Hamara #1/2005

Hellbox
Hornahead
Omakustanne
4/5
 
Jos Hellbox olisi alkoholijuoma, se ei taatusti olisi kevyt päärynäsiideri, vaan huurteinen ja ravitseva keskiolut. Ainakin jälkimmäistä alkaa kovasti kaivata Hornheadin pyöriessä soittimessa uudestaan ja uudestaan eikä maltaan suussa maistumisen syynä ole sietokyvyn turruttaminen.

Edelliseen hieman paikallaan junnaavaan Sadisticlaw-täyspitkään verrattuna materiaali rokkaa mustan räkäisessä hengessä kuin se usein mainittu vesikauhuinen kolmijalkainen hirvi ja biiseissä on jotain vaikeasti vastustettavaa perverssiä svengiä. Rivakka tempo kiidättää MCD:n viittä kappaletta eteenpäin aikamoista laukkaa jota Hellvis Perversleyn miehevän likainen ääni käskyttää osuvasti. Jos Venomia kuvailtiin aikanaan Motörheadin äpärälapseksi, on Hellbox Venomin lakanoille tarkoittama vahingonlaukaus.

Jos uroolta ja metallilta tuoksuva metakka kiinnostaa ja kartat suihkua, niin hellbox.4-all.org on sinun osoitteesi.

Impious
The Killer/Born to Suffer
Karmageddon Media
3/25 ja 2/5

Karmageddon Median uusintajulkaisujen sarja osa X: ruotsalaisen nyttemmin Metal Bladella majailevan Impiouksen pari vuotta sitten alun perin julkaistu täyspitkä The Killer ja toisena erillisenä osana sarjassa vanhoista demoista, promoista ja liudasta covereita kasattu Born to Suffer nimeä kantava sillisalaatti.

Impiouksen laskettelema death-thrash mellakka on helposti rinnastettavissa edesmenneen maanmiestensä The Crownin vastaavaan eli hienoisella rokkisvengillä väritettyjä kipakoita ralleja. Rallit rullaa rennosti eteenpäin, mutta siinä missä The Crownin räkäiset menopalat sisälsivät Mike Tysoninkin leukaan lävähtäviä koukkuja, jää Impiouksen biisit huomattavasti valjummiksi ja tuntuvat parhaimmillaankin vain pieninä korvatillikoina. Onneksi niin bändistä kuin saundeista löytyy jämäkkyyttä, sille lepsumpana hommasta katoaisi pohja kuin entisen miehen lapikkaista.

Born to Sufferin polkaisee käyntiin -01 äänitetyltä neljän biisin promolta, jonka kaikkia raidat ovat päätyneet myös em. The Killer ­–täyspitkälle. Äänenlaatu on yllättävän kovaa luokkaa eikä suuria eroja albumiversioihin löydy.Kolmen biisin vuoden -96 demo onkin sitten huomattavasti rupisempaa niin musiikiltaan kuin tallenukseltaan. Biisit ovat aiempaa huomattavasti death metallisempia, suorempia ja samalla myös tylsempiä. Levyn päättävät kuusi tunnettua lainavetoa, ovat orkesterin itsensä mukaan olleet mukavia soittaa mikä on helppo uskoa. Mikäpä metallibändi ei olisi coveroinut mm. Metallicaa tai Sepulturaa? Harmi vain, että Impiouksen alkuperäisen kanssa 1:1 tulkinnat kuulostavat ylitempoon hieman sinnepäin sutaistuilta roiskaisuilta. Levyn päättävä One on onnistuttu raiskaamaan täydellisesti järjettömällä rumpupapatuksella, joka ei istu sitten mitenkään kappaleeseen. Kokonaisuutena sisällyksetön julkaisu.

Nightrage
Descent Into Chaos
Century Media
2/5

Tekijämiesten Tomas Lindbergin ja Gus G:n luomus Nightrage pukkaa jatkoa reilu puolitoista vuotta sitten julkaistulle debyytille. Homman nimi on edelleen yhdistää melodiota Göteborg henkiseen death metalliin ja tekniseltä kannalta katsottuna kaikki osaset ovatkin oikeilla paikoillaan.

