Solitairea pikkumustassa

Euralaisella Solitairella on aina ollut hätä, vaikka neljä täyspitkää onkin julkaistu kahden vuoden välein. Vuonna 2010 ei kuitenkaan saatu uutta albumia, ainoastaan joulukuussa julkaistu kahden biisin seiskatuumainen.

Lue haastattelu Infernon nettisivuilta

Inferno #63/2009

Cantata Sangui
Season of Mist
On Rituals And Correspondence In Constructed Realities

4 Genremääreenä dark metal kuvaa varsin epämääräisesti musiikkia ja siksi se onkin niin osuva kotimaiselle Cantata Sanguille. Yhtye on malttanut kypsytellä musiikillista näkemystään yli kymmenen vuoden ajan ja siksi se kuulostaakin jylhällä ja mystiikkaa huokuvalla debyytillään joka suhteessa täysin valmiilta.

Orkesteri on ottanut musiikkinsa osasia niin black kuin doom metalinkin parista sekä sekoittanut niihin runsaasti osasia gotiikan parista ja tuloksena on sujuvasti tummissa tunnelmissa liikkuvaa musiikkia, jolle pikantin loppuaromin antaa hippuselliset avantgardistisuutta sekä sinfonisuutta. Kahden basson tymäkän soundin varaan rakennetuille kappaleille tarjoaa oivan kontrastin vokalisti Anna Pienimäen viettelevän miellyttävä ääni, joka saa kuulijan uppoutumaan syvälle ajoittain hyvinkin unenomaiseen levyyn lupaamalla paljon ja lunastaen lupauksensa.

Erityisen hienoa biiseissä on niihin tyylillä ripotellut omalaatuiset ja ennakkoluulottomat pienet oivallukset, joiden ansiosta jo ennestäänkin hyvältä kuulostava materiaali erottuu edukseen entistä paremmin. On Rituals And Correspondence In Constructed Realities on sen verran kova pelinavaus vuodelle 2009, että ainakin ulkomaiset yrittäjät taitavat jäädä jo lähtöviivoille.

Colosseum
Chapter 2: Numquam
Firedoom

4 Hyvän funeral doom metalin luomisen keskeinen ongelma on, kuinka tehdä suhteellisen yksinkertaisia ja minimalistisia hitaita kappaleita, joissa kuitenkin on riittävästi vaihtelua kuuntelijan mielenkiinnon ylläpitämiseksi läpi pitkien kappaleiden ja omaa näkemystä erottuakseen toisista alan yrittäjistä. Colosseum onnistui tässä debyytillään ja sama pätee myös tämän seuraajaan.

Vaikka kappaleiden perussävy massiivisine murinoineen on äärimäisen melankolinen ja murskaavan raskas, toimii pääasiassa kitaroin ja koskettimin luotu kevyempi, hauraampi ja toiveikkaampi äänimaailma vastakohtana erittäin tehokkaasti. Sävellysten mainitun kaltainen dualistinen luonne ei tarjoa genressä mitään uutta, mutta harkitusti ja hyvin toteutettuna vanhat konstit toimivat aina paremmin kuin pussillinen uusia.

Colosseumin laahavat hautajaisveisut ovat varsinaisia eepoksia, jotka näennäisestä yksinkertaisuudesta huolimatta ovat tarkkaan harkittuja ja moniulotteisia paljastaen itsestään uusia puolia pitkänkin ajan jälkeen. Chapter 2: Nunquam on hyvä osoitus siitä, kuinka suomalainen osaa halutessaan valjastaa ahdistuksen voimavarat luovasti käyttöönsä.

DGM
Frame
Scarlet

3,5 Kun orkesterilla alkaa olla yhtä monta levyä tehtynä kuin DGM:llä, olisi syytä syntyä myös tulosta. Seitsemmännellä Frame-kiekollaan sitä tuleekin mukavasti, sillä sen verta miellyttävästi herrojen kevyt-metalliprogekappaleet rullaavat eikä pikkunäteistä melodioistakaan ole pulaa. Vertailukohtia voi halutessaan tehdä Images And Wordsin aikaiseen Dream Theateriin, vaikka aivan yhtä huikeille tasoille eivät italiaanojen sävellys ja soittotaidot ylläkään. Vielä kun tuplat jytisevät taajaan, biiseissä on mukavan rankahko ote ja solisti Mark Basilen ääni miellyttää, on positiivista henkeä huokuvaa levyä ilo kuunnella, vaikka unohtumattomia hetkiä siltä ei löydykään.

Solitaire
Predatress
Ektro

4 Parisen vuotta sitten ilmestyneen Invasion Metropolisin kohdalla tuli todettua, että euralaisten olisi syytä keksiä seuraaville levyilleen jotain radikaalia totaalisen taantumisen välttämiseksi. Näin ei kuitenkaan ole käynyt, sillä bändin neljäs kiekko jatkaa edelleen tarkasti soitettua speed metal -kohkaamista kuin 80-luku ei koskaan olisi jäänytkään unholaan.

Vaikka vokalisointivastuu on edellisen täysin omalaatuisen kiekujan Mikan poistuttua vahvuudesta siirtynyt soolokitaristi Rikulle, on muutos kuitenkin yhtä pieni kuin siirtyminen hellyttävän tökeröistä piirroskansikuvista Piledriver-henkiseen mauttoman tökeröön fotorealistiseen kansikuvitukseen. Laadultaan tasaisen tappavissa kappaleissa tuntuu olevan jopa piirun verran vauhtia ja rankkuutta aiempaa enemmän eikä soolojen määrää ole ainakaan vähennetty.

Hivenen variaatiota Iron Justicen kaltaisten astetta hitaampien ja melodisempien biisien muodossa ei tekisi levylle ollenkaan pahaa, mutta pakkohan tästä on kaikesta itsensä toistamisestaan huolimatta pitää ja paljon. Musikanttien periksiantamattomuudesta, aidosta soittamisen innosta sekä linjassa olevasta osuvasta tyylitajuttomuudesta johtuen arvosanaa on pakko jopa nostaa hiukan aiempiin kolmeen kiekkoon verrattuna, vaikka toisin uhkailinkin edellisen albumin kohdalla.

