Inferno #105/2013

Annie Mall

Heavy Feathers

Grassbay

3

Harva bändi myöntää ääneen olleensa pitkään harhateillä musiikkinsa kanssa, mutta näin vaan tekee viisi vuotta täyttänyt helsinkiläinen Annie Mall esikoisjulkaisunsa yhteydessä. Aivan vieläkään ei oma linja tunnu täysin löytyneen, sillä niin kypsältä kuin yhtye kaikin puolin kuulostaakin, on sen biiseissä vallan paljon tyylillistä hajontaa. Vaihteluhan tunnetusti virkistää, mutta tässä tapauksessa albumi tuntuu ennemminkin hieman linjattomalta kuin sisällöltään ilahduttavan monipuoliselta.

Laulaja Sini Peltokorvella on kieltämättä kiehtova ja vahva ääni, jolla neiti pystyy tulkitsemaan hyvinkin erilaisia, aina väkisinkin Queens of the Stone Age:n mieleen tuovista Foxholen ja Where Are the Tyrants Made? -kaltaisista stoner rock vedoista kevyemmin tunnelmoiviin viisuihin levyn päättävän Amyn lailla. Hienoimmin viisikko onnistuu herkän savuista ilmapiiriä ja outoa riehakkuutta sisältävässä Die Mice -kappaleessa sekä tätä seuraavassa popisti rokkaavassa Some Die Youngissa.

Nimileikkisällä Annie Mallilla on runsaasti hyviä palikoita osaavissa käsissään, mutta prameampaan lopputulokseen päästäkseen sen pitäisi entistä harkitummin suunnitella mitä se haluaa niistä rakentaa, toimivan hikisen rock-klubin vai täydellisesti lomailuun sopivan kesämökin vesistön rannalla. Molempia kun ei ole mahdollista toteuttaa samalle tontille.

Anthrax

Anthems EP

Nuclear Blast

3

Ajatus Anthraxista coveroimassa 30-40 vuotta vanhoja rock ja AOR-biisejä Rushilta, Thin Lizzyltä, AC/DC:ltä, Cheap Trickiltä sekä Bostonilta että Journeylta voi tuntua aluksi oudolta, mutta onhan yhtye uransa alkuaikojen tunnetuimpien Alice Cooper, Sex Pistols, Black Sabbath, Discharge ja Run DMC yms. lainojen jälkeen esittänyt omia näkemyksiään useista muistakin ei niin itsestään selvistä kappaleista aina U2:sta, The Policeen ja Queeniin. Tämän lisäksi bändin solistilla Joey Belladonnalla on myös aktiivinen em. AOR-legendoja sekä mm. Pink Floydia coveroiva bilebändi Chief Big Way, jossa intiaani laulamisen lisäksi soittaa muuten myös rumpuja.

Omana itsenäisenä julkaisunaan lainalauluja sisältävä EP tuntuu väkisinkin hieman turhalta, etenkin kun nippa nappa yli puolen tunnin mitasta kolmannes tulee Worship Musicilta napatusta Crawlista sekä tämän uudelleen miksatusta versiosta. Onneksi herra Belladonna on iän myötä kehittynyt vain entistäkin paremmaksi laulajaksi. Äänen hallinta, voima ja väri on huomattavasti paremmalla tasolla kuin nuorena jullina, jolloin laulaminen oli kaikessa klassisuudessaan melkoista kiekumista. Ei siis olekaan mikään ihme, että herran suoritus näinkin erilaisissa ja vaikeasti hyvin tulkittavissa kappaleissa on kehumisen arvioista.

Anthraxin versioiden suurin ongelma onkin se, että ne kuulostavat kylmiltä ja steriileiltä verrattuna dynamiikkaa ja vahvoja tunteita tihkuviin alkuperäisiin. Voi kunpa mukaan olisi saatu samanlaista rosoista soittamisen meininkiä kuin The Greater of Two Evilsillä (2004), jossa bändin silloinen vokalisti John Bush teki selvää jälkeä itsensä näköisillä tulkinnoillaan edeltäjiensä Turbinin ja Belladonnan tutuiksi tekemistä veisuista. Eräänlaista coverointiahan se tuokin oli.

Hieman yllättäen parhaiten toimivat versiot Cheap Trickin Big Eyes, melkein Deep Purpleksi muuttunut näkemys Bostonin Smokin' -kappaleesta sekä mukavasti svengaava Keep on Runnin', jonka alkuperäisesittäjä on edelleenkin vahvaa aikuisrokkia julkaisevaa Journey. Rushin Anthem kuulostaa turhan hätäiseltä ja AC/DC:n TNT sekä Thin Lizzyn Jailbreak taas sieluttomasti yksi yhteen vedetyiltä perusrokeilta.

Anthemsilla on tasan puolet hyvää ja toinen puoli ei niin hyvää. Kolmonen on näiden ääripäiden keskiarvo.

Final Assault

King of Shame 7”

Omakustanne

3

Kaksi täyspitkää aiemmin ilmoille tuutannut Final Assault tyytyy tällä kertaa pienempään määrään biisejä ja formaattikin on muuttunut digitaalisesta analogiseksi. Äärimmäisen yksinkertaisiin valkoisiin(!) kansiin tällätty, vahvassa 80-luvun hengessä viivaimella suunniteltu logo paljastaa jo sisällöstä paljon. Rässiähän tämän on oltava, joskaan selkeät crossoverit hajut eivät käy korviin kuin vasta kuunteluvaiheessa.

Seiskan kipakasti starttaava nimiraita hidastuu hetkessä hieman yllättäenkin keskitempoiseksi thrash-hölkäksi, mutta kiitos repivä-äänisen laulaja Jänön ja kireäsoundisten kitaristien Asan ja Jurgin livakan sooloilun biisi ei kuitenkaan taannu tylsäksi junnaukseksi.

Kääntöpuolella kierroksia onkin lisätty sitten reilusti, kun bändi esittää kunnianosoituksensa ilmeisille esikuvilleen. Suicidal Tendenciesin I Feel Your Pain And I Survive sekä Misfitsin Death Comes Ripping vetäistääkin läpi hyvällä asenteella ja intensiteetillä eikä tulkinnoista löydy moitteen sijaa. Eipähän kaksikko ole edes sieltä kuluneimmasta tai koveroidummasta päästä.

Jos uusimaalaisten omassa kappaleessa King of Shame olisi lisänä edes puolet lainojen energiasta tai tarttuvuudesta, olisi kokonaisuus selkeästi parempi. Nyt se painottaa lopputulosta vastustamattomasti kohti hyvää keskitasoa.