Jos Sweet Vengeance lätyllä melodiat olivat makoisia ja sahausosiot professionaalisia, ei Descent into Chaosilla ole jäljellä kuin jälkimmäisiä. Käytetyt ideat tuntuvat moneen käytetyiltä eikä Tomasin maailmankuulu ärinäkään onnistu puhkumaan kummoista puhtia latteaan materiaaliin. Tarttuvuutta ei biiseissä ole kuin nimeksi ja muutenkin kokonaisuus vaikuttaa väkisinkin edellisen levyn ylijäämämateriaalista kasatulta.

Totaalisen umpisurkea ei levy toki ole ja löytyyhän levyltä useita ihan kivoja raitoja, joista monet keskisuuretkin bändit olisivat valmiita antamaan vaikka tarpeettoman vapaavalintaisen sisäelimen. Nightragen kokeneiden muusikoiden tapauksessa vain on lupa odottaa huomattavasti parempaa ja suhtautua astetta/pistettä kriittisemmin luotuun lopputulokseen.

Soilwork
Stabbing The Drama
Nuclear Blast
3/5

Kuulijakuntaa runsaasti laajentaneen Figure Number Fiven jälkeen Soilworkin tehtävä ei taatusti ole ollut helppo. Jokaisella levyllään jotain hieman uutta keksineen ja melodeath genren rajoja kauemmaksi työntäneen orkesterilta oli jälleen lupa odottaa paljon, mutta valitettavasti Stabbing the Drama ei lunasta kuin puoliksi ehkä kohtuuttoman koviksikin paisuneet odotukset.

Laadullisesti Soilworkin uutukainen ei missään nimessä ole huono, sillä soundit on miellyttävän ärhäkät ja samaa voi sanoa myös itse musiikista. Vaikka bändille tunnusomaisia tutun tarttuvia melodioita onkin karsittu osittain, on niitä vielä yllin kyllin jäljellä melokoukkuja kaipaaville. Uutena piirteenä on astetta aggressiivisempi ote niin riffittelyssä, kappalerakenteissa kuin Björn ”Speed” Stridin laulussa. Tämä tuokin osittain kaivattua uutta potkua musiikkiin, vaikka samalla hittikimaraan osallistuvien kappaleiden määrä on aiempiin levyihin verrattuna huomattavasti vähäisempi.

Levyn keskivartalon muodostavat Nerve ja Distance edustavat levyn vahvinta ja samalla myös vanhinta Soilworkia. Loput kappaleista muodostavat vahvoja ulokkeita, jotka kuitenkin voisivat ulottua hieman kauemmaksi tasaisen vankan kappalemateriaalin muodostamasta vartalosta.

Original Motion Picture Soundtrack
Saw
Roadrunner Records
2/5 ja 4/5

Elokuvamusiikki on asia, johon harvemmin kiinnittää huomiota leffoja tuijottaessa, mutta parhaimmillaan niillä on yhtä tärkeä merkitys kuin loistavilla näyttelijäsuorituksilla. Nykypäivien trendi on kuitenkin ollut tunkea soundtrack-levyille kappaleita bändeiltä, joita levy-yhtiöt haluavat buffata keinolla millä hyvänsä ja useimmiten levylle päätyneitä biisejä ei kuule korkeintaan kuin lopputekstien aikana. Saw-leffan soundtrack ei onneksi ole täysin edellä mainitun kaltainen julkaisu.

Soundtrackin kuunteleminen kohua ja kehuja herättänyttä Saw-elokuvaa näkemättä oli sen verran hankala tehtävä, että leffan katselua piti simuloida kuvittelemalla olevansa näkörajoitteinen istuen samanaikaisesti pimeässä ja kuumassa saunassa. Kuvitellun leffan alkuteksteinä toimii Chimaira, mutta tunnelma ei kohoa lähellekään kattoa. Jännitys alkaa välittömästi tiivistyä Charlie Clouserin leffaa varten säveltämän kakkosraidan kohdalla, jonka synkkä ja jyhkeä tunnelma luo osuvia kauhuleffamaisia mielikuvia. Tällä samaisella konseptilla kuljetaankin koko levy läpi, Clouserin hienon tummat ambient-henkiset kilinää, kolinaa ja konebiittiä sisältävien sävellysten nostattaessa tunnelmaa ja ihokarvoja pystyyn ja nosteessa olevien aggrometallistien kappaleiden töksähdellessä väliin. Ainoa onnistunut valinta levyllä on hieno ja rauhallinen Fear Factoryn Bite That Hand That Bleeds eikä pelkästään vain nimeltään. Mutta missä on Sodomin The Saw Is the Law?

Inferno #14/2003

CARNAL FORGE
Who's Gonna Burn
Regain

Kasvaneen suosion myötä Carnal Forgen viisi vuotta vanha debyytti on julkaistu uudestaan. Teko puolustaakin paikkaansa hyvin, sillä 10 kappaleen pläjäys on lauluja myöten erittäin aggressiivista ja mallikelpoista uus-thrashia. Retrospektiivisesti katsottuna onkin hieman hämmentävää, että orkesterin vanha moniulotteisempi ja samalla myös mielenkiintoisempi materiaali pesee uudemmat, kaikessa taidokkuudessaan hienoisesta kasvottomuudesta kärsivät levytykset. Vaikka kappaleiden vaihtumista ei hevillä erotakkaan, ei levyn tarjoama vajaa puolituntinen anna armoa eikä tilaisuutta tylsistymiselle. 7/10 

DEATHCHAIN
Deadmeat Disciples
Dynamic Arts

Kallaveden kalakukkokauppiaat ryntäävät markkinoille uutuustuotteen kera. Tarjolla on tuhti kalmankäryinen eväs, jonka perusraaka-aineena on käytetty runsaasti thrashia. Yhtyeen demot antoivat odottaa debyytiltä paljon ja hyvin maustettuna se täyttää vaativammankin metallinnälkäisen aterioitsijan nälän. Kokonaisuus on huolella ja rakkaudella valmistettu eikä ammattitaidon puutteestakaan voi musikantteja haukkua.

Levy on alusta loppuun saakka armotonta jyräystä, jota on onneksi älytty värittää myös raskailla runttausosuuksilla. Ideoita ja tyylitajua ei Deathchainilta puutu ja kumarrus vanhan liiton suuntaan onkin selkeästi kuultavissa. Albumi on myös onneksi älytty pitää erittäin intensiivisenä ja sopivan lyhyenä pakettina, sillä yhdeksän biisiä taottuna reiluun puoleen tuntiin jättää mukavasti haukkomaan happea muttei kuitenkaan tukehduta hengiltä. Vaikka olisinkin kaivannut tuotantopuolelle teelusikallisen verran enemmän demomaista rosoisuutta, tuovat selkeäksi viilatut ja tiukaksi väännetyt saundit erittäin hyvin nasevan yhteissoiton esille. Ensilevyksi Deadmeat Disciples on erittäin vakuuttava ja jos tästä pystyy vielä tulevaisuudessa kehittymään ja parantamaan, alkaa rakkaan länsinaapurimmekin saman genren isot nimet laskemaan alleen. 8/10 

DESIRE
Locus Horrendus
Omakustanne 

Desiren musiikki edustaa sitä doomin tyylilajia, missä naiset laulavat kuin enkelit ja miesten tehtäväksi jää demoninen kuiskinta ja örinä. Tummaa tunnelmaa luodaan pääasiassa koskettimin, kitaroiden raahatessa laahaavin sävelin kappaletta eteenpäin. Biisit ovat asiaankuuluvasti pitkiä kuin nälkävuosi ja tihkuvat nimiltään kurjuutta ja melankoliaa. Levytyksestä löytyykin aivan kaikki genreen kuuluvat niin elementit kuin kliseetkin. Tästä huolimatta lopputulos on varsin kelvollista ja miellyttävää taustamusiikkia syksyisen harmaaseen ja sateiseen sunnuntaipäivään. 6/10

DEVIL LEE ROT
Metal Dictator/Soldier from Hell
Witches Brew 

Yhdelle levylle ängettynä kaksi levyllistä DLR:ää on tuhti setti hurtilla huumorilla varustettua mutta täysin tosissaan tehtyä true metallia. Vanhoja etenkin brittiläisiä esikuvia ylistetään estoitta ja niin laulu, soitto kuin tuotantokin on äärimmilleen pelkistettyä ja räkäistä. Biisit sisältävät runsaasti ajatonta ja tutunoloista riffittelyä. Klassikot on syynätty tarkkaan ja opittua on sovellettu kelvollisesti. Äärimmäisyyksin viety kaiken kattava yksinkertaisuus särähtää vain pahasti korvaan etenkin levyn loppupuolella ja levyn potentiaali katoaa tylsään junnaukseen. 4/10

THE FUNERAL ORCHESTRA
Feeding the Abyss
Aftermath Music

Nimensä mukaiseen doomiin hienoisia drone vaikutteita sotkeva bändi kiinnitti mielenkiinnon demollaan, mutta tukahduttaa sen osittain täyspitkällään. Kitarat murisevat ja särisevät riffejä, jotka jauhavat nuotteja mössöksi. Laulajan syvyyksistä kaikuva kärinä peittonaan pitkähköihin mittoihin venytetty musiikki valuu hitaan varmasti kuin räkä pikkulapsen nenästä.
Vaikka biisien perustukset ovatkin kunnossa, ei musiikki onnistu nostamaan päätään tasapaksuuden hetteikön pinnalle kuin hetkittäin. Lyhyempien biisien ytimekkäämpi lähestymistapa tuomion julistamiseen onkin toimivampi ratkaisu. 5/10 

GARDENS OF GEHENNA
Mechanism Masochism
Grau 

Saksalaisella jämäkkyydellä ja täsmällisyydellä sekoittelee Gardens of Gehenna dark ja doom metallinsa sekaan pikkuruisia industrial vaikutteita. Samankaltaisuutta My Dying Briden tavaramerkiksi muodostuneeseen gootti doomdeathiin on ajoittain havaittavissa, vaikka romanttinen melankolia onkin korvattu piinaavammalla ja synkemmällä ilmapiirillä. Koskettimia on taustoissa runsaasti, mutta hyvät sovitukset saavat ne sulautumaan taustaan ja osaksi kokonaisuutta. Ideat ja toteutus ovat suht mielenkiintoisia ja tuoreita, mutta toteutus tasapäistää kaikki kappaleet turhan samankaltaisiksi. 6/10

HELLBOX
Sadisticlaw
KTOK 

Hellbox räimii miellyttävän rennolla ja rupisella otteella kymmenen biisiä läpi ilman suurempia kiemuroita. Kappaleiden rokkaava ote on helposti yhdistettävissä Venomiin, mikä sinällään ei liene yllätys kenellekään bändiä aiemmin tuntevalle. Suoraviivaisuudesta huolimatta musiikista löytyy mukavia pieniä jippoja, joita miellyttävä lämminhenkinen saundimaailma tukee hyvin. Biisit on älytty pitää riittävän lyhyinä ja ytimekkäinä, mikä osaltaan kielii kokemuksesta ja tyylitajusta. Useista hyvistä yksittäistä biiseistä huolimatta kokonaisuutta vaivaa pidemmän päälle puuduttava kasvottomuus. 6/10 

KING DIAMOND
The Puppet Master
Massacre

Hevin Stephen King ja itse kruunattu kuningas on palannut juurilleen. Vuosi toisensa jälkeen erittäin tuottelias herra Diamond on onnistunut pitämään levyjensä tason erittäin korkeana. Kuitenkin herran soolotuotannosta on tuntunut puuttuvan tunnelman lisäksi se jonkin, joka teki 80-luvun levyistä täysiä klassikkoja. Puppet masterin tarinan kertova levy on kuitenkin selkeä paluu alkuaikoihin niin musiikillisesti kuin tunnelmallisesti.

Biisit ovat aiempaa yksinkertaisempia ja tarttuvampia ja ne toimivat hyvin niin kokonaisuudesta irrotettuina kuin myös saumattomasti sen osina. Rouva Diamondin hennon hauras ja hieman amatöörimäinen ääni täydentää paikka paikoin Kingin falsettia hyvin ja tuo musiikkiin mukavaa lisämaustetta. Juonta kuljetetaan eteenpäin taidokkaasti ja musiikki vaihtelee tunnelman mukaan aina kulkevista ralleista hitaampiin ja kauhua tihkuviin rauhallisempiin biiseihin. King Diamondin vahvuus säveltäjänä pääseekin levyllä hyvin esille samoin kuin herran taito rytmittää juonen avulla musiikkia monipuoliseksi kokonaisuudeksi on vertaansa vailla.

Vaikka levyn arvostelukappale ei sanoituksia sisälläkään, vaikuttaa tarina etukäteistietojen perusteella erittäin kiinnostavalta ja klassiselta. Levyn mukana tulevalla DVD:llä King itse kertoo runsain sanankääntein tarinan taustoja ja tämä jos mikä tuo taatusti entisestäänkin lisää syvyyttä kokonaisuuteen.

The Puppet Master on ehdottomasti 90-luvun parasta King Diamondia. Vaikka musiikki toistaakin tuttuja kulkuja ja kuvioita vuosien varrelta, on hyvillä muusikoilla ja rautaisella ammattitaidolla varustettu bändi omalla ylhäisellä tasollaan. Ei yksinäisenä, mutta harvalukuisessa seurassa. 8/10

REVEREND BIZARRE
Harbinger of Metal
Spikefarm

Aiemman syksyllä julkaistu split 7” esitteli varsin erilaista ja uudistunutta Reverend Bizarrea perinteisemmän heavy metallin muodossa. Onneksi kokeilu tuntuu jääneen vain yhden biisin mittaiseksi, sillä uusi tuhti 74-minuuttinen MCD on debyytiltä tuttua joskin astetta synkempää materiaalia.

Bändi laahaa edelleen tyylikkäästi vanhan liiton doomin kiemuroissa, mutta on saanut sointiinsa rutkasti lisää jykevyyttä. Osa tästä johtuu varmasti aiempaa selkeämmästä tuotannosta, mutta myös biisirakenteet vaikuttavat aiempaa harkitummilta ja pelkistetymmiltä. Vokalisoinneissa on havaittavissa myös selkeää parannusta, sillä ne ovat aiempaan verrattuna täyteläisemmät ja sielukkaammat. Näistä seikoista johtuen orkesterin omalaatuisuus on entisestäänkin jalostunut ja korostunut.

Harbringer of Metallin ainut kauneusvirhe on levyn puolivälistä löytyvä massiiviseen 20 minuutin mittaan paisutettu From the Void -kappale. Biisi itsessään on liiankin laahaava ja yksinkertainen ja sen pitkä kesto tuntuu liiankin tarkoitushakuiselta. Kun mukaan on vielä ympätty tunnelman latistava rumpusoolo, voi kappaleen laittamista levylle suuresti kyseenalaistaa. Ilman em. kappaletta kokonaisuus olisi erittäin hyvin tasapainossa ja pitkien piisien eräänlaisina introina toimivat lyhyehköt instrumentaalit johdattavat kuuntelijan oivasti oikeanlaiseen tunnelmaan. Levyn päättävä alkuperäisenäkin loistava Burzum laina on mitättömän pienillä muutoksilla saatu kuulostamaan omanlaiseltaan. 8/10

SWALLOW THE SUN
The Morning Never Came
Firebox

Yhtä varmasti kuin nousuvesi mutta yllättävästi kuin hyökyaalto vyöryy Swallow the Sunin musiikki tarkkailijan päälle. Se ympäröi kuulijan syleilyynsä, vetää mukanaan pinnan alle ja hukuttaa hellästi sävelillään. Viimeisiksi muistikuviksi jää ympäröivä lämmin kosteus ja suolan kirpeä maku suussa.
Levy on tulvillaan syvältä sydämen sopukoista kumpuavaa melankolisuutta, joka ei kuulosta tippaakaan muoviselta. Musiikin raskaus ei ole allensa musertavaa, vaan sitä tasapainottavat ja värittävät tyylitajuiset herkän hauraat kitara- ja kosketinmelodiat. Laulajan mehevä murina on monipuolisuudessaan erittäin osuvaa ja sielukasta täydentäen vastakohtaisuudellaan kokonaisuutta. Vaikka erityisesti brittiläisten gootti doomdeath bändien vaikutus on kuultavassa, onnistuu Swallow the Sun tuomaan genreen riittävästi omaa panostaan. Kokonaisuudesta on turha yrittää nostaa esille yksittäisiä kappaleita eikä siihen ole edes tarvettakaan. Levy on teos, joka tulee nauttia alusta loppuun ilman keskeytyksiä. Avautuakseen ja paljastaakseen itsensä musiikki vaatii toistuvia kuuntelukertoja, mutta lopputulos on vaivan väärti.

Jos musiikki on näin hämärtyvään iltaan ja pimentyvään yöhön sopivaa, ei aamun edes koskaan haluaisi sarastavan. 9/10 

VARIOUS
Summer Breeze All Areas 2002 DVD
Nuclear Blast

18 bändin voimin vedetty 100 minuuttia kestävä virtuaalifestivaali saksalaiseen malliin on kelvollinen esitys. Tunnetumpien esiintyjien sekaan on laitettu vielä kannuksiaan hankkivia kokoonpanoja, jotka ovat huonoimmillaankin hyvää keskitasoa. Kokonaisuutta on kevennetty biisien välistä löytyvillä lyhyillä artisti- ja fanikuvauksilla, jotka pääosin ovat harmitonta ja aivotonta huulenheittoa. Festivaalien perusidea tuleekin ihan kohtuullisesti selväksi, vaikka yleisön meno tuntuu olevan paikka paikoin hieman vaisu ja muutama orkesteri tuntuu olevan hieman hukassa isolla lavalla. Isot nimet vetävät perusvarmat setit ammattitaitoisesti ja erityisesti näistä on kiittäminen Sentencediä, Pro-Painia ja Nightwishia. Yksikään tulokkaista ei tee varsinaista vaikutusta, vaikka muutama nimi kannattaakin laittaa mieleen Bloodflowerzin ja Ektomorfin johdolla.

Tutustuminen DVD:hen ja sen myötä festivaaliin on hyvä aloittaa paksusta vihkosesta, jossa kuvien kera esitellään ja arvioidaan jokainen Summer Breeze – festivaaleilla soittanut orkesteri. Digitaalikiekon äänipuoli on normaali stereoraita, joka on kirkas ja selkeä. Laajakuvaa on niinikään turha odottaa, vaan kuvasuhteena on normaali 4:3. Kuvauspuoli kärsii lievästä amatöörimäisyydestä, sillä kuvakulmat ovat useimmiten hiukan outoja ja leikkaus liian katkonaista.

Summer Breeze All Areas 2002 on tyypillinen mukava matkamuisto paikalla olleille, mutta muille katsojille se tarjoaa varsin nihkeästi mielenkiintoista katseltavaa. 5/10 

VEXED
Nightmare Holocaust
Witches Brew

Vexedin tarjoaa räkäistä ylistystä 80-luvun thrashille italialaiseen tapaan. Vaikutteita on helposti kuultavissa erityisesti teutonithrashista ja katu-uskottavuutta on haettu lisää coveroimalla Sodomin Blasphemer -klassikko. Vokalistin ääni on jopa astetta mielipuolisempi kuin Paul Baloffilla konsanaan ja yhteissoitto on karheata mutta tiukkaa. Levyn saundit ovat turhankin ohuet ja heppoiset muistuttaen kuitenkin kunnianosoituksensa ansainneiden mestareiden tuotoksia. Pääasiassa alle kolmeen minuuttiin taotut kappaleet ovat kohtuullisen hyvällä osaamisella toteutettuja ärhäköitä ralleja. 6/10 

WHILE HEAVEN WEPT
Of Empires Forlorn
Rage of Achilles 

While Heaven Wept on vuosien saatossa kulkenut vaikeuksien kautta voittoon. Doomin kanssaveljistään bändi erottuu edukseen lähinnä sillä, että laulu kulkee eeppisesti puhtaana korkeissa sfääreissä. Niin biisit kuin vokalisoinnit tuovat merkillisellä tavalla mieleen massiiviset ja kaihoisat 80-luvun raskaat hevieepokset kuin genrelle tyypillisen valittavan virrenveisuun. Vastakohtia sisältävä lämminhenkinen ja omaperäinen tyyli vaatiikin hieman totuttelua, mutta lopulta kauniin yksinkertainen musiikki leijuu helposti täyttämään mielen sopukat suloisilla sävelmillä ihmiselon kurjuudesta. 8/10