Umbra Nihil
The Borderland Rituals
Epidemie

3,5 Pohjoisesta ponnistavan Umbra Nihilin kolmisen vuotta kypsytetty kakkosalbumi on kiehtova tapaus. Sen mystiikkaa tihkuva ilmapiiri perustuu doom metaliin, mutta ammentaa samalla myös laajasti vanhemmasta progesta ja muutamasta muusta raskaamman rockin genrestä saaden aikaan oudohkolta kuulostavan musiikkiseoksen. Parhaimmillaan mikstuura on vallan toimiva kuten Sea of Sleepissä, mutta hivenen liian usein se vaikuttaa sekoavan omaan näppäryyteensä kuulostaen hitusen liian häiritsevältä musiikilliselta vammailulta. Tästäkin huolimatta The Borderland Rituals on kiehtova ja tuntuu kehottavan kuuntelijaa siedätyshoitoon lopputuloksen suhteen.

Unorthodox
Awaken
The Church Within

3 Alunperin 80-luvulla Asylum-nimikkeellä startannut ja lukuisia demoja julkaissut Unorthodox on lähinnä kulttimainetta saavuttanut pitkän kivisen tien kulkija. Onhan edellisestä levystäkin ehtinyt vierähtää jo 13 vuotta, mutta perinnetietoisen Maryland-soundisen doom metalin veivaaminen sujuu triolta edelleen. Niin musiikki, sanat kuin sounditkin ovat pelkistettyjä ja konstailemattomia aivan kuten tällaisissa tapauksissa asiaan kuuluukin. Harmi vain, että itse kappaleet eivät jaksa nousta keskitasoa korkeammalle, vaikka leppoisan groovaavaan meininkiin onkin satunnaisesti helppo uppoutua.

Inferno #39/2006

Doom:Vs
Aeternum Vale
Firedoom Music

4 Oudohkon selkeästi nimetty Doom:Vs osoittaa vanhan yksinkertainen on kaunista –viisauden jälleen kerran paikkansapitäväksi. Simppeleiden ideoiden ja toteutuksen symbioosina Aeternum Vale tarjoaa miellyttävän melankolisen 50 minuutin matkan yhden miehen kokonaisvaltaisiin surumielisiin visioihin, jossa etapit ovat juuri odotetun pitkiä, mutteivät kuitenkaan liian raskaita kuunneltaviksi.

Doom-deathin lokeroon uppoava musiikki täyttää kaikki lajityypin kriteerit: hidas laahaavaa tempo, tasaisen matala örinälaulu mausteinaan hippusellinen puhdasta vokalisointia, tunnelmaa värittävät kosketintaustamatot sekä pelkistetyn kaihoisat kitaramelodiat. Peruselementtien käyttö on läpi levyn minimalistista, toistuvaa ja yllätyksetöntä, mutta tympiintymisen sijasta musiikki onnistuukin koukuttamaan tehokkaasti kaikessa tummasävyisessä kauneudessaan.

Vaikka Doom:Vs ei kaikkia ehkä säväytäkään, on se yhtälailla hyvä johdatus genreen sitä tuntemattomille kuin pahimman synkistelyn janon pidempiaikainen tyydyttäjä tuomiotansa pidempään lusineille. Toivottavasti levyn nimestä ei muodostu ennettä orkesterin alkaneella uralla.

Gojira
The Link Alive DVD
Listenable Records

4 Gojiran hieno kolmos kiekko From Mars To Sirius nosti paremman jakelunsakin ansiosta bändin suuremman yleisön tietoisuuteen. Nyt tuolla yleisöllä on mahdollisuus tutustua myös pari vuotta sitten ainoastaan kotimaassaan Ranskassa julkaistuun DVD:hen, joka rakentuu orkesterin kahden ensimmäisen albumin varaan.

Teknisesti tarkasteltuna kiekko tarjoaa perusmeininkiä pakollisen kuvagallerian, muutaman promovideon sekä kuuden vanhan kotikonstein tallennetun livebiisin normaalin 80 minuuttisen keikan lisäksi. Vaikka kuvaus keskittyykin pääasiassa kitaristi-laulajaan sekä rumpaliin ja leikkaukset ovat varsin rauhallisia, on muutamin tyylikkäin pikkukikoin saatu hopeakiekolle tallennettua intensiivinen ja hieman mystinenkin tunnelma. Osaltaan tämä on bändin ja hyvin rytmitetyn setin, osaltaan taas runsaiden lähes kaiken peittävien staattisten värivalojen ansiota.

Kun tarjolla oleva pelkkä stereo ääniraita potkii jämerästi selkeydessään ja jämäkkyydessään, on The Link Alive DVD:tä iloa katsoa uudestaan ja uudestaan. Julkaisun vahvuus piileekin sen yksinkertaisuudessa, jonka kautta välittyy hyvin laajakuva äärettömän tarkasta ja tiukasta yleisön mukaansa tempaavasta livebändistä.

Scars
The Nether Hell
Omakustanne

3,5 Internet-sivusto Myspacen kautta uusien musiikkituttavuuksien bongailusta on helppo saada itselleen uusi kaikkia osapuolia hyödyntävä harrastus. Kappaleiden kuuntelu on tehty helpoksi ja metallin virratessa ämyreistä voi samalla kasvattaa tietämystään esittäjästä. Sivujen kaverijärjestelmän kautta uusia bändejä löytyy helposti ilman sokkona hapuilemista.

Brasiliasta ponnistava Scars ei lepää laiskana auringossa, vaan paahtaa tiukkaa death-thrashia omaperäisellä otteella melodioita unohtamatta. Bändin vahvuus lepää erityisesti monipuolisessa kitaroinnissa ja sen varaan onnistuneesti rakennetuissa polveilevissa kappaleissa. Alituisen kaahauksen ja murjomisen sijasta Scars fiilistelee mielellään myös keskitempoisesti ja pitkään sekoittaen pakkaa mystiikkaa tihkuvilla kitaramelodioilla hyvänä esimerkkinä albumin päätösraita Hidden Roots of Evil.

Vaikka laulajan huutoääni onkin hieman yksipuolinen ja soundit aavistuksen liian lepsut, on The Nether Hell varsin mallikelpoinen puolituntinen näytös underground osaamisesta. Levyn perusteella Scarsissa on paljon potentiaalia nousta Internet-sivuston pienehköstä diggaripiiristä tunnetummaksi nimeksi maailmalla.


Schizo
Main Frame Collapse
Avantgarde Music

2 Vanhojen vaikeasti nykyisin saatavilla olevien albumien uudelleenjulkaisemista kutsutaan useimmiten kulttuuriteoksi huolimatta siitä, kuinka hyvin musiikki on ajan hampaan nakerrusta kestänyt. Schizon vuonna -88 ainoastaan vinyylinä julkaistun debyytin CD-formaattiin siirtäminen 18 vuotta myöhemmin ei ole kulttuuriteko sanan varsinaisessa merkityksessä, vaikka vanhat fanit varmasti tyytyväisiä ovatkin.

