Inferno #28/2005

ELEPHANT BELL
Electric Shoes
Omakustanne

7 Elephant Bell ei varmasti monen kohdalla kelloja soita, vaikka syytä moiseen olisi. Herrojen kolmen biisin Electric Shoes EP potkaistaan komeasti käyntiin nimikappaleella ja osumakohta on lähellä sukukalleuksia. Kappale rokkaa reteän vapautuneesti eteenpäin ja saa menomonon vipattamaan siihen malliin, että jos istuisin liikennevaloissa Siperian Mersussani kappaletta kuunnellen, olisin taatusti valmis haastamaan viereen pysähtyvän kulmakunnan kovimman tuunaajaan koslassaan. Tuntemusta vahvistaa entisestään kiekolta löytyvä video, josta löytyy asiaankuuluvasti niin kauniita naisia, autoja kuin rokkaava bändikin.

Aivan samanlaisella draivilla ei EP:n kaksi muuta kappaletta kulje, vaikka Elephant Bellin soittama stonerista hatsit vetänyt street rock cruisailee näissäkin pää pystyssä ja luu ulkona vakuuttavanoloisesti. Kyllähän näidenkin kappaleiden tahdissa kumia polttelisi, mutta vain ykkösvaihteella, siinä missä tämän kaltaisessa musiikissa vanaa pitäisi jättää vielä kolmosellakin.

ICED EARTH
Gettysburg (1863) DVD
Steamhammer

Moni on varmasti nukkunut historian tunneilla Amerikan sisällissodasta puhuttaessa, mutta Iced Earth biisinikkarin Jon Schafferin luoma ja viime vuonna julkaistu raskasmetallipitoinen musiikillinen visio The Glorious Burden on varmasti saanut monet eurooppalaisetkin kiinnostumaan aiheesta. Antoisampi ja syvällisempi oppitunti aiheesta on nyt puettu DVD-kiekon muotoon, joka paneutuu tarkemmin sisällissodan verisimpään taisteluun mielenkiintoisen kattavasti.

Julkaisun pohjana on lähes 32-minuutin lukeman kellottava albumiltakin tuttu Gettysburg (1863) –kappale, joka saa tyylikkään minimaalisesti toimivaa taustatukea animaation, kuvien ja videopätkien muodostamasta taustasta. Vaikka mammuttimainen kappale ei itsessään ole aivan napakymppiin osuva eepos, muodostavat visuaalinen puoli sekä tarjolla olevat kaksi erilaista 5.1 miksausta kokonaisuudesta nautittavan tyylikkään. Tarjotaanpa kotikaraokelaulajille vielä mahdollisuus laulaa mukana laittamalla sanoitukset rullaamaan ruudulle.

Tiukempi faktapaketti taistosta tarjotaan reilun tunnin mittaisessa dokumentissa, jossa Jon oppaineen kiertelee Gettysburgin taistelupaikoilla jaellen samalla julmetusti faktatietoa. DVD-setin toinen kiekko täydentää When the Eagle Cries ja The Reckoning videoillaan sekä tunnin haastattelullaan kokonaispaketin erikoislaatuiseksi mutta hyvin toteutetuksi kokonaisuudeksi.


PENANCE
The Road Revisited
Psychedoomelic 

5 UG-doomlafka Psychedoomelic jatkaa tutuksi käynyttä tinkimätöntä linjaansa julkaisemalla uusiksi Penancen debyytin viime vuosikymmenen alkupuolelta. Dream Deathista Penanceksi muuntautunutta jenkkiorkesteria on pidetty jonkun sortin doomin kulttiaktina alan miesten keskuudessa. Itseäni alkuperäisellä The Road Less Travelled -nimellä tunnettu ensituotos ei kuitenkaan koskettanut kovinkaan kummoisesti kuultuani sen kymmenisen vuotta sitten eikä levy pysty tänäkään päivänä tarjoamaan väristyksiä suuntaan tai toiseen.

Arkistojen kätköistä kaivettu ennen julkaisematon versio levystä on varustettu lyhyehköllä introlla sekä suhteellisen kammottavalla ja halvanomaisella vihkosella, joka sentään on varustettu kappaleiden lyriikoilla. Musiikki jauhaa pitkähköissä kappaleissa varsin tasapaksuna ja yksinkertaisena napaten vahvasti vaikutteita sludgen puolelta. Tuskaisena tajuntaan tunkeutumista yrittävä audiotulva tukehtuu osaltaan tylsyyteensä ja päämäärättömyyteensä, vaikka se onnistuukin aiheuttamaan hetkittäistä tummentumista aivolohkoissa pyörivissä ajatuksissa.

REVEREND BIZARRE
II : Crush The Insects
Spikefarm

7 Pois alta risut, männynkävyt ja hyönteiset, Reverend Bizarre tulee jälleen ja jyrää uudella kauan suunnitteilla olevalla pitkäsoitollaan, josta gargantuamainen hittisingle Slave of Satan antoi jo hieman esimakua. Aivan näin helpolla Turun tuomiotrio ei kuitenkaan kuuntelijoitaan päästä, sillä hitaan tuomioluvun lisämausteena on keikoilta ja useilta pienjulkaisuilta tuttua rivakamman rokkaavaa materiaalia levyn avauskolmikon verran.

Selkeimmin havaittavana eroavaisuutena edelliseen levytyksiin on aiempaa rujompi ja suoraviivaisempi lähestymistapa niin musiikissa kuin tuotantopuolella. Vaikka rupisen selkeät soundit korostavatkin musiikin alkuvoimaisuutta, aiheuttaa ohuesti suriseva kitarasoundi erityistä ärtymistä juuri alkupään viisuissa ja alleviivaa turhankin tanakasti kappaleiden yksinkertaisuutta. Levyn loppupuoliskon hitaammissa laahauksissa bändi on taas tutulla tavalla omimmillaan, eikä kitapörinäkään pomppaa yhtä häiritsevästi korvaan. Yllättävää vain on havaita aiemmin kokonaan kadoksissa olleiden Black Sabbath vaikutteiden hiipiminen useisiin kappaleosioihin.

Vaikka lämpimän hypnoottisen ja raskaan tunnelman korvaaminen ahdistavammalla ja synkemmällä tuokin uusia tuulia trion ulosantiin, ei lopputulos pääse muutamaa kappaletta lukuun ottamatta aivan aiempien albumien tasolle. Vaikka levyn nopeampi materiaali osoittaa omanlaistaan uudistautumishenkeä ja halua, vaikuttaa ainakin tällä julkaisulla perinteisen doom metallin lihaisa luu hieman loppuun kalutulta.


