 90- ja 00-luvuilla, on se kovin materiaali ehdottomasti yhä peräisin 80-luvun Joey Belladonna -ajoilta. Silti kyynisen vanhan miehen mieleen hiipi väkisinkin ajatus rahastuksesta ja vanhojen hyvien aikojen väkinäisestä henkiin herättämisestä. Varsinkin kun Music Of Mass Destruction -dvd ja The Greater Of Two Evils -cd osoittivat kokoonpanon potkivan todella tiukasti niin livenä kuin vanhojen kappaleiden osalta myös John Bushin kanssa. Kuinka väärässä ihminen voikaan olla.

Pakkahuoneen liput olivat kuuleman mukaan myyneet ennakkoon enemmän kuin hyvin, mutta silti Beyond Fearin aloitellessa 40-minuuttista settiään salissa ei ollut kuin murto-osa sen kapasiteetista. Allekirjoittanutta onkin aina ihmetyttänyt, että vaikka monia paikalle saapuvia ymmärrettävästi kiinnostaa ainoastaan pääbändi, luulisi sitä silti haluavan mahdollisimman paljon vastinetta rahoilleen tutustumalla myös uusiin tuttavuuksiin lämppäribändien ominaisuudessa. Pohjienoton kun voi aloittaa hieman aikaisemminkin ja kurkunkostuketta myydään myös paikan päällä heti ovien avaamisen jälkeen.

Beyond Fear ei ehkä nimenä sano monellakaan mitään, mutta Tim ”Ripper” Owensin monet tunnistavat ainakin komennuksestaan metallijumala Rob Halfordin seuraajana Jugulator- ja Demolition-studioalbumeilla sekä nykyisenä Iced Earth -nokkamiehenä. Kiertuepaikka Anthraxin lämmittelijänä tarjosi hyvän mahdollisuuden promota toukokuun alussa julkaistavaa debyyttiä, vaikka julkaisupäivästä johtuen materiaali olikin tuiki tuntematonta osalle kiertueen yleisöstä.
Tästä seikasta huolimatta pikkuhiljaa paikalle valuva yleisö tuntui pitävän kuulemastaan, ja saipa Ripper jopa jonkinlaista vastakaikua. Herran ääni on kyllä livenäkin enemmän kuin kohdallaan, ja ylärekisterikiljunta lähti puhtaasti ja voimalla. Varsin keskitempoisesti etenevät, hieman Nevermorea muistuttavat biisit eivät kummemmin jaksaneet kuitenkaan innostaa, sen verran samankaltaisten ideoiden ja rakenteiden varaan ne perustuivat. Kappaleet tuntuivatkin karttavan lähes tietoisesti tarttuvia kertosäkeitä sekä laulumelodioita, joiden puuttuessa anti jäi hieman tasapaksuksi, joskaan ei umpitylsäksi.

Klubin puolella kakkoslämppärin pestin hieman vahingossakin tienannut Pain Confessor täräytti myllyn pyörimään viitisen minuuttia Beyond Fearin viimeisten sävelten jälkeen. Hämeenlinnan kuusikon meininkiä olikin ihmettelemässä lähes täysi tuvallinen, ja reaktioista päätellen kakkoskiekko Fearragen vastikään julkaissut kokoonpano oli monelle täysin uusi tuttavuus. Vaikka meininki jäikin varsin vaisuksi yleisön keskuudessa, kiinnostusta tuntui riittävän eikä paikalta poistuttukaan massoittain ennen setin loppua. Kahden levyn parhaista paloista koostunut setti oli 35-minuuttisena hieman tynkä ja soundeista puuttui kummallisesti alapääpotku, mutta Pain Confessor veti silti mallikkaasti asenteella ja liikkeellä, kuten on totuttu odottamaan. Hieman ennen vetoa varmistunut HPK:n SM-liigan voitto toi hymyä herrojen kasvoille ja taatusti hitusen extraenergiaa.
Napakka aikataulu ei jättänyt paljoa luppoaikaa, ja Anthraxin alkamiseen oli vain kymmenen minuuttia. Kalja-alue oli jo tuppaantunut täyteen, mutta salin puolella tilaa löytyi vielä sen verran, että tietä miksauspöydän eteen ei tarvinnut alkaa raivaamaan. Yleisön innostunut taputus ja Anthrax-huudot kaikuivat jo tässä vaiheessa, mikä hämmensi ainakin allekirjoittanutta. Tasan klo 22 ämyreistä alkoi kajahtaa tutuksi tullut Blues Brothers -tunnari, ja bändi potkaisi Among The Livingillä myllyn hyvällä intensiteetillä käyntiin.

Setti olikin sitten alusta loppuun yhtä hittipotpuria, lähinnä Among The Living- ja Spreading the Disease -levyiltä tuttua sellaista, poikkeuksina biisit Metal Thrashing Mad, Be All, End All, Antisocial, Got The Time sekä rap-sekoilu I’m The Man. Setin viimeiseksi säästetty Indians sai oletetusti yleisössä aikaan suurimman liikkeen, mutta hedelmälliseen maaperään lankesivat myös A.I.R., Madhouse, Medusa, Efilnikufesin (N.F.L.), A Skeleton In The Closet sekä neljän biisin encoren päätökseksi säästetty I Am The Law, joka ei Scott Ianin kehotuksesta huolimatta saanut circle pitiä aikaiseksi. Jos olisin ollut pienessä mäyräkoiran sihneessä, allekirjoittaneen 100+ kilon miesenergiaa ei olisi saanut millään pideltyä poissa Caught In A Moshin aikaisista musiikkiliikunta-aktiviteeteista.