Orkesterin musiikillinen linjaus on vedetty jonnekin alkukantaisen death/thrash metalin suuntaan pienin säväyksin alkuaikojen grindcoresta. Vaikka vauhtia kappaleissa piisaakin, jää riffittely liian usein tasapaksuksi ja vaisuksi pörinäksi. Omimmillaan bändi onkin hitaammissa thrash-osuuksissa, jossa ideat ja etenkin kitaratyöskentely pääsevät paremmin oikeuksiinsa. Ajan henkeen vahvasti sidoksissa oleva hypertempo tuntuukin usein vauhdilta vain vauhdin itsensä takia.

Vaikka Schizon primitiivinen räime muistuttaakin hiukan aikalaisiaan Repulsionia ja Slaughteria, eivät sen kappaleet yllä lähellekään samalle brutaalille ja innovatiiviselle tasolle kahden em. kanssa. Kovin yksinäiseksi kummajaiseksi Schizon debyytti näin 2000-luvulla jää, vaikka Annihilatorin samoihin aikoihin julkaistun debyytti toisin väittikin.

Solitaire
Invasion Metropolis
Battle Cry Records

3,5 Solitairen leirissä ei vuosien vieriessä tunnu mikään muu muuttuvan kuin levy-yhtiö. Parin vuoden välein julkaistuissa albumeissa musiikilliset eroavaisuudet ovat äärimmäisen minimaalisia, vaikka levy levyltä pieniä yksityiskohtia onkin saatu selkeästi viilattua entistä ehommiksi. Onkin täysin kuuntelijasta kiinni pitääkö Invasion Metropolista tuttuna ja turvallisena vai yllätyksettömänä ja tylsänä.

Orkesterin 80-luvun palvonta on viety kaikissa suhteissa äärimmäisyyksiin. Kohkaamiselta kuulostava mutta tarkasti soitettu äärimmäisen kiivastempoinen speed metal paljastaa esikuvat helposti muttei kuitenkaan sorru kopiointiin. Soundit ovat täsmälleen samalla tavalla ohuet ja hivenen suttuiset kuin parikymmentä vuotta sitten, ainoastaan nykyteknologialla aikaansaatu jämäkkyys erottaa levyn 2000-luvun tuotokseksi. Kokonaisuuden täydentää osuvalla tavalla rumat, mutta musiikin henkeen sopiva levynkansi ja soittajien ulkoinen habitus.

Uutukaisellaan Solitaire on onnistunut saamaan sävellyksiin aavistuksen lisää tarttuvuutta mikä tekeekin siitä yleisen pienen petraamisen kanssa kolmikon kovimman. Täysin identtisistä elementeistä koostettu musiikillinen anti on kuitenkin koluttu jo sen verran tarkasti, että tuleville on pakko keksiä jotain radikaalia uutta totaalisen taantumisen välttämiseksi.

Inferno #20/2004

ANTHRAX
Music of Mass Destruction DVD
Nuclear Blast

Nuoruuden kovan diggailunkohteen Anthraxin ensimmäiseltä live-DVD:ltä on lupa odottaa paljon. Vaikka orkesterin suurin suosio onkin ehkä takanapäin ja nykyisen laulajan John Bushin aikainen materiaali on vaihdellut laadultaan hyvästä keskinkertaisen tylsään, on bändi silti osoittanut piristymisen merkkejä viime aikoina.

Sarjakuvahahmo Captain 'Thraxin esittelevä pakkaus on tyylikästä jälkeä ja DVD:n alkutekstit Anthraxille tyypilliseen tapaan hauskat. Kiekon valikko on puolestaan hieman sekava, mutta pienen ihmettelyn jälkeen tarvittavat toimineet löytyvän kyllä. Vajaa puolitoistatuntisen keikan materiaali on kuvattu Chicagossa ja tarjolla on puolet vanhaa (Belladonnan aikaista) ja puolet uutta materiaalia eli tasapainossa ollaan. DD5.1 ääniraita on hyvä, mutta matalat taajuudet ovat hitusen liian pinnassa ja terävinä esillä. Useilla kamerakulmilla toteutettu kuvaus on laadultaan hyvää joskin hieman utuista ja muutamassa kamerakulmassa suorastaan rakeista. Periamerikkalaiseen tapaan kuvallinen toteutus kärsii myös nopeista leikkauksista sekä omituisista efekteistä ja kikkailuista, joista suurin osa on häiritseviä. Bändi itsessään on hyvässä vedossa ja lavalla heiluu niin päät, tukat kuin parratkin yleisöstä puhumattakaan.

Bonuksena tuleva CD ei tarjoa uutta, vaan 2/3 osaa DVD:n kappaleista. Turha lisä siis. Liikoja extroja ei kiekolta myöskään löydy. Hauskoja, mutta kertaalleen katsottavia pätkiä uuden levyn graafisesta puolesta vastanneesta herrasta sekä neljästä bändijäsenestä mielipuuhissaan. Ainoa katselua kestävä lisä on metkasti toteutetut multiangle versiot Fueled ja Metal Thrashin Mad –kappaleista. 7/10

ARMORED SAINT
Lessons Not Well Learned 1991-2001 DVD
Metal Blade

Armored Saintin historiikin kakkososa esittelee 90-luvun tuotantoa ja digitaalisen tallenteen konseptin on lähes identtinen edellisen osan kanssa. Bändin livekuntoa voi arvostella reilun tunnin ajan, vaikka materiaalia ei olekaan tallennettu kuin viideltä eri keikalta vuosilta 1991, 2000 ja 2001. Kahdestatoista kappaleesta lähes kaikki on joko bändin ehkä tunnetuimmalta ”Symbol of Salvation” -levyltä tai tuoreimmalta 2000 julkaistulta ”Revelation”-kiekolta. Bonus-osiosta löytyy kolmen promo-videon lisäksi myös tuttu ja turvallinen kuvagalleria sekä lyhyitä humoristisia kevennyksiä. Mielenkiintoisempaa antia tarjoilee paketista löytyvä kuuden biisin vuonna -84 äänitetty live CD, joskin puhtaassa audioformaatissa olisi mukava ollut kuunnella enemmänkin materiaalia vuosien varrelta.

Hifisteille ei tarjolle ole minkään sorttista herkkua, sillä yhdellä kameralla kuvattujen kotikutoisten otoksien laatu vaihtelee kehnohkosta kohtuulliseen. Äänipuoli on astetta heikompaa, sillä ”jostain taustalta” tulevasta stereoääniraidasta puuttuu potku täysin ja pahimmillaan äänet ovat lähes yhtä ja samaa massaa. Nykyajan hienouksista ei siis ole tietoakaan, vaikka vanhan koulukunnan analogismainen toteutus kieltämättä nostattaakin hieman tunnelmaa.