TYRANNY
Tides Of Awakening
Firedoom

8 Tuomiopäivän tullen taivas repeää ja maahan sataa tulta ja tulikiveä. Täydellisen hävityksen jälkeen maa on muuttunut mustaksi eikä yhtään elävää olentoa näe poltetun maan päällä vaeltelemassa. Tällaisia mielikuvia kotimainen dark ambient henkeä funeral doomiinsa sotkeva Tyranny yritti pari vuotta sitten maalailla ensimmäisellä julkaisullaan, mutta onnistui tuhon kuvailussa vain osittain.

Nyt samaiset elementit on jalostettu entistä äärimmäiseksi ja jauhettu mahtipontisen massiiviseksi kalmankorinaksi. Laulu kumisee jostain tuonpuolisesta musertavana murinana luoden raskaasti kaiutetun matelevan kompin ja matalalta kumpuavien kitaroiden kanssa miellyttävän rauhallista ja jylhää musiikkia ruumiinvalvojaisiin. Tyranny onnistuu Tides of Awakeningillä osoittamaan, että minimalistisuudestakin on mahdollisuus ammentaa musiikkiin paljon.

Neljää 11+ minuuttista kappaletta on turha edes yrittää erotella toisistaan, sillä sen verran samankaltaisilla tummilla värisävyillä kanvaasille synkkyyttä suditaan. Debyytillä sama tehokeino muodosti kokonaisuudesta osittain tylsän kuuloisen, mutta nyt yksittäisten kappaleiden monotonisuus kääntyy yhtenäiseksi hypnoottiseksi kokonaisuudeksi, jonka päätösraidan kaoottisen jyrisevä äänikollaasi niittaa kokoon.

Inferno #27/2005

AGENT STEEL
Live @ Dynamo Open Air
Scarlet

Parin vuoden hiljaiselon jälkeen Agent Steel osoittaa yhä olevansa elossa ja potkien julkaisemalla DVD-tallenteen vuoden 2004 Dynamo Open Air festivaalikeikasta. Teknisestä ja sisällöllisestä näkökulmasta tarkasteltuna kiekko ei ihmeitä tarjoile, vaan on totutettu varsin vanhakantaisesti aivan kuin orkesterin musiikkikin. Kuvasuhde on perinteinen 4:3, äänet tarjoillaan stereoraitana eikä kolmenvartin mittaisen keikan lisäksi bonuksina ole kuin neljä klubikiertueella kuvattua biisiä kolmesta eri paikasta sekä perinteinen mutta traditionaalinen kuvagalleria.

Keikan varsinainen musiikillinen anti koostuu yllättävänkin tasaisesti kaikilta neljältä studiokiekolta, vaikka olisi luullut kahden ensimmäisen albumin saavan enemmän painoarvoa setissä. Mutta mikäs on soittaessa kuin hieman vaisun paluulevyn Omega Conspiracynkin kappaleetkin toimivat livenä hyvin hienosta Order of the Illuminatin materiaalista puhumattakaan. Takakansi mainostaa kaiken olevan ”100% live!!! No overdubs!!!” ja mukavan luonnolliseltahan äänimaailma kuulostaa soiton kulkiessa komeasti. Bruce Hall operoi mikin varressa niin ikään mainiosti ja tulkitsee hienosti vanhatkin klassikot, vaikka muutama loppukiekaisu jääkin kalkkiviivoille. Harmi vain, että kitarat dominoivat yleissoundia liiaksi laulun ja basson kustannuksella.

Tarjontansa johdosta Agent Steelen DVD ei täyshintaisena varmasti houkuttele kuin vanhan koulukunnan faneja, mutta halvempana tuotteena siihen saattaisi kuriositeettimielessä tarttua nuoremmatkin vauhtimetallista kiinnostuneet.

GZR
Ohmwork
Mayan

5 Legendaarisen Black Sabbath bassotaitelija Geezer Butler sekoittaa pakkaa edelleen kolmannella soololevyllään eikä vain pelkästään musiikillisesti. Siinä missä herran debyytti Plastic Planet julkaistiin G//Z/R nimen alla ja seuraaja Black Science Geezer nimellä, nyt kahdeksan vuotta vuota myöhemmin työskennellään GZR:nä. Kun musiikkityylikin on vielä vaihdellut jonkin verran levyltä levylle ja kokoonpanot vaihtuneet samaan tahtiin kitaristia lukuun ottamatta, ei ihme jos pelkästään kuuntelijat olisivat sekaisin.

Siinä missä ensijulkaisu oli vallan kelvollista amerikkalaiseen moderniin metalliin kallellaan olevaa reipasta menoa Burton C. Bellin (Fear Factory) tulkitsemana, oli seuraaja jo huomattavasti tasapaksumpi eikä vain pelkästään laulupuolella. Sama taantuminen tuntuu jatkuneen myös Ohmworkilla, vaikkei tämäkään albumi oli vanhoille taatoille suunnattua nostalgiakamaa Black Sabbathin hengessä. Musiikilliset puitteet tuntuvat olevan kyllä kunnossa kaikin puolin, mutta kappaleet tuntuvat rönsyilevän vähän joka suuntaan jopa niiden itsensä sisällä. Vaikka levyn sisäinen dynamiikka on tavoiteltava asia ja rauhallisemmilla sekä rankemmilla kappaleillakin on hetkensä, ei kokonaisuus pysty herättämään oikein minkäänlaisia tuntemuksia missään ruumiinosassa. Ohmwork onkin kuin hajutonta, väritöntä ja mautonta kaurapuuroa – hyvää perusmassaa joka vie nälän mutta jota ei kumminkaan jää millään tavalla kaipaamaan.


HIDDEN
Aleisstar Morphalite
Baphomet

2 Taas on luonnonvaroja tuhlattu pyöreään arvottomaan hopeakiekkoon, joka kantaa Hiddenin nimeä. Tuhnuisen ponnettomilla soundeilla esitetty black metal henkinen metakka on tavattoman tylsää ja ideaköyhää, jota tasapaksu kärinä rasittavasti alleviivaa. Mm. aurinkokunnan syntyjä ja syviä pähkäilevä musiikki yrittää temmon vaihtoineen ja eri osuuksineen olla aggressiivisen älykästä vain epäonnistuen surkeasti kaikessa sanoituksia lukuun ottamatta. Aleisstar Morphaliten ainoaksi kuunneltavaksi anniksi jää kaksiminuuttinen humina- ja synaintro, joka lupaa monta kertaa enemmän mitä loppulevy pystyy tarjoamaan.