Hateform

Sanctuary in Abyss

Spinefarm

3,5

Vastoin hyvin yleistä konsensusta Turku on minusta kaunis ja mukava paikka. Sama pätee myös itse turkulaisiin, joiden mokellus kuulostaa korviini hassulta muttei rumalta. En kuitenkaan ole koskaan ymmärtänyt turkulaisuutta, itse kun en ole oikeastaan mistään kotoisin. Nyt Spinefarmille päätynyt ja kolmannen levynsä julkaiseva Hateform on niin ikään turkulainen, enkä koskaan ole täysin sisäistänyt heidänkään tuotoksia.

Lähtökohtaisesti orkesterin death metaliin pohjautuva ja hivenen thrashin puoleltakin ammentava musiikki on aina ollut makuuni, mutta kumpikaan kahdesta aiemmasta täyspitkästä ei ole tahtonut avautua sitten niin millään, vaikka kuinka olen halunnut ja useasti läpi pyöritellyt. Sisäistämisongelmani ei ole johtunut tyylillisistä, toteutuksellisista tai soitannollisista seikoista, vaan yksinkertaisesti siitä, että kappaleissa on aina tuntunut olevan liiankin paljon tarttumapintaa. Täysillä mukaan tempautumisen sijasta olen aina jäänyt paikallinen ihmettelemään kuka-mit-häh-kyl määki Turus -tyyppisesti. Tällä uutukaisella ongelmani on selkeästi aiempaa lievempi, vaikka sisältörikkautta ja vauhtia tuntuu silti vieläkin olevan hieman liikaa tällaiselle puoli-savolais-puoli-hämäläiselle.

Albumin taidokkaasti ja ennen kaikkea tyylikkäästi juoksevat kitaramelodiat ja liidit miellyttävät erityisesti korvaa, hyvinä esimerkkeinä Born Exiled ja Sculpture of Flesh. Usein turhankin vaikeasti hahmotettavaksi yltyvä riffittely sekä kauttaaltaan selkeiden kertosäkeiden puute synnyttää turhan suuren ristiriidan ja riittämättömyyden tunteen muuten hienosti toimivan melodisuuden kanssa.

Jos seuraavalla levyllä jatketaan siitä, mihin Sanctuary in Abyssin päättävä mahtava biisikaksikko, huikea lähes 9 minuuttinen instrumentaalieepos Illusion For The Absolved... ja jylhä ...Redemption for The Awake jäävät, alan taatusti ymmärtämään turkulaisia entistä paremmin.

Jumalan Ruoska

Kolme miestä ja beibi LP

Ässä-levyt

2

Tässäpä vasta kokonaisvaltaisen hämmentävä julkaisu. Pitkäsoitto kun taltiointiin jo vuosina 2003-2004, mutta rahojen loputtua ja miehistön vaihduttua itse julkaiseminen jäi. Tosin tämän jälkeen ylä-savolainen orkesteri tosin julkaisi varsinaisen debyyttinsä vuonna 2007 vain hajotakseen vielä samana vuonna. Viime vuonna tapahtuneiden kolme keikan comebackin myötä Kolme miestä ja beibi päätettiin kuitenkin vihdoin ja viimein saattaa ihmisten saataville ja formaattina tietenkin pelkkä vinyyli. Eikä tässä vielä kaikki.

Musiikillisesti Jumalan Ruoska sivaltelee varsin karskia ja rosoista rokkia, jonka juuristosta löytyy myös punkkia, niin asenteellisesti kuin musiikillisestikin. Kun kokonaisuutta sekoitetaan vielä kappaleista riippuen selkeillä twist, jazz, jytä ties minä muine rock-vaikuttein, on albumi melkoisen outo lintu tai kala.

A-puolen varsin menevän avaustrion Katuhässäkkä, Siihen tottuu ja Maantiesotilaat jälkeen samalle tasolle ei pääse kuin B-puolen avaava Haluutsä että mä delaan? Näistä neljästä kappaleesta olisikin saanut kursittua kokoon melko mukavasti toimivan EP:n, nyt loput kahdeksan kappaletta sekoittavat ja taannuttavat kokonaisuutta alle keskinkertaisuuden.

Jumalan Ruoskan omintakeista asennetta ja tyyliä on silti pakko arvostaa vaikkei siitä pitäisikään. Kylähulluja kun harvemmin enää nykyään näkee kylien raiteilla tai keikkalavoilla.

Lovijatar

Hämärän kulkija EP

Omakustanne

3

Lovijattaren juuret ovat vahvasti Etelä-Karjalan helmessä Lappeenrannassa sekä stoner rockissa. Yhtyeen laulaja Tommi Vaittinen kun on ehtinyt vaikuttaa mm. jo 90-luvun puolella toimineessa Shamosissa ja sen eräänlaisessa seuraajassa Elephant Bellissä, joissa myös rumpali Mikko Neuvonen on paukuttanut. Kun bändiä on perustamassa ollut niin ikään lappeenrantalainen Battleloresta tuttu kitaristi Jussi Raivio, on vanha lasten seuraleikki osoittanut jälleen toimivuutensa Suomen pienissä muusikkoympyröissä.

Jos yhtyeen keskeinen ajatus yhdistää suoraan mm. Kalevalaista vanhaa kansanrunoutta, loitsurunoja, S. Albert Kivisen luomia Cthulhu-mytologiatekstejä sekä itkuvirsien teemoja nykyajalle tutumpaan raskaaseen rockiin ei olekaan ideana aivan täysin uniikki, on se silti erittäin kiehtova ajatuksen tasolla ja osaksi myös Lovijatarin toteutuksena.

Lovijatarin laululinjat sekä tenhoavat tekstit toimivat hyvin yhteen, mutta itse musiikki riffeineen ja melodioineen ei tahdo päästä samalle tasolle. Mitä rankemmaksi meininki yltyy, sitä sisällöllisestä konseptistaan irrallisemmalta itse musiikki kuulostaa. Lähes herkän balladimainen Kun usva peittää minut saleihinsa tai sitä seuraava suhteellisen kepeä ja melkeinpä progemaisesti tunnelmoiva Kulje kuu pala päivä EP:n mieleenpainuvimpina kappaleina vain vahvistavat tätä kuulohavaintoa.

Ensijulkaisullaan Hämäränkulkija Lovijatar on heti löytänyt kiehtovan polun pään, jota ei liikoja ole tässä maassa kuljettu. Matkaa sillä on kuitenkin vielä runsaasti taitettavana, ennen kuin edes määränpää on taivaltajille saati seuraajille selvinnyt.

Shades of Nowhere

Nowhere Town

V.R. Label Finland

3,5

Bruce Springsteenin tyylisen american tekeminen hyvin ja vakuuttavasti on kaukana helposta, etenkin jos artisti tai yhtye ei ole sitä imenyt jo äidinmaidosta lähtien sekä vielä elänyt ja hengittänyt tämäkin jälkeen vuosikausia aidoilla tapahtumapaikoilla. Shades of Nowhere onnistuu tässä kaikessa kolmannella albumillaan suorastaan hämmästyttävän hyvin, vaikka sen kappaleissa ei olekaan kuin pieni osa Pomon täysin uniikista intensiteetistä ja karismasta.