Mitään ei edellisestä DVD-julkaisusta olla opittu, sillä tämän kiekon anti jää väkisinkin astetta heikommaksi. Yhä perustellumpaa olisi ollut yhdistää nämä kaksi levyä yhdeksi kattavaksi paketiksi, joka olisi taatusti tyydyttänyt niin orkesterin fanit kuin orkesteriin vasta tutustuvatkin. 6/10

CARNAL FORGE
Destroy Live DVD
Century Media

Metal Mind Productionsin ja Krakovan Krzemionkin TV-studion yhteistyönä on jälleen syntynyt yksi uusi live DVD esiintyjänä Carnal Forge. Niin sisällöllinen kuin laadullinen konsepti on hyvin samankaltainen kuin aiemmissa samassa sarjassa julkaistuissa tallenteissa. Varsinaisen keikan lisäksi on bonuksiksi tungettu pari lyhyempää keikkaa sekä lähes kaikki tarpeellinen teksti- ja kuvainformaatio mitä orkesterista tarvitsee tietää.

Puolan keikan tekninen toteutus on ajan tasalla, sillä keikka on tallennettu laajakuvaformaatissa ja ääniraitana DD5.1. Valitettavasti kuva pikselöityy häiritsevän runsaasti valoisissa kohtauksissa ja kitarat ovat turhan matalalla miksauksessa. Tiukassa kunnossa oleva orkesteri runnoo välilöpinöittä 20 biisiä introineen hieman reilussa tunnissa ilman paikallaan seisovan yleisön tukea. Bändin oma liikehdintä on yleisön mukaista, mutta onneksi vokalistin Jonas Kjellgrenin esiintyminen ja säälimätön äänenkäyttö tuo edes vähän eloa keikkaan. Puolen tunnin mittaiset bonuskeikat Jenkeistä ja Japanista ovat silkkaa täytettä. Kymmenen biisin Tokiossa kuvatussa keikassa ei ole kuin kaksi Puolan keikasta eroavaa kappaletta. Yhdellä kameralla kuvatun materiaalin laatu on kuin viidennen sukupolven VHS-kopio eli aikamoista suttua. Äänenlaatu on sen sijaan ihan kelvollinen. New Yorkissa kuvatun seitsemän biisin veto on kuvanlaadultaan hyvä, mutta ääneltään rupista massaa. 6/10  

CHAINSAW
Smell the Saw
World Chaos

Vahvasti Spinal Tapin ja 80-luvun thrashin hengessä veivaava Chainsaw pitää hauskaa eikä yritä tehdä edes mitään uutta ja mullistavaa. Lopputuloksena on mukavasti kulkevaa metallihassuttelua, joka ei kuitenkaan sen kummemmin saa liekkeihin. Huomio kiinnittyy erityisesti bändin puhtaaseen ulosantiin niin kitaroissa kuin laulussa, joista kummastakaan ei löydy paljoa räkää eikä säröä. Kun levyltä löytyy vielä paljon keskitempoisia biisejä, melodisuutta sekä heavymaista otetta, eroaa kokonaisuus mukavasti tyypillisesti retrothrashista. Harmi vain että ideat ja toteutus jättävät liian paljon toivomisen varaa. 5/10 

THE CROWN
Crowned Unholy
Metal Blade

Alun perin idea julkaista Crowned in Terror uudelleen ruotuun palanneen Johan Lindstrandin vokaaleilla varustettuna tuntui hieman epäilyttävältä idealta, mutta kuinka väärässä olinkaan. Vaikka Tomas Lindbergin ääni on legendaarinen, tarvitsee myöntää ettei miehen kireä räkärääkynä tuntunut istuvan hansikkaan lailla levylle. Muutenkin levy kuulosti tiukkuudesta huolimatta kovin sekavalta ja ponnettomalta saundiensa takia.

Crowned Unholy korjaa kaikki nuo seikat, sillä bassoraidat on äänitetty kokonaan uusiksi, rumpuraitoja on paranneltu ja koko komeus on vielä miksattu ja masteroitu uusiksi. Lopputulos potkii kasseille kuin strutsi eläimiinsekaantujaa ja ero on tosiaan valtava uuden version hyväksi. Johanin karheassa äänessä on vetovoimaa ja bändin death-thrash-rockissa on mukana ilmavaa groovea, neitsytmäisen tiukkaa soittoa puhumattakaan kärpäspaperin lailla tiukasti tukkaan tarttuvista ralleista.
Vihkonen tarjoaa runsaasti mukavaa luettavaa äänityksistä ja vikaan menneistä asioista sekä jäsenten kuvaukset ja sanat jokaisesta kappaleesta. Komeuden kruunaa kylkiäisenä tuleva DVD, josta löytyy intiimeissä olosuhteissa viime marraskuussa Saksassa kuvattu 14 biisin keikka. Lava on äärimmäisen pieni ja hikinen ja tunnelma sen mukainen. Teknisesti tallenne on hieman kotikutoisesti toteutettu ilman hienouksia, mutta niin kuvan- kuin äänenlaadultaan se on hyvä tuoden erinomaisesti esille orkesterin intensiivisen livetunnelman. 9/10 

THE CROWN
The Burning
Blackened

Kruunupäiden toinen postuumisti julkaistu levy on orkesterin hieman heikosti saatavilla olevan debyytin uusintapainos. Kasvojenkohotuksena levy on masteroitu uusiksi, mutta muita eroavaisuuksia ei alkuperäiseen verrattuna löydy. The Crownin alkuaikojen saundi on myöhäisempiin tuotoksiin verrattuna huomattavasti death metallisempi ja samalla myös synkempi. Kipakat rallit etenevät kuitenkin bändille ominaisella rennolla otteella ja mukana on monta oivaa tajuntaan väkisinkin puskevaa kappaletta. The Burningilla bändi osoitti jo potentiaalinsa, vaikka varsinkin näin jälkikäteen tarkasteltuna kehittymisen varaa on joka osa-alueella. 7/10 

ELECTRIC WIZARD
We Live
Rise Above

Miltei terminoitunut Brittein saarten pajavasara on uusiutunut ja todisteena resurrektiosta on elämänhalua puhkuva uusi täyspitkä. Bändin keulahahmo herra Obornin rinnalla murjoo nykyisellään kolme kokonaan uutta ihmistä. Tyylistä ei kuitenkaan olla tingitty kilogrammaakaan, sillä kiitos aiempaa selkeämmän tuotannon bändin hallusinogeeninen ja lyijynraskas musiikki jauhaa edelleen lihamyllyn lailla hitaasti ja varmasti. Kappaleiden hämärimpiä koukeroita on suoristettu hitusen verran ja vokalisointeja siivottu puhtaammiksi. Taatun toimivaa, mutta piilossa olevaa luovaa hulluutta jää kaipaamaan. 7/10 