HOLY MOSES
Strength, Power, Will, Passion
Armageddon Music

7 Saksassa on muitakin thrashi-pioneereja suuren kolmikon Kreatorin, Destructionin ja Sodomin lisäksi, mutta harvemmin silti Holy Moseksen nimi putkahtaa esille teutoni-thrashista puhuttaessa. Orkesterin kunnioitettava ura kun alkoi jo 25 vuotta sitten ja on tuottanut kymmenen täyspitkää levyä. Holy Moseshan on juuri myös se bändi, jossa niin silmä- kuin korvakarkkia tarjoilee bändin yhä hehkeä laulajatar Sabine Classen.

Vanhat kiukkuisesti ärähtelevät rakkikoirat eivät vieläkään ole uransa ehtoopuolella, vaikka uusia temppuja ei olekaan opittu. Holy Moseksen kipakkatempoinen thrash iskee yhä nasevasti, vaikka pääasiallinen biisintekovastuu onkin siirtynyt tuottajanakin tutuksi tulleelta Andy Classenilta uudelle kitaristille. Karvan alle neljän minuutin tienoilla liikkuvat rallit rullaavat rennon tarkasti ja mukavilla koukuilla varustettuna, vaikka samojen ideoiden uusiokäyttöä kahdentoista kappaleen sekaan toki mahtuu. Jälleen kerran kiinnostus levyä kohtaan alkaa tosin hiipua puolivälin jälkeen eikä kahden-kolmen kappaleen karsintahakkuu olisi varmasti ollut huono ratkaisu musiikkihoidollisena toimenpiteenä.

Ei niin ylistetty saksalainen huumorintaju nostaa viimeisen kappaleen jälkeen rumaa päätään, sillä 17 minuutin hiljaisuuden jälkeen kaiuttimista pärähtää ilmoille lyhyehkö saksankielinen rässirallatus. Ei jaksa huvittaa.


ISOLE
Forevermore
I Hate Records

6 Menneisyys: viisitoista olemassaolovuotta, seitsemän demoa, lukemattomia miehistönvaihdoksia ja bändinimen vaihdos. Nykyisyys: 7”:seksi tarkoitetusta debyytistä kasvaakin täysimittainen albumi. Lopputulos: levyllinen perinteistä ja tutuista elementeistä rakennettua eeppistä doom metallia, joka miellyttää korvia useammallakin kuuntelukerralla. Minkäänlaisia yllätyksiä ei tarjoilla, vaan Forevermore onkin tasalaatuista kuin lauantaimakkara, mutta astetta maistuvampaa kuin sipulitee­makkara. Välillä tähänkin tulee himo, muttei levystä jokaviikkoiseksi särpimeksi ole.

NECRODEATH
20 Years of Noise 1985-2005
Scarlet

7 Täyteen ahdettu CD kiteyttää Necrodeathin pitkän uran tasaisen kattavasti, sillä jokaiselta julkaistulta viideltä täyspitkältä on napattu kaksi raitaa mukaan. Bonuksena faneille tarjotaan 20 vuotta vanha debyyttidemo sekä lainaversio Black Sabbathin nimibiisistä. Orkesterin alkuaikojen mustasävytteinen ja vimmainen thrash metal omaa kiehtovaa alkukantaista voimaa, vaikka ilmaisun jalostumisen ja jämäköitymisen huomaakin selvästi alkaen vuonna -99 julkaistusta Mater of All Evil –albumista. Kokoelmallaan Necrodeath osoittaa hyvin, että tarpeen tullen italiaanot osaavat pakittamisen sijasta hyökätä myös päälle.


NOVEMBERS DOOM
The Pale Haunt Departure
The End Records

8 Kolmella eri vuosikymmenellä synkemmissä tunnelmissa fiilistellyt amerikkalaiskokoonpano on debyyttiään lukuun ottamatta tehnyt tasaisen hienoa ja tunnelmallista jälkeä neljällä viimeisimmällä albumillaan. Laadukas tuttu meno jatkuu myös uudella albumilla aina tyylikästä kansitaidetta myöten ja loppupeleistä tarkempaa perehtymistä janoava levy paljastuukin vahvimmaksi Novembers Doom julkaisuksi.

Orkesteri onnistuu osuvasti lataamaan erilaisia lähinnä melankolisia tunnetiloja musiikkiin ja tyylillä sovitetut rauhallisemmat osuudet sekä kokonaiset kappaleet yhdistettynä rankempiin ja raskaampiin veisuihin muodostavat miellyttävän vaihtelevan levykokonaisuuden. Solisti Paul Kuhrin ääni on mainiossa kunnossa örinäpuolella eikä hieman parjattu ja pelkistetty puhdas laulukaan haittaa vaan täydentää kaikessa yksinkertaisuudessaan kokonaisuutta monipuoliseksi tulkinnaksi.
Vaikka levy onkin erittäin loogista jatkoa aiempien levyjen viitoittamalla tiellä, on aiempaa astetta karskimmat ja rouheammat soundit sekä lähestymistapa musiikkiin tehneet bändistä entistä elävämmän ja voimakkaamman kuuloisen. Huolimatta etäisesti havaittavista yhtymäkohdista Opethmaiseen ilmaisuun, kuulostaa Novembers Doom The Pale Haunt Departurella silti ainoastaan omalta itseltään. 

REVEREND BIZARRE
Slave of Satan CDS
Spikefarm

8 Reverend Bizarren hommat alkavat olla kohtuullisen isoillaan kuten pohjanmaalaisilla konsanaan, josta osoituksena 21-minuutin mittainen yhden biisin single. Slave of Satan alkaa ja päättyy upean maanisella ja synkällä messuamisella, joka asettaa kuuntelijan heti oikeanlaiseen mielentilaan. Muuten musiikki on orkesterin tutuksi tekemää yksinkertaisten pelkistettyä raskasta laahausta, jota Albert Witchfinderin entisestään kehittynyt kantava tulkinta oivasti komppaa. Kappale jatkaa tutun tinkimätöntä RB-linjaa, mutta vähäisen armon osoittaminen kuuntelijaa kohtaan pienten tarttuvampien koukkujen muodossa ei olisi pahitteeksi.