Enemmän esimerkiksi The Gaslight Anthemin musiikissa Brucea on kuin turkulaisissa jo pelkästään kotimaansa perusteella, mutta samanlaisista pienen ihmisen elämää kuvaavista yksinkertaisista tarinoista myös Shades of Nowhere laulaa. Kappaleiden melankolisesta pohjavireestä löytyy paljon silkkaa poppia, mutta korvia höristämällä vaikutteita löytyy myös sekä punk- että irkkurockista. Näistä osasista bändi on saanut hienosti sovitettua lähes koko levyllisen mainiosti eteneviä ja suurelta osin erittäin tarttuvia kappaleita, joilla se onnistuu kuulostamaan selkeistä vaikutteistaan huolimatta riittävän paljon itseltään.

Nowhere Townilta jää ainoastaan kaipaamaan astetta rosoisempaa otetta sekä entistäkin syvemmälle uppoavia tunnetiloja. Lopputulos jää nyt väkisinkin hieman laimeaksi, vaikka porukalla potentiaalia korjata nämä pienet joskin merkittävät puutteet selkeästi tuntuisikin löytyvän. Toivon mukaan näin käy viimeistään seuraavalla levytyksellä.

Sortokausi

Pelkotila

Aurastar

3,5

Kun amerikkalainen moderni metalliyhtye esittää olevansa rankka, kuulostaa lopputulos niin usein pelkästään itsetarkoituksellisen brutaalilta ja tylsältä junnaamiselta. Vaan annapas olla kun suomipoika tekee samanlaista, niin johan kiinnostaa eri tavalla, kokonaisuus svengaa kivasti ja kurmuutus alkaa olla lähes kauttaaltaan jopa tarttuvaa. Fredin laulun sanoin: se outoa on.

Nimi Sortokausi tuo ennemminkin mieleen hardcore/punk-yhtyeen kuin nicolemaista raskaan melodista nytkytystä hivenen sotajumalamaiseen synkän tarkkaan vyörytykseen yhdistävän porukan, jonka tyylilajia nuoriso kutsuisi käsittääkseni lähinnä deathcoreksi. Vaan eipä kumpikaan nimi bändiä pahenna, etenkin kun viisikko on ehtinyt kypsytellä kokonaisuutta useamman demon ja EP:n ajan sitten perustamisvuotensa 2004.

Sanoituksellisesti yhtyeen paletti on hivenen levällään, sillä niin väkivallan kuin henkisen pahoinvoinnin kuvauksissa yhtyeen sanoma kaikessa geneerisyydessään ei onnistu piinaamaan kaivatulla tavalla. Sen sijaan Suomen ainoata poliittista murhaa, Eugen Schaumanin tapausta tai uskonnollista terrorismia käsitellessään tekstit ovat selkeässä konkreettisuudessaan huomattavasti tehokkaampia.

Jos nasevan mittainen Pelkotila on jo tällaisenaan vallan valmiin kuuloinen paketti ensimmäiseksi täyspitkäksi julkaisuksi, on selkeää potentiaalia omaavalla Sortokaudella silti vielä petraamisen varaa. Auran tyhjästä ilmaantuvan pikkunätin melodian tai Poliittisen murhan hienon lyhyen liidin ja sitä seuraavien kitarakuvioiden sekä koskettimien yhdistelmän kaltaisia säästeliäästi käytettyjä yllätyksiä voisi viljellä vieläkin rohkeammin. Eksoottisina mausteina ne ovat paikallaan jo nyt, mutta suun makureseptoreita kiusaisi mielellään astetta suurempinakin annoksina.

Inferno #23/2004

ANTHRAX
The Greater of Two Evils
Nuclear Blast

 Anthrax teki Testamentit ja nauhoitti tukun vanhoja klassikoitaan uusiksi. Siinä missä First Strike Still Deadly epäonnistui liiallisessa kliinisyydessään niin soundi- kuin soittopuolella, onnistuu The Greater of Two Evils kuulostamaan juuri sopivan elävältä ja rupiselta. Parissa päivässä livenä studiossa uudelleen vedetyt 14 ’trax klassikoa tekevät oikeutta alkuperäisille versioille, mutta sisältävät silti uudenlaista jämäkkyyttä ja potkua.

Levy koostuu kahden ensimmäisen laulajan tekemältä viiden ensimmäisen täyspitkän kappaleista, joille ikää on kertynyt 14-20 vuotta. Vaikka musiikkiin sisältyykin runsaasti nostalgiaa, ei kappaleiden yhä tänäkin päivänä esille tulevia ilmeisiä vahvuuksia käy kieltäminen. Aivan yhtä vimmaiselle tasolle ei debyyttilevyn Fistful of Metal kolme uudelleenversiointia pääse, mutta toimivat silti kelvollisesti. Anthraxin ehdottomiksi helmiksi nousseet Spreading the Disease on edustettuna niinkään kolmella kappaleella ja Among the Living peräti viidellä eikä suotta: molempien levyjen materiaali voisi lähes yhtä hyvin olla alunperinkin herra Bushin laulamaa mitenkään Joey Belladonnaa väheksymättä. State of Euphorilta ja Persistence of Timelta on mukaan otettu yhteensä pari raitaa ja varsinkin näihin ”uuden solistin” ääni sopii enemmän kuin hyvin.

Sen verran paljon on nuorena jullina tullut Anthraxin levyjä sahattua, että kyllähän ne alkuperäiset versiot tulevat aina olemaan niitä ainoita oikeita. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että nämä uudelleenlämmitykset ovat todella onnistuneita ja madalluttavat taikka mahdollistavat uuden heavy metal sukupolven kynnystä tutustua erittäin hienon orkesterin erittäin hienoon tuotantoon. 8/10
 
ANVIL OF DOOM
Deathillusion
Xtreem Music

Neitsyt täyspitkällään merkillisesti nimetty hispaaniorkesteri jyräyttelee melodista death metallia, mutta mihinkään Göteborgiin suuntaan kumartavasta tavarasta ei sentään ole kysymys. Laulaja repivä ja takakireä ääni sekä muutamat kivat kikat ja melodianpätkät ovat positiivista kuultavaa, mutta niin saundeiltaan kuin kappalemateriaaliltaan levy on kohtuullista demotasoa. Valitettavasti ammattilaispiireissä, mihin täyspitkän julkaisevien orkesterien tulisi nousta, levy on valitettavan keskinkertainen ja suurilta osin turhan heppoisten ideoiden ja sovitusten varaan nojaavaa. 4/10