THE GATES OF SLUMBER
The Awakening
Final Chapter

Ensilevyllään raskasta doomia paiskova The Gates of Slumberia voisi verrata jossain määrin Electric Wizardiin. Raskaat osuudet laahaavat samaan malliin ja musiikissa on yhtenevää huuruisuutta. Suurempana erona on vain amerikkalaisen kollegan taipumus yltyä ajoittain trippailevaan grooveiluun ja muutamaa astetta kevyempi tunnelma. Alkukankeuden jälkeen levy imaisee mukaansa ja lähes pakottaa toistuvaan kuunteluun. Todellisuus ja yksittäiset kappaleet hämärtyvät yhdeksi ja samaksi – on vain muriseva audiokeinotodellisuus. Tätä on kuultu ja tehty aiemminkin, mutta perusasiat toimivat aina. 7/10 

JAG PANZER
Casting the Stones
Century Media

Amerikkalainen unelma eli ryysyistä rikkauksiin ja kovalla työllä menestykseen pitää paikkansa Jag Panzerin kohdalla. 80-alusta lähtien orkesteri on tahkonnut tinkimättömästi heviä noudattaen omia näkemyksiään ja piittaamatta trendeistä hevon kikin vertaa. Suuria musiikillisia muutoksia ei uran varrelle ole tapahtunut, mutta miksi korjata toimivaa konseptia?

Jag Panzerin musiikissa on yhä kuultavissa yhtyeen alkuaikojen tunnelmia ja vaikutteita, vaikka mukana onkin modernimpaa ja progressiivisempaa otetta. Levy-yhtiön tavoin en kuitenkaan luonnehtisi musiikkia power metalliksi, vaan varsin perinteiseksi metalliksi jota kenenkään ei tarvitse hävetä. Tuku-tuku komppeja ei levyllä siis kuulla, vaan aidosti kitaravetoisia ja keskitempoisia yllättävänkin raskaita mutta hyviä melodioita omaavia kappaleita. Laulaja Harry Conklinin äänivarat ovat kohtuullisen legendaariset ja ääni ei ainakaan tunnu iän mukana juurikaan heikentyneen.

Casting the Stones on vahva lisä Jag Panzerin diskografiaan. Se on tasaisen vahva albumi, joka vaatii kuuntelua mutta myös kestää sitä kohtalaisesti. Kappalemateriaalista on turha nostaa yhtäkään rallia toisten ylle, sillä hetkessä tajuntaan tarttuvia hittejä ei levyltä löydy etsimälläkään. Jatkuvasti uutta ja erilaista musiikkia etsiville albumista ei ole, mutta metallin perusarvoihin uskoville se tarjoaa taattua iloa. Ainut asia mitä jää kaipaamaan on nopeampia ja suoraviivaisempia perinteitä kunnioittavia heviralleja liiallisen progressiivisuuden sijaan. 6/10

MEGADETH
The System Has Failed
Sanctuary

Megadeth on palannut. Ei vain takaisin bisnekseen, vaan myös osittain juurilleen joista oltiinkin jo ajauduttu jonkin verran hakoteille edellisellä kolmella levyllä. Monet laittomia teitä pitkin albumin kuultavakseen saaneet asiantuntevat Internet-kriitikot ovat ehtineet lytätä albumin, koska se ei kuulosta yhtään Megadethin parhaimpana pidetyltä Rust in Peace –levyltä, mutta nämä tuomiot kannattaa jättää omaan arvoonsa. Levyn yhdeksättä Truth Be Told –raitaa lainatakseni, kerron tässä yhden perustellun subjektiivisen totuuden.

Siinä missä RiP oli aggressiivinen, siirtyi orkesteri kahdella seuraavalla levyllään entistä melodisemmaksi ja kirosana sanottakoon niin kuin se on eli samalla myös kaupallisempaan suuntaan. Huolimatta tästä kehityksestä nämä kolme albumia muodostavat bändin uran huipun alkuaikojen klassikoita mitenkään väheksymättä. The System Has Failed on tyylillisesti yhdistelmä kaikkia noita kolmea levyä. Levyn avausraita Blackmail the Universe ja Kick the Chair ovat hyvin lähellä Rust in Peacen rankkaa riffittelyä, kun taas tarttuva Die Dead Enough voisi helposti löytyä Youthanasialta . Countdown to Extinctionin henkeä löytyy taas paljon puolestaan kappaleesta kuten The Scorpion . Kaikki edellä mainitut kappaleet löytyvät levyn alkupuoliskolta ja se onkin selvästi loppua tarttuvampi ja helpommin omaksuttavissa. Levyn jälkimmäiseltä puoliskolta löytyy kuitenkin useita biisejä, jotka ensimmäisillä kuuntelukerroilla vaikuttavat tylsähköiltä, mutta jotka alkavat salakavalasti aukeamaan useiden toistojen jälkeen. Toki mukana on myös muutama keskivertoraita, joka ei pahemmin jaksa innostaa, vaikka suurempia vikoja niistä onkin vaikea löytää.

Tutut Megadeth melodiat ja bändille ominaiset rytmitykset ovat yhtä tallessa ja helposti tunnistettavissa. Vaikka kokoonpano ei olekaan se klassinen Mustaine-Friedman-Ellefson-Menza, ei soitto tai sävellyspuolessa eroa juurikaan huomaa. Sanotaan mitä sanotaan, mutta The System Has Failed on erittäin hyvä levy, joka osoittaa, että bändillä on yhä annettavaa muillekin kuin faneilleen. 8/10 

METAL CHURCH
The Weight of the World
Steamhammer

Muutamaan kertaan kuolleeksi luultu vanha 20-vuotias työhevonen on jälleen piiskattu henkiin kun edellisestä työsuorituksesta on ehtinyt kulua jo viisi vuotta. Peltoa on taas kynnettävänä ja saarnamiehillä tuntuu taas olevan otollinen aika levittää heavy metallin ilosanomaa. Seurakunnassa on kato käynyt taas siihen malliin, että edellisen levyn pastoreista ei jäljellä ole enää kuin alkuperäiset jäsenet kitaristi Kurdt Vanderhoof sekä rumpalismies Kirk Arrington.