SWALLOW THE SUN
Forgiver Her… CDS
Firebox

8 Odottavan aika on tunnetusti pitkä ja Swallow the Sunin toista täyspitkää odotellessa nyt julkaistulla singlellä on pakko pärjätä aina elokuun loppupuolelle saakka. Yhdeksänminuuttinen Forgive Her… ei yllätä muttei petäkkään, sillä sen verran tasaisen tuttua massiivisen murisevaa doomailua on tarjolla. Aivan debyytin huippuraitojen tasolle kappale ei yllä, mutta lupailee silti paljon tulevalta albumilta. Vahvasti alkuperäisen hengessä etenevä Candlemass–laina Solitude Reverendin Albertin laulama on hienoa kuultavaa, vaikka hieman omaperäisemmällä otteella kappaletta olisi kannattanut uskaltaa käsitellä.

KOTITEOLLISUUS
NiteTrain, Lappeenranta 5.4.2005

Kotiteollisuus on tullut tutuksi toimivan jyräävänä livebändinä ja näin tuntui käyvän lähes kirjaimellisesti myös kotiyleisön kanssa, mikä ei suinkaan johtunut volyymin liiallisuudesta tai massiivisesta mutta varsin selkeästi alataajuusmurinasta. Yleisön reaktiot kappaleiden aikana vain tuntuivat jäävän muutamaa nyrkkiä heiluttavan ihmisen varaan, vaikka yhtye palkittiinkin kiitettävästi aplodeilla kappaleiden välissä. Ainoastaan encoren käynnistänyt Helvetistä itään sain yleisöön eloa yhteislaulun muodossa, samoin jo setin alkupuolella toivottu ja keikan päättänyt Satu peikoista.

Hinteliltä henkilöiltä tuoksahtavuuksia oli soitannassa karsittu uuden 7-albumin kappaleiden kohdalla, joita muuten tuli sen seitsemän kappaletta. Ainoastaan taustalaulukuoro Miitri&Hynynen JR oli tuomassa hieman hempeyttä ja vahvuutta laulusuorituksiin. Ilahduttavaa oli huomata, ettei bändin ole suosionsa myötä muuttunut miksikään koko kansan jukeboxiksi. Vaikka setti keskittyikin ainoastaan kolmeen uusimpaan levyyn, ei ”seiskan” edeltäjältä kuultu nimikappaleen lisäksi kuin Kuningas mammona sekä Tuonen joutsen.

Matalasta tilasta huolimatta Kotiteollisuus ei joko kalliihkoista lipuista tai liian tuoreista biiseistä/yleisöstä huolimatta onnistunut nostamaan yleisön tunnelmaa kattoon. Varmaa kuitenkin on, että tekniseltä suoritukseltaan keikka oli näkemistäni KT-vedoista paras.

KOTITEOLLISUUS
MTV3 Filmihalli, Helsinki 10.4.2005

MTV3+ Stage-ohjelmaa varten oli Maikkarin filmihallille tekstiviestikilpailun kautta seulottu satakunta onnellista voittajaa kavereineen katsomaan Karjalan 7. tykistörykmentin konserttia televisiokameroiden edessä. Epätavallisesta keikkapaikasta ja asetelmasta huolimatta tunnelma nousi kuitenkin odotettua paremmaksi, vaikka suurin osa pakenikin lehtereille kameroiden ulottumattomiin. Suurempia muutoksia ei settiin ollut tehty sitten aiemmin samalla viikolla heitetyn Lappeenrannan keikan, ainoana tervetulleena lisäyksenä Miitrin hienosti tulkitsema Syli. Taustalauluduo Aaltonen & Hynynen JR oli entistä enemmän elementissään täydentäen Hynysen laulutulkintaa entistäkin ehommaksi.

Raskas rock-iltamat oli lyhyillä haastattelu- ja musiikkivideoesityksillä rytmitetty useiksi kolme-neljän kipaleen nipuiksi, joka osoittautui yllättävänkin toimivaksi kombinaatioksi huolimatta hieman tikusta asiaa vääntävästä ja tikulla törkyä kaivavasta haastattelijasta. Ja syntyipä Hynysen kameroiden edessä antamasta sinällään vaisusta paavi kommentista pienimuotoinen kohu lähetyksen ulkopuolella, jonka ansiosta ohjelman vastaava tuottaja sai kuulla kunniansa. Digikanavien suosiosta kertoo kuitenkin jotain se, etteivät iltapäivälehdet ainakaan toistaiseksi ole vielä älynneet ryhtyä asialla retostelemaan.

Inferno #23/2004

ANTHRAX
The Greater of Two Evils
Nuclear Blast

 Anthrax teki Testamentit ja nauhoitti tukun vanhoja klassikoitaan uusiksi. Siinä missä First Strike Still Deadly epäonnistui liiallisessa kliinisyydessään niin soundi- kuin soittopuolella, onnistuu The Greater of Two Evils kuulostamaan juuri sopivan elävältä ja rupiselta. Parissa päivässä livenä studiossa uudelleen vedetyt 14 ’trax klassikoa tekevät oikeutta alkuperäisille versioille, mutta sisältävät silti uudenlaista jämäkkyyttä ja potkua.

Levy koostuu kahden ensimmäisen laulajan tekemältä viiden ensimmäisen täyspitkän kappaleista, joille ikää on kertynyt 14-20 vuotta. Vaikka musiikkiin sisältyykin runsaasti nostalgiaa, ei kappaleiden yhä tänäkin päivänä esille tulevia ilmeisiä vahvuuksia käy kieltäminen. Aivan yhtä vimmaiselle tasolle ei debyyttilevyn Fistful of Metal kolme uudelleenversiointia pääse, mutta toimivat silti kelvollisesti. Anthraxin ehdottomiksi helmiksi nousseet Spreading the Disease on edustettuna niinkään kolmella kappaleella ja Among the Living peräti viidellä eikä suotta: molempien levyjen materiaali voisi lähes yhtä hyvin olla alunperinkin herra Bushin laulamaa mitenkään Joey Belladonnaa väheksymättä. State of Euphorilta ja Persistence of Timelta on mukaan otettu yhteensä pari raitaa ja varsinkin näihin ”uuden solistin” ääni sopii enemmän kuin hyvin.

Sen verran paljon on nuorena jullina tullut Anthraxin levyjä sahattua, että kyllähän ne alkuperäiset versiot tulevat aina olemaan niitä ainoita oikeita. Tämä ei kuitenkaan poista sitä tosiasiaa, että nämä uudelleenlämmitykset ovat todella onnistuneita ja madalluttavat taikka mahdollistavat uuden heavy metal sukupolven kynnystä tutustua erittäin hienon orkesterin erittäin hienoon tuotantoon. 8/10
 
ANVIL OF DOOM
Deathillusion
Xtreem Music

Neitsyt täyspitkällään merkillisesti nimetty hispaaniorkesteri jyräyttelee melodista death metallia, mutta mihinkään Göteborgiin suuntaan kumartavasta tavarasta ei sentään ole kysymys. Laulaja repivä ja takakireä ääni sekä muutamat kivat kikat ja melodianpätkät ovat positiivista kuultavaa, mutta niin saundeiltaan kuin kappalemateriaaliltaan levy on kohtuullista demotasoa. Valitettavasti ammattilaispiireissä, mihin täyspitkän julkaisevien orkesterien tulisi nousta, levy on valitettavan keskinkertainen ja suurilta osin turhan heppoisten ideoiden ja sovitusten varaan nojaavaa. 4/10

GOATSNAKE
1 + Dog Days
Southern

Lähes maksimimittainen Goatsnake-julkaisu sisältää tuhdin setin eri formaateissa vaikeasti saatavilla olevaa yhtyeen alkuaikojen tuotantoa. Orkesteri todella raskaalla kädellä soitettu Sabbath-vivahteinen rokki groovaa hienosti ja osaa olla omituisella tavalla samanaikaisesti sekä letkeää että perhanan raskasta. Muutamaa kappaletta lukuun ottamatta genren peruselementtien ääreltä ei kauas poiketa ja kokonaisuus onkin yllättävän koherentti. Informatiivinen pakkaus kertoo kaiken olennaisen jokaisesta kappaleesta ja yhdistettynä musiikkiin yhdistettynä määrittelee hyvin mitä Goatsnake on. 7/10

KREATOR
Enemy of God
SPV

 Kolmen vuoden hiljaiselon jälkeen Millen johtama klassikkokvartetti on palannut takaisin valtaamaan thrashin valtaistuimen, vaikka varsinaista uutta kuningasta ei tänäkään aikana ole ilmaantunut ja lähimmät yrittäjät ovat jääneet pelkiksi lakeijoiksi. Jos Violent Revolution oli hieno paluu rynkytyksen kuningasluokkaan, ei Enemy of God jää piiruakaan edeltäjäänsä huonommaksi.
Siinä missä Violent Revolution siirtyi hieman uusille aluevesille esitellen hienoja melodioita päätä seinään meiningin seassa, liikkuu Kreatorin uutukainen tästä sekä taakse- että eteenpäin. Useissa kappaleissa on samaa teknisesti esitettyä raivoa kuin 15 vuoden takaisella Extreme Aggressionilla, mutta toisaalta monet melodiat, riffit ja rakenteet on viety kierosti pidemmälle kuin koskaan aiemmin. Andy Sneapin tuotanto on aiempaa pelkistetympää ja raaempaa, mikä onkin erittäin onnistunut ratkaisu tuoden osuvaa ekstra potkua Kreatorin harkitun hallittuun karheaan ulosantiin. Siinä missä nopeammat raidat saavat väkisinkin ukon kuin ukon nykimään, löytyy vastapainona aivan riittävästi hitaampia kohtia ja vetoja, joiden aikana liha rupeaa taatusti joko resonoimaan tai värähtelemään. 55 ja plus minuuttia eivät puuduta sekuntiakaan.

Enemy of God ei ansaitse täyttä arvosanaa siksi, että se on legendan tekemä hyvä levy, vaikka siinäkin olisi jo lähes riittävästi syytä. Levy ansaitsee kympin siksi, että siltä löytyy aitoa potentiaalia nousta klassikoksi klassikkojen joukkoon ja koska se tulee taatusti kestämään kuuntelua vielä vuosienkin päästä. 10/10

NECRONOMICON
Construction of Evil
Remedy

Lähes yhtä kauan kuin maanmiehensä Destruction on Necronomicon ollut piireissä mukana eivätkä yhteneväisyydet lopu tähän. Solisti Freddy voisi olla Schmierin kaksoisveli, sillä sen verta samankaltaisuutta ainakin äänessä löytyy eikä musiikkikaan Destruction tutuksi tekemästä teutonithrashista kaukana ole. Ainoana erona vain on, ettei Necronomiconin kappaleet ole yhtä iskeviä tai repiviä. Musiikki rullaa omituisen kepeällä otteella kyllä mukavasti eteenpäin, mutta onhan se vain niin että voi olla vain yksi Destruction. 5/10

REVEREND BIZARRE
In the Rectory of Bizarre Reverend/Return to the Rectory
Spinefarm

 Perinteisen tai klassisen doomin kotimainen lipunkantaja ja puolestapuhuja Reverend Bizarre on kerännyt alan harrastajien keskuudessa runsaasti kiitosta ja ehkä siksi orkesterin debyytti pitää nyt julkaista uudelleen jo toistamiseen. Helpointa tietä ei julkaisun kanssa ole kuitenkaan kuljettu, sillä levy on remasteroitu uusiksi ja kaveriksi sille on lyöty reilun tunnin mittainen bonuslevy täynnä kokonaan uutta materiaalia. Debyytin jo omaavia doom-friikkejä tämä mahtaa keljuttaa, mutta kombo on taatusti siitä pyydettävän alhaisen euromäärän väärti.

Reverend Bizarren soittama synkistely poikkeaa suurimmista legendoista siinä, että se on niitä monta pykälää synkempi ja raskaampi. Samoin kappaleiden pituudet on venytetty useimmiten varsin massiivisiin mittoihin eli tälläkin tavalla on yhdistetty uutta ja vanhaa omanlaiseksi konseptikseen. Kappaleiden keskeinen ”vähemmän on enemmän” idea on osoittautunut toimivaksi, vaikka moni saattaakin kokea musiikin tylsäksi junnaukseksi. Reverend Bizarre ei ole heitä varten.

Bonuslevyn materiaalit esittelevät taas hieman erilaista ja uudistunutta Reverend Bizarrea, josta on jo annettu viitteitä rajoitetulla vinyylijulkaisuilla. Pääinkvisiittori Albert Witchfinderin ääni on saanut runsaasti lisää jämäkkyyttä ja sävyjä, mikä on ilo panna merkille. Musiikki on jopa entistä raskaampaa ja synkempää, mutta samalla myös aiempaa kokeilevampaa ja hypnoottisempaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on levyn instrumentaali aloituskappale The March of the War Elephants, joka todellakin on norsumaisen raskas ja tasoittaa tietä tulevalle kuin pillastunut norsulauma. Hienoinen tyylinmuutos on onnistunut ja vie trioa entistäkin omaperäisempään suuntaan, vaikka uusi materiaali tuskin antaa suuriakaan viitteitä tulevasta täyspitkästä. 8/10

SLUDGE
Yellow Acid Rain
Mighty Music

 Sludge ei nimellään viittaa millään tavalla vastaavasti nimettyyn genreen ja levynimestäkään on turha yhteyksiä hapolliseen musiikkiin vedellä. Puolueettoman Alppimaan trio murjoo varsin murakalla ja raskaalla otteella keskitempoista metallia, jota ei suoraan voi mihinkään genreen asetella. Karhean ärinälaulun värittämät kappaleet omaavat jollain tapaa hypnoottisen konehenkisyyden, vaikka moisia vempeleitä ei musiikissa käytetäkään. Biisit jyräävät täryjyrän lailla vastustamattomasti eteenpäin, vaikka pienimuotoista suheroa musiikista löytyykin. Lisäkoukut eivät kumminkaan olisi pahitteeksi. 7/10

TWISTED SISTER
Still Hungry
Drakkar

 Still Hungryn julkaisemisen tarpeellisuudesta tai sen sisältämistä uudelleenversiointien hyvyydestä tullaan varmasti spekuloimaan maailman tappiin asti, mutta musiikillisesti sisältö on lähes täyttä rautaa. Tätä levyä on lähes kaksikymmentä vuotta sitten tullut kuunneltua enemmän kuin mitä nykyteini koko levykokoelmaansa ja yhä tänäkin päivänä levy ei musiikkinsa puolesta häpeä yhtään. Hävettävää Twisted Sisterissa oli ainoastaan bändin ulkoinen imago ja vaikka orkesterin suurimmat hitit We’re not Gonna Take It ja I Wanna Rock ovatkin hienoja kappaleita, ovat ne myös leimanneet bändin aiheettomasti tukkahevin humoristiseen kategoriaan.

Koko levyn nauhoittaminen uudelleen on rohkea veto, koska levyn uudelleenmiksaamisella ja/tai masteroimisella olisi mahdollisesti päästy lähes samaan lopputulokseen ilman vanhojen partojen kitinää. Hämmästyttävinä kuitenkin on, että lopputulos kuulostaa lähes identtiseltä alkuperäisen kanssa, mitä tulee bändin soittoon ja Dee Sniderin lauluun. Soundit potkivat alkuperäistä huomattavasti paremmin ja raskaammin, mikä onkin tervetullut uudistus, vaikka toki uudistumisen mukana on kadonnut osa alkuperäisen levyn viehätystä. Suurin osa kappaleista on vähintäänkin samalla tasolla kuin originellit versioinnit, mutta juuri em. kaksi klassikkoa onnistuu kuulostamaan hieman lepsuilta.

Loppuun ympätyt kuusi bonuskappaletta ovat sekä vanhaa että uutta, mutta eivät kumminkaan mitään arkistojen kätköistä kerättyä jonnin joutavaa levyntäytettä. Vaikka albumikokonaisuus rikkoontuu ja venyy ekstrojen ansioista, on Never Say Never kelpo menoralli ja Heroes Are Hard to Find puolestaan rempseä rokkiveisu muiden jäädessä tasapaksummiksi esityksiksi. Kyllä tätä kuunnellessa kelpaa tunnustaa olevansa S.M.F. joskaan ei sentään äidille. 9/10

Inferno #14/2003

CARNAL FORGE
Who's Gonna Burn
Regain

Kasvaneen suosion myötä Carnal Forgen viisi vuotta vanha debyytti on julkaistu uudestaan. Teko puolustaakin paikkaansa hyvin, sillä 10 kappaleen pläjäys on lauluja myöten erittäin aggressiivista ja mallikelpoista uus-thrashia. Retrospektiivisesti katsottuna onkin hieman hämmentävää, että orkesterin vanha moniulotteisempi ja samalla myös mielenkiintoisempi materiaali pesee uudemmat, kaikessa taidokkuudessaan hienoisesta kasvottomuudesta kärsivät levytykset. Vaikka kappaleiden vaihtumista ei hevillä erotakkaan, ei levyn tarjoama vajaa puolituntinen anna armoa eikä tilaisuutta tylsistymiselle. 7/10 

DEATHCHAIN
Deadmeat Disciples
Dynamic Arts

Kallaveden kalakukkokauppiaat ryntäävät markkinoille uutuustuotteen kera. Tarjolla on tuhti kalmankäryinen eväs, jonka perusraaka-aineena on käytetty runsaasti thrashia. Yhtyeen demot antoivat odottaa debyytiltä paljon ja hyvin maustettuna se täyttää vaativammankin metallinnälkäisen aterioitsijan nälän. Kokonaisuus on huolella ja rakkaudella valmistettu eikä ammattitaidon puutteestakaan voi musikantteja haukkua.

Levy on alusta loppuun saakka armotonta jyräystä, jota on onneksi älytty värittää myös raskailla runttausosuuksilla. Ideoita ja tyylitajua ei Deathchainilta puutu ja kumarrus vanhan liiton suuntaan onkin selkeästi kuultavissa. Albumi on myös onneksi älytty pitää erittäin intensiivisenä ja sopivan lyhyenä pakettina, sillä yhdeksän biisiä taottuna reiluun puoleen tuntiin jättää mukavasti haukkomaan happea muttei kuitenkaan tukehduta hengiltä. Vaikka olisinkin kaivannut tuotantopuolelle teelusikallisen verran enemmän demomaista rosoisuutta, tuovat selkeäksi viilatut ja tiukaksi väännetyt saundit erittäin hyvin nasevan yhteissoiton esille. Ensilevyksi Deadmeat Disciples on erittäin vakuuttava ja jos tästä pystyy vielä tulevaisuudessa kehittymään ja parantamaan, alkaa rakkaan länsinaapurimmekin saman genren isot nimet laskemaan alleen. 8/10 

DESIRE
Locus Horrendus
Omakustanne 

Desiren musiikki edustaa sitä doomin tyylilajia, missä naiset laulavat kuin enkelit ja miesten tehtäväksi jää demoninen kuiskinta ja örinä. Tummaa tunnelmaa luodaan pääasiassa koskettimin, kitaroiden raahatessa laahaavin sävelin kappaletta eteenpäin. Biisit ovat asiaankuuluvasti pitkiä kuin nälkävuosi ja tihkuvat nimiltään kurjuutta ja melankoliaa. Levytyksestä löytyykin aivan kaikki genreen kuuluvat niin elementit kuin kliseetkin. Tästä huolimatta lopputulos on varsin kelvollista ja miellyttävää taustamusiikkia syksyisen harmaaseen ja sateiseen sunnuntaipäivään. 6/10

DEVIL LEE ROT
Metal Dictator/Soldier from Hell
Witches Brew 

Yhdelle levylle ängettynä kaksi levyllistä DLR:ää on tuhti setti hurtilla huumorilla varustettua mutta täysin tosissaan tehtyä true metallia. Vanhoja etenkin brittiläisiä esikuvia ylistetään estoitta ja niin laulu, soitto kuin tuotantokin on äärimmilleen pelkistettyä ja räkäistä. Biisit sisältävät runsaasti ajatonta ja tutunoloista riffittelyä. Klassikot on syynätty tarkkaan ja opittua on sovellettu kelvollisesti. Äärimmäisyyksin viety kaiken kattava yksinkertaisuus särähtää vain pahasti korvaan etenkin levyn loppupuolella ja levyn potentiaali katoaa tylsään junnaukseen. 4/10

THE FUNERAL ORCHESTRA
Feeding the Abyss
Aftermath Music

Nimensä mukaiseen doomiin hienoisia drone vaikutteita sotkeva bändi kiinnitti mielenkiinnon demollaan, mutta tukahduttaa sen osittain täyspitkällään. Kitarat murisevat ja särisevät riffejä, jotka jauhavat nuotteja mössöksi. Laulajan syvyyksistä kaikuva kärinä peittonaan pitkähköihin mittoihin venytetty musiikki valuu hitaan varmasti kuin räkä pikkulapsen nenästä.
Vaikka biisien perustukset ovatkin kunnossa, ei musiikki onnistu nostamaan päätään tasapaksuuden hetteikön pinnalle kuin hetkittäin. Lyhyempien biisien ytimekkäämpi lähestymistapa tuomion julistamiseen onkin toimivampi ratkaisu. 5/10 

GARDENS OF GEHENNA
Mechanism Masochism
Grau 

Saksalaisella jämäkkyydellä ja täsmällisyydellä sekoittelee Gardens of Gehenna dark ja doom metallinsa sekaan pikkuruisia industrial vaikutteita. Samankaltaisuutta My Dying Briden tavaramerkiksi muodostuneeseen gootti doomdeathiin on ajoittain havaittavissa, vaikka romanttinen melankolia onkin korvattu piinaavammalla ja synkemmällä ilmapiirillä. Koskettimia on taustoissa runsaasti, mutta hyvät sovitukset saavat ne sulautumaan taustaan ja osaksi kokonaisuutta. Ideat ja toteutus ovat suht mielenkiintoisia ja tuoreita, mutta toteutus tasapäistää kaikki kappaleet turhan samankaltaisiksi. 6/10

HELLBOX
Sadisticlaw
KTOK 

Hellbox räimii miellyttävän rennolla ja rupisella otteella kymmenen biisiä läpi ilman suurempia kiemuroita. Kappaleiden rokkaava ote on helposti yhdistettävissä Venomiin, mikä sinällään ei liene yllätys kenellekään bändiä aiemmin tuntevalle. Suoraviivaisuudesta huolimatta musiikista löytyy mukavia pieniä jippoja, joita miellyttävä lämminhenkinen saundimaailma tukee hyvin. Biisit on älytty pitää riittävän lyhyinä ja ytimekkäinä, mikä osaltaan kielii kokemuksesta ja tyylitajusta. Useista hyvistä yksittäistä biiseistä huolimatta kokonaisuutta vaivaa pidemmän päälle puuduttava kasvottomuus. 6/10 

KING DIAMOND
The Puppet Master
Massacre

Hevin Stephen King ja itse kruunattu kuningas on palannut juurilleen. Vuosi toisensa jälkeen erittäin tuottelias herra Diamond on onnistunut pitämään levyjensä tason erittäin korkeana. Kuitenkin herran soolotuotannosta on tuntunut puuttuvan tunnelman lisäksi se jonkin, joka teki 80-luvun levyistä täysiä klassikkoja. Puppet masterin tarinan kertova levy on kuitenkin selkeä paluu alkuaikoihin niin musiikillisesti kuin tunnelmallisesti.

Biisit ovat aiempaa yksinkertaisempia ja tarttuvampia ja ne toimivat hyvin niin kokonaisuudesta irrotettuina kuin myös saumattomasti sen osina. Rouva Diamondin hennon hauras ja hieman amatöörimäinen ääni täydentää paikka paikoin Kingin falsettia hyvin ja tuo musiikkiin mukavaa lisämaustetta. Juonta kuljetetaan eteenpäin taidokkaasti ja musiikki vaihtelee tunnelman mukaan aina kulkevista ralleista hitaampiin ja kauhua tihkuviin rauhallisempiin biiseihin. King Diamondin vahvuus säveltäjänä pääseekin levyllä hyvin esille samoin kuin herran taito rytmittää juonen avulla musiikkia monipuoliseksi kokonaisuudeksi on vertaansa vailla.

Vaikka levyn arvostelukappale ei sanoituksia sisälläkään, vaikuttaa tarina etukäteistietojen perusteella erittäin kiinnostavalta ja klassiselta. Levyn mukana tulevalla DVD:llä King itse kertoo runsain sanankääntein tarinan taustoja ja tämä jos mikä tuo taatusti entisestäänkin lisää syvyyttä kokonaisuuteen.

The Puppet Master on ehdottomasti 90-luvun parasta King Diamondia. Vaikka musiikki toistaakin tuttuja kulkuja ja kuvioita vuosien varrelta, on hyvillä muusikoilla ja rautaisella ammattitaidolla varustettu bändi omalla ylhäisellä tasollaan. Ei yksinäisenä, mutta harvalukuisessa seurassa. 8/10

REVEREND BIZARRE
Harbinger of Metal
Spikefarm

Aiemman syksyllä julkaistu split 7” esitteli varsin erilaista ja uudistunutta Reverend Bizarrea perinteisemmän heavy metallin muodossa. Onneksi kokeilu tuntuu jääneen vain yhden biisin mittaiseksi, sillä uusi tuhti 74-minuuttinen MCD on debyytiltä tuttua joskin astetta synkempää materiaalia.

Bändi laahaa edelleen tyylikkäästi vanhan liiton doomin kiemuroissa, mutta on saanut sointiinsa rutkasti lisää jykevyyttä. Osa tästä johtuu varmasti aiempaa selkeämmästä tuotannosta, mutta myös biisirakenteet vaikuttavat aiempaa harkitummilta ja pelkistetymmiltä. Vokalisoinneissa on havaittavissa myös selkeää parannusta, sillä ne ovat aiempaan verrattuna täyteläisemmät ja sielukkaammat. Näistä seikoista johtuen orkesterin omalaatuisuus on entisestäänkin jalostunut ja korostunut.