Niin orkesterin kuin yleisön toiminta veti suupielet hymyyn heti ensitahdeista lähtien. Porukka jaksoi koko setin ajan laulaa, mylviä ja taputtaa kappaleiden mukana, ja tästähän orkesteri sai lisäenergiaa silminnähden. Frank Bello kirmaili lavalla kuin kiimainen, ensi kertaa kevätlaitumelle päästetty ori, ja samaa voi sanoa myös yhä komean etutukan omaavasta Joey Belladonnasta. Mieshän on kuin suoraan 80-luvulta repäisty kaikkine maneereineen, liekö säilytetty jossain sellofaanissa varaston perillä? Vaikka Dan Spitz ei juurikaan eläytynyt musiikkiin kropallaan, miehen naamalla välkehtinyt hymy ilmaisi aitoa soittamisen riemua. Tyypilliseen jenkkimalliin bändi jaksoi kiitellä vuolaasti hyvin mukana ollutta yleisöä, mutta tällä kertaa sanat vaikuttivat aidosti vilpittömiltä.

Vaikka puolentoista tunnin mittainen setti tuntuikin hieman liian lyhyeltä, alkoi jatkuva hitti hitin jälkeen -meininki hieman puuduttaa. State Of Euphorialta tai Persistence Of Timeltä kun olisi voinut napata jonkun vähemmänkin tunnetun mutta kovan rallin yleisön lepuuttajaksi. Kaikki paikalle saapuneet saivat silti varmasti mitä halusivat. Anthrax yllätti skeptisimmänkin vanhan liiton heviparran vetämällä helposti alkuvuoden kovimman keikan. 

Keikkaraportti: King Diamond, Pakkahuone, Tampere 29.4.2006

Horror-maestro King Diamondin keikka oli mukava nähdä pitkästä aikaa uudelleen, edellisestä kerrasta kun oli vierähtänyt vaatimattomat 16 vuotta. Tuolloin Helsingin Kulttuuritalolla Conspiracy-kiertueella piipahtanut mestari teki lähtemättömän vaikutuksen show’llaan huomattavasti nykyistä nuorempaan ja kevyempään hevijulliin, vaikka soundit olivatkin aikamoista puuroa. Kuudentoista vuoden aikana herran ääni ja musiikillinen linja on pitänyt ja meriitit vain kasvaneet, sen verran tyylikkäitä pari edellistä Abigail II- ja The Pupper Master -albumia ovat olleet.

Jännitystä iltaa kohtaan lisäsi entisestään Helsingin- ja Oulun-keikoilta kantautunut tieto, että Kim Bendix Petersenin äänen kanssa on ollut sairaudesta aiheutuneita ongelmia. Illan kaksi tuntematonta lämmittelyaktia tuli korvattua saunomisella ja KD:n musiikilla, niin yhdessä kuin erikseen. Kumijalalla paikan päälle ennen kymmentä, ja kukapa muu lavalla vielä kiekuikaan kuin Secret Sphere. Orkesteri edusti kaikessa kliseisyydessään juuri sitä pahinta laatua olevaa power metalia, jossa laulaja kiekuu ylärekisteriin henkensä hädässä ja toisiinsa nähden täysin identtiset kappaleet tuntuvat kestävän loputtomasti, vailla minkäänlaista heavy metaliin kuuluvaa raskautta. Osa yleisöstä tuntui kumma kyllä pitävän, liekö kohteliaisuudesta vaiko vappusiman vaikutuksesta johtuen.

Pimennetyn lavan etuosaan pikaisesti kasattu korkea aitarivi alkoi nostattaa tunnelmaa, jota suomenkielinen, King Diamondin kurkkuongelmista kertova kuuluttaja hitusen laski. Vaan niin oli lähes täpötäysi Pakkahuone liekeissä mystisen, pitkähkön intron vaiennuttua ja tutun Abigail-albumin aloittajan Funeralin saattaessa musikantit lavalle. Tästä alkoikin Abigail-levyihin keskittyvä, lähes puolet setistä haukannut intensiivinen hittikimara, jota ei voinut olla seuraamatta silmät tapilla.
Herra Petersenin ääni kuulosti kaikesta varoittelusta huolimatta yllättävän hyvältä, vaikka aivan totutun puhtaasti ja voimalla ylärekisterilaulu ei irronnutkaan. Apua tarjosikin runsaasti lavan sivustaan sijoitettu rouva King Diamond eli Livia Zita, joka tuplasi ja lauloi stemmoja lähes jokaisessa kappaleessa.

Pakollinen Mercyful Fate -hitti Come To The Sabbat kaatoi aidat ja käynnisti setin loppupuoliskon, jolla laulaa luikauteltiin suurimmat hitit Themiltä, Conspiracyltä ja The Eyeltä (yksi kustakin) sekä luonnollisesti useampi raita toistaiseksi uusimmalta The Pupper Master -albumilta.

Show’hun kuului odotetusti isoäidin kärrääminen lavalle rullatuolissa, mutta tällä kertaa Kingiä ei ikävä kyllä ruumisarkussa poltettu, kuten silloin ennen. Setin viimeisenä kappaleena tarjoiltu Melissan avausraita Evil rikkoi odotettujen biisien kaavaa sopivasti, ja niin vajaa puolitoistatuntinen spektaakkeli oli ohi aivan ennen aikojaan. Hyvin koko keikan ajan mukana elänyt yleisö janosi lisää, mutta makeaa ei mahan täydeltä enää tarjoiltu.

Vaikka King Diamondin oheistoiminta lavalla olisikin voinut olla astetta näyttävämpää ja vanhojen hittien sijasta olisi voitu kuulla muutama kappale enemmän tuoreempaa materiaalia, ei kokonaisuutta voi missään nimessä lähteä moittimaan. Vanha parta osoitti jälleen kerran soittavansa nuoremmat suohon.