GOATSNAKE
1 + Dog Days
Southern

Lähes maksimimittainen Goatsnake-julkaisu sisältää tuhdin setin eri formaateissa vaikeasti saatavilla olevaa yhtyeen alkuaikojen tuotantoa. Orkesteri todella raskaalla kädellä soitettu Sabbath-vivahteinen rokki groovaa hienosti ja osaa olla omituisella tavalla samanaikaisesti sekä letkeää että perhanan raskasta. Muutamaa kappaletta lukuun ottamatta genren peruselementtien ääreltä ei kauas poiketa ja kokonaisuus onkin yllättävän koherentti. Informatiivinen pakkaus kertoo kaiken olennaisen jokaisesta kappaleesta ja yhdistettynä musiikkiin yhdistettynä määrittelee hyvin mitä Goatsnake on. 7/10

KREATOR
Enemy of God
SPV

 Kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen Millen johtama klassikkokvartetti on palannut takaisin valtaamaan thrashin valtaistuimen, vaikka varsinaista uutta kuningasta ei tänäkään aikana ole ilmaantunut ja lähimmät yrittäjät ovat jääneet pelkiksi lakeijoiksi. Jos Violent Revolution oli hieno paluu rynkytyksen kuningasluokkaan, ei Enemy of God jää piiruakaan edeltäjäänsä huonommaksi.
Siinä missä Violent Revolution siirtyi hieman uusille aluevesille esitellen hienoja melodioita päätä seinään meiningin seassa, liikkuu Kreatorin uutukainen tästä sekä taakse- että eteenpäin. Useissa kappaleissa on samaa teknisesti esitettyä raivoa kuin 15 vuoden takaisella Extreme Aggressionilla, mutta toisaalta monet melodiat, riffit ja rakenteet on viety kierosti pidemmälle kuin koskaan aiemmin. Andy Sneapin tuotanto on aiempaa pelkistetympää ja raaempaa, mikä onkin erittäin onnistunut ratkaisu tuoden osuvaa ekstra potkua Kreatorin harkitun hallittuun karheaan ulosantiin. Siinä missä nopeammat raidat saavat väkisinkin ukon kuin ukon nykimään, löytyy vastapainona aivan riittävästi hitaampia kohtia ja vetoja, joiden aikana liha rupeaa taatusti joko resonoimaan tai värähtelemään. 55 ja plus minuuttia eivät puuduta sekuntiakaan.

Enemy of God ei ansaitse täyttä arvosanaa siksi, että se on legendan tekemä hyvä levy, vaikka siinäkin olisi jo lähes riittävästi syytä. Levy ansaitsee kympin siksi, että siltä löytyy aitoa potentiaalia nousta klassikoksi klassikkojen joukkoon ja koska se tulee taatusti kestämään kuuntelua vielä vuosienkin päästä. 10/10

NECRONOMICON
Construction of Evil
Remedy

Lähes yhtä kauan kuin maanmiehensä Destruction on Necronomicon ollut piireissä mukana eivätkä yhteneväisyydet lopu tähän. Solisti Freddy voisi olla Schmierin kaksoisveli, sillä sen verta samankaltaisuutta ainakin äänessä löytyy eikä musiikkikaan Destruction tutuksi tekemästä teutonithrashista kaukana ole. Ainoana erona vain on, ettei Necronomiconin kappaleet ole yhtä iskeviä tai repiviä. Musiikki rullaa omituisen kepeällä otteella kyllä mukavasti eteenpäin, mutta onhan se vain niin että voi olla vain yksi Destruction. 5/10

REVEREND BIZARRE
In the Rectory of Bizarre Reverend/Return to the Rectory
Spinefarm

 Perinteisen tai klassisen doomin kotimainen lipunkantaja ja puolestapuhuja Reverend Bizarre on kerännyt alan harrastajien keskuudessa runsaasti kiitosta ja ehkä siksi orkesterin debyytti pitää nyt julkaista uudelleen jo toistamiseen. Helpointa tietä ei julkaisun kanssa ole kuitenkaan kuljettu, sillä levy on remasteroitu uusiksi ja kaveriksi sille on lyöty reilun tunnin mittainen bonuslevy täynnä kokonaan uutta materiaalia. Debyytin jo omaavia doom-friikkejä tämä mahtaa keljuttaa, mutta kombo on taatusti siitä pyydettävän alhaisen euromäärän väärti.

Reverend Bizarren soittama synkistely poikkeaa suurimmista legendoista siinä, että se on niitä monta pykälää synkempi ja raskaampi. Samoin kappaleiden pituudet on venytetty useimmiten varsin massiivisiin mittoihin eli tälläkin tavalla on yhdistetty uutta ja vanhaa omanlaiseksi konseptikseen. Kappaleiden keskeinen ”vähemmän on enemmän” idea on osoittautunut toimivaksi, vaikka moni saattaakin kokea musiikin tylsäksi junnaukseksi. Reverend Bizarre ei ole heitä varten.

Bonuslevyn materiaalit esittelevät taas hieman erilaista ja uudistunutta Reverend Bizarrea, josta on jo annettu viitteitä rajoitetulla vinyylijulkaisuilla. Pääinkvisiittori Albert Witchfinderin ääni on saanut runsaasti lisää jämäkkyyttä ja sävyjä, mikä on ilo panna merkille. Musiikki on jopa entistä raskaampaa ja synkempää, mutta samalla myös aiempaa kokeilevampaa ja hypnoottisempaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on levyn instrumentaali aloituskappale The March of the War Elephants, joka todellakin on norsumaisen raskas ja tasoittaa tietä tulevalle kuin pillastunut norsulauma. Hienoinen tyylinmuutos on onnistunut ja vie trioa entistäkin omaperäisempään suuntaan, vaikka uusi materiaali tuskin antaa suuriakaan viitteitä tulevasta täyspitkästä. 8/10

SLUDGE
Yellow Acid Rain
Mighty Music

 Sludge ei nimellään viittaa millään tavalla vastaavasti nimettyyn genreen ja levynimestäkään on turha yhteyksiä hapolliseen musiikkiin vedellä. Puolueettoman Alppimaan trio murjoo varsin murakalla ja raskaalla otteella keskitempoista metallia, jota ei suoraan voi mihinkään genreen asetella. Karhean ärinälaulun värittämät kappaleet omaavat jollain tapaa hypnoottisen konehenkisyyden, vaikka moisia vempeleitä ei musiikissa käytetäkään. Biisit jyräävät täryjyrän lailla vastustamattomasti eteenpäin, vaikka pienimuotoista suheroa musiikista löytyykin. Lisäkoukut eivät kumminkaan olisi pahitteeksi. 7/10

TWISTED SISTER
Still Hungry
Drakkar

 Still Hungryn julkaisemisen tarpeellisuudesta tai sen sisältämistä uudelleenversiointien hyvyydestä tullaan varmasti spekuloimaan maailman tappiin asti, mutta musiikillisesti sisältö on lähes täyttä rautaa. Tätä levyä on lähes kaksikymmentä vuotta sitten tullut kuunneltua enemmän kuin mitä nykyteini koko levykokoelmaansa ja yhä tänäkin päivänä levy ei musiikkinsa puolesta häpeä yhtään. Hävettävää Twisted Sisterissa oli ainoastaan bändin ulkoinen imago ja vaikka orkesterin suurimmat hitit We’re not Gonna Take It ja I Wanna Rock ovatkin hienoja kappaleita, ovat ne myös leimanneet bändin aiheettomasti tukkahevin humoristiseen kategoriaan.

Koko levyn nauhoittaminen uudelleen on rohkea veto, koska levyn uudelleenmiksaamisella ja/tai masteroimisella olisi mahdollisesti päästy lähes samaan lopputulokseen ilman vanhojen partojen kitinää. Hämmästyttävinä kuitenkin on, että lopputulos kuulostaa lähes identtiseltä alkuperäisen kanssa, mitä tulee bändin soittoon ja Dee Sniderin lauluun. Soundit potkivat alkuperäistä huomattavasti paremmin ja raskaammin, mikä onkin tervetullut uudistus, vaikka toki uudistumisen mukana on kadonnut osa alkuperäisen levyn viehätystä. Suurin osa kappaleista on vähintäänkin samalla tasolla kuin originellit versioinnit, mutta juuri em. kaksi klassikkoa onnistuu kuulostamaan hieman lepsuilta.

Loppuun ympätyt kuusi bonuskappaletta ovat sekä vanhaa että uutta, mutta eivät kumminkaan mitään arkistojen kätköistä kerättyä jonnin joutavaa levyntäytettä. Vaikka albumikokonaisuus rikkoontuu ja venyy ekstrojen ansioista, on Never Say Never kelpo menoralli ja Heroes Are Hard to Find puolestaan rempseä rokkiveisu muiden jäädessä tasapaksummiksi esityksiksi. Kyllä tätä kuunnellessa kelpaa tunnustaa olevansa S.M.F. joskaan ei sentään äidille. 9/10

Inferno #20/2004

ANTHRAX
Music of Mass Destruction DVD
Nuclear Blast

Nuoruuden kovan diggailunkohteen Anthraxin ensimmäiseltä live-DVD:ltä on lupa odottaa paljon. Vaikka orkesterin suurin suosio onkin ehkä takanapäin ja nykyisen laulajan John Bushin aikainen materiaali on vaihdellut laadultaan hyvästä keskinkertaisen tylsään, on bändi silti osoittanut piristymisen merkkejä viime aikoina.

Sarjakuvahahmo Captain 'Thraxin esittelevä pakkaus on tyylikästä jälkeä ja DVD:n alkutekstit Anthraxille tyypilliseen tapaan hauskat. Kiekon valikko on puolestaan hieman sekava, mutta pienen ihmettelyn jälkeen tarvittavat toimineet löytyvän kyllä. Vajaa puolitoistatuntisen keikan materiaali on kuvattu Chicagossa ja tarjolla on puolet vanhaa (Belladonnan aikaista) ja puolet uutta materiaalia eli tasapainossa ollaan. DD5.1 ääniraita on hyvä, mutta matalat taajuudet ovat hitusen liian pinnassa ja terävinä esillä. Useilla kamerakulmilla toteutettu kuvaus on laadultaan hyvää joskin hieman utuista ja muutamassa kamerakulmassa suorastaan rakeista. Periamerikkalaiseen tapaan kuvallinen toteutus kärsii myös nopeista leikkauksista sekä omituisista efekteistä ja kikkailuista, joista suurin osa on häiritseviä. Bändi itsessään on hyvässä vedossa ja lavalla heiluu niin päät, tukat kuin parratkin yleisöstä puhumattakaan.

Bonuksena tuleva CD ei tarjoa uutta, vaan 2/3 osaa DVD:n kappaleista. Turha lisä siis. Liikoja extroja ei kiekolta myöskään löydy. Hauskoja, mutta kertaalleen katsottavia pätkiä uuden levyn graafisesta puolesta vastanneesta herrasta sekä neljästä bändijäsenestä mielipuuhissaan. Ainoa katselua kestävä lisä on metkasti toteutetut multiangle versiot Fueled ja Metal Thrashin Mad –kappaleista. 7/10

ARMORED SAINT
Lessons Not Well Learned 1991-2001 DVD
Metal Blade

Armored Saintin historiikin kakkososa esittelee 90-luvun tuotantoa ja digitaalisen tallenteen konseptin on lähes identtinen edellisen osan kanssa. Bändin livekuntoa voi arvostella reilun tunnin ajan, vaikka materiaalia ei olekaan tallennettu kuin viideltä eri keikalta vuosilta 1991, 2000 ja 2001. Kahdestatoista kappaleesta lähes kaikki on joko bändin ehkä tunnetuimmalta ”Symbol of Salvation” -levyltä tai tuoreimmalta 2000 julkaistulta ”Revelation”-kiekolta. Bonus-osiosta löytyy kolmen promo-videon lisäksi myös tuttu ja turvallinen kuvagalleria sekä lyhyitä humoristisia kevennyksiä. Mielenkiintoisempaa antia tarjoilee paketista löytyvä kuuden biisin vuonna -84 äänitetty live CD, joskin puhtaassa audioformaatissa olisi mukava ollut kuunnella enemmänkin materiaalia vuosien varrelta.

Hifisteille ei tarjolle ole minkään sorttista herkkua, sillä yhdellä kameralla kuvattujen kotikutoisten otoksien laatu vaihtelee kehnohkosta kohtuulliseen. Äänipuoli on astetta heikompaa, sillä ”jostain taustalta” tulevasta stereoääniraidasta puuttuu potku täysin ja pahimmillaan äänet ovat lähes yhtä ja samaa massaa. Nykyajan hienouksista ei siis ole tietoakaan, vaikka vanhan koulukunnan analogismainen toteutus kieltämättä nostattaakin hieman tunnelmaa.

Mitään ei edellisestä DVD-julkaisusta olla opittu, sillä tämän kiekon anti jää väkisinkin astetta heikommaksi. Yhä perustellumpaa olisi ollut yhdistää nämä kaksi levyä yhdeksi kattavaksi paketiksi, joka olisi taatusti tyydyttänyt niin orkesterin fanit kuin orkesteriin vasta tutustuvatkin. 6/10

CARNAL FORGE
Destroy Live DVD
Century Media

Metal Mind Productionsin ja Krakovan Krzemionkin TV-studion yhteistyönä on jälleen syntynyt yksi uusi live DVD esiintyjänä Carnal Forge. Niin sisällöllinen kuin laadullinen konsepti on hyvin samankaltainen kuin aiemmissa samassa sarjassa julkaistuissa tallenteissa. Varsinaisen keikan lisäksi on bonuksiksi tungettu pari lyhyempää keikkaa sekä lähes kaikki tarpeellinen teksti- ja kuvainformaatio mitä orkesterista tarvitsee tietää.

Puolan keikan tekninen toteutus on ajan tasalla, sillä keikka on tallennettu laajakuvaformaatissa ja ääniraitana DD5.1. Valitettavasti kuva pikselöityy häiritsevän runsaasti valoisissa kohtauksissa ja kitarat ovat turhan matalalla miksauksessa. Tiukassa kunnossa oleva orkesteri runnoo välilöpinöittä 20 biisiä introineen hieman reilussa tunnissa ilman paikallaan seisovan yleisön tukea. Bändin oma liikehdintä on yleisön mukaista, mutta onneksi vokalistin Jonas Kjellgrenin esiintyminen ja säälimätön äänenkäyttö tuo edes vähän eloa keikkaan. Puolen tunnin mittaiset bonuskeikat Jenkeistä ja Japanista ovat silkkaa täytettä. Kymmenen biisin Tokiossa kuvatussa keikassa ei ole kuin kaksi Puolan keikasta eroavaa kappaletta. Yhdellä kameralla kuvatun materiaalin laatu on kuin viidennen sukupolven VHS-kopio eli aikamoista suttua. Äänenlaatu on sen sijaan ihan kelvollinen. New Yorkissa kuvatun seitsemän biisin veto on kuvanlaadultaan hyvä, mutta ääneltään rupista massaa. 6/10  

CHAINSAW
Smell the Saw
World Chaos

Vahvasti Spinal Tapin ja 80-luvun thrashin hengessä veivaava Chainsaw pitää hauskaa eikä yritä tehdä edes mitään uutta ja mullistavaa. Lopputuloksena on mukavasti kulkevaa metallihassuttelua, joka ei kuitenkaan sen kummemmin saa liekkeihin. Huomio kiinnittyy erityisesti bändin puhtaaseen ulosantiin niin kitaroissa kuin laulussa, joista kummastakaan ei löydy paljoa räkää eikä säröä. Kun levyltä löytyy vielä paljon keskitempoisia biisejä, melodisuutta sekä heavymaista otetta, eroaa kokonaisuus mukavasti tyypillisesti retrothrashista. Harmi vain että ideat ja toteutus jättävät liian paljon toivomisen varaa. 5/10 

THE CROWN
Crowned Unholy
Metal Blade

Alun perin idea julkaista Crowned in Terror uudelleen ruotuun palanneen Johan Lindstrandin vokaaleilla varustettuna tuntui hieman epäilyttävältä idealta, mutta kuinka väärässä olinkaan. Vaikka Tomas Lindbergin ääni on legendaarinen, tarvitsee myöntää ettei miehen kireä räkärääkynä tuntunut istuvan hansikkaan lailla levylle. Muutenkin levy kuulosti tiukkuudesta huolimatta kovin sekavalta ja ponnettomalta saundiensa takia.

Crowned Unholy korjaa kaikki nuo seikat, sillä bassoraidat on äänitetty kokonaan uusiksi, rumpuraitoja on paranneltu ja koko komeus on vielä miksattu ja masteroitu uusiksi. Lopputulos potkii kasseille kuin strutsi eläimiinsekaantujaa ja ero on tosiaan valtava uuden version hyväksi. Johanin karheassa äänessä on vetovoimaa ja bändin death-thrash-rockissa on mukana ilmavaa groovea, neitsytmäisen tiukkaa soittoa puhumattakaan kärpäspaperin lailla tiukasti tukkaan tarttuvista ralleista.
Vihkonen tarjoaa runsaasti mukavaa luettavaa äänityksistä ja vikaan menneistä asioista sekä jäsenten kuvaukset ja sanat jokaisesta kappaleesta. Komeuden kruunaa kylkiäisenä tuleva DVD, josta löytyy intiimeissä olosuhteissa viime marraskuussa Saksassa kuvattu 14 biisin keikka. Lava on äärimmäisen pieni ja hikinen ja tunnelma sen mukainen. Teknisesti tallenne on hieman kotikutoisesti toteutettu ilman hienouksia, mutta niin kuvan- kuin äänenlaadultaan se on hyvä tuoden erinomaisesti esille orkesterin intensiivisen livetunnelman. 9/10 

THE CROWN
The Burning
Blackened

Kruunupäiden toinen postuumisti julkaistu levy on orkesterin hieman heikosti saatavilla olevan debyytin uusintapainos. Kasvojenkohotuksena levy on masteroitu uusiksi, mutta muita eroavaisuuksia ei alkuperäiseen verrattuna löydy. The Crownin alkuaikojen saundi on myöhäisempiin tuotoksiin verrattuna huomattavasti death metallisempi ja samalla myös synkempi. Kipakat rallit etenevät kuitenkin bändille ominaisella rennolla otteella ja mukana on monta oivaa tajuntaan väkisinkin puskevaa kappaletta. The Burningilla bändi osoitti jo potentiaalinsa, vaikka varsinkin näin jälkikäteen tarkasteltuna kehittymisen varaa on joka osa-alueella. 7/10 

ELECTRIC WIZARD
We Live
Rise Above

Miltei terminoitunut Brittein saarten pajavasara on uusiutunut ja todisteena resurrektiosta on elämänhalua puhkuva uusi täyspitkä. Bändin keulahahmo herra Obornin rinnalla murjoo nykyisellään kolme kokonaan uutta ihmistä. Tyylistä ei kuitenkaan olla tingitty kilogrammaakaan, sillä kiitos aiempaa selkeämmän tuotannon bändin hallusinogeeninen ja lyijynraskas musiikki jauhaa edelleen lihamyllyn lailla hitaasti ja varmasti. Kappaleiden hämärimpiä koukeroita on suoristettu hitusen verran ja vokalisointeja siivottu puhtaammiksi. Taatun toimivaa, mutta piilossa olevaa luovaa hulluutta jää kaipaamaan. 7/10 

THE GATES OF SLUMBER
The Awakening
Final Chapter

Ensilevyllään raskasta doomia paiskova The Gates of Slumberia voisi verrata jossain määrin Electric Wizardiin. Raskaat osuudet laahaavat samaan malliin ja musiikissa on yhtenevää huuruisuutta. Suurempana erona on vain amerikkalaisen kollegan taipumus yltyä ajoittain trippailevaan grooveiluun ja muutamaa astetta kevyempi tunnelma. Alkukankeuden jälkeen levy imaisee mukaansa ja lähes pakottaa toistuvaan kuunteluun. Todellisuus ja yksittäiset kappaleet hämärtyvät yhdeksi ja samaksi – on vain muriseva audiokeinotodellisuus. Tätä on kuultu ja tehty aiemminkin, mutta perusasiat toimivat aina. 7/10 

JAG PANZER
Casting the Stones
Century Media

Amerikkalainen unelma eli ryysyistä rikkauksiin ja kovalla työllä menestykseen pitää paikkansa Jag Panzerin kohdalla. 80-alusta lähtien orkesteri on tahkonnut tinkimättömästi heviä noudattaen omia näkemyksiään ja piittaamatta trendeistä hevon kikin vertaa. Suuria musiikillisia muutoksia ei uran varrelle ole tapahtunut, mutta miksi korjata toimivaa konseptia?

Jag Panzerin musiikissa on yhä kuultavissa yhtyeen alkuaikojen tunnelmia ja vaikutteita, vaikka mukana onkin modernimpaa ja progressiivisempaa otetta. Levy-yhtiön tavoin en kuitenkaan luonnehtisi musiikkia power metalliksi, vaan varsin perinteiseksi metalliksi jota kenenkään ei tarvitse hävetä. Tuku-tuku komppeja ei levyllä siis kuulla, vaan aidosti kitaravetoisia ja keskitempoisia yllättävänkin raskaita mutta hyviä melodioita omaavia kappaleita. Laulaja Harry Conklinin äänivarat ovat kohtuullisen legendaariset ja ääni ei ainakaan tunnu iän mukana juurikaan heikentyneen.

Casting the Stones on vahva lisä Jag Panzerin diskografiaan. Se on tasaisen vahva albumi, joka vaatii kuuntelua mutta myös kestää sitä kohtalaisesti. Kappalemateriaalista on turha nostaa yhtäkään rallia toisten ylle, sillä hetkessä tajuntaan tarttuvia hittejä ei levyltä löydy etsimälläkään. Jatkuvasti uutta ja erilaista musiikkia etsiville albumista ei ole, mutta metallin perusarvoihin uskoville se tarjoaa taattua iloa. Ainut asia mitä jää kaipaamaan on nopeampia ja suoraviivaisempia perinteitä kunnioittavia heviralleja liiallisen progressiivisuuden sijaan. 6/10

MEGADETH
The System Has Failed
Sanctuary

Megadeth on palannut. Ei vain takaisin bisnekseen, vaan myös osittain juurilleen joista oltiinkin jo ajauduttu jonkin verran hakoteille edellisellä kolmella levyllä. Monet laittomia teitä pitkin albumin kuultavakseen saaneet asiantuntevat Internet-kriitikot ovat ehtineet lytätä albumin, koska se ei kuulosta yhtään Megadethin parhaimpana pidetyltä Rust in Peace –levyltä, mutta nämä tuomiot kannattaa jättää omaan arvoonsa. Levyn yhdeksättä Truth Be Told –raitaa lainatakseni, kerron tässä yhden perustellun subjektiivisen totuuden.

Siinä missä RiP oli aggressiivinen, siirtyi orkesteri kahdella seuraavalla levyllään entistä melodisemmaksi ja kirosana sanottakoon niin kuin se on eli samalla myös kaupallisempaan suuntaan. Huolimatta tästä kehityksestä nämä kolme albumia muodostavat bändin uran huipun alkuaikojen klassikoita mitenkään väheksymättä. The System Has Failed on tyylillisesti yhdistelmä kaikkia noita kolmea levyä. Levyn avausraita Blackmail the Universe ja Kick the Chair ovat hyvin lähellä Rust in Peacen rankkaa riffittelyä, kun taas tarttuva Die Dead Enough voisi helposti löytyä Youthanasialta . Countdown to Extinctionin henkeä löytyy taas paljon puolestaan kappaleesta kuten The Scorpion . Kaikki edellä mainitut kappaleet löytyvät levyn alkupuoliskolta ja se onkin selvästi loppua tarttuvampi ja helpommin omaksuttavissa. Levyn jälkimmäiseltä puoliskolta löytyy kuitenkin useita biisejä, jotka ensimmäisillä kuuntelukerroilla vaikuttavat tylsähköiltä, mutta jotka alkavat salakavalasti aukeamaan useiden toistojen jälkeen. Toki mukana on myös muutama keskivertoraita, joka ei pahemmin jaksa innostaa, vaikka suurempia vikoja niistä onkin vaikea löytää.

Tutut Megadeth melodiat ja bändille ominaiset rytmitykset ovat yhtä tallessa ja helposti tunnistettavissa. Vaikka kokoonpano ei olekaan se klassinen Mustaine-Friedman-Ellefson-Menza, ei soitto tai sävellyspuolessa eroa juurikaan huomaa. Sanotaan mitä sanotaan, mutta The System Has Failed on erittäin hyvä levy, joka osoittaa, että bändillä on yhä annettavaa muillekin kuin faneilleen. 8/10 

METAL CHURCH
The Weight of the World
Steamhammer

Muutamaan kertaan kuolleeksi luultu vanha 20-vuotias työhevonen on jälleen piiskattu henkiin kun edellisestä työsuorituksesta on ehtinyt kulua jo viisi vuotta. Peltoa on taas kynnettävänä ja saarnamiehillä tuntuu taas olevan otollinen aika levittää heavy metallin ilosanomaa. Seurakunnassa on kato käynyt taas siihen malliin, että edellisen levyn pastoreista ei jäljellä ole enää kuin alkuperäiset jäsenet kitaristi Kurdt Vanderhoof sekä rumpalismies Kirk Arrington.

Tyylillisesti Metal Church on muuttunut varsin paljon kahdesta alkuajan klassikosta, joissa niin energia kuin metalli virtasi valtoimenaan. Nykyisellään orkesteri on huomattavasti melodisempi, jopa 80-luvun hard rockin malliin, vaikka paikka paikoin jyrää löytyy yhä ihan kiitettävästi. Uusi vokalisti Ronny Munroe suoriutuu tehtävästi kelvollisesti, vaikka herran ääni onkin hieman tasapaksu. Kurdtin riffit ja ideat eivät muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ole edelleenkään huonoja, vaikka kitarataitelija ehtikin välillä tehdä jo aikamoista progepop-huttua. Levyn nimikappale edustaa bändiä parhaimmellaan. Jyräävän raskas perusta, rullaavan kevyet väliosat sekä äärimmäisen tarttuva ja melodinen kertosäe. Niistä on hyvät kappaleet tehty.

Vaikka levyn kappalemateriaali onkin varsin tasaista on se samalla myös tasapaksua. Turhan usein kappaleiden melodiat ja rakenteet noudattavat varsin samanlaista kaavaa mikä alkaa väkisinkin puuduttaa levyn puolessa välissä. Tämä saattaa myöskin johtua siitä, että levyn alkupuoli on selkeästi levyn loppua energisempi ja iskevämpi. Ei iske Metal Church enää tiilitonnin lailla takaraivoon, mutta kyllä tämä vielä sadasta kilosta poltettua savea käy. 6/10 

MIRROR OF DECEPTION
Foregone
Final Chapter

Pitkähkön uran germaanisen doom metallin saralla taiteillut Mirror of Deception puskee ulos toista täyspitkäänsä. Tyylilajina on vanhojen legendojen suuntaan kumartava perinteinen ns. true doom metal, joka kuulostaa korviin mukavan lämpimältä ja orgaaniselta. Mieslaulajan ääniala ei ole hääppöinen, mutta puhtaat lakoniset vokalisoinnit istuvat kelvollisesti musiikkiin. Foregone ei tarjoile suuria ihmeitä tai mieltä synkistäviä koukkuja, mutta kokonaisuus on silti miellyttävän toimiva. Negatiivista levyssä on vain liian yksinkertaiset ja samankaltaisista ideoista ammentavat kappaleet. 6/10

NAPALM DEATH
Leaders Not Followers: Part 2
Century Media

Viiden vuoden takainen idea julkaista orkesterin suosikkisävelmiä omina tulkintoina on ollut ilmeisen hauska ja kannattava, sillä nyt seuraa jatkoa täyspitkän coverilevyn muodossa. Napalm Death pysyy tyylilleen uskollisena, sillä 43:ssa minuutissa ehditään kaahata läpi peräti 19 kappaletta. Progebiisejä tai progeversioita ei levyltä kannata odotella.

Suurin osa levyllä esiintyvistä Napalm Deathin esikuvista edustaa erityisesti 80- ja 90-luvun punk/hardcorea, mutta toki metallinkin parista vaikutteita on haettu. Vaikka suurin osa alkuperäisistä esittäjistä onkin outoja tai korkeintaan niminä tuttuja, pitäisi nimien kuten Hellhammer, Wehrmacht, Discharge, Kreator, Agnostic Front ja Sepultura. sanoa ainakin vanhemmille metallisteille jotain.
Tuttuun omaan tyylinsä kappaleet vedetään rivakalla ja tanakalla otteella läpi jota levyn saundipolitiikka komppaa hyvin. Vaikka kaikki levyn komponentit ovat periaatteessa kohdallaan, Napalm Deathin käsittely pistää väkisinkin puuskuttamaan ja saa vauhtisokeuden päälle. Yksilöt kasaantuvat yhdeksi vauhtipuuroksi, joka väkisinkin puuduttaa hiukan lopun lähestyessä. Mutta sitä saa mitä tilaa eikä Napalm Death hyydy eikä petä. 7/10 

POD PEOPLE
Doom Saloon
Rise Above

Pod People ei osoittaudu Australiassa piilossa pidetyksi kultakimpaleeksi debyytillään, vaikka orkesterin bio moiseen suuntaan vihjaileekin. Rokkaavimmillaan bändi lainailee Cathedralilta suht estoitta ja raskaimmillaan voi todeta herrojen kuunnelleen Black Sabbathia. Äärimmäisen simppeliltä vailla groovea oleva biisimateriaali ei jaksa pitää kiinnostusta pitkään yllä ja laulajan merkillinen haudan takaa tuleva kaiutettu ja pehmeä murina istuu musiikkin yhtä hyvin kuin 20 vuotta vanha rippipuku. Äärimmäisen keskinkertainen julkaisu, josta genren die-hard fanit saattavat saada jotain irti. 4/10 

SAINT VITUS
V
Southern Lord

Kapitalismin luvatussa maassa operoiva Southern Lord on pitänyt tiukasti kiinni omasta linjastaan. Probotia lukuunottamatta yksikään lafkan julkaisuista ei omaa suurempaa kaupallista potentiaalia, mutta jokaiselle lafkan omaperäiselle karkeasti doom metallin eri alagenreihin putoaville julkaisuille löytyy oma pieni mutta vannoutunut kuulijakunta.

Julkaisemalla alan piireissä legendaksi nostetun Saint Vituksen legendaarisena pidetyn V -albumin uudelleen on Southern Lord sovittamassa itselleen doom metallin kansankynttilän ja sivistyksen soihdun viittaa. Alun perin vuonna –90 julkaistu levy sisältää mukavan rupisella ja tummalla tuotannolla varustettua vanhan koulukunnan sisältävää synkistelyä. Winon uniikki ääni sisältää elämänkokemusta kuin monessa lähiöissä asuvilla keski-ikäisillä yhteensä eikä biiseistä puutu oikeanlaista tunnetta. Erityisesti soitossa kiinnittää huomiota rento ja lähes improvisaatiota muistuttava ote ja tämä näkyy myös hyvin erityylisissä mutta albumikokonaisuutta hyvin tukevissa kappaleissa. Repertuaaria löytyy niin rokkaavimmista kappaleista kuten Living Backwards tai Angry Man aina ultimaalisen raskaisiin kaiuttimet lattiasta läpi upottaviin I Bleed Black ja Jack Frost –veisuihin. Bonuksena kiekolta löytyy puolen tunnin mittainen ankeissa treenikämppätyylisissä olosuhteissa vuonna -86 kuvattu keikkavideo, jonka laadussa ei tosin ole kehumista.

Jos et tiedä mitä doom metal on tai mistä se on tullut, on tässä yksi hyvä vaihtoehto alkaa tutustumaan uuteen ja ihmeelliseen musiikin maailmaan syksyn sateisissa ja tummenevissa illoissa. 8/10 

SARISSA
Masters of Sin
Black Lotus

Kotimaansa Kreikan tavoin kivikkoinen Sarissan lähes 20 vuotta kestänyt ura koostuu kolmesta täyspitkästä, useista edestakaisista miehistönvaihdoksista sekä kertaalleen hajoamisesta. Tuloksena pitäisi olla Kreikan arvostetuin eeppistä metallia soittava bändi, jonka levylle on 12 kuukauden aikana väännetty loistavan modernit saundit. Samoista aineksista väännetyt kappaleet kärsivät kuitenkin pahasti ponnettomista kitara- ja rumpusaundeista, kosketin- sekä orkesteriosuudet ovat mielikuvituksettomia ja väkinäisiä laulajan ollessa kelvollista standarditasoa. Paljon melua suhteellisen tyhjästä. 3/10

SOLITAIRE
Extremely Flammable
Iron Glory

Pari vuotta sitten julkaistu Solitairen debyytti yllätti kaikessa intensiivisyydessään ja yhä herrat jaksavat kumartaa 80-luvun suuntaan. Orkesterin soittamaa speed metallia on jalostettu entisestään jokaisella osa-alueella: laulajan ääni on monipuolisempi ja vahvempi, kohkaamista on vähennetty tempoa laskematta, sovitukset ovat aiempaa harkitumpia, kappaleet melodisempia ja tarttuvampia ja saundit selkeät mutta karut. Vaikka hengähdystaukoja ei anneta edes kappaleiden välissä ja tasavahvasta materiaalista ei varsinaisia hittejä erotu, piiskaa 37 minuuttia kuolleen hevosenkin laukkaan. 8/10