Harbringer of Metallin ainut kauneusvirhe on levyn puolivälistä löytyvä massiiviseen 20 minuutin mittaan paisutettu From the Void -kappale. Biisi itsessään on liiankin laahaava ja yksinkertainen ja sen pitkä kesto tuntuu liiankin tarkoitushakuiselta. Kun mukaan on vielä ympätty tunnelman latistava rumpusoolo, voi kappaleen laittamista levylle suuresti kyseenalaistaa. Ilman em. kappaletta kokonaisuus olisi erittäin hyvin tasapainossa ja pitkien piisien eräänlaisina introina toimivat lyhyehköt instrumentaalit johdattavat kuuntelijan oivasti oikeanlaiseen tunnelmaan. Levyn päättävä alkuperäisenäkin loistava Burzum laina on mitättömän pienillä muutoksilla saatu kuulostamaan omanlaiseltaan. 8/10

SWALLOW THE SUN
The Morning Never Came
Firebox

Yhtä varmasti kuin nousuvesi mutta yllättävästi kuin hyökyaalto vyöryy Swallow the Sunin musiikki tarkkailijan päälle. Se ympäröi kuulijan syleilyynsä, vetää mukanaan pinnan alle ja hukuttaa hellästi sävelillään. Viimeisiksi muistikuviksi jää ympäröivä lämmin kosteus ja suolan kirpeä maku suussa.
Levy on tulvillaan syvältä sydämen sopukoista kumpuavaa melankolisuutta, joka ei kuulosta tippaakaan muoviselta. Musiikin raskaus ei ole allensa musertavaa, vaan sitä tasapainottavat ja värittävät tyylitajuiset herkän hauraat kitara- ja kosketinmelodiat. Laulajan mehevä murina on monipuolisuudessaan erittäin osuvaa ja sielukasta täydentäen vastakohtaisuudellaan kokonaisuutta. Vaikka erityisesti brittiläisten gootti doomdeath bändien vaikutus on kuultavassa, onnistuu Swallow the Sun tuomaan genreen riittävästi omaa panostaan. Kokonaisuudesta on turha yrittää nostaa esille yksittäisiä kappaleita eikä siihen ole edes tarvettakaan. Levy on teos, joka tulee nauttia alusta loppuun ilman keskeytyksiä. Avautuakseen ja paljastaakseen itsensä musiikki vaatii toistuvia kuuntelukertoja, mutta lopputulos on vaivan väärti.

Jos musiikki on näin hämärtyvään iltaan ja pimentyvään yöhön sopivaa, ei aamun edes koskaan haluaisi sarastavan. 9/10 

VARIOUS
Summer Breeze All Areas 2002 DVD
Nuclear Blast

18 bändin voimin vedetty 100 minuuttia kestävä virtuaalifestivaali saksalaiseen malliin on kelvollinen esitys. Tunnetumpien esiintyjien sekaan on laitettu vielä kannuksiaan hankkivia kokoonpanoja, jotka ovat huonoimmillaankin hyvää keskitasoa. Kokonaisuutta on kevennetty biisien välistä löytyvillä lyhyillä artisti- ja fanikuvauksilla, jotka pääosin ovat harmitonta ja aivotonta huulenheittoa. Festivaalien perusidea tuleekin ihan kohtuullisesti selväksi, vaikka yleisön meno tuntuu olevan paikka paikoin hieman vaisu ja muutama orkesteri tuntuu olevan hieman hukassa isolla lavalla. Isot nimet vetävät perusvarmat setit ammattitaitoisesti ja erityisesti näistä on kiittäminen Sentencediä, Pro-Painia ja Nightwishia. Yksikään tulokkaista ei tee varsinaista vaikutusta, vaikka muutama nimi kannattaakin laittaa mieleen Bloodflowerzin ja Ektomorfin johdolla.

Tutustuminen DVD:hen ja sen myötä festivaaliin on hyvä aloittaa paksusta vihkosesta, jossa kuvien kera esitellään ja arvioidaan jokainen Summer Breeze – festivaaleilla soittanut orkesteri. Digitaalikiekon äänipuoli on normaali stereoraita, joka on kirkas ja selkeä. Laajakuvaa on niinikään turha odottaa, vaan kuvasuhteena on normaali 4:3. Kuvauspuoli kärsii lievästä amatöörimäisyydestä, sillä kuvakulmat ovat useimmiten hiukan outoja ja leikkaus liian katkonaista.

Summer Breeze All Areas 2002 on tyypillinen mukava matkamuisto paikalla olleille, mutta muille katsojille se tarjoaa varsin nihkeästi mielenkiintoista katseltavaa. 5/10 

VEXED
Nightmare Holocaust
Witches Brew

Vexedin tarjoaa räkäistä ylistystä 80-luvun thrashille italialaiseen tapaan. Vaikutteita on helposti kuultavissa erityisesti teutonithrashista ja katu-uskottavuutta on haettu lisää coveroimalla Sodomin Blasphemer -klassikko. Vokalistin ääni on jopa astetta mielipuolisempi kuin Paul Baloffilla konsanaan ja yhteissoitto on karheata mutta tiukkaa. Levyn saundit ovat turhankin ohuet ja heppoiset muistuttaen kuitenkin kunnianosoituksensa ansainneiden mestareiden tuotoksia. Pääasiassa alle kolmeen minuuttiin taotut kappaleet ovat kohtuullisen hyvällä osaamisella toteutettuja ärhäköitä ralleja. 6/10 

WHILE HEAVEN WEPT
Of Empires Forlorn
Rage of Achilles 

While Heaven Wept on vuosien saatossa kulkenut vaikeuksien kautta voittoon. Doomin kanssaveljistään bändi erottuu edukseen lähinnä sillä, että laulu kulkee eeppisesti puhtaana korkeissa sfääreissä. Niin biisit kuin vokalisoinnit tuovat merkillisellä tavalla mieleen massiiviset ja kaihoisat 80-luvun raskaat hevieepokset kuin genrelle tyypillisen valittavan virrenveisuun. Vastakohtia sisältävä lämminhenkinen ja omaperäinen tyyli vaatiikin hieman totuttelua, mutta lopulta kauniin yksinkertainen musiikki leijuu helposti täyttämään mielen sopukat suloisilla sävelmillä ihmiselon kurjuudesta. 8/10