Tyylillisesti Metal Church on muuttunut varsin paljon kahdesta alkuajan klassikosta, joissa niin energia kuin metalli virtasi valtoimenaan. Nykyisellään orkesteri on huomattavasti melodisempi, jopa 80-luvun hard rockin malliin, vaikka paikka paikoin jyrää löytyy yhä ihan kiitettävästi. Uusi vokalisti Ronny Munroe suoriutuu tehtävästi kelvollisesti, vaikka herran ääni onkin hieman tasapaksu. Kurdtin riffit ja ideat eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole edelleenkään huonoja, vaikka kitarataitelija ehtikin välillä tehdä jo aikamoista progepop-huttua. Levyn nimikappale edustaa bändiä parhaimmellaan. Jyräävän raskas perusta, rullaavan kevyet väliosat sekä äärimmäisen tarttuva ja melodinen kertosäe. Niistä on hyvät kappaleet tehty.

Vaikka levyn kappalemateriaali onkin varsin tasaista on se samalla myös tasapaksua. Turhan usein kappaleiden melodiat ja rakenteet noudattavat varsin samanlaista kaavaa mikä alkaa väkisinkin puuduttaa levyn puolessa välissä. Tämä saattaa myöskin johtua siitä, että levyn alkupuoli on selkeästi levyn loppua energisempi ja iskevämpi. Ei iske Metal Church enää tiilitonnin lailla takaraivoon, mutta kyllä tämä vielä sadasta kilosta poltettua savea käy. 6/10 

MIRROR OF DECEPTION
Foregone
Final Chapter

Pitkähkön uran germaanisen doom metallin saralla taiteillut Mirror of Deception puskee ulos toista täyspitkäänsä. Tyylilajina on vanhojen legendojen suuntaan kumartava perinteinen ns. true doom metal, joka kuulostaa korviin mukavan lämpimältä ja orgaaniselta. Mieslaulajan ääniala ei ole hääppöinen, mutta puhtaat lakoniset vokalisoinnit istuvat kelvollisesti musiikkiin. Foregone ei tarjoile suuria ihmeitä tai mieltä synkistäviä koukkuja, mutta kokonaisuus on silti miellyttävän toimiva. Negatiivista levyssä on vain liian yksinkertaiset ja samankaltaisista ideoista ammentavat kappaleet. 6/10

NAPALM DEATH
Leaders Not Followers: Part 2
Century Media

Viiden vuoden takainen idea julkaista orkesterin suosikkisävelmiä omina tulkintoina on ollut ilmeisen hauska ja kannattava, sillä nyt seuraa jatkoa täyspitkän coverilevyn muodossa. Napalm Death pysyy tyylilleen uskollisena, sillä 43:ssa minuutissa ehditään kaahata läpi peräti 19 kappaletta. Progebiisejä tai progeversioita ei levyltä kannata odotella.

Suurin osa levyllä esiintyvistä Napalm Deathin esikuvista edustaa erityisesti 80- ja 90-luvun punk/hardcorea, mutta toki metallinkin parista vaikutteita on haettu. Vaikka suurin osa alkuperäisistä esittäjistä onkin outoja tai korkeintaan niminä tuttuja, pitäisi nimien kuten Hellhammer, Wehrmacht, Discharge, Kreator, Agnostic Front ja Sepultura. sanoa ainakin vanhemmille metallisteille jotain.
Tuttuun omaan tyylinsä kappaleet vedetään rivakalla ja tanakalla otteella läpi jota levyn saundipolitiikka komppaa hyvin. Vaikka kaikki levyn komponentit ovat periaatteessa kohdallaan, Napalm Deathin käsittely pistää väkisinkin puuskuttamaan ja saa vauhtisokeuden päälle. Yksilöt kasaantuvat yhdeksi vauhtipuuroksi, joka väkisinkin puuduttaa hiukan lopun lähestyessä. Mutta sitä saa mitä tilaa eikä Napalm Death hyydy eikä petä. 7/10 

POD PEOPLE
Doom Saloon
Rise Above

Pod People ei osoittaudu Australiassa piilossa pidetyksi kultakimpaleeksi debyytillään, vaikka orkesterin bio moiseen suuntaan vihjaileekin. Rokkaavimmillaan bändi lainailee Cathedralilta suht estoitta ja raskaimmillaan voi todeta herrojen kuunnelleen Black Sabbathia. Äärimmäisen simppeliltä vailla groovea oleva biisimateriaali ei jaksa pitää kiinnostusta pitkään yllä ja laulajan merkillinen haudan takaa tuleva kaiutettu ja pehmeä murina istuu musiikkin yhtä hyvin kuin 20 vuotta vanha rippipuku. Äärimmäisen keskinkertainen julkaisu, josta genren die-hard fanit saattavat saada jotain irti. 4/10 

SAINT VITUS
V
Southern Lord

Kapitalismin luvatussa maassa operoiva Southern Lord on pitänyt tiukasti kiinni omasta linjastaan. Probotia lukuunottamatta yksikään lafkan julkaisuista ei omaa suurempaa kaupallista potentiaalia, mutta jokaiselle lafkan omaperäiselle karkeasti doom metallin eri alagenreihin putoaville julkaisuille löytyy oma pieni mutta vannoutunut kuulijakunta.

Julkaisemalla alan piireissä legendaksi nostetun Saint Vituksen legendaarisena pidetyn V -albumin uudelleen on Southern Lord sovittamassa itselleen doom metallin kansankynttilän ja sivistyksen soihdun viittaa. Alun perin vuonna –90 julkaistu levy sisältää mukavan rupisella ja tummalla tuotannolla varustettua vanhan koulukunnan sisältävää synkistelyä. Winon uniikki ääni sisältää elämänkokemusta kuin monessa lähiöissä asuvilla keski-ikäisillä yhteensä eikä biiseistä puutu oikeanlaista tunnetta. Erityisesti soitossa kiinnittää huomiota rento ja lähes improvisaatiota muistuttava ote ja tämä näkyy myös hyvin erityylisissä mutta albumikokonaisuutta hyvin tukevissa kappaleissa. Repertuaaria löytyy niin rokkaavimmista kappaleista kuten Living Backwards tai Angry Man aina ultimaalisen raskaisiin kaiuttimet lattiasta läpi upottaviin I Bleed Black ja Jack Frost –veisuihin. Bonuksena kiekolta löytyy puolen tunnin mittainen ankeissa treenikämppätyylisissä olosuhteissa vuonna -86 kuvattu keikkavideo, jonka laadussa ei tosin ole kehumista.

