Doom:Vs
Aeternum Vale
Firedoom Music
Aeternum Vale
Firedoom Music
Doom-deathin lokeroon uppoava musiikki täyttää kaikki lajityypin kriteerit: hidas laahaavaa tempo, tasaisen matala örinälaulu mausteinaan hippusellinen puhdasta vokalisointia, tunnelmaa värittävät kosketintaustamatot sekä pelkistetyn kaihoisat kitaramelodiat. Peruselementtien käyttö on läpi levyn minimalistista, toistuvaa ja yllätyksetöntä, mutta tympiintymisen sijasta musiikki onnistuukin koukuttamaan tehokkaasti kaikessa tummasävyisessä kauneudessaan.
Vaikka Doom:Vs ei kaikkia ehkä säväytäkään, on se yhtälailla hyvä johdatus genreen sitä tuntemattomille kuin pahimman synkistelyn janon pidempiaikainen tyydyttäjä tuomiotansa pidempään lusineille. Toivottavasti levyn nimestä ei muodostu ennettä orkesterin alkaneella uralla.
Gojira
The Link Alive DVD
Listenable Records
4 Gojiran hieno kolmos kiekko From Mars To Sirius nosti paremman jakelunsakin ansiosta bändin suuremman yleisön tietoisuuteen. Nyt tuolla yleisöllä on mahdollisuus tutustua myös pari vuotta sitten ainoastaan kotimaassaan Ranskassa julkaistuun DVD:hen, joka rakentuu orkesterin kahden ensimmäisen albumin varaan.
Teknisesti tarkasteltuna kiekko tarjoaa perusmeininkiä pakollisen kuvagallerian, muutaman promovideon sekä kuuden vanhan kotikonstein tallennetun livebiisin normaalin 80 minuuttisen keikan lisäksi. Vaikka kuvaus keskittyykin pääasiassa kitaristi-laulajaan sekä rumpaliin ja leikkaukset ovat varsin rauhallisia, on muutamin tyylikkäin pikkukikoin saatu hopeakiekolle tallennettua intensiivinen ja hieman mystinenkin tunnelma. Osaltaan tämä on bändin ja hyvin rytmitetyn setin, osaltaan taas runsaiden lähes kaiken peittävien staattisten värivalojen ansiota.
Kun tarjolla oleva pelkkä stereo ääniraita potkii jämerästi selkeydessään ja jämäkkyydessään, on The Link Alive DVD:tä iloa katsoa uudestaan ja uudestaan. Julkaisun vahvuus piileekin sen yksinkertaisuudessa, jonka kautta välittyy hyvin laajakuva äärettömän tarkasta ja tiukasta yleisön mukaansa tempaavasta livebändistä.
Scars
The Nether Hell
Omakustanne
3,5 Internet-sivusto Myspacen kautta uusien musiikkituttavuuksien bongailusta on helppo saada itselleen uusi kaikkia osapuolia hyödyntävä harrastus. Kappaleiden kuuntelu on tehty helpoksi ja metallin virratessa ämyreistä voi samalla kasvattaa tietämystään esittäjästä. Sivujen kaverijärjestelmän kautta uusia bändejä löytyy helposti ilman sokkona hapuilemista.
Brasiliasta ponnistava Scars ei lepää laiskana auringossa, vaan paahtaa tiukkaa death-thrashia omaperäisellä otteella melodioita unohtamatta. Bändin vahvuus lepää erityisesti monipuolisessa kitaroinnissa ja sen varaan onnistuneesti rakennetuissa polveilevissa kappaleissa. Alituisen kaahauksen ja murjomisen sijasta Scars fiilistelee mielellään myös keskitempoisesti ja pitkään sekoittaen pakkaa mystiikkaa tihkuvilla kitaramelodioilla hyvänä esimerkkinä albumin päätösraita Hidden Roots of Evil.
Vaikka laulajan huutoääni onkin hieman yksipuolinen ja soundit aavistuksen liian lepsut, on The Nether Hell varsin mallikelpoinen puolituntinen näytös underground osaamisesta. Levyn perusteella Scarsissa on paljon potentiaalia nousta Internet-sivuston pienehköstä diggaripiiristä tunnetummaksi nimeksi maailmalla.
Schizo
Main Frame Collapse
Avantgarde Music
2 Vanhojen vaikeasti nykyisin saatavilla olevien albumien uudelleenjulkaisemista kutsutaan useimmiten kulttuuriteoksi huolimatta siitä, kuinka hyvin musiikki on ajan hampaan nakerrusta kestänyt. Schizon vuonna -88 ainoastaan vinyylinä julkaistun debyytin CD-formaattiin siirtäminen 18 vuotta myöhemmin ei ole kulttuuriteko sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka vanhat fanit varmasti tyytyväisiä ovatkin.
Orkesterin musiikillinen linjaus on vedetty jonnekin alkukantaisen death/thrash metalin suuntaan pienin säväyksin alkuaikojen grindcoresta. Vaikka vauhtia kappaleissa piisaakin, jää riffittely liian usein tasapaksuksi ja vaisuksi pörinäksi. Omimmillaan bändi onkin hitaammissa thrash-osuuksissa, jossa ideat ja etenkin kitaratyöskentely pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Ajan henkeen vahvasti sidoksissa oleva hypertempo tuntuukin usein vauhdilta vain vauhdin itsensä takia.
Vaikka Schizon primitiivinen räime muistuttaakin hiukan aikalaisiaan Repulsionia ja Slaughteria, eivät sen kappaleet yllä lähellekään samalle brutaalille ja innovatiiviselle tasolle kahden em. kanssa. Kovin yksinäiseksi kummajaiseksi Schizon debyytti näin 2000-luvulla jää, vaikka Annihilatorin samoihin aikoihin julkaistun debyytti toisin väittikin.
Solitaire
Invasion Metropolis
Battle Cry Records
3,5 Solitairen leirissä ei vuosien vieriessä tunnu mikään muu muuttuvan kuin levy-yhtiö. Parin vuoden välein julkaistuissa albumeissa musiikilliset eroavaisuudet ovat äärimmäisen minimaalisia, vaikka levy levyltä pieniä yksityiskohtia onkin saatu selkeästi viilattua entistä ehommiksi. Onkin täysin kuuntelijasta kiinni pitääkö Invasion Metropolista tuttuna ja turvallisena vai yllätyksettömänä ja tylsänä.
Orkesterin 80-luvun palvonta on viety kaikissa suhteissa äärimmäisyyksiin. Kohkaamiselta kuulostava mutta tarkasti soitettu äärimmäisen kiivastempoinen speed metal paljastaa esikuvat helposti muttei kuitenkaan sorru kopiointiin. Soundit ovat täsmälleen samalla tavalla ohuet ja hivenen suttuiset kuin parikymmentä vuotta sitten, ainoastaan nykyteknologialla aikaansaatu jämäkkyys erottaa levyn 2000-luvun tuotokseksi. Kokonaisuuden täydentää osuvalla tavalla rumat, mutta musiikin henkeen sopiva levynkansi ja soittajien ulkoinen habitus.
Uutukaisellaan Solitaire on onnistunut saamaan sävellyksiin aavistuksen lisää tarttuvuutta mikä tekeekin siitä yleisen pienen petraamisen kanssa kolmikon kovimman. Täysin identtisistä elementeistä koostettu musiikillinen anti on kuitenkin koluttu jo sen verran tarkasti, että tuleville on pakko keksiä jotain radikaalia uutta totaalisen taantumisen välttämiseksi.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti