Inferno #30/2005

Blake
Planetizer
Wolfgang Records

9 Nyt on galaksit vaarassa räjähdellä, sillä astronomiseen bluespohjaan tukeutuvan Blaken kolmas kiekko sisältää kymmenen meteoriitin kovaa hard rock rallia. Jo edeltävä Starbringer-albumi väläytteli mehukkaasti groovaavia tummasävytteisiä rokkipaloja, mutta stratosfääriä pidemmälle ei Blaken alus tuolloin kuitenkaan jaksanut kivuta.

Planetizer tarjoilee monipuolisesti vastustamattomasti rokkaavia rentoja menopaloja Holdin malliin väritettynä rauhallisen fiilistelevällä materiaalilla ala Reborn. Kappaleiden suomalais-ugrilaiseen melankoliaan vetoava vahva tunnelataus on alati vahvasti läsnä, jota solisti Aaro Seppovaara pienin Danzig-laulumaneerein ilmaisee erittäin vakuuttavasti. Kokonaisuuden kruununa on albumin pelkistetty livehenkinen soundimaailma, joka viimeistään kaikessa lämpimyydessään ja raskaudessaan potkii biisit tajuntaan.

Täyteviisujen puuttuessa ja musiikin pakottaessa toistuvasti kuuntelemaan levyn alusta loppuun on helppo todeta, että Blake on Monster Magnetin suomalainen vastine, joka pesee aitoudellaan Black Label Societyn punaniskarockin 6-0. Jos orkesterin aiempana rajana oli taivas, on nyt syytä nostaa rimaa avaruuteen asti. Sieltähän Blaken nokkamies on taatusti kotoisin.


Crematorium
The Process of Endtime
Prosthetic Records

6 Krematorion uuniluukut ovat alkaneet kolissa myös Amerikan mantereella vaikkakin lähes 50 vuotta toisen maailmansodan pahamaineisten tapahtumien jälkeen. Vuodesta -91 saakka lämminnyt polttouuni on parin vuoden käyttökatkoksesta huolimatta niellyt sisäänsä useita bändinjäseniä, mutta onpa liekeiltä silti säästynyt jälkipolville ihmeteltäväksi pari EP:tä ja täyspitkää.

Kolmannella täyspitkällään orkesteri esittelee periamerikkalaista osaamistaan yhdistämällä rankemman puolesta death metallia tarttuvampaan asennejunttaukseen niin biisien sisällä kuin niiden välilläkin. Aluksi levy kuulostaa siltä kuin bändi ei oikein tietäisi haluaako se olla katu-uskottava brutaalimman metallin edustaja vai myydä kenties levyjään jokusen tuhannen kappaletta enemmän sisällyttämällä aggressiiviseen HC-pohjaiseen trendimetalliin hieman melodiaakin. Palaset kuitenkin loksahtavat paikoilleen ja usko herrojen vilpittömyyteen musiikkinsa suhteen varmistuu lisäkuuntelukerroilla.

Kymmenen raidan The Process of Endtime on aina kansia myöten mukava pakkaus, joka valitettavasti lupaa enemmän kuin lopulta tarjoaa. Kappaleet ruhjovat kelvollisesti ja soitto kyllä kulkee, mutta värittömän kolkon tuotannon lailla kappaleet jäävät ontoiksi. Edes toistolla tehoa –konsepti ei tunnut parantavan kokonaisuutta. Orkesterin vahvuudeksi on tosin todettava, että keskinkertaisesta arvosanasta huolimatta albumi on tasalaatuisen vahva ja harppaus paria numeroa ylemmäksi saattaa olla hyvinkin pienistä asioista kiinni.

Deathchain
Deathrash Assault
Dynamic Arts Records

9 Lupsakkaiden savorässäreiden kakkoskiekko kiteyttää jo nimessään mistä hommassa on kysymys eli ankarasti päälle vyöryvästä death-thrashista. Albumin pyöriessä soittimessa olo on kuin olisi istutettu Marcus Grönholmin kyytiin Neste-rallin EK:lla: vauhtia on niin, että päätä huimaa ja huonot on tulla housuun etupään kulkiessa osittain ojien yläpuolella. Vaikka metsähallituksen puolelle päätyminen tuntuu enemmän kuin todennäköiseltä, pysyy äärimmilleen kiristetty menopeli ammattimiehen lapasessa, aivan kuten Deathchainin herroillakin.
Kakkoslevyllä orkesteri on kiristänyt turboruuvia entisestään, mutta tuunausta on tapahtunut myös sävellyspuolella. Biisit kulkevat entistäkin vauhdikkaammin kiitos pienentyneen ilmanvastuksen, mutta samalla downforcea löytyy aiempaa enemmän tarttuvampien koukkujen ja monimutkaistuneiden biisirakenteiden muodossa. Rumpali Kassaran käskytyksessä Deathchainin kone kiertää tasaisesti kovillakin kierroksilla, Bobby Undertakerin, Corpsen ja Kuolion kielisoitinlegioonan vääntäessä rattia millimetrin tarkasti Rottenin ankarien ajo-ohjeiden mukaisesti.

Kun ralliohjus kulkee yhtä hyvin niin täysillä kuutosvaihteella ajettavilla pitkillä suorilla kuin kolmosella ajettavissa shikaaneissakin, ei vauhtisokeuteen tylsistymisen vaaraa ole. Deathrash Assault on kaikin puolin debyyttiä hoonatumpi kokonaisuus, vain sanoituspuolella jatketaan perinteitä kunnioittavaa kieli poskessa linjaa. Ihmetyttää vain, kuinka leppoiset umpisavolaiset pystyvätkin vääntämään näin äkäistä materiaalia.

Detonation
Portals of Uphobia
Osmose Productions

7 NWOSDM-genre elää ja voi hyvin myös Hollannissa, sillä Callenish Circlen rinnalle osaamistaan näyttämään nousee myös Detonation toisella täyspitkällään. Vaikka monet ovat jo pidemmän aikaa olleet valmiita leimaamaan kaikki tulokkaat tylsiksi apinoijiksi, löytyy aina uusia orkestereita joilla on näkemystä tai ainakin kovaa yritystä olla seuraava Dark Tranquillity tai In Flames.

Portals of Uphobialla löytyy bändi, jolta löytyy niin ikään yritystä mutta ennen kaikkea keskivertoa enemmän näkemystä melodisen death metallin saralla. Melodiat ovat varsin maukkaita ja karttavat hyvin genren tyypillisimpiä sointukulkuja. Bändi uskaltaa ja mikä parasta osaa olla kompleksinen sekä tarjota myös hienosti dynamiikkaa nopeamman paahdon vastapainoksi. Potentiaalia Detonationilla siis löytyy, mutta ikävä kyllä sen hyödyntäminen jää puolitiehen. Kappaleet tuntuvat ajoittain karkailevan hieman liiankin rönsyileviksi ja todelliset päin pläsiä täräyttävät iskusävelet jäävät vielä odottamaan kulman taakse.

Soundipuolella levy kärsii hieman voimattoman kolkoista soundeista ja etenkin virveli tuppaa hukkumaan taustalle kitaroiden dominoidessa kokonaisuutta. Pienoisella tuottamisella ja kokemuksen kartuttamisella on hyvinkin mahdollista, että bändin seuraava levy nostaa Detonationin profiilia roppakaupalla.

Fear Factory
Transgression
Roadrunner Records

6 Fear Factory osoitti edellisellä albumillaan Archtypellä, ettei se tarvitse Dino Cazaresia biisintekotiimiinsä. Transgressionin kohdalla epäilykset alkavat kuitenkin herätä, josko raskaan sarjan kitaristin kyvyille löytyisi kuitenkin yhä käyttöä.

Olennaisia muutoksia ei Fear Factory ole lähtenyt täsmämetalliinsa tekemään, vaikka yleinen linja tuntuukin keventyneen selkeästi kymmenillä kiloilla. Tämä näkyy etenkin kasvaneina melodioina ja puhtaina vokalisointeina, mutta myös kliinisellä tuotantopuolella. Rummut jyräävät kyllä totutusti, mutta kitaroista ja bassosta lähtevä peruspotku on tungettu aivan liiaksi taka-alalle. Levyn alku lupaa kyllä hyvää ja toimivaa kokonaisuutta, jossa niin jyrä kuin hempeily ovat hyvässä balanssissa, mutta jo ennen puoliväliä alkava tasapaksuus jatkuu ja jatkuu loppuun saakka. Joko materiaalipulasta tai ennakkoluulottomuudesta kertovat myös loppuun sujautetut kaksi lainakappaletta U2:lta ja Killing Jokelta, jotka kuitenkin uppoavat samaan hetteikköön oman innovatiivisuuspulasta kärsivän materiaalin kanssa.

Transgressionia ei voi varsinaisesti pitää kehnona levynä, sillä kaikesta huolimatta se kuulostaa tympeän sijasta mukavalta. Ongelma vain on, että Fear Factoryn kaltaiselta bändiltä on lupa odottaa aggressiivisempaa ja omaperäisempää musiikkia, jolla orkesteri on erottautunut muista jenkkiläisistä virkaveljistään. ”Ihan kiva” ei Fear Factoryn kohdalla minulle riitä.

Gamma Ray
Majestic
Mayan Records

Sanctuaryn alalafka Mayan Records on kaikessa viisaudessaan päättänyt sabotoida promonsa kuuntelukelvottomiksi kylvämällä sekunnin mittaisia kohinaa sisältäviä pätkiä tasaisesti pitkin levyä. Sanokaa mitä sanotte, mutta kun sitä staattista kohinaa kuulee 29 kertaa 55 minuutissa, niin ohan se varma, että alkaa v-tuttamaan kuin pientä oravaa jolla on hammas poikki ja käpy jäässä.
Koska näkemykseni mukaan levyarviot ovat omaan kokemusmaailmaan sidottuja subjektiivisia ja perusteltuja mielipiteitä, tunnustan tämän promon edessä oman vajavaisuuteni kriitikkona. Kahta kertaa enempää ei levyä yksinkertaisesti voi kuunnella läpi, joten päädyn noudattamaan vanhaa suomalaista sananlaskua: sitä saa mitä tilaa.

Gamma Ray on niitä harvoja power metal …, jotka ovat ymmärtäneet että sanan power viittaavan hyviin ja tarttuviin ei välttämättä duurissa kulkeviin melodioihin metal-sanan tarkoittaessa raskasta heavy-kitarointia. Useat genren orkestereista kun rakentavat kappaleensa … laulu- ja kosketinmelodioiden varaan kitaroiden kompatessa heiveröisesti jossain taustalla.

No World Orderiin verrattuna Majestic on astetta … ja rankempi levy, jonka tavaramerkkeinä on edelleen Kai Hansenin mieleenpainuvat melodiat ja hyvin sovitetut kappaleet. Uutta ja mullistavaa on turha odottaa …., mutta orkesterin saksalainen voimametalli on kaikessa yksinkertaisuudessaan vain vastustamattoman toimivaa muuta pientä hairahdusta lukuun ottamatta. Majestic onkin kuin hajuton mutta hyvä antiperspirantti, joka ei petä … tilanteissa.


Municipal Waste
Hazardous Mutation
Earache

8 Vaikka vanhojen pierujen haikailemat vanhat hyvät ajat eivät koskaan palaakaan, löytyy onneksi aina silloin tällöin nuorta sukupolvea osoittamaan kunnioitustaan vanhoille esikuville. Municipal Waste ei varmasti voi kiistää saaneensa esikuvansa 80-luvulta ja erityisesti tuon ajan punkista ja thrashista. Jo albumin Edward Repkan taiteilema kansikuva sekä nimi tuoksahtavat nenään miellyttävällä tavalla vanhalta liitolta ja musiikki osoittautuukin kaikeksi muuksi kuin bändin nimen mukaiseksi #2:ksi.

Municipal Wasten vahvasti D.R.I.:ltä aina laulajaa myöten lainattu punkin ja thrashin crossover mekkalointi on intensiivisistä ja löyhkää niin nuoruuden innolta kuin soittamisen ilolta. 26 minuutissa ehditään paiskoa 15 iloista Gang Greenin mieleen tuovaa iloista ja mallashuuruista veisua nykypäivän selkeiden ja tiukkojen soundien tukiessa jämäkkää soittoa osuvasti.

Ensikuuntelulla päättömältä kohkaamiselta kuulostavat rallit avautuvat nopeasti nasevan tarttuvaa riffittelyä ja tuhtia bassottelua sisältäviksi menopaloiksi. Hyvä että hämäläinen ehtii mukaan kun levy on jo lopussa ja tunne on joka kerta kuin joku olisi läpsäissyt suurella taimenella kulman päin näköä: yllättänyt, mutta harmittoman huvittunut. Toimii siis kuin märkä sukka lavuaarissa.


Yngwie Malmsteen’s Rising Force
Unleash the Fury
Steamhammer

6 Kitarasankari Yngwie Malmsteen jakaa soitto- ja musiikkityylillään mielipiteet tasan kahteen kategoriaan: niihin, jotka pitävät vahvasti klassisesta musiikista ammentavan ankaran tiluttajan hard rockista ja niihin, jotka eivät voi sietää miljoona nuottia sekunnissa soittoonsa änkevää maestroa. Yhtä kaikki herran tyyliä jäljitteleviä kitaristeja on kuitenkin ilmaantunut, mutta on vain yksi Yngwie, jonka mies itseksi varsin hyvin tietää.

Unleash the Fury on 72 minuutin mitassaan yhtä massiivinen kuin kitarataitelijan ego. 18 kappaleen joukkoon mahtuu musiikkia laidasta laitaan aina Bach-variaatioista rennon 80-luvun henkisiin kokeneen Dougie Whiten tulkitsemiin hard rock paloihin. Kokonaisuus huokuukin erittäin vahvaa Yngwien uran alkuaikojen henkeä, mikä tuntuu sopivan miehelle paremmin kuin parilla aiemmalla levyllä kokeiltu hieman modernimpi ote.

Vaikka Yngwie Malmsteenin sujuvaa ja yltiöpäistä kitarailoittelua kuunteleekin mielellään, on Unleash the Fury kuin rusinapullataikinaa. Pieninä erinä maukasta, mutta suurina määrinä ahmittuna öklöttävää. Kuivatun rypäleen kaltaiset makeat sattumat ovat myös harvassa, parhaana esimerkkinä kitaristin itsensä tulkitsema balladi Cherokee Warrior ja vauhdikkaasti kulkeva Magic And Mayhem instrumentaali. Sanonta ”kaikki asiat eivät aina ole siltä miltä ne näyttävät” on levyn kohdalla hyvä pitää mielessä, sillä sen verran kammottavan tökerö levyn kansitaide on.

Inferno #14/2003

CARNAL FORGE
Who's Gonna Burn
Regain

Kasvaneen suosion myötä Carnal Forgen viisi vuotta vanha debyytti on julkaistu uudestaan. Teko puolustaakin paikkaansa hyvin, sillä 10 kappaleen pläjäys on lauluja myöten erittäin aggressiivista ja mallikelpoista uus-thrashia. Retrospektiivisesti katsottuna onkin hieman hämmentävää, että orkesterin vanha moniulotteisempi ja samalla myös mielenkiintoisempi materiaali pesee uudemmat, kaikessa taidokkuudessaan hienoisesta kasvottomuudesta kärsivät levytykset. Vaikka kappaleiden vaihtumista ei hevillä erotakkaan, ei levyn tarjoama vajaa puolituntinen anna armoa eikä tilaisuutta tylsistymiselle. 7/10 

DEATHCHAIN
Deadmeat Disciples
Dynamic Arts

Kallaveden kalakukkokauppiaat ryntäävät markkinoille uutuustuotteen kera. Tarjolla on tuhti kalmankäryinen eväs, jonka perusraaka-aineena on käytetty runsaasti thrashia. Yhtyeen demot antoivat odottaa debyytiltä paljon ja hyvin maustettuna se täyttää vaativammankin metallinnälkäisen aterioitsijan nälän. Kokonaisuus on huolella ja rakkaudella valmistettu eikä ammattitaidon puutteestakaan voi musikantteja haukkua.

Levy on alusta loppuun saakka armotonta jyräystä, jota on onneksi älytty värittää myös raskailla runttausosuuksilla. Ideoita ja tyylitajua ei Deathchainilta puutu ja kumarrus vanhan liiton suuntaan onkin selkeästi kuultavissa. Albumi on myös onneksi älytty pitää erittäin intensiivisenä ja sopivan lyhyenä pakettina, sillä yhdeksän biisiä taottuna reiluun puoleen tuntiin jättää mukavasti haukkomaan happea muttei kuitenkaan tukehduta hengiltä. Vaikka olisinkin kaivannut tuotantopuolelle teelusikallisen verran enemmän demomaista rosoisuutta, tuovat selkeäksi viilatut ja tiukaksi väännetyt saundit erittäin hyvin nasevan yhteissoiton esille. Ensilevyksi Deadmeat Disciples on erittäin vakuuttava ja jos tästä pystyy vielä tulevaisuudessa kehittymään ja parantamaan, alkaa rakkaan länsinaapurimmekin saman genren isot nimet laskemaan alleen. 8/10 

DESIRE
Locus Horrendus
Omakustanne 

Desiren musiikki edustaa sitä doomin tyylilajia, missä naiset laulavat kuin enkelit ja miesten tehtäväksi jää demoninen kuiskinta ja örinä. Tummaa tunnelmaa luodaan pääasiassa koskettimin, kitaroiden raahatessa laahaavin sävelin kappaletta eteenpäin. Biisit ovat asiaankuuluvasti pitkiä kuin nälkävuosi ja tihkuvat nimiltään kurjuutta ja melankoliaa. Levytyksestä löytyykin aivan kaikki genreen kuuluvat niin elementit kuin kliseetkin. Tästä huolimatta lopputulos on varsin kelvollista ja miellyttävää taustamusiikkia syksyisen harmaaseen ja sateiseen sunnuntaipäivään. 6/10

DEVIL LEE ROT
Metal Dictator/Soldier from Hell
Witches Brew 

Yhdelle levylle ängettynä kaksi levyllistä DLR:ää on tuhti setti hurtilla huumorilla varustettua mutta täysin tosissaan tehtyä true metallia. Vanhoja etenkin brittiläisiä esikuvia ylistetään estoitta ja niin laulu, soitto kuin tuotantokin on äärimmilleen pelkistettyä ja räkäistä. Biisit sisältävät runsaasti ajatonta ja tutunoloista riffittelyä. Klassikot on syynätty tarkkaan ja opittua on sovellettu kelvollisesti. Äärimmäisyyksin viety kaiken kattava yksinkertaisuus särähtää vain pahasti korvaan etenkin levyn loppupuolella ja levyn potentiaali katoaa tylsään junnaukseen. 4/10

THE FUNERAL ORCHESTRA
Feeding the Abyss
Aftermath Music

Nimensä mukaiseen doomiin hienoisia drone vaikutteita sotkeva bändi kiinnitti mielenkiinnon demollaan, mutta tukahduttaa sen osittain täyspitkällään. Kitarat murisevat ja särisevät riffejä, jotka jauhavat nuotteja mössöksi. Laulajan syvyyksistä kaikuva kärinä peittonaan pitkähköihin mittoihin venytetty musiikki valuu hitaan varmasti kuin räkä pikkulapsen nenästä.
Vaikka biisien perustukset ovatkin kunnossa, ei musiikki onnistu nostamaan päätään tasapaksuuden hetteikön pinnalle kuin hetkittäin. Lyhyempien biisien ytimekkäämpi lähestymistapa tuomion julistamiseen onkin toimivampi ratkaisu. 5/10 

GARDENS OF GEHENNA
Mechanism Masochism
Grau 

Saksalaisella jämäkkyydellä ja täsmällisyydellä sekoittelee Gardens of Gehenna dark ja doom metallinsa sekaan pikkuruisia industrial vaikutteita. Samankaltaisuutta My Dying Briden tavaramerkiksi muodostuneeseen gootti doomdeathiin on ajoittain havaittavissa, vaikka romanttinen melankolia onkin korvattu piinaavammalla ja synkemmällä ilmapiirillä. Koskettimia on taustoissa runsaasti, mutta hyvät sovitukset saavat ne sulautumaan taustaan ja osaksi kokonaisuutta. Ideat ja toteutus ovat suht mielenkiintoisia ja tuoreita, mutta toteutus tasapäistää kaikki kappaleet turhan samankaltaisiksi. 6/10

HELLBOX
Sadisticlaw
KTOK 

Hellbox räimii miellyttävän rennolla ja rupisella otteella kymmenen biisiä läpi ilman suurempia kiemuroita. Kappaleiden rokkaava ote on helposti yhdistettävissä Venomiin, mikä sinällään ei liene yllätys kenellekään bändiä aiemmin tuntevalle. Suoraviivaisuudesta huolimatta musiikista löytyy mukavia pieniä jippoja, joita miellyttävä lämminhenkinen saundimaailma tukee hyvin. Biisit on älytty pitää riittävän lyhyinä ja ytimekkäinä, mikä osaltaan kielii kokemuksesta ja tyylitajusta. Useista hyvistä yksittäistä biiseistä huolimatta kokonaisuutta vaivaa pidemmän päälle puuduttava kasvottomuus. 6/10 

KING DIAMOND
The Puppet Master
Massacre

Hevin Stephen King ja itse kruunattu kuningas on palannut juurilleen. Vuosi toisensa jälkeen erittäin tuottelias herra Diamond on onnistunut pitämään levyjensä tason erittäin korkeana. Kuitenkin herran soolotuotannosta on tuntunut puuttuvan tunnelman lisäksi se jonkin, joka teki 80-luvun levyistä täysiä klassikkoja. Puppet masterin tarinan kertova levy on kuitenkin selkeä paluu alkuaikoihin niin musiikillisesti kuin tunnelmallisesti.

Biisit ovat aiempaa yksinkertaisempia ja tarttuvampia ja ne toimivat hyvin niin kokonaisuudesta irrotettuina kuin myös saumattomasti sen osina. Rouva Diamondin hennon hauras ja hieman amatöörimäinen ääni täydentää paikka paikoin Kingin falsettia hyvin ja tuo musiikkiin mukavaa lisämaustetta. Juonta kuljetetaan eteenpäin taidokkaasti ja musiikki vaihtelee tunnelman mukaan aina kulkevista ralleista hitaampiin ja kauhua tihkuviin rauhallisempiin biiseihin. King Diamondin vahvuus säveltäjänä pääseekin levyllä hyvin esille samoin kuin herran taito rytmittää juonen avulla musiikkia monipuoliseksi kokonaisuudeksi on vertaansa vailla.

Vaikka levyn arvostelukappale ei sanoituksia sisälläkään, vaikuttaa tarina etukäteistietojen perusteella erittäin kiinnostavalta ja klassiselta. Levyn mukana tulevalla DVD:llä King itse kertoo runsain sanankääntein tarinan taustoja ja tämä jos mikä tuo taatusti entisestäänkin lisää syvyyttä kokonaisuuteen.

The Puppet Master on ehdottomasti 90-luvun parasta King Diamondia. Vaikka musiikki toistaakin tuttuja kulkuja ja kuvioita vuosien varrelta, on hyvillä muusikoilla ja rautaisella ammattitaidolla varustettu bändi omalla ylhäisellä tasollaan. Ei yksinäisenä, mutta harvalukuisessa seurassa. 8/10

REVEREND BIZARRE
Harbinger of Metal
Spikefarm

Aiemman syksyllä julkaistu split 7” esitteli varsin erilaista ja uudistunutta Reverend Bizarrea perinteisemmän heavy metallin muodossa. Onneksi kokeilu tuntuu jääneen vain yhden biisin mittaiseksi, sillä uusi tuhti 74-minuuttinen MCD on debyytiltä tuttua joskin astetta synkempää materiaalia.

Bändi laahaa edelleen tyylikkäästi vanhan liiton doomin kiemuroissa, mutta on saanut sointiinsa rutkasti lisää jykevyyttä. Osa tästä johtuu varmasti aiempaa selkeämmästä tuotannosta, mutta myös biisirakenteet vaikuttavat aiempaa harkitummilta ja pelkistetymmiltä. Vokalisoinneissa on havaittavissa myös selkeää parannusta, sillä ne ovat aiempaan verrattuna täyteläisemmät ja sielukkaammat. Näistä seikoista johtuen orkesterin omalaatuisuus on entisestäänkin jalostunut ja korostunut.

Harbringer of Metallin ainut kauneusvirhe on levyn puolivälistä löytyvä massiiviseen 20 minuutin mittaan paisutettu From the Void -kappale. Biisi itsessään on liiankin laahaava ja yksinkertainen ja sen pitkä kesto tuntuu liiankin tarkoitushakuiselta. Kun mukaan on vielä ympätty tunnelman latistava rumpusoolo, voi kappaleen laittamista levylle suuresti kyseenalaistaa. Ilman em. kappaletta kokonaisuus olisi erittäin hyvin tasapainossa ja pitkien piisien eräänlaisina introina toimivat lyhyehköt instrumentaalit johdattavat kuuntelijan oivasti oikeanlaiseen tunnelmaan. Levyn päättävä alkuperäisenäkin loistava Burzum laina on mitättömän pienillä muutoksilla saatu kuulostamaan omanlaiseltaan. 8/10

SWALLOW THE SUN
The Morning Never Came
Firebox

Yhtä varmasti kuin nousuvesi mutta yllättävästi kuin hyökyaalto vyöryy Swallow the Sunin musiikki tarkkailijan päälle. Se ympäröi kuulijan syleilyynsä, vetää mukanaan pinnan alle ja hukuttaa hellästi sävelillään. Viimeisiksi muistikuviksi jää ympäröivä lämmin kosteus ja suolan kirpeä maku suussa.
Levy on tulvillaan syvältä sydämen sopukoista kumpuavaa melankolisuutta, joka ei kuulosta tippaakaan muoviselta. Musiikin raskaus ei ole allensa musertavaa, vaan sitä tasapainottavat ja värittävät tyylitajuiset herkän hauraat kitara- ja kosketinmelodiat. Laulajan mehevä murina on monipuolisuudessaan erittäin osuvaa ja sielukasta täydentäen vastakohtaisuudellaan kokonaisuutta. Vaikka erityisesti brittiläisten gootti doomdeath bändien vaikutus on kuultavassa, onnistuu Swallow the Sun tuomaan genreen riittävästi omaa panostaan. Kokonaisuudesta on turha yrittää nostaa esille yksittäisiä kappaleita eikä siihen ole edes tarvettakaan. Levy on teos, joka tulee nauttia alusta loppuun ilman keskeytyksiä. Avautuakseen ja paljastaakseen itsensä musiikki vaatii toistuvia kuuntelukertoja, mutta lopputulos on vaivan väärti.

Jos musiikki on näin hämärtyvään iltaan ja pimentyvään yöhön sopivaa, ei aamun edes koskaan haluaisi sarastavan. 9/10 

VARIOUS
Summer Breeze All Areas 2002 DVD
Nuclear Blast

18 bändin voimin vedetty 100 minuuttia kestävä virtuaalifestivaali saksalaiseen malliin on kelvollinen esitys. Tunnetumpien esiintyjien sekaan on laitettu vielä kannuksiaan hankkivia kokoonpanoja, jotka ovat huonoimmillaankin hyvää keskitasoa. Kokonaisuutta on kevennetty biisien välistä löytyvillä lyhyillä artisti- ja fanikuvauksilla, jotka pääosin ovat harmitonta ja aivotonta huulenheittoa. Festivaalien perusidea tuleekin ihan kohtuullisesti selväksi, vaikka yleisön meno tuntuu olevan paikka paikoin hieman vaisu ja muutama orkesteri tuntuu olevan hieman hukassa isolla lavalla. Isot nimet vetävät perusvarmat setit ammattitaitoisesti ja erityisesti näistä on kiittäminen Sentencediä, Pro-Painia ja Nightwishia. Yksikään tulokkaista ei tee varsinaista vaikutusta, vaikka muutama nimi kannattaakin laittaa mieleen Bloodflowerzin ja Ektomorfin johdolla.

Tutustuminen DVD:hen ja sen myötä festivaaliin on hyvä aloittaa paksusta vihkosesta, jossa kuvien kera esitellään ja arvioidaan jokainen Summer Breeze – festivaaleilla soittanut orkesteri. Digitaalikiekon äänipuoli on normaali stereoraita, joka on kirkas ja selkeä. Laajakuvaa on niinikään turha odottaa, vaan kuvasuhteena on normaali 4:3. Kuvauspuoli kärsii lievästä amatöörimäisyydestä, sillä kuvakulmat ovat useimmiten hiukan outoja ja leikkaus liian katkonaista.

Summer Breeze All Areas 2002 on tyypillinen mukava matkamuisto paikalla olleille, mutta muille katsojille se tarjoaa varsin nihkeästi mielenkiintoista katseltavaa. 5/10 

VEXED
Nightmare Holocaust
Witches Brew

Vexedin tarjoaa räkäistä ylistystä 80-luvun thrashille italialaiseen tapaan. Vaikutteita on helposti kuultavissa erityisesti teutonithrashista ja katu-uskottavuutta on haettu lisää coveroimalla Sodomin Blasphemer -klassikko. Vokalistin ääni on jopa astetta mielipuolisempi kuin Paul Baloffilla konsanaan ja yhteissoitto on karheata mutta tiukkaa. Levyn saundit ovat turhankin ohuet ja heppoiset muistuttaen kuitenkin kunnianosoituksensa ansainneiden mestareiden tuotoksia. Pääasiassa alle kolmeen minuuttiin taotut kappaleet ovat kohtuullisen hyvällä osaamisella toteutettuja ärhäköitä ralleja. 6/10 

WHILE HEAVEN WEPT
Of Empires Forlorn
Rage of Achilles 

While Heaven Wept on vuosien saatossa kulkenut vaikeuksien kautta voittoon. Doomin kanssaveljistään bändi erottuu edukseen lähinnä sillä, että laulu kulkee eeppisesti puhtaana korkeissa sfääreissä. Niin biisit kuin vokalisoinnit tuovat merkillisellä tavalla mieleen massiiviset ja kaihoisat 80-luvun raskaat hevieepokset kuin genrelle tyypillisen valittavan virrenveisuun. Vastakohtia sisältävä lämminhenkinen ja omaperäinen tyyli vaatiikin hieman totuttelua, mutta lopulta kauniin yksinkertainen musiikki leijuu helposti täyttämään mielen sopukat suloisilla sävelmillä ihmiselon kurjuudesta. 8/10