Jos et tiedä mitä doom metal on tai mistä se on tullut, on tässä yksi hyvä vaihtoehto alkaa tutustumaan uuteen ja ihmeelliseen musiikin maailmaan syksyn sateisissa ja tummenevissa illoissa. 8/10 

SARISSA
Masters of Sin
Black Lotus

Kotimaansa Kreikan tavoin kivikkoinen Sarissan lähes 20 vuotta kestänyt ura koostuu kolmesta täyspitkästä, useista edestakaisista miehistönvaihdoksista sekä kertaalleen hajoamisesta. Tuloksena pitäisi olla Kreikan arvostetuin eeppistä metallia soittava bändi, jonka levylle on 12 kuukauden aikana väännetty loistavan modernit saundit. Samoista aineksista väännetyt kappaleet kärsivät kuitenkin pahasti ponnettomista kitara- ja rumpusaundeista, kosketin- sekä orkesteriosuudet ovat mielikuvituksettomia ja väkinäisiä laulajan ollessa kelvollista standarditasoa. Paljon melua suhteellisen tyhjästä. 3/10

SOLITAIRE
Extremely Flammable
Iron Glory

Pari vuotta sitten julkaistu Solitairen debyytti yllätti kaikessa intensiivisyydessään ja yhä herrat jaksavat kumartaa 80-luvun suuntaan. Orkesterin soittamaa speed metallia on jalostettu entisestään jokaisella osa-alueella: laulajan ääni on monipuolisempi ja vahvempi, kohkaamista on vähennetty tempoa laskematta, sovitukset ovat aiempaa harkitumpia, kappaleet melodisempia ja tarttuvampia ja saundit selkeät mutta karut. Vaikka hengähdystaukoja ei anneta edes kappaleiden välissä ja tasavahvasta materiaalista ei varsinaisia hittejä erotu, piiskaa 37 minuuttia kuolleen hevosenkin laukkaan. 8/10

Inferno #7/2002

AARNI/UMBRA NIHIL
Split-CD
Firebox

Tuhti lähes 80 minuuttinen split julkaisu esittelee kaksi kotimaista underground doom orkesteria karusta kylmästä pohjoisesta. Pelin avaa suomalaisissa metsäisissä tunnelmissa liikkuva Aarni ja jatkaa samoilla poluilla mihin lähes kymmenen vuotta sitten Thergothon lopetti vaeltamisensa. Orkesteri yhdistää musiikissaan tummia sävyjä salatieteisiin ja onnistuu olemaan kaikessa monotonisuudessaan varsin monipuolinen. Helpolla eivät kuulijalle avaudu bändin luomat ajoittain hyvinkin psykedeeliset visiot ja Lovecraftmaiset painajaisnäkymät. Lähes uskonnollisella hartaudella kuunneltuna Aarnin luomukset alkavat vihdoin ja viimein selkiintymään ja mieli alkaa täyttymään non-euklidisilla kuvioilla. Kokonaisuutena bändi onnistuu olemaan kieroutuneella tavalla häiriintynyttä mutta samalla kaunista ja vangitsevaa. Musiikin läpi kuuluva niin soitannollinen kuin tuotannollinen puoli on hiukan amatöörimäistä ja karkeaa, mutta toisaalta se tuo mukaan oman viehättävän aspektinsa.

Oma niinikään omaperäisen näkökulmansa synkän musiikin genreen tuo splitin toinen osapuoli Umbra Nihil. Aarnin kanssa samoilla auringonlaskun jälkeisillä metsäteillä liikkuva orkesteri on musiikillisesti helpommin lähestyttävä. Minimalistisen hypnoottiset kappaleet soljuvat hitaasti ja rauhallisesti eteenpäin ajoittain vahvassakin Skepticismin hengessä. Aivan samaa nihilististä funeral doom henkeä Umbra Nihil kiertää sisällyttämällä kiemuraisempia koukkuja ja nyansseja kappaleisiinsa. Rauhoittava ambient henkisyys vaivuttaa helposti kuulijaa transsiin ja matkalle kohti uusia ulottuvuuksia.

Kokonaisuutena Fireboxin ensimmäinen julkaisu on varsin laadukas ja originelli tuotos. Toivoa sopii, että niin orkesterien kuin yhtiönkin laadullinen taso pysyy vähintäänkin samassa kuin mihin rima nyt on asetettu. 8/10 

DOKKEN
Long Way Home
Sanctuary Records

Reilun kahdenkymmenen vuoden kokemuksella Amerikan rokkia paiskova Dokken osaa kyllä hommansa. Biisit ovat tarttuvia, mutta eivät liian laskelmoituja tai siloiteltuja. Kappaleista löytyy myös tarvittaessa sitä rokkia eivätkä pari pakollista slovariakaan ole onneksi liian siirappia tihkuvia. Komeita, ovelia ja tyylitajuisia kitarajuttuja löytyy levyltä lähes joka kappaleesta mitkä nostavat Dokkenin muiden tusinabändien yläpuolelle. Kokonaisuutena levy on kuitenkin hieman liian tasapaksu ja kärsii valjusta tuotannosta. Aivan yhtä komeina kuin aikanaan eivät kajahda myöskään Donin vokalisoinnit mistä miinusta. Kauttaaltaan levyä värittävät surumieliset melodiat ja sävyt tarjoavat silti mukavan letkeää kuunneltavaa myös syysiltoihin. 6/10

MY SHAMEFUL
To All I Hated
Nocturnal Music

Alun perin parisen vuotta sitten demona julkaistu rapia 30 minuutin synkistelytuokio julkaistaan nyt MCD:nä italialaisen lafkan toimesta. Synkkääkin synkempää syksyyn sopivaa tuomiota julistava kotimainen duo laahaa kappaleensa läpi vahvassa vanhan My Dying Bride hengessä. Hitaat ja lohduttomat kappaleet valuvat kuulijan korviin varsin rönsyilemättöminä ja suoraviivaisina matalan örinän säestäminä. Doom metal ei toimi niinkään erillisinä yksittäisinä kappaleina, vaan usean kappaleen muodostamina kokonaisuuksina ja tässä piilee My Shamefulin vahvuus ja heikkous. Levyn neljää kappaletta ei juurikaan pysty erottamaan toisistaan edes useiden kuuntelukertojen jälkeen.

Kappaleet tuntuvat rakentuvan yhden yhteisen perusidean varaan, josta on muodostettu levyä varten neljä erilaista variaatiota. Orkesteri osoittaa kyllä omaavaansa kykyä purkaa ahdistuneisuuden ja surun musiikiksi, mutta alan huippujen joukkoon nousemiseksi vaaditaan astetta pidemmälle jalostettuja ideoita ja sovituksia. Genreen perehtyneille fanaatikoille levy tarjoaa kyllä lupaavia ja mielenkiintoisia kuunteluhetkiä kaunistelemattoman doomin parissa.  6/10

NOVEMBERS DOOM
To Welcome the Fade
Dark Symphonies

Pitkän uran kivisellä pellolla kyntänyt ja maata muokannut bändi alkaa vihdoin kylvämään työtä vastaava satoa. Raskaan doom/deathin saralla aloittanut orkesteri on vuosien saatossa jalostanut tuotantoaan monipuolisemmaksi ja omaperäisemmäksi. Musiikillisesti levy jatkaa samoilla linjoilla kuin edeltäjä The Knowing , mutta tällä kertaa levyllä liikutaan enemmän Opeth in kaltaisissa sfääreissä. Levyltä on mahdotonta nostaa yksittäisiä kappaleita muiden yläpuolelle, sen verran saumattoman ja vahvan kokonaisuuden se muodostaa. Raskaampia kohtia kevennetään sopivassa suhteessa rauhallisemmilla osuuksilla ja niin örinöiden kuin puhtaiden mies- ja naisvokalisointien käyttö on hienossa harmoniassa kokonaisuuden kanssa. To Welcome the Fade on levy, jossa Novembers Doom käyttää kuuntelijoidenkin tiedossa ollutta potentiaaliaan ja nousee melankolisen metallin kärkikastiin.  8/10

PENTAGRAM
Turn to Stone
Peaceville

Doom-piireissä kulttimaineella ratsastava Pentagram on kannuksensa ansainnut. Kolmekymmentävuotisen uransa aikana yhtyeeltä ei monen monituista levytystä olla julkaistu, mutta julkaistut levyt ovat olleet sitäkin merkittävämpiä. Tästä osoituksena useat kokoelmat, jotka kaikki antavat hyvän idean siitä, mistä Pentagramissa oikein on kysymys. Hyvänä esimerkkinä toimii Peacevillen julkaisema best of -kokoelma, joka koostuu lafkan 90-luvun alussa julkaisemien kolmen Pentagram-täyspitkän materiaalista.

Pentagramin yhteydessä on lähes mahdoton olla mainitsematta Black Sabbathia , mutta vertailua tehdessä on syytä muistaa, että bändit ovat aloittaneet samoihin aikoihin. Pentagram ei missään nimessä apinoi suurta innoittajaansa, vaan kulkee pää pystyssä omilla synkillä poluillaan. Parhaimmillaan biisit yltävät lähes samoihin sfääreihin Sabbathin kanssa, vaikka ovatkin yleisesti ottaen hiukan rokkaavampia. Täyteen tungetulle levylle sisältyvät kaikki Pentagramin hitit, joskin yksittäisten biisien nostaminen muiden yläpuolelle on tasokkaan materiaalin vuoksi erittäin hankalaa. Tällainen pitää kokoelmalevyn ollakin: toimii taatusti niin vanhoille doom-friikeille kuin uusille bändiin ja musiikkityyliin tutustuville 7/10 
 
SOLITAIRE
Rising to the Challenge
Iron Glory Records

Erittäin harvoin kuulee näin häpeilemättömästi 80-luvun metallilta kuulostavaa orkesteria, joka ei kuitenkaan syyllisty tuon ajan ideoiden kopiointiin ja riffien lainaamiseen. Amatöörimäisen ja tökerön kannen ei kannata antaa hämätä. Solitaire paiskaa kuulijalle lähes puhdasoppista speed metallia sellaisella energialla ja intensiteetillä, että vanhan liiton miestä alkaa melkein heikottamaan. Laulaja pääsee ulosannissaan lähes legendaarisen Agent Steel laulajan John Cyriiksen tasolle, mikä on hienoa kuultavaa. Vaikka biisit ovat lähes poikkeuksetta kaahausta alusta loppuun ilman turhia hengähdystaukoja, pysyy homma soittajilla koko ajan lapasessa.

Vaikka äänimaailma levyllä onkin kirkas ja selkeä, on vaivana pienoinen hengettömyys ja persoonallisen otteen hienoinen latistuminen. Temmon pudottaminen muutamalla asteella saattaisi myös tuoda tarvittavaa moniulotteisuutta ja syvyyttä kappaleisiin. Kokonaisuutena bändi toimii ja osoittaa, että speed metal elää ja voi hyvin, mutta että harva sen esittämisen kuitenkin taitaa. 7/10

SOULGRIND
Into the Dark Vales of Death
Holy Records

Selkeillä ja tuhdeilla saundeilla varustettu Into the Dark Vales of Death tarjoaa jämäkkää kotimaista black/dark metallia. Orkesterin jäsenten kokemuksen kyllä kuulee niin sävellys kuin soittopuolellakin. Mahtipontiset runsailla naislauluilla ja syntikkakuvioilla väritetyt kappaleet kulkevat ärhäkkäästi eteenpäin. Vertauskohteeksi voisi helposti löytää Dimmu Borgirin varustettuna astetta aggressiivisimmilla, monipuolisimmilla ja synkemmillä melodioilla. Levyn kappaleet muodostavat koherantin ja varsin laadukkaan kokonaisuuden, josta löytyy useita erilaisia kuuntelua kestäviä ja mielenkiintoa ylläpitäviä ulottuvuuksia. Ajoittain varsin ylellisesti käytetyt koskettimet yhdistettynä naislauluun liikkuvat kyllästymisen äärirajoilla. Tyylikkäät kitaraosuudet yhdistettynä perinteisiin bm-tyyppisiin ärinävokaaleihin kaipaisivat kaverikseen ehkä hieman matalampaa artikulointia käyttävää laulajaa. Soulgrind onnistuu kuitenkin helposti välttämään tyypillisimmät tämän genren sudenkuopat ja samalla luomaan riittävällä luovuudella ja tyylitajulla varustetun levyn. 8/10

WATCHMAKER
Kill.Crush.Destroy
Dreamcatcher Records

Tyypillisen saatekirjelmän tavoin bändiä ja levyä kehutaan maasta taivaaseen. "The band is the embodiment of pure anger". Paskat sanon minä. Minun korvissani tämä kuullostaa tuhnuiselta demo-tason bändiltä, joka yrittää tehdä jotain mihin kyvyt ja ideat eivät riitä. Puuduttavia tusinariffejä suolletaan kieli-instrumenteista minkä ehditään, jonka päälle kannuja taotaan apinan raivolla ärjyessä järjettömästi kaiken komeuden päälle sen minkä kitarisoista irti lähtee. Ja tämän pitäisi olla aggressiivista "audio terroria". Lopputulos muistuttaa juuri sitä tasapaksua mölinää, jota vanhemmat aikoinaan väittivät kaiken huoneestani kantautuvan musiikin olevan